28.4.2011

Bloggaamisesta ja tukanleikkuusta

Kemppisellä keskusteltiin jokapäiväisestä bloggaamisesta. Tällä tarkoitettiin sitä, että kirjoitetaan joka päivä uusi blogiteksti, ja tämä nähdäkseni nähtiin runsauden sarvena, hyvänä tuotteliaisuutena, joskaan ei ainoana varteenotettavana vaihtoehtona. Kohtuuden nimissä mainittakoon siis, että bloggaamista ei hehkutettu taidemuotona, vaan ikään kuin huonomman, toisarvoisen kirjoittamisen purkukanavana. Jossain taustalla jäi siis kummittelemaan ajatus, että blogeihin ei ruutia kannata tuhlata, bloggaaja osaa kirjoittaa kyllä paremmin, mutta onhan röörejäkin on hyvä pitää auki turskauttelemalla räkää pitsituukiin.

En viitsinyt mennä sanomaan, että minusta asiaa käsiteltiin keskustelupuolella vajaasti, kun ei otettu huomioon sitä, että joskus perässä tuleva omakin kommentti voi olla blogitekstiä parempi ja laajempikin. Kommentteja voidaan kirjoittaa kymmeniäkin päivässä. Bloginpitäjä voi käydä keskustelua muiden kanssa, ja näin bloggaaminen on runsasta ja jatkuvaa ja ylittää monin verroin päivittäisten blogitekstien määrän - jos kerran määrästä ja runsaudesta puhutaan. Kun puhutaan laajoista tai tuotteliaista blogeista, ei voi siis tuijottaa vain blogitekstien määrään, vaan myös keskustelujen kommenttipuheenvuorojen frekvenssiin.

Toisaalta minua jäi myös mietityttämään se, että nykyään on kovin suosittua ja sallittua ja jopa trendikästä se, että kirjoitetaan huolimattomasti. Hiomista ja tekstin tarkastusta saatetaan pitää tiukkapipoisuutena. Kaiken valtaa nopeus ja helppous. Mitään ei tarvitse. Määrä on tärkeämpää kuin laatu, ja julkinen blogi on hyvä ja kevyt kiitorata henkilökohtaisille kirjoitusharjoituksille. Tämä yleisesti, mihinkään viittaamatta.

Toinen minua blogimaailmassa hieman sävähdyttänyt asia tapahtui Blogisiskon blogissa. Hän perää yksinoikeutta blogisisko-sanan käyttöön blogeissa. Joissain blogeissa on nimittäin alettu jakaa Blogisisko-tunnustusplakaatteja rakkaille blogisiskoille, eikä Blogisiskolla ole tekemistä tämän asian kanssa. Nyt asiaa hoidetaan käsittääkseni virallisen tahon kautta, eli Blogisisko ajaa Blogisisko-nimen rekisteröintiä blogilleen, koska kyse on hänen mukaansa blogi-identiteetistä ja sen viemisestä.

Virkistävää! Hengen paloa Blogistaniassa ei ole nähtykään sitten bloggaamisen alkuaikojen, jolloin bloggaajilla oli mm. yhteinen lehti, Blogisanomat. Kannatan kaikkia aatteen taisteluja Suurta Virtuaaliviidakoa vastaan, sillä ei täällä totisesti pidä pellossa elettämän! Täällä ollaan vereslihalla olevia olentoja, joilla on sielu. Varsinkin anonyymius sallii sielun vuodatuksen ja kaikenlaisen narsistisen oman itsensä ja kivan tai raadollisen elämänsä esittelyn laajoille piireille. Omalla nimellään bloggaavat ovat ehkä paremmin suojassa nimensä identiteettivarkauksilta, mutta he eivät yleensä kirjoitakaan niin paljaan rehellisesti kuin anonyymit, jotka voivat avata kaikkien kaappiensa ovet blogissaan.

Muutoin olen sitä mieltä, että olemassa olevaa yleisnimeä on kyllä peräti hankalaa saada yksityiskäyttöön. Meillä on sielunsiskokin, joka muistuttaa blogisiskoa, ja on ajatukseltaankin sukua sille. Jos asia nyt hoituu asiantuntijakäsittelyyn viralliselle taholle, on lopputulos odottamisen arvoinen ennakkotapaus.

Oma bloggaamiseni on hieman jäissä, vireongelmia. Kun aikoo kirjoittaa vaikkapa Hägglundin potenssiongelmista, huomaa, että asia on jo muilla foorumeilla kaluttu pojan kuolemaa myöten luuhun saakka. Ei ehdi asioiden perään, kun ne jo karkaavat. Omasta itsestä kirjoittaminen olisi taas senkaltaista tukanleikkuuta, jossa pitäisi kirjoittaa siitä, miten peipponen kantoi närhen sulkaa suussaan ja pudotti sen sitten häirittynä ja miten tuli huono omatunto, kun kameroineen kyylää puskissa ja häiritsee luontokappaleiden luonnollisen elämän kulkua.

(Maalaus Bernardo Strozzi))

22.4.2011

Miesten vuoro


Joku tuli juuri blogiini haulla siitin seisoo. Hän päätyi artikkeliin Nuorta sen lihan olla pitää. Miten moni onkaan päätynyt seksinkaipuussaan tähän artikkeliin, joka ei, niin luulen, suo armahdusta henkilöllä vallitsevaan tilaan. Miten paljon turhia seisokkeja, miten paljon haudattuja unelmia, miten paljon raunioita, joilla unelmien kukatkin vähenevät vähenemistään!

Kun mekin sitten äidin ja siskon kanssa muutettiin siinä isossa kuorma-autossa pois siitä keltaisesta vinosta talosta, jota häpesin, etenkin kun opettaja kulki siitä ohi ja katsoi, ja kun isä oli sanonut, että koirankin sitten veitte, ja kun minä olin partiossa käydessäni vienyt isälle jenkkikasissa äidin pesemät vaihtolakanat, ja kun isä oli kerran tullut pimeässä polkupyörällä meidän uuden kodin oven taakse kolkuttelemaan ja kun me olimme menneet kodin välikköön, sellaiseen huoneeseen keittiön ja makuuhuoneen välille ja sammuttaneet kaikki valot, niin sitten isä muutti aika pian siitä kotiseudulleen, Tampereen taakse, ja asui kesät puroon alenevan peltosaran päässä olevassa työmaakopissa. Veli piti kotitaloa kesähuvilana, hallitsi sarkojaan, kävi niskavenytyksessä, oli talvet lehtorina Keravalla, lauloi kuorossa oletettavasti ensi tenoria, jos sellainen on, isä hoiti pitäjän keskustassa vähäisiä lakiasioita, puisen kerrostalon yläkerran vuokrahuoneessa asuen. Tältä ajalta on kirje, jossa lukee, että jalassa on jotakin, kun nousee portaita ylös. Se on se jalka, joka tullaan katkaisemaan ja isä uhkaa mennä junan alle.

Erään kerran sitten puron rannassa oleva työmaakoppi räjähti ilmaan, kun isä sytytti tupakan hieman varomattomasti. Kun seuraavana kesänä menimme isää katsomaan, hänellä oli iho täynnä ruskeita läiskiä. Ei hän enempää siitä räjähdyksestä puhunut, kysyi vain, oliko äidillä uusi mies. Kun ei ollut, naurahti Työmies suupielessä. Me asuimme vierailumme ajan aina Keravan lehtorin huvilalla, kun eihän siihen työmaakoppiin kahta isoa tyttöä olisi mahtunut. Nukuimme ja söimme Keravan lehtorin perheen kanssa. Oli uunisilliä ja munavoita ja karitsan paistia ja perunoita ja jälkiruokaa. Joinain elokuun iltoina oli rapukestit ja vähän viiniäkin. Isä oli sen ajan siellä puron rannalla mökissään yksin. Kun menimme sitten taas hänen majalleen, hän kyseli tarkkaan, mitä oli puhuttu ja mitä pöydässä oli ollut. Lupasimme aina tulla ensi kesänäkin uudestaan.

Isällä oli tuttava, muuan nuori mies, joka teki väitöskirjaa, en nyt muista mistä. Lisenssiksi hän miestä kutsui ja koetti myöhemmissä vaiheissa naittaa Lisenssiä meille. Lisenssi oli viisas, mutta häpesimme isän naittamisyrityksiä. Kun siskoni sitten tapasi nykyisen miehensä, isä haukkui häntä laivakokiksi, kun hän ei ollut liiemmin kouluja käynyt. Siitä huolimatta Laivakokki ja Sisko kävivät häntä katsomassa jalan katkaisun jälkeen vanhainkodissa. Minä en nyt muista, missä olin, luultavasti bailaamassa ja lintsaamassa luennoilta. Myöhemmistä kirjeistä huomasin, että sisko oli koko opiskeluaikansakin lähettänyt isälle 50 markkaa kuukaudessa. Näin erilaisia me ihmiset olemme.

(Maalaus Ilya Bolotowsky)

20.4.2011

Sananlasku 7: Ei lämmin luita riko tms.

Heräsin kello 7.35 vähän väsyneenä, sillä heräilin yöllä pari kertaa. Kissa herätti minut viiden aikaan, mourusi nälkäänsä tai seuran puutetta, ja annoin sille annospussista pari lusikallista ja jatkoin unia. Joinain aamuina se herättää minut oksentamalla, sillä se on huomannut, miten sähäkästi nousen, kun kakominen alkaa. Se on vanha kissa, jonka piti olla minulla kesäkissana, mutta tuossa se nyt on, kohta kaksikymmenvuotias kissa, joka yleensä nukkuu niin että hämmästyn, kun se yhtäkkiä nouseekin portaat ylös ja hyppää tähän pöydälle, tietokoneen viereen. Nytkin se nukkuu tuossa selkä näyttöruutua koskien. Tietokoneet hohkavat lämpöä ja lämpö hellii vanhan kissan lonkkaluita. Näppäimistö on täynnä kissankarvoja. Kun vetelin kirjainten välejä muovisella hammastikulla, sen kärki nosti edellään kerta kerran jälkeen tukun karvoja. Oikeastaan minun olisi pitänyt kirjoittaa juttu blogiini, mutta jotenkin tuo kirjainten välien putsaus tuntui tärkeältä. Ei ollut innostustakaan. Nykyään kaikki on jo sanottu, joka puolella keskustellaan, tärkeitä blogeja on päivittäin vissiin sata kappaletta enemmän.

Kello on nyt vähän yli kymmenen, ja juon tässä vielä kahvia ja luen nettilehtiä ja blogeja. Uusin trendi onkin nyt se, että älymystöeliitti ei saakaan parkua Timo Soinin vaalivoittoa, kuten se on tehnyt. Joku nimittäin hoksasi, että Soinia halveksiessaan ihminenhän halveksii samalla kansaa, ja sitä sivistynyt eliitti ei tietenkään tee. Sivistynyt eliitti on kansan ja kerjäläisten ystävä.

Mietin mitä tekisin. Kaikki valokuvauspaikat ovat nyt auki. Lumet ovat sulaneet, metsiin ja vuorille pääsee, linnut ovat saapuneet, perhoset ja muut hyönteiset lentävät kaupungissakin. Voisin mennä minne vaan. Toisaalta kyllä on harmaata ja märkää, voi tulla oikein sadekin. Voisin tietysti siivotakin. Minulla on runsaasti pesunesteitä, erilaisia suihkepulloja. Ostelen niitä silloin tällöin, kun muistan, että pitäisi oikeastaan siivota. Ikkunasuihkeitakin on kolme täyttä pulloa. Sitten kun tulen uuden pulloni kanssa kotiin, huomaan että ai niin, tuollahan ovat nuokin suihkepullot melkein täynnään tai ihan täynnä. Huomenna kuitenkin imuroin ja pyyhin pinnat suihkepulloa käyttäen. Uusin on vihreä ja ärjyn tuntuinen. Varmasti tulee puhdasta. Mietin, siivoaako joku oikeasti joka viikko noita suihkeita käyttäen. Kun enää juuri kukaan ei tamppaa mattojakaan ulkona. Saati tuuleta petivaatteitaan parvekkeellaan. Harvoin näkee ketään ikkunoitaankaan hinkkaamassa.

Minua ärsyttää edelleen Jarkko Tontti (vastenmielinen Jukka Relander -bloggaus), Anne Moilanen (eläkeläiset riistävät leivän nuorten suusta -kolumni) ja se, että äidinkielenopettajia syytetään poikien huonoista kirjoitustaidoista. En ole päässyt näistä yli, mutta en jaksa alustaa kustakin erikseen juttua. Ymmärrän siis hyvin, jos kukaan ei pysty näistä esittämään virkistäviä ajatuksiaan, jotka poistaisivat masennukseni näitä asioita kohtaan. Eletään vielä hiljaista viikkoakin, jolloin laskeudutaan pääsiäisherkkuihin. Huomenna on jo kiirastorstai. Lankalauantaina käymme mökillä katsastamassa talven tuhot. Aion istuksia jonkin aikaa laiturin nokassa, vaikka jäät olisivat nostaneet sen kymmenen metrin korkeuteen.

Tämä oli samalla hieman epämääräisen Sananlasku-sarjan viimeinen kirjoitus.

(Puolalainen juliste
Oikaisu: tsekkiläinen olutalusta
)

15.4.2011

Sananlasku 6: Älä lyö lyötyä


Sain kortin Gambiasta. Hei! Täällä ollaan viikko Sheraton-hotellissa, jossa ruoat ja juomat kuuluvat hintaan. Atlannin tuuli on vilvoittava. Niin on Kokemäenjoenkin, ja vesi on lisäksi noussut pellolle, jonne on rantautunut joutsenia. Kastelen jalkani, ja farkkujeni lahkeet ovat puolipohkeeseen märät ja kuraiset. Toisaalta ymmärrän hyvin M:aa, sillä hän on aina pitänyt enemmän nopeasta siirtymisestä paikasta toiseen ja läheltä kauas, minulle taas riittää se, että hitaan matkanteon jälkeen saan jossakin paikassa nojata selkääni lämpimään talonseinään ja katsella vierasta maisemaa, oleutua siihen. Pienellä pöydällä vieressäni voisi olla lasi viiniä ja pöydän toisella puolen ystävä, viinilasinsa kanssa. Näin me suunnittelimme M:n kanssa, ennen kuin hän löysi rakkauden netin deittipalvelusta.

Olen blogissani puolustanut tai selittänyt Rahmi Sahindalia, Susan Kuros-Ruususta, Nina Mikkolaa, Mari Kiviniemeä, Tanja Karpelaa, Esko Kiesiä, kalapuikkopojan keittäjää, videopojan käräyttänyttä, ja monta muutakin henkilöä, joita on julkisuudessa juurikin aiottu lynkata heidän ilmeisen väärän ja tuomittavan tekonsa vuoksi. Tai sanotaanko niin, että heidän lynkkaamisensa on ollut ikään kuin yhteiskuntasopimus, valtaisasti hyökynyt vihan ja närkästyksen aalto, joka on liikkunut kuin Japanin tulva temmaten mukaansa talot ja puhelinpylväät. On ikään kuin suicide mennä siihen väliin puolustamaan lynkattavaa. Ja juuri näin olen tuntenut tarvetta tehdä. Puolustaa alhaisen teon tehnyttä, nähdä teon taakse. Jos olisin lakimies, en olisi syyttäjä, vaan esimerkiksi Anneli Auerin puolustaja.

Eilen näin marketissa nuoren tumman naisen, ehkä romanialaisen, jollaisia täällä ei ole vielä näkynyt. Hän istui marketin sivupenkillä, ostoskärryjonon vieressä ja huojutteli itseään, lattiaan katsoen. Huomasi katseeni, jonka arvelen nyt jälkikäteen muisteltuna kysyväksi. Palauttaessani kärryjä katsoin häntä taas, ja hän alkoi puhua outoa kieltä, josta erotin sanat "tuu juro" tai kaksi euroa, en muista enää kumpaa kieltä se oli, vai oliko kumpaakaan, joka tapauksessa en ymmärtänyt sitä kieltä, näin vain itkunsekaisen ilmeen. Näytin hänelle ostoskärryjen metalliavainta, sillä minulla ei ollut kolikon kolikkoa, ei rahapussia mukanani, koska ostan ruuat marketissa olevalle tililleni. Nainen jatkoi pyytämistä, ja selitin hänelle että minulla ei ole rahaa mukanani, ai häv no mani ät ool. Koetin sanoa englanniksi, että minulla on tili kaupassa, ei rahaa, ja näytin hänelle korini sisältöä - nou mani, tsast appelssin änd som other fruits and margarin and rypsioil. Nainen ei ymmärtänyt sanaakaan, pyysi vain kahta juuroa ja itki ahdistuneena. Minä en pystynyt viestimään, että vaikka minulla on ostoksia, minulla ei ole rahaa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, en pystynyt auttamaan millään muulla tavoin kuin tarttumalla häntä hartioista, halaamalla. Ostoksiani hän ei tahtonut, vaan jäi penkille huojumaan.

Jälkeenpäin mietin, olisiko minun pitänyt huutaa marketissa, onko kellään kahta euroa, tulkaa nyt hyvät ihmiset auttamaan. Vaan kun minulta ei käy se huuto. Sokea ei voi taluttaa kuuroa. Ääntä olisin tarvinnut tänään aamullakin, kun koetin peruuttaa minulle puhelimessa tuputetun Dna:n Etutilin. Sanoin puhelinmyyjälle, että en tarvitse tällaista etuisuutta, jossa saa lisää halpaa puheaikaa, koska en soita koskaan minnekään puhelimellani. Olen puhevammainen, lisäsin hänelle uhmakkaasti. Jaaha, no, siinä tapauksesa me pannaan tämmöinen ja tämmöinen ja saatte siitä tilausvahvistuksen. Sain mitä ilmeisimmin erikoismitoitetun vammaiskohtelun. Tilausvahvistuksesta huomasin, että Etusopimus pitää sisällään sen, että liittymää ei voi purkaa sopimusaikana, ja halusin tietenkin heti purkaa sopimuksen. Hain tunnin verran Dna:n sähköpostiosoitetta - lähetin kaksi viestiä vanhaan osoitteeseen, ja ne palautuivat, koska ilmeni, että Dna on lopettanut kokonaan sähköpostiyhteyden asiakkaisiinsa. Toisin sanoen minulle jää ainoaksi mahdollisuudeksi etanaposti Lahteen. Kuinkahan paljon Suomessa on muuten kuuromykkiä ja muita puhevammaisia, jotka eivät voi viestiä puhelimitse?

Vieläkään en tiedä, ketä äänestän. Kenties kokeilen vielä vaalikoneen ja koetan olla läpeeni rehellinen joka kysymyksen kohdalla. Vaan jos ehdokas ei olekaan yhtä rehellinen?

(Maalaus Edward Hopper)

11.4.2011

Sananlasku 5: Ei haukku haavaa tee


Mari Kiviniemeä on pilkattu. Helsinkiin on ilmestynyt luvattomia vaalimainoksia, joissa Kiviniemi näyttää lähinnä vampyyrilta suusta noruvine verivanoineen. Verivana symboloi eläinten verta, sillä Kiviniemen katsotaan haluavan sulkea eläimet häkkeihin. Pilkkajulisteista ollaan tekemässä rikosilmoitusta.

En sitten tiedä, miksi juuri Kiviniemi on valittu pilkan kohteeksi, sillä en ole havainnut hänen sanoneen mitään eläinasioista tai toimineen erityisen eläinvastaisesti. Ihan kuin muutama mistääntietämätön hevostyttö olisi ollut asialla. Itse olisin sijoittanut Sirkka-Liisa Anttilan noihin verimainoksiin, sillä hänellä on ollut käsissään avaimet eläinten olojen kohentamiseen. Jos parannusta ei ole tapahtunut, se ei ole Kivinimenen syy. Tai siis on samalla tavalla, kuin kaikki on pääministerin syy. Työttömyys, turvattomuuden lisääntyminen, terveyspalvelujen huonontuminen.

En osaa sanoa, millä tavalla pilkkaaminen parantaa asioita. Minusta pilkkaaminen repii aina railoa leveämmäksi, haavaa vuotavammaksi, etäännyttää eheyttämisen sijaan. Ei ole tilannetta, jossa pilkka yksin rakentaisi, sillä pilkka on ilkeää, ihmisen pahuudesta versovaa. Pilkkaa ei pidä sekoittaa leikinlaskuun, ei ironiaan, sarkasmiin, satiiriin - purevaankaan, sillä pilkan ja satiirin ero on on se, että pilkka sisältää pilkkaajan omaa sisäistä kaunaa, satiiri asiaan kohdistuvaa ivaa. Pilkassa on mukana pilkkaaja, satiiri irtoaa sanojastaan. Pilkka on tahmeaa ja siitä tulee paha olo, satiiri sen sijaan kohottaa ja yhdistää, suo oivalluksen.

Nythän tässä Kiviniemi-pilkassa voidaan tietysti esittää älykäs kysymys: Mutta onko poliitikko ihminen, luonnollinen henkilö? Voiko rikoslain mukaan pilkata sellaista, joka ei ole luonnollinen henkilö? Eikö poliitikon tule roolissaan kestää pilkkaa, sillä pilkka kohdistuu toimiin, ei ihmiseen, vaikka pilkattaisiin poliitikon yksityisasioita?

Onko bloggaajaa olemassa? Onko bloggaaja ihminen? Tätä kysyttiin minulta blogistina, kun kyselin bloggaajien tunteista ja mielenpahoittamisista. Moni bloggaaja on nimittäin blogissaan ilmoittanut pahoittaneensa mielensä jostakin häneen bloggaajana kohdistuneesta sanomisesta. Samoin itse koin oloni ahdistuneeksi parin naisbloggaajan kulkiessa pilkaten askelissani vuosien ajan. Sain muutamalta vastauksen, että bloggaajaa ei voi pilkata, koska häntä ei ole olemassa. Niin että turhaan te pilkatut bloggaajat ja poliitikot itkette, teitä ei ole olemassa, ettäs tiedätte. Pilkka valukoon yltänne kuin vesi hanhen selästä! Ei ole rikosta, ei ole kunniaa, olette hahmottomia haamuja varjojen valtakunnassa.

(Maalaus Jean-Léon Gerome)

8.4.2011

Sananlasku 4: Kovat on koneet, sanoi vaari hohtimia


Yllä oleva Alejandro Decintin maalaus kiehtoo minua. Pyydystin eilen löytyneeltä nettifoorumilta kymmeniä kuvia arkistooni, ja tähän maalaukseen katseeni jää pitkäksi aikaa.

Tunnelmassa on vakavuutta ja hartautta, jota naisten keskinen kokoontuminen harvoin, jos koskaan, tavoittaa. Haluaisin nähdä seitsemän naista vastaavassa tilanteessa yhtä seesteisinä, laittamattomina, jokainen rooliinsa loksahtaneena ja luonnollisena, ilman puhumisen tarvetta tai sen toteutumista. Missä seitsemän naista on koolla, alkaa puheenporina, tai sanoakseni vähän rumasti, armoton kälätys ja naureskelu, tekeytyminen, puheareenan johtopaikan valtaaminen.

Pidän siitä miehisen maailman perushiljaisuudesta, jossa ilmenee jonkinlainen resignaatio, alistuminen tai sopeutuminen siihen osaan, jossa ollaan, jossa täytetään se tehtävä, joka osaksi on tullut. Jos ollaan baarimikkoja tai kahvilanomistajia, ollaan sitä tyynesti valkoinen paita yllä, jos ollaan rasvareita, putkiasentajia, autonapumiehiä tai suutareita, ollaan sitä reilusti ja istutaan valkopaitoja vastapäätä hieman matalammalla, mutta palveltavina. Löydetään yhteinen kieli, mutta ollaan kahdessa linjassa, baaripöydän erottamina. Miten monessa paikassa pöytä onkaan se, joka erottaa luokat toisistaan!

Muistan vieläkin rehtorin huoneen. Pöytä oli mahtava, ja rehtori oli asettanut sen eteen vanhan 60-luvun tuolin, joka oli niin matala, että siinä istuvan polvet olivat suussa ja päälaki juuri ja juuri pöydänpinnan yläpuolella. Rehtori silmäili sitten sieltä korkealta alempana istuvaa ja ojensi lisäksi tuoliin tulijalle tulikuuman kahvikupin eteen, niin että tukala olo muuttui myös hiestyneeksi. Tässä asennossa käytiin lukuisat kehityskeskustelut. Minäkin lupasin hehkuvin poskin käydä enemmän kursseilla.

Luulen muuten, että tuo maalauksen kaltainen miesten perushiljaisuus ja tyyni alistuminen on mahdollista vain miehillä, joilla on nainen kotona. Ainoa miehistä, jolla ei ole naista, voisi olla seinään nojaava nuorempi asiakas. Hän lisäksi ei tahdo vielä nojautua muiden puoleen. Jos miesjoukon keskelle astelisi nyt nainen hameessa ja kiharoissa, se olisi virhe, särkisi harmonian, tekisi kuvasta tavanomaisen, jopa halvan, pilaisi sen. Kuitenkin maalauksen taustalla voisi soida jopa argentiinalainen tango. Hämmentävä maalaus, tyyni ja tiheä.

Mitä sananlaskun hohtimiin tulee, minulla on isän vanhat hohtimet. On tongitkin, kahdetkin, ja vasarakin, siis isäntekoinen, lakatulla puuvarrella - isän piti aina somistaa tekeleitään jollakin tapaa. Kovat ovat koneet edelleen, vaan on niiden rinnalle tullut Black & Deckerin ruuvinväännin, joka surauttaa ruuvin paikalleen napista painamalla.

(Maalaus Alejandro Decinti)

5.4.2011

Sananlasku 3: Oppia ikä kaikki

Aamun lehdessä lukee, että varusmiesten siviiliin paluuta pyritään helpottamaan opastamalla siviiliin paluuta. Heille järjestetään siviiliin paluun kotiuttamisoppitunteja. Siviiliin paluun toivotaan näin sujuvan paremmin.

Ajatus on hupaisa, ihan kuin ihminen ei kotiinsa osaisi, ei osaisi vapaana olla, oman ortensa alla. Ja ihan kuin armeija ei olisikaan enää miesten koulu, josta tullaan ulos varmuutta uhkuen, lihakset pullistuneina.

Tällaiseen siviiliinopastuskäytäntöön on päädytty ehkä siksi, että nykyisen lain mukaan niiden nuorten, joilla ei ole tiedossa opiskelupaikkaa tai työtä, on osoitettava halunsa opiskella, mikäli haluaa varmistaa oikeuden työmarkkinatukeen. Halun voi osoittaa osallistumalla keväällä kolmeen ja syksyllä kahteen pääsykokeeseen. Niinpä tässä siviiliinpääsykoulutuksessa esitelläänkin myös opiskeluvaihtoehtoja pojille. Tulee varmaan yllätyksenä monelle.

Mielenkiintoista asiassa on vain se, että poikia patistetaan opiskelemaan jo armeijan käskystä. Ihan kuin ihminen - mies - ei itse ymmärtäisi sitä, että elämässä kannattaa opiskella itselleen tutkinto tai parikin, jotta saisi töitä. Voi poikien äitejä, sanon minä. Miksi paapotte poikianne, ikään kuin aarretta tai harvinaista linnunmunaa?

Suomessa on helppo elää, poikien. Aktiivisuutta ei tarvita, vaan yhteiskunta kantaa lastaan, tuo eteen, avaa ovia. Erään uutistiedon mukaan tuore tutkimus kertoo, että päiväkodeissa autetaan poikia enemmän kuin tyttöjä, esimerkiksi pukeutumisessa. Samoin kotona. Tytöt saavat selvitä yksin, ja he osaavatkin pukeutua nopeammin. Pojat saavat kouluissakin tyttöjä enemmän opettajan huomiota ja aikaa, koska pojat ovat poikia, villejä ja vallattomia veijareita. Se on tietenkin väärin, että heidän poikuuttaan ei aina ymmärretä arvostaa ja päästää heitä ohi tunnollisten tyttöjen, jotka kypsyvät nopeasti yhteiskunnan tavoille, ohi hitaiden poikien.

(
Maalaus Grant Wood)