30.6.2017

Kesäpäiväkirja-ajatuksia täältä landelta


Olenpa huisin iloinen, että se Rautatientorin toinenkin leiri puretaan. Olen hämmästynyt vain siitä, että syyksi mainitaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden takaaminen. Niin kuin sitä ei olisi ennen huomattu. Jatkossa torilla ei leiriydytä poliisipäällikön mukaan.

Oikeuksiensa perääjäleirihän on toki jo saanut viestinsä perille, eikä oikeutta noudattavilla viranomaisilla voi olla edes mahdollisuutta taipua ryhmän vaatimusten mukaan.

Kovin tyytyväisiä on oltu siihen, että poliisi hajotti alkuun vain toisen ryhmän leirin jollain verukkeella, josta ei taida olla edes näyttöä. Mitään ei ole perästä kuulunut "poliisi tutkii" - kommentin jälkeen.  Minä en jaksa tässä nyt sanoa sitä nahkaani pelastavaa selitystä, että juu, rasismi on kyllä tuomittavaa. Voitte täyttää tämän kohdan miten tahdotte, arvoisat lukijat ja mahdolliset kommentoijat.

Minua on aina kylmännyt se havainto, että kovaa ja tuomitsevaa puhetta tulee myös sieltä suunnalta, jossa pitäisi olla suvaitsevimmat ja maan parhaat voimat, älymystö ja taiteilijasto. En usko sellaiseen suvaitsevuuteen! Kova puhe satuttaa myös sanojaansa. Ei kärpäseltäkään saa repiä siipiä!

Semmoinen hyvä puhe on joskus silkkaa teeskentelyä. Voisin jopa uskoa, että löytyy valioihmisiä, jotka pitävät sisimmässään tummia ihmisiä itseään alempina olentoina, joita he hallitsevat kiittämällä. Tunnetteko termiä "kiitäen tai kunnioittaen alistettu"? Jos tummaihoisia pidetään arvossa, heiltä myös vaaditaan jotakin, eikä lespata ja lepsuilla kuin kissanpojille. Ovathan he täyspäisiä ja yhtä arvokkaita kuin me itse olemme.

Muistakaat aina se kehitysvammainen poika Sisko ja veli -sarjassa, jolle hyvät ihmiset eivät usdkaltaneet nauraa sarjassa ja joka sanoi lehdistölle myöhemmin, että vasta sitten kun hänellekin nauretaan päin naamaa, hän on samanarvoinen kuin terveet ihmiset. Tämä kaikille hyville ihmisille, jotka suhtautuvat autettaviinsa kuin potilaisiin. Suvaitseminen on semanttisesti alaspäin suuntautuvaa toimintaa.

Kuten huomaatte, arvoisat lukijat, yhteiskunnallinen eetos ja paatos kulkeutuvat kepeästi tänne kesäpaikkaankin, vaikka täällä on runsaasti rauhoittavia elementtejä. En oikein ymmärrä semmoista, että reaalinen maailma ei tupsahtaisi  ihmisen mieleen hänen tuijottaessaan sittisontiaisen kiipeilyä heinänkortta ylöspäin tai kukkahämähäkin ovelaa saalistustapaa: ensin värjäydytään kukan väriseksi ja sitten isketään kukanvärisenä viattoman uhriin ja truiskautetaan myrkyt tämän niskaan. Kyllä siinä maailmankin pahat tulee väistämättä mieleen.

Nyt tässä rannikolla tulee puuskittain kovaa, mutta itäkoillistuuli on lämmin, yli 20 astetta meren puolella. Kirjosiepon poikaset harjoittelevat taitolentoa ja istuvat pulleina omenapuun oksilla emonsa ruokittavina. Sen päiväinen sirkutus.

Poikaies kävi kaatamassa rajaltamme kuivan kuusen. Mies on varattu. Laiha ja hiljainen kirjanpitäjä vei hänet nenäni edestä. Eivät auttaneet pikkuhousut pyykkinarulla, vaikka ne hulmusivat houkuttavasti merituulessa suoraan poikamiehen ikkunaan päin.

(Valokuva Iines)


23.6.2017

Vähän juhannuskuvia ja runonen





Minun rantatieni varrella
ei kasva pääoma 
ei lisäänny varanto.
Vaan lahoo puu, tuulen katkoma, salaman iskemä
niille sijoilleen.


Sille minä en mitään mahda
että sinä konemies niistät maantienvarren 
kissankellot ja puna-apilat.
Onhan sänki siistimpi.

Vaan minulla on mahti sanoa.
Älä perkele tule tänne moottorisahoinesi
kaatamaan yhtään puuta.
Tai tehotrimmereinesi
raivaamaan pusikkoa.




Sillä.
Täällä pesii pajulintu
lehvillä kultakärsäkäs,
rungossa huhkii kirjanpainaja  ja kannossa sarvijaakko.
Tiellä käy rampa kauris, kapinen kettukin,
ei kaikkien pidä olla täydellisiä tai terveitä saadakseen elää.
Maan pinnassa  madellaan ja 
maan alla elämöi samettipintainen myyrä.

On kuulkaapas kiva olla omistaja.
Minun lintuni, minun puuni,
kapinen kettuni
ja kaikki se biosfääri!
Yksikään kaupungin  vihreä suunnittelija
ei voi suunnitella tähän kivitaloaluetta, koska on huutava tarve!
Minulla on mahti, omistajan mahti!

Kannatan omistajuuttani yli kaupungin haltuunoton.
Ei se mene niin, että sosialisoitu pääoma on
kirjanpainajalle ja sarvijaakolle hyväksi,
uunilinnulle upea
pajulinnulle paras,
kyylle kyllin hyvä.
Ihmisen paras on eläimen kuolema, onhan se nähty.


Hyvää juhannusta kaikille ihmisille!
Maallisille ja maattomille.




(Valokuvat rantatieltä, Iines)

14.6.2017

Rottavaarasta Rauman seudulla



Terrorismin uhka Suomessa on kohonnut, sanoo Supon päällikkö Antti Pelttari televisiossa. - Meillä on Suomessa henkilöitä, joilla on terroristisia suunnitelmia, lisää samainen korkea henkilö.

En oikein ymmärrä. Miksi tällainen asia todetaan tyynesti ja tumput suorina? Miksi ei sanota, että Suomi on ryhtynyt toimenpiteisiin rikollisia vastaan.  Eikö terroristisen teon suunnittelu olekaan rikos? Kulkevatko nämä murhasuunnittelijat vapaina kaduillamme syöden leipäämme?

Ja kuka muu se terroristisen teon suunnittelija voisi olla kuin meidät vääräuskoisiksi tuomitseva? En äkkipäätä muista nyt terroritekoa, jonka tekijällä olisi ollut muu motiivi. Ja älkää kiltit vetäkö tähän nyt Breivikiä. Tyypillähän on psykopaatin paperit.  

- Ei ole puhdasta uskontoa, on vain tulkintoja uskonnosta. Näin sanoi toimittaja Markku Putkonen pari päivää sitten HS:ssa, ja niin olen itsekin täällä sanonut eräälle kommentoijalle, joka sanoi, että islam on rauhan uskonto. Ei uskontoa ole ilman ihmisiä, ja oikeasti uskonto elää vain mielissä, ei kansien välissä. 

Mutta siis, vaikka täällä mökillä ei keinutuolissa istujalle suurta terrorin uhkaa olekaan, niin monille muille se uhka on, etenkin kaupungeissa, vaikkapa jo Rauman viehättävässä merikaupungissa.

Suurin konkreettinen uhka täällä länsirannikolla ovat nyt kuitenkin rotat, Rattus. Nimittäin näin sellaisen puuliiterissä, katon rajassa hirrenpään päällä. Paksu häntä, pullea vartalo, tuijotti minua röyhkeästi, ennen kuin hilpaisi raosta ulos ja seinää pitkin alas. Toisella korvalla kuulin alueuutisista, että Rauman seudulla rotat ovat lisääntyneet hurjasti. Totta, täällä niitä on.  Ja parhaassa tapauksessa liiterissä on rotanpesä ja vikisevät vaaleanpunaiset poikaset. 

Aamulla kävin hermoratahieronnassa  naapurikylässä. Otan muutaman kerran sarjan, lähinnä niskajumeihin ja nivelarkuuteen. Kenties minulla on fibromyalgia, epäili yksi lääkäri. Tai oikeastaan minä epäilin, lääkäri tunnusteli tietyt pisteet ja sanoi, että todennäköisesti. Hermoratahieronta pohjautuu kiinalaiseen parannustaitoon ja siinä avataan ihmisen hermoradat pitkin ja poikin. Hoito on miellyttävää, rentouttavaa, mutta tietyt pisteet ovat arkoja. Ihmistä vatkataan kaksi tuntia edestä ja takaa.

Minusta poistuvat kuulemma hoidon aikana kaikki kuona-aineet, ja koko elimistö puhdistuu, hermoradat aukeavat. Maltan tuskin odottaa, olen sitoutunut makaamaan lavetilla juuri niin kuin käsketään, uskon hoitoon. Ensimmäinen hoito oli hyvä, vaikka hieroja puhui koko ajan suvustaan. Ynähtelin sopivin väliajoin.

Ja kunpa meiltä siis poistuisi myös se kuona, jonka Supo tietää suunnittelevan terrori-iskua Suomeen. Miten joku tänne tullut ja hyvin vastaanotettu kehtaa tulla tänne viha silmissään ja murha mielessään? Minä panisin tyypin nopealla niska-persotteella pakkolennolla takaisin tulomaahansa tai sitten vankilaan vedelle ja leivälle, ruisleivälle. Minusta tänne pelastetun harkittu rikos uutta kotimaataan kohtaan nyt vain on suurempi kuin jonkun suomalaisen reppanan suunnittelema ryöstö Mäntässä.

(Valokuva Iines 14.6).

7.6.2017

Hieman eriarvoisuudesta





Minulla on huono omatunto, ja tunnen itseni syylliseksi. Professori Heikki Hiilamo nimittäin katsoi minua eilen  suoraan silmiin ja sanoi uutisissa, että eriarvoisuus Suomessa on lisääntynyt.  Tämänhän täytyy merkitä sitä, että hyvin toimeentulevia on entistä enemmän, samoin huonosti toimeentulevia. 

Minä voin hyvin, olen siis syypää. Minulla on hyvä eläke ja velkaa autosta vain vähän. Säästämäänkin olen mennyt ahneuksissani. Ja peräti turhamaisuuksiin, terassin ja takapihan aitojen uusimiseen! Jos olisin ajattelevampi, vanhat välttäisivät ja voisin lahjoittaa pari tuhatta kuilun toisella puolella oleville.

Mitä me olemme siis menneet tekemään? Vieneet leivän lapsen suusta, työntäneet köyhät leipäjonoihin, ajaneet ahneuksissamme kuolemaantuomitut pois maastamme. Elämme yltäkylläisyydessä emmekä näe köyhän ahdinkoa. 



Vaan onneksi professori Hiilamolla on viisi verotuksellista keinoa torjua eriarvoistumista ja siirtää varoja suoraan meiltä hävyttömiltä köyhille. Ensinnäkin perintöveroa tulee korottaa. Luvassa olisikin ollut jättipotteja Osku Pajamäen sukupolvelle, kun suuret ikäluokat kupsahtavat kuopattaviksi, vaan taitaa Osku siis edelleen jäädä tappiolle. Tämä ahne kermapyllypolvihan pääsi veloistaan kuin koira karvoistaan ja on säilönyt tileilleen rahaa, se omistaa asuntoja ja kesämökkejä, autokin on monella. On hyvä, että valtio tulee väliin ja siirtää varallisuutta kuilun yli. Näin tilit vähän tasaantuvat.




Lisäksi professori ehdottaa paitsi meidän ahneitten ja eritoten rikkaitten verojen nostoa, köyhempien verojen laskua. Itse uskon tällä olevan merkittävä rooli kuilun kaventamisessa, samoin kiinteistöveron nostolla. Minä maksan parista ränsistyneestö  punaröttelöstä nelisensataa euroa vuodessa, ja sopiihan sitä nostaa, etenkin kun en aio rakentaa uutta jätevesisysteemiä vanhan sakokaivon tilalle, vaikka poliisi tulisi sanomaan.  Jos ehtii vihapuheen vahdinnaltaan.

Muutakin Hiilamo ehdotti, mm. lapsilisien verollepanoa, mutta siis näillä jo kurotaan kuilua umpeen niin että heilahtaa. Minä ehdotan, että Suomen juhlavuonna tehtäisiin semmoinen päätös, että tuo kuilu ihmisten vaurauden välillä kurotaan kokonaan umpeen, vähän kuin maaston mukaankin. Suomihan on aikamoista tasamaata. Meillä ei ole kovasti laaksoja ja kukkuloita, ainakaan täällä Satakunnassa. 

Ja lopuksi,  kuvitelkaa. Minä isorikas menin maksamaan osani alla olevasta sinisilmästä, kun se koirakin kuoli. Rotukissa, ragdoll, mikä turhuus! Pitäisikö nyt tuntea tästä syyllisyyttä? Kyllä, pitäisi, ainakin puolalaisen taiteilijan piirrosten mukaan. Voisi olla, että kissasta saisi ruokaa lapsille. Tai sillä kissan rahalla saisi monta sataa riisiateriaa. 


 

(Maalaukset Pawel Koczynski)                                                                                      

2.6.2017

Kun Herakleitos itkee, Demokritos nauraa

 

Kuvassa Herakleitos itkee, Demokritos nauraa. Heputhan ovat antiikin kreikkalaisia filosofeja, esisokraatikkoja. Toinen näkee kaiken virtaamassa ja uskoo muutokseen, toinen pilkkoo muutoksenkin osiin, atomeihin ja sanoi, että siinä se on ja pysyy, aine.     
                                                                          
Maailma onkin vastakohtien paikka. Jos ei ole pahaa, ei ole hyvääkään. Jos ei ole surua, ei ole iloakaan. Jos ei ole onnettomia, ei ole onnellisiakaan. Jos ei ole suvakkia, ei ole rajakkia. Jos ei ole menetystä, ei ole saavutusta. Ja vielä tämä kaikki toisinpäin, kääntäen. Jos ei ole hyvää, ei ole pahaakaan jne.  Näin ollen sanon heti kärkeen, että onnea ei voi saavuttaa eikä ihminen ole hyvä. Yhtä ei voi sitoa, toista päästää menemään. Kyllä ne molemmat tulevat sinunkin luoksesi, vuorollaan.

Vaan syventykäämme hetkeksi onnellisuuteen, onhan nyt kevät, touon aika, toivon aika, lemmen ajaksikin sanottu. Tosin hedonistinen ihminen on tehnyt elämästään alati jatkuvan kevään eikä tahdo suvaita minkäänlaisia laskuja tai alhoja omassa ainutlaatuisessa elämässään.  On vain nousu suveen. 

Saatamme olla nimittäin  ajoittaisesta itsemurha-alttiudestamme huolimatta varsin onnellinen kansa. Jokin tutkimustietokin hiljakkoin vahvisti, että Suomi on Euroopan onnellisin maa, Tanskan rinnalla.  Ja onhan meillä erityinen professorikin tätä päämäärää varten, onnellisuusprofessori Markku Ojanen. Ojanen on noussut koulukiusatusta yksinhuoltajaäidin lapsesta menestykseen eli julkisuuteen.

Ojanen arvostaa yksinäisyyttä ja kavahtaa kauppakeskuksia ja hälinää. Tekisi mieleni voihkaista onnesta: oi miten allekirjoitan!  Ojasen mukaan onnellisuus on tila, jossa ihminen ei haikaile men­nei­syyt­tä eikä odota parempaa tulevaisuutta vaan iloitsee siitä, mitä juuri nyt on.  Kyllä Ojanen, juuri tällaisen mielentilan saavutan luonnossa liikkuessani, kuvatessani eläimiä, näätää, peukaloista, hömötiaista, ei kuitenkaan mielellään sini- eikä talitiaista, koska niitä hyppii joka oksalla. Pyrstötiainen käy, samoin töyhtö. 

Minusta onni on sitä, kun unohtaa itsensä, kun ei muista että on olemassa. Ei tarvita varsinaista flow-tilaa, mutta käy sekin tähän raamiin. Joskus kirjoitin blogiini, että onni on extreme-laji, jota mitä todennäköisimmin saa kohta ostaa konkreettisessa muodossa laitteena, jonka voi kytkeä piuhoilla päähänsä. En oikeastaan epäile tätä vieläkään, sillä niin tavoiteltua onni on, että sitä myydään monen ostoksen kylkiäisenä kaupasta ja markkinamiehiltä. 

 Vaan mitä sanoi L. Onervakin? Onko onni mahdollista saavuttaa?

Oikea onni
on ihmisen vasta, 
koska hän laannut
helyä onnen
on tavoittamasta.

Nykyään joka paikassa lukee vinkkejä onnen saavuttamiseksi. Onnellisuusprofessorin  lailla en oikein usko niihin, onni ei tule metodin kautta, rauha ei tule hiljaisuusretriitillä eikä Valamossakaan, välttämättä. Voi se toki tullakin, mutta ei se silloin Valamosta johdu, vaan sinusta itsestäsi ja suhteestasi asioihin. 

(Fresko vuodelta 1477, Donato Bramante)