24.1.2013

Venus loistaa



Venus loistaa kirkkaana matalalla kaakossa aamuhämärän aikaan. Näin kuun lopussa se nousee tosin vain hitusen ennen aurinkoa, kun se kuun alussa nousi vielä puolitoista tuntia aiemmin. Jupiter taas, tuo innoittava ja elämäniloinen taivaankappale, on Härän tähdistössä Seulasten ja Hyadien välissä. Se näkyy kirkkaana iltahämärän aikaan ja on korkealla etelässä iltayöstä. Kuu on kovin lähellä Jupiteria juuri nyt, ja ilkeäksi tiedetty Saturnus nousee itäkaakosta ja on etelässä aamuhämärän aikaan. Kenties juuri se on katsonut erän nuoren neitokaisen huoneeseen juonet mielessään, työntäen Venusta kärkkyvän Kupidon syrjään.

Venus on nimittäin loistanut myös Melissalle, tuolle viehkeälle nuorelle lastenhoitajalle, jonka   julma työnantaja erotti päiväkodin toimestaan avoimen seksiblogin vuoksi.  Blogissaan Melissa, tuo nymfien nymfi, tunnustaa panamoraalista seksiä, jossa orgasmi on jokaisen kansalaisoikeus. Sukupuolten välillä ei ole rajoja, rajat kun ovat keinotekoisia kuitenkin; ihmisen seksuaalisuus on monisuuntainen. Suojautumisellakaan ei ole niin väliä, sillä iloinen antaminen  ja saaminen on pääasia. Klinikalla käyntiä ei tarvitse hävetä, ja seksistään voi kertoa ääntä hiljentämättä missä vaan. Alapäänsä voi heittää näytille, jos tahtoo, ja karvojen ajelussa nyt ainakaan ei ole mitään salattavaa. 

Nyt media kiehuu Melissan puolesta. Ja oli Melissakin kiehunut. Hän oli raivostunut saatuaan potkut, ja nyrhinyt tukkansa poikki ja kaljuksi! Siitäs saivat! Potkujen antaja nähdään laittomana lahtarina. Viaton karitsa on ristiinnaulittu ja potkujen puoltajat ovat joko frigidejä tai muuten vaan  seksikielteisiä kukkahattutätejä, joilla on ollut sama seksielämä 70-luvulta alkaen. - Kuinkas lapsia sitten tehdään päiväkoteihin, jos seksi on kiellettyä, tuhisevat ja puhkuvat kansalaiset. - Kannattaa konsultoida lakimiestä, Melissa, neuvovat monet nuorta nymfiä. - Loimaan kassaan se varmaan kuuluu, epäilee joku kyyninen vastrannankiiski, ei sillä ole ammattiliiton tukea taustanaan! 

Mielenkiintoista nähdä, miten tässä käy. Ja vielä mielenkiintoisempaa on katsoa, kertooko tapaus tosiaan ahtaista asenteista ja seksuaalikielteisyydestä vai  jostain muusta. Melissahan opiskelee teologiaa ja toimii nuoriso-ohjaajana, joten hänellä on kanttia sanoa ja kaikupohjaa aatteilleen. Kyseessä on siis ilmiselvästi rakkauden apostoli, panamoraalisen seksuaalisuuden ja ihmisyyden airut, joka murtaa viimeisetkin esteet  vapaan seksuaalisuuden tieltä? 

(Maalaus Vasilis Bottas)

20.1.2013

Kielipoliisin paluu 2: Valetittelit



Viimeksi Kielipoliisi kirjoitti diskursseista, jotka pompahtivat vasten kasvoja vähän jokaisesta vakavasti otettavaksi tarkoitetusta tekstistä. Nyt diskurssit ovat unohtuneet ja kieli tältä osin rauhoittunut. Haaviin on osunut sen sijaan titteleiden ja ammattinimikkeiden huolimaton ja epätäsmällinen käyttö.

SDP:n entinen kansanedustaja Mikko Elo syytti nimittäin muutama päivä sitten ministeri Krista Kiurua valetittelin käyttämisestä, ammattinimikkeen väärentämisestä, koska eduskunnan kalenterissa on ollut Kiurun kohdalla tittelinä opinto-ohjaaja, valtiotieteen maisterin lisäksi. Kiuru on kuitenkin vain valtiotieteiden maisteri, joka on toiminut epäpätevänä tuntiopettajana ja epäpätevänä opinto-ohjaajana ilman opinto-ohjaajan pätevyyttä.

Elo on tiukasti sitä mieltä, että ammattinimikettä ei voi käyttää, jos siihen ei ole tutkintoa. Tällä linjalla on Kielipoliisikin. Kielipoliisilla ei ole mitään vaikka sitä vastaan, että ompelija tai puuseppä voi olla lehtori jos tämä on suorittanut ompelu- tai puutyötaitojensa päälle ammatilliset pedagogiset opinnot. Opinto-ohjaajakin saa pätevyyden opinto-ohjaajaksi vasta tutkinnon jälkeen ja samalla oikeuden ammattinimikkeen käyttöön. Tilanne on sama, kuin jos kouluavustaja toimisi opettajan sijaisena ja käyttäisi asiakirjoissa titteliä opettaja tai jos valelääkäri käyttää titteliä lääkäri.

Toinen Kielipoliisin haaviin tarttunut tittelistyyppinen epäselvyys on netin ehkä suosituin ammattitermi viestinnän alan ammattilainen. Kielipoliisin ei ole tarkoitus tuomita nimikkeen käyttöä, vaan todeta se, että  termi pitää sisällään niin laajan ja joskus huikeankin osaamiskirjon, että tilalle toivoisi tulevan täsmällisemmän nimikkeen.  Asiakkaasta on usein tarpeellista tietää, mikä on henkilön tutkinnollinen pätevyys alalla. Näyttää nimittäin siltä, että kuka tahansa innostunut nörtti voi olla viestinnän alan ammattilainen, vaikka harjoittaisi ammattiaan yksin päätteensä äärellä Google apunaan.

Kauppatieteiden maisteri Kirsi Piha on viestinnän alan ammattilainen, samoin kouluttaja Katleena Kortessuo on viestinnän alan ammattilainen. Naisia paikallaan molemmat, eikä tässä ole kyse heidän taidoistaan, joita ilmiselvästi on, samoin koulutusta.  Medianomit ja tiedottajat ja vaikkapa äidinkielen opettajat ovat täsmäkouluttautuneita viestinnän alan ammattilaisia. Kun kirjo on näin laaja, sen siivelle voi siis hypätä minkä tahansa alan maisteri, konsultti tai peruskoulunsa päättänyt nörtti, joka on päättänyt ryhtyä viestinnän alan ammattilaiseksi. 

Voidaan tietenkin kysyä, nipottaako Kielipoliisi tai valtioneuvos Mikko Elo turhasta, mutta Kielipoliisin vastaus Mikko Elon tapaukseen on selvä: ei nipota, vaan puhuu asiaa. On asiakkaan ja kansalaisen etu, että oikeus ammattinimikkeisiin ja titteleihin on vain niillä, joilla on tehtävän edellyttämä tutkinto.  Kielipoliisi kannattaa selkeää käytäntöä ja selkeitä perusteita, mutta ymmärtää myös sen, että lahjakkuus voi käydä tutkinnon edelle. Vaan sitten herää taas kysymys: miksi lahjakas ei suorita tutkintoa...

(Juliste www.polishposters.com)

16.1.2013

Ihmettelen Tuuli Petäjää



Enpä olisi uskonut kirjoittavani koskaan urheiluaiheesta, edes lyhyesti, vaan kerta se on enimmäinenkin! Ihmettelen  nimittäin purjehtija Tuuli Petäjä-Siréniä, viime kesäolympialaisten hopeamitalistia, joka ei ymmärtänyt kieltäytyä ottamasta vastaan hänelle eilen myönnettyä Vuoden urheilijan titteliä. Täytyihän hänen tietää, ettei ollut paras, ei lähimainkaan.  Yksi hopeamitali olympialaisissa oli muka merkittävintä urheilurintamalla! Epäurheilijamaista käytöstä oli vielä hehkuttaa pokaalia.

Leo-Pekka Tähti oli kiistaton mestari kaikilla mittareilla mitattuna. Hänellä on kultamitali olympialaisista,   ja lisäksi muita merkittäviä maailmantason ennätyksiä,  yhteensä 147 mitalia. 

Valinta osoittaa niin näkyvää rasismia, että pahaa tekee. Kyllä Umayya Abu-Hanna oli oikeassa: Suomessa on oikeasti rasismia, ja pahiten se taitaa kukkia isänmaallisessa  urheilumaailmassa, jossa muutoinkaan ei älyllä ja sydämellä taida olla paljonkaan sanomista. Kuka lentää pisimmälle, terveenä, on voittaja, kuka hiihtää nopeimmin, terveenä, on kansallissankari, jolle lahjoitetaan talot ja tontit. Isänmaallinen ja kiihkeä urheilu-uho kasvattaa vääränlaisia tuntoja ainakin urheiluselostajissa, jotka eilisen valinnan tekivät. 

Valinta on samalla viesti kaikille vammaisille: sitä ollaan ihan eri sarjassa, toisen luokan kansalaisia. Katsomme televisiosta Toisenlaisia frendejä ja olemme hyviä ihmisiä tasan niin kauan, kuin frendit pysyvät pilttuussaan eivätkä muuta asumaan ainakaan omalle asuinalueellemme. Saati kehtaa voittaa kultaa olympialaisissa ja horjuttaa terveitten urheilijoiden asemaa. Terveen hopeamitali on parempi kuin vammaisen kulta.

Vaan se oli hyvä nähdä, että Matti Nykänen sai pokaalin elämäntyöstään huolimatta menneisyydestään. Tosin hänelle hieman nauretaan eikä oteta ihan tosissaan, mutta kuitenkin, hän on kahdella jalalla kävelevä muutoin terve mies. 

(Maalaus Pieter Bruegel the Elder, The Blind Leading the Blind)


9.1.2013

Nainen ja timpurit



Tuulikaapin väliovi pantiin kiinni, halusivat ilmeisesti työskennellä rauhassa, ilman naisen uteliaita katseita. Tai sitten olivat ajattelevaisia ja koettivat estää kylmän tulon huoneisiin, avonaisesta ulko-ovesta, ettei nainen paleltuisi viimassa, joka riipoi pihapensaan oksia niin että niille asetellut tuikut vipajivat edestakaisin kuin horkassa. Mittasivat ensin, ennen välioven kiinnipanoa, mustana ammottavan kattoaukon,  josta putkien verkosto näkyi salaperäisenä systeeminä, kuin verisuoniverkostona, johon naisen katse osui aina ulos mennessä.  Lähtivät sitten kaksissa miehin jonnekin hakemaan kattopahvia,  fyllejä ja mitä nyt miehet tarvitsevat kun kurovat umpeen revittyä sisäkattoa, vuotaneen putken hitsauksen jälkeen. - Otas Poika mitat, sanoi vanhempi, Toivio taisi olla nimeltään, väkäleukainen käppyrä timpurismies siniharmaassa haalarissa, pistäväntuikkivin katsannoin, tummanorastava sänki suippenevien kasvojen alaosassa. Mies toi mieleen vanhan ketun, kauhtuneen, mutta vielä joutavan ja sutkin pyytäjän, joka tietää saaliit ja paikat ja tuntee parhaimmat ansalangat ja  tavan napata kulloinenkin saalis niskalenkistä kitusten väliin sätkimään, potkimaan viimeisiä elonpotkujaan, ennen kuin tuores mesi herahtaa nälkäisen ketun kielelle. Poika, oranssitakkinen,  otti mitat ähistellen, 43 ja 99. - Tarvitaanko paperia, kysyy nainen ja katsoo Toiviota, joka muikeana komentaa oppipoikaansa, ah sitä suunkaretta, kun ihmisellä on käskyläinen, joka voi toimittaa joutavat työt ja itse voi oordnata asioita päältäpäin, päsmärinä.  - Kyllä siellä paperia on, sanoi Toivio kattoa katsellen ja puhui vissiin siitä kiiltopaperista, jolla putken fyllit vuorataan.  - Mulla on paperia, sanoo Poika, se oranssitakkinen, ja hamuili taskujaan takista, housuista, hamuili taas, vaan ei tulosta, ja vielä kertaalleen. Ei siitä hamusta mitään tule, eihän sillä märkäkorvalla edes paperia ole! - Mulla olis näitä viestilappuja, kiirehti nainen ja ojensi keltaisen tarralippunipun, Poika otti sen ja kiitti, oli  ilahtunut, ettei tarvinnut lukuja mielessä pitää eikä paperinpuutetta esimiehelle toitottaa, kun tämä meni  ulos autolle jotain hakemaan, kenties ruuvimeisseliä, koska palasi se kourassaan ja alkoi kiertää kattopienan ruuvia irti, jotta saisi mittapuun mukaansa. - No nih, me mennään nyt hakemaan pahvit; tässä kohden ulko-ovi suljettiin, väliovi jäi vielä auki, ja sitten mentiin, auto käynnistyi ja peruutti, oltiin pois tunnin verran, kenties käytiin syömässä tai kahvilla, ja kun miehet tulivat, he siis vasta tässä sulkivat tuulikaapin oven naisen silmien edestä, ja nainen istui keittiönpöydän ääressä ja mietti, mitä osaisi tehdä, kun ovi voi milloin tahansa aueta. Söisikö vai lukisiko lehteä vai olisiko tekevinään jotain keittiöaskaretta, kun tiskejäkään ei ollut, kone pesi kaiken. Nainen silmäsi keittiön kattoa. Pahvia taisivat kaikki katot nykyään olla, kun tuulikaapinkin katto vettyi putkirikon alla, se tippui märkinä murusina alas lattialle.  - Toi matto pitäis siirtää sitten pois, ettei likaannu, olivat miehet muuten sanoneet vielä  ennen välioven sulkemistaan. - Ei tarvi, sanoi nainen,  sillä heitän sen pois roskien mukana, se on vanha ja kamala; tämä oli kuitenkin valhe,  ei nainen hyvää mattoa aikonut pois heittää, kunhan häpesi sitä, että maton alla oli roskia, joita en halunnut timpurien näkevän, sillä nämä olivat sentään kunnon timpureita, eivät riisuneet kenkiään eteiseen, niin kuin työmiehet usein tekevät kielloista huolimatta, ja sitten saa hävetä, että onko tarpeeksi siistiä, ettei vaan tartu roskia miesten sukkiin. Sähköpora kuului käyvän hetken jos toisenkin, ja sitten aika pian jokin muu sähköinen laite, jokin imuri varmaan, koska ääni oli samanlainen kuin naisen imurissa, taisivat lakaista jo lattialta roskat, siistejä nykyajan työmiehet, vievät roskat mennessään viimeistä murua myöten.  Kohta aukeaa ovi kuin Alastalon salissa ennen kahvitarjoilua, tuumi nainen vielä ennen oven aukeamista, ja niin se sitten aukesikin. - Mites toi maalaus, että maalataanko toi kattolevy vai odotetaanko, tämän koko talon putket on semmosessa kunnossa, että kyllä ne kohta taas vuotaa. - Odotetaan, sanoo nainen, mitäs sitä turhaan maalaamaan. Sain just tämän blogitekstinkin valmiiksi, että menkääs nyt, ajattelee hän, muttei sano tätä viimeistä ajatustaan ääneen. - Nähdään sanoo hän ja huomaa sitten ajatuksen enteelliseksi. Ei kun toivottavasti ei nähdä, sanoo hän ja nauraa ja miehetkin nauravat. Kukas sitä nyt timpuria haluaa heti takaisin. Toivio katselee selvästi naisen rintoja sanoessaan moi. Nainen tarkistaa oven suljettuaan, ovatko rinnat kupeissa vai missä. Joskus ne kulkevat omia teitään, jos liivit ovat Tokmannilta ostetut halpaliivit, hölskyvät. Hyvissä ei holsku.

(Maalaus Philip Evergood)

(PS Virike tekstiin on täällä. Sinne kannattaa kirjoittaa varsinaiset puhtaasti Alastaloa koskevat kommentit, tähän kaikki muut mahdollinen.)

3.1.2013

Rahanvaihtaja punnitsee kolikoita


Talousnerona  ja terävänä matemaatikkona jään ihmettelemään, bluffaavatko poliitikot tahallaan puheillaan palkanalennuksista. Nimittäin mitä enemmän palkasta on varaa laskea, sitä enemmän myös veroprosentti putoaa. Menetys ei ole nettoansiossa välttämättä kovinkaan tuntuva, ei ainakaan yli sadantuhannen euron vuosituloilla. Presidentin tulot tosin ovat verottomat, mutta muitakin suuripalkkaisia on. Ja luulisi 126 000 eurolla nyt tulevan hulppeasti toimeen presidenttinä, jolle moni asia tulee luontaisetuna suoraan suuhun.

Veroprosenttihan laskee merkittävästi jo 400 euron palkanalennuksesta, jollaista joku kansanedustaja solidaarisuuksissaan ehdotti. Nyt kiireinen kansalainen miettii jo, että kansanedustajan vähennys on tuntuva. Kissan villat, merkittävimmin laskisi veroprosentti. Tämä on nähdäkseni progressiivisen veroasteikon merkitys asteikon yläpäässä. 

Toista on ennestään pienituloisilla, joilla pienikin palkanalennus tuntuu heti, koska veroprosentilla ei alemmassa päässä asteikkoa ole merkittävää vaikutusta.

Minulla on muistikuva  80-luvulta, jolloin veroprosenttini laski jonkin hullumaisen kiivaan  työvuoden jälkeen kahdeksan prosenttiyksikköä. Olin maksanut tuona vuonna 41 prosentin veroja, yksinhuoltajan miellyttävä etu osallistua yhteisiin talkoisiin ja perheellisten elättämiseen. Tapahtuikin ihme: käteen jäävä nettopalkkani nousi, vaikka palkka tuntimäärän vähentämisen jälkeen  laski! Tämä oli siis veroprosentin laskun vuoksi. 

Opin tästä, että jos tahtoo käteen hyvän palkan, ei kannata tehdä liikaa töitä, verot syövät bruttopalkasta suuren osa. Tämä vaikutti myös siihen, etten ole konsanaan kadehtinut korkeapalkkaisia työntekijöitä - en puhu nyt sikamaisista johtajanpalkoista, vaan rehellistä työtä tekevistä usein kouluttautuneista ja  korkeapalkkaisista henkilöistä. He kartuttavat maan hyvinvointia suurilla veroillaan. Se ansaitsee minusta jopa kiitoksen. 

Kiitokseni ei siis kuitenkaan ulotu huippurikkaisiin yritysjohtajiin, joiden palkkoja on nostettu tavalliselle ihmiselle käsittämättömiä määriä. Esimerkiksi Fortumin Tapio Kuula sai viime vuonna 46,9:n, Keskon Matti Halmesmäki 44,4 :n ja Fazerin Karsten Slotte 45,6 prosentin palkankorotuksen. Kenelläkään ei ollut mitään korotuksia vastaan, raha kelpasi. Samaan aikaan vilauteltiin työntekijöitten palkanalennuksia.

No jaa, huomaan minäkin saaneeni tammikuun työkyvyttömyyseläkkeeseeni pienen korotuksen. Olisiko yhden prosentin luokkaa.Pitäisiköhän kieltäytyä?

(Maalaus Johann Georg Sommer, The Barchfeld Money Changer weighing coins)