Ikaros lensi aurinkoon

Ikaroshan lensi kohti valoa, aurinkoa. Tai sanotaanko niin, että koetti lentää, isänsä tekemillä tekosiivillä. Hän lensi nimittäin hurmoksissaan liian lähelle kuumuutta, ja sulkien kiinnitysvaha suli. Isä, Daidalos, poimi sitten rakkaan poikansa ruumiin merestä. 

Valoa kohti on ihmisen mieli edelleen, täälläkin. Vaikka nyt ilma on sumeana talvista pyryä, harmaata vedensekaista mähmää, ja pimeyttä,  on valoa tullut iltaan jo muutama minuutti lisää. Tämä on positiivinen tieto, joka lisää hyvää mieltä ihmisen rinnassa. 

Itse ainakin nukun jonkinasteista talviunta. Kunpa edes maassa tapahtuisi jotain kivaa, kun yksilötasolla olemme suljettuina koronan sisään. Kunpa vaikka joku poliitikko ilahduttaisi jollakin kivalla päätöksellä, joka koskisi vaihteeksi juuri sinua, rakas lukija, eikä aina syrjäytymisuhan alla olevia. 

Jos katsoo sanomalehtiä ja koko mediaa sillä silmällä, ei mitään kivaa ole uutisissa. Sveitsiläinen lehtikin haukkuu Suomen koulusysteemin maanrakoon. Olemme romahtaneet koko maailman ykkössijalta keskitason alapuolelle. Urheilussa tällainen olisi kansallinen katastrofi.

Opettajat ovat tienneet tämän jo kauan ja puhuneet inkluusion (= kaikki pyritään opettamaan samassa luokkaryhmässä, heikot erityisoppijatkin) ja ilmiöopetuksen kammottavista tuloksista, mutta eihän heitä ole kuultu. Opetushallituksessa pyörivät virkamiesten propellit vinhasti näiden tyylien puolesta.  

Tyypillistä on myös se, että ns. arvostetut mediat eivät mainitse tätä uutista. Se jää iltapäivälehden tehtäksi, vaikka uutinen on täyttä asiaa ja tärkeä. Olisin odotanut, että asiaa käsitellään vaikkapa Ylen ajankohtaislähetyksissä ja Helsingin Sanomissa. Toimittajana olisin itse kutsunut opetusministerin A-studioon. Eihän mikään ole tärkeämpää kuin lasten koulu.

Vaan nostettakoon valoon yksi  kiinnostava positiivinen uutinen tältä päivältä. Vihreiden Atte Harjanne! 

Mieshän yllättää iloisesti. Hän nimittäin sanoo, että Suomen pitäisi lunastaa kiireesti Nato-optionsa, koska se vahvistaisi tänä päivänä näissä Venäjä-oloissa Suomen turvallisuutta.

Ovatkohan vihreiden pääjäsenet eli naiset samaa mieltä? Mitä sanoo Sauli Niinistö? Onko Atte Harjanne lentämässä vahasiipineen liian lähelle aurinkoa? 

(Maalaus Charles Paul Landon 1799. Valokuva Iines 2016)

Talvipäivänseisauksena

Talvipäivänseisauksenahan me suuntaamme katseemme horisonttiin. Joko näkyy valoa taivaan ja maan rajapinnassa? Jo näkyy! Vaikka päivä on lyhimmillään, illassa on minuutti enemmän valoa kuin eilen. Aamuun emme vielä katso, sillä siellä pimeys on jäänyt jalastaan kiinni ja polkee samoilla sijoilla aina uudenvuodenaattoon asti. 

Onneksi keskelle pimeyttä ja pitkää kaamosta tulee joulu, tuo vakava ja harrashenkinen riemullinen juhla, jolloin suomalaisella on tapana muistella menneitä jouluja ja viedä kynttilöitä kuolleiden omaisten haudoille - lapsuuden joulun kaiho on tavoiteltavin tunnetila. Se kun äiti leipoi pellillisen torttuja, joita ei saanut maistaa ennen aattoa,  ja isä haki pyörän tarakalla salaa metsästä kuusen ja tuoksutti  kuusen oksaa elävän kynttilän liekissä. Ja äiti motkotti, että pitääkö sitä nyt koko kuusi polttaa. Ah lapsuuden jouluja joulukirkkoineen ja hartaine sävelineen. Sisko lauloi täysin rinnoin että Tulemme Jeesus pienoises, nyt Peeetlehemiin seimelles,  sä valos loistaa meeeiiille suo ja joulurauha meiiillle tuo. Tapanina tortut oli jo syöty ja kinkunpala kaluttu,  ja arkeen siirryttiin  mutkattomasti.

Vaan tulisiko meidän ottaa oppia muinaisilta roomalaisilta, jotka viettivät Saturnaliaa iloiten ja remuten, vähemmän hartaina?  Joulummehan kyllä periytyy roomalaisilta tirisevine possupaisteineen ja lahjanantoineen, mutta roomalaisilla Saturnaliasta tuli karnevaali,  rempseä ja  suosittu juhla, jota vietettiin jopa seitsenpäiväisenä 17. -  23. joulukuuta talvipäivänseisauksen aikoihin. Vakavamieliset asiat oli kielletty, ja Saturnalian lieveilmiöitä olivatkin raju ryypiskely, ylensyönti, karkeat kepposet, muulloin kielletty uhkapelaaminen ja irstailu. Ikään kuin yhdistelmä suomalaista joulua ja vappua.

Itse taidan olla kallellani mieluummin hurskaaseen ja vakavamieliseen jouluun. Vierastan esimerkiksi ruotsalaista kepeää tomtegubbar-rallattelua. Vaivun mieluusti kaihoisiin tunnelmiin ja muistelen menneitä rakkaita, myös kaikkia eläimiäni, Manua, Kustia, Pontusta, Pandaa. Ja kaikkein kaunein joululaulu on Sulo Saaritsin Taas kaikki kauniit muistot. Uusin harras joululaulusuosikkini on tämä erään lukijan viime jouluna vinkkaama laulu.

Hyvää joulua, rakkaat lukijat! Olkoon teillä kaikilla sillä tavalla runsas joulu kuin itse haluatte!

(Maalaus Roberto Bombiani, hs.fi)

Ikuinen nuha ja kaamos

Laskeutukaamme joulun odotukseen tämän takapihani näkymän kautta. Rautatienomenapuu, rujosti leikattu syksyinen torso, on saanut verhokseen tuikkuvalot, ja välkkyy lumoavana yksisenttisessä ensilumessa. 

Valojen ohjelmointia en tosin oppinut käyttämään, mikä olisi toivottavaa tässä ikuisessa pimeydessä. Kun painan ajastinta, jonka pitäisi sytyttää ja sammuttaa valot kuuden tunnin  välein, valot alkavat välkkyä kuin ilotalossa. Niinpä ne palavat manuaalisesti operoituna ilman ajastusta ja ilman korkeataajuuksista välkettä. 

Lapsena naapurissani asui Anneli, jolla oli ikuinen nuha. Hänellä oli  nenäliina nyrkissä, rutistettuna. Sillä hän pyyhkäisi tavan takaa nenäänsä, joka oli silminnähden täynnä vihertävänkeltaista valumatonta räkää. Sierain oli ikään kuin laajentunut paljosta tukkeesta. Lääkäri oli sanonut, että Annelilla on ikuinen nuha.  Se ei lähtisi koskaan pois, ja räkä olisi siellä aina, sieraimessa, molemmissa sieraimissa. 

Annelin äänessä oli nasaalinen sointi, muistan että ännät olivat pelkkää deetä. Addeli. Muistan myös kotona matkineeni Annelia, kun se puhe oli jotenkin kiehtovaa, lystiä ännätöntä dee-puhetta. Ei siinä julmuutta ollut, mutta minua nauratti se puhe. Pääsin aika pitkälle ilman änniä. 

Ei kukaan sanonut, että Anneli kuuluu vähemmistöön, häntä täytyy kohdella tavallista hellemmin, koska hänellä on kiintiö. Nauraa ei saa vaikka tulisi miten paljon pelkkää deetä.

Annelista tuli muistaakseni sosiaalialan laitoksen johtaja, että kyllä hän hyvin pärjäsi maailmassa aikanaan. Sitä en tiedä, miten ikuisen nuhan kävi. 

Sen tiedän, että yksi Sirpa ja Outi kuolivat. Toisella oli vinot silmät ja sydän väärällä puolella kehoa, toisella sinervät huulet ja synnynnäinen sydänvika. Paljon oli monin tavoin vikuuntuneita, sairaita ja kuolevia lapsia ennen tämän hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden syntyä. Ettäs tämänkin tiedätte. 

Vaan koettakaa kestää tämä kaamos, rakkaat ystävät. Pimeys on myös kaunista.  Talvipäivänkeikaukseen on enää viisi päivää! Silloin päivä pitenee illasta alkaen jo minuutilla.  

(Valokuva Iines; Rautatienomenapuu joulukuussa 2021)

Vuoden turhake?

Vuoden turhakkeeksi on valittu liha.

Siis mitä ihmettä. Lääkäri määräsi minut kesällä syömään paljon punaista lihaa, koska rautavarastoni eli ferritiinitasot olivat  hänen mukaansa melkein tyhjät, ehkä dietoraalisista syistä, niin kuin diagnoosissa luki. 

Itse en tunnista dietoraalisia syitä, koska en laihduta enkä veganoi, vaikka varmaan pitäisi. Totta on kuitenkin, että olen syönyt punaista lihaa hyvin vähän, vain silloin tällöin ja satunnaisesti. Lihapullat kerran kahdessa viikossa, spagettikastike vielä harvemmin, koska en pidä pastasta eli  vehnäjauhomössöistä. Pizzankin valitsen aina lihattomana. 

Verisestä pihvistä näen painajaisia, ja minun on vaikea ymmärtää kokkien medium-käsitettä pihvistä. Mediumissahan lihakimpale on keskeltä raaka eli punainen, mehukas, niin kuin ihmisillä on tapana maiskutellen sanoa. Barbaarista, ihmissyöntiin verrattavaa. Pienenä en suostunut syömään nakkeja, koska ne olivat sormia. Minun lihani on kuivaksi paistettu kimpale. Haaveilen entisajan kuivatusta lihasta, jota vuoltiin puukolla paistin kyljestä ja syötiin niin että hampaissa narskui. Näin ainakin kuvittelen.

Lisäsin siis viime kesänä ruokavaliooni pihvin silloin tällöin, ja minulla se tarkoittaa ohutta lehtipihviä hyvällä maustevoilla ja rapsakoilla ranskalaisilla.  Lihapullia syön myös  enemmän, ja laitoinpa kokeeksi maksajauhepihvitkin. Vaan en laita toiste, ei ollut minun juttuni edes puolukkahillolla. Ostin sen sijaan rautatabletteja ja sainkin rautavarastot nousemaan. 

Sanotaan, että lihaa ei saisi syödä  nautojen metaanipäästöjen vuoksi. Tavallinen suomalainen lypsykarjalehmä hönkii laskelmien mukaan 680 litraa metaania päivässä. Jos yhden Mansikin tuottamat metaanit lasketaan yhteen, on se hönkinyt 10 vuodessa yli kaksi miljoonaa litraa metaania.

Nyt ei täydy kuitenkaan pihvinsyöjän oikopätä ryhtyä veganoimaan, koska sillä ei  olisi käytännössä juurikaan vaikutusta. Se ei näkyisi millään tavalla ilmastossa, sanovat asiantuntijat. Jos suomalaista karjaa aletaan boikotoimaan, me toisimme lihan tänne ulkomailta.

Itselleni siis liha ei ole vuoden turhake, vaan nähtävästi terveyden elinehto. Ja koska ihminen ei elä taloudessa, jossa eläimillä on yhdenvertaiset oikeudet kuin ihmisillä, niin miksi emme söisi eläinvainajia kunhan niitä ei kasvateta julmasti tehotaloudessa. 

Viittaan tässä lihayhteydessä vielä neandertalinihmiseen, ihmisen sukupuuttoon kuolleeseen lajiin. Aamun arkeologisessa tiedeohjelmassa Ylellä todettiin, että neandertalinihminen söi kaikkea elollista mikä liikkui, ja se oli henkiinjäännin elinehto. 

Tiesittekö muuten, että kuvassa olevasta pitkäkarvaisesta ylämaankarjasta tulee onnellisia pihvejä?  Siihen on syynä leppoisa ulkoilmaelämä ja rodun helppohoitoisuus. Pihvinsyöjän omatunto ei soimaa, kun lautasella on elämänsä vapaana kulkeneen naudan lihaa.

(Valokuva Iines) 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Oikein hyvää huomista itsenäisyyspäivää, rakkaat lukijat! Tämä on jo toinen peräkkäinen kerta, jolloin emme näe Suomen katsotuinta televisio-ohjelmaa, linnanjuhlia vastaanottimistamme. Sääli, sillä televisiointi on saanut kansakunnan kokoontumaan yhteen, ja juhlasta on riittänyt kirjoitettavaa ja keskusteltavaa seuraavaksi viikoksi. 

Usein on ollut myös kiihkeitä mielenosoituksia, kuokkavieraiden railakkaita  tempauksia hevospieksäjäisineen ja ikkunan rikkomisineen; monenlaista jännittävää ja katsojaa hellivää on ollut tarjolla. Tämähän on sohvaperunalle mitä mukavinta. 

Nyt ei taida olla muuta kuin Jennin järjestämää runonlausuntaa ja eskosalmisen ja seelasellan  dialogeja isänmaasta. No, nykytanssia voi toki olla, jotain väkevää, ehkä jormauotista tai uutta nousevaa kykyä. Arvaan, että lisäksi on lasten raikkaita  esityksiä. Ehkä saamme vihdoinkin nähdä vilauksen myös Aarosta ja uudesta koirulista. 

On nimittäin esiintynyt arvelu siitä, että Jennistä voisi kokoomus saada hyvän presidenttiehdokkaan tulevaksi kaudeksi. Viittaan tässä yhteydessä USA:n Clintoneihin. Hyvistä presidenttiehdokkaistahan on valtava pula joka puolueessa. Jopa ryvettynyt Haavisto on vihreissä kaivettu uudelleen kiillotettavaksi. Jenni voisi tosiaan tehdä Hillaryt. Hän on puhdas pulmunen. Voiko hänestä edes keksiä mitään negatiivista?

Niin tai näin, kansa presidenttinsä valitsee, annetuista ehdokkaista. Suomi on hyvä maa ja on ansainnut parhaan mahdollisen presidentin. Toisaalta Suomi haluaa aina olla kaikessa ensimmäinen, edistyksellisin ja paras, erottuvin. Voisimme toki miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että ehdokkaissa olisi ei musta Mannerheim, vaan ruskea Sauli? Ernest? Husu? Tai transseksuaalinen henkilö? Kelet? Pääsisimme varmasti Timen kanteen.

(Maalaus Klaus Welp)