Hieraisepa, Himanen, taas palloasi!

Ensin tuli Noora Karma, sitten tuli Pekka Himanen. Tai oli Himanen ensin, mutta kukaan ei huomannut Himasen temppuja,  koska hän oli älyn jättiläinen ja jopa valtiojohto katsoi häneen. Kiitos Noora, että avasit silmämme! Kiitos, että vedit Iken lattialle! Kiitos että horjutit uskoamme! Tiedämme kaikki, että bluffaat, mutta silti arvuuttelemme, miten se tapahtuu.

Kysymme siis, vakavissamme ja valmiiksi närkästyen,  onko akateemisista vaatimuksista pidetty täysin kiinni, kun Pekka Himanen on valmistunut maisteriksi yhdessä vuodessa ja tohtoriksi 20-vuotiaana? Onko tämä totta vai viihdettä? Mitä taikalaatikossa oikein on?

Tätä kyselee myös opetusalan emerituspofessori Kari Uusikylä eräässä päivän lehdessä. Kun käytännössä  seitsemän vuottakaan ei riitä läheskään aina maisterin tutkintoon, saati tohtorin, niin miten tämä kaikki himastelu oikein on mahdollista? Miten yhdessä vuodessa voi suorittaa ajallisesti kaikki kurssit ja opinnäytteet ja harjoittelut? 

Ja miten nuoresta miehestä sukeutuu lyhyessä ajassa  valtiojohdon neuvonantaja, ylin visionaristi,  ja millä lihaksella yliopiston  professuuria pystyy hoitelemaan pitämällä vain 12 tuntia luentoja? Ja mitä maagisia ratoja pitkin lähes miljoona euroa ohjautuu kuin itsestään Himaselle, joka vain viittaa vanhaan visioonsa? Olisiko kuitenkin tarvittu edes hitunen omaa missiota?

Vuonna 2009 maan valtaeliitti - Vanhanen, Katainen, Wallin - nimittäin tilasi Himaselta tulevaisuudenselvityksen, pokkarinakin julkaistun Kukoistuksen,  jotta voisi katsoa, miten Suomen voi pelastaa. Tässä yhden kriitikon murska-arviota Himasen visiopokkarista: 

"Himasen ponnistaman pökäleen oli tarkoitus osoittaa, että Suomen valtiojohto on kiinnostunut ajattelemisesta. Se on suloista, varsinkin jos ostaa vähän mukaillun Himasen kelailun siitä, että jokainen ajatus on arvokas. Mutta eivät kaikki ajatukset ole arvokkaita. Suuri osa Kukoistuksen käsikirjoituksesta olisi pitänyt ajaa jätevedenpuhdistamon läpi ja seuloa kaatopaikalle.

Himanen on naputellut 240 sivua kiemuraista tekstiä, jossa itsestäänselvyydet ("Talous on hyvä renki, mutta huono isäntä") lomittuvat kirjoittajan cv-merkintöihin ("Olen luennoinut tutkimustuloksistani ja käynyt niistä vuoropuhelua eri foorumeilla maailman menestyneimpien johtajien kanssa.")".

HS:ien Virpi Salmi syytti siis jo tuolloin Himasta paskanpuhumisesta. Pekka Himasen konkreettisin ehdotus oli Salmen mukaan se, että Suomeen pitäisi perustaa 10 miljoonalla eurolla seminaari, jotta Pekka pääsisi jubailemaan Bonon kanssa, vaikka toki hän on Bonon kanssa jubaillut tsiljoona kertaa aiemminkin. Myös Timo Harakka teilasi Himasen esitykset Talouselämä-lehdessä, samoin Yleisradion kriitikko Jouko Marttila. Valtiojohto uskoo silti Pekkaan ja tahtoo tältä lisää hinnalla, jolla saneeraisi jo monta homekoulua.

Mikä siis on Himasen menestyksen salaisuus? Miten se kaikki selitetään? Onko keisarilla vaatteita?

Se on julmaa, kun ihmistä riisutaan

Saan samaan aikaan kaksi viestiä ystäviltäni. Toinen on hyvä ja riemastuttava uutinen, ystävä on repäissyt rohkeasti ja on muuttamassa isompaan asuntoon.  Toisen ystävän kirje on ahdistava, elämä on lyönyt halolla päähän ja lähtenyt kulkemaan kuin karannut ratsu, ohjakset vapaina roikkuen. 

"Nyt pari päivää on mennyt hyvin rauhallisesti. Hänellä oli sitä ennen mahavaivoja ja oksenteli eikä syönyt paljonkaan. Laihtunut on. Pahinta on epäilykseni, että kyseessä on dementia. Hän unohtelee asioita usein, juuri lyhytaikaisia. Viime viikolla kun syötiin kahdelta, hän kysyi puoli viideltä, mitä syödään, eikä muistanut, mitä oli syöty. Toissapäivänä tuli kaveri iltapäiväneljältä tänne ja S.  sanoi tosissaan hyvää huomenta. Näitä esimerkkejä olisi monta. Harmillisia ovat nämä äkkinäiset raivonpuuskat. Olimme D:n ja miehensä kanssa syömässä, iltapäivällä, ja S. rupesi yhtäkkiä komentaan minua, että pistä telkkari kiinni ym. Lokaalissa ei edes ollut televisiota, joten lähdimme heti kotiin. Kävin tiistaina S:n kotilääkärin vastaanotolla ja kerroin tapahtuneesta. Lääkäri sanoi, että on mahdotonta saada tällaista potilasta hoitoon pakottamalla. Ehtona on oma tahto. Hän myös myönsi, että kysymyksessä on dementia, joka johtuu alkoholista. Hän katseli myös ne neurologin tulokset ja sanoi, että aivokuvat (MRT) näyttävät jo surkastumista. No ei nyt tällä kerralla enempää, siinä on tarpeeksi sulattamista. En kertonut S:lle, että kävin siellä. Olin poissa  pari kolme tuntia päivällä, kun kävin D:nkin luona. S. ei edes huomannut, että olin ollut jossain. "

Näin meitä viedään, kun vanhetaan, kutakin vuorollaan. Jos ei itse sairastu, sairastuu lähiomainen, jonka omaishoitajaksi terve joutuu.  - Se on julmaa kun ihmistä riisutaan, tokaisi minulle hammalääkärikin hammasta vetäessään. Olihan se, hampaanveto antoi esimakua siitä, että sitä ei lopulta hallitse edes omaa ruumistaan. Ja sitten tullaan siihen, että ihminen alkaa ikuisen elämän toivossa varustaa itseään varaosilla, hammasimplanteilla tai tekohampailla, uusilla polvilla tai keinolonkalla, laajennetuilla verisuonilla ja parhaassa tapauksessa uudella sydämellä ja maksalla. Munuaisista puheen ollen - yhdelläkin pärjää, että tässä kohden ei ole suurta uhkaa.

Dementia tuntuu pelottavimmalta uhkakuvalta, sillä aivoille ei ole vielä keksitty varaosaa. Vähitellen ihminen ajatutuu ulapalle, kadottaa maailmansa, ei tiedä kuka on ja mitä tapahtuu. Sitten joutuu laitokseen, josta joutuu karkailemaan yöpaidassa pakkaseen, kun hakee eksynyttä minuuttaan tai entistä kotiaan. Vaan loppuvaihe on onnellinen. Ihminen saattaa vain hymyillä ja nauraa, ei tiedä, että kuolema on olemassa. Ei ole enää pelkoja. Siunattu hulluus.

Omassa taloyhtiössänikin on dementiaa sairastava mies, tosin jo vanha, toisin kun nyt puheena olevan ystäväni mies, joka on juuri ollut - kesällä viimeksi - varsin vetreä moottoripyöräilijä ja intohimoinen kalastaja. Taloyhtiöni dementikko kulkee kaiket päivät ulkona, tarkistaa autokatoksen autopaikkaa, joka ennen oli hänen. Nyt häneltä on otettu auto pois, mutta paikka kertoo hänelle selvästi jotakin. Minua hän kätteli  yhtäkkiä, kun en vielä tiennyt, että hän on jo sairas, poukkasi eteeni kasvot loistaen ja sanoi että pitää sanoa nyt oikein käsipäivää. Mietin kauan jälkeenpäin syytä kättelyyn ja keksinkin sen. Yksi työtovereistani oli nimittäin kuollut yhtäkkiä viisikymppisenä, tipahtanut koulun kirjaston tuolilta maahan, ja se oli ollut siinä, yhden naisen elämä. Huhut kulkivat pikkukaupungissa, ja arvelin, että mies ilahtui kenties siitä, että se tipahtanut en ollutkaan minä, vaikka olin samasta koulusta, josta huhuttiin opettajan kuolleen ja jossa hänen tyttärensäkin oli ollut oppilaana. Muuta selitystä en keksinyt, vaan nythän sen tiedän. 


(Maalaus Hieronymus Bosch, osa taulua)

Lars Leevi Curling

Vihdin kauniin puupappilan seinällä on pari papinkuvaa, joista pienten lasten äidit ovat nostaneet metakan. Salissa kokoontuu nimittäin seurakunnan perhekerho, ja parinkymmenen naperon mielenrauha on järkkynyt näitten pappishahmojen edessä. Synkät hahmot ovat äitien mukaan pelottaneet lapsia. Kuvat on nyt päätetty poistaa. 

Lehdessä mainitaan, että pappien muotokuvia ei ripustettu tahallaan lasten pelottelemiseksi, vaan salin käyttötarkoitus muuttui. Olisikohan viisaampaa siis panna seinille pastori Usko Evert Luttisen tai Sanna-Raipen kuvia,  tai kenties vampyyreita tai  Vihaisia Lintuja? Pitäisikö muutoinkin julkisista tiloista poistaa kaikki suomalaisten historiahahmojen kuvat, sillä kyllä niistä ainakin maahanmuuttajat pelästyvät?

Toimittaja Jani Kaarokin on toisaalla sitä mieltä, että lepsukka linja lapselle on paras. Lasten tulee saada olla kurittomia, heitä ei saa rangaista eikä heille saa nalkuttaa, heille tulee lempeästi selittää asiat, ja he toimivat sitten itseohjautuvasti moraalin muodostuessa oheistuotteena. Lapsen mieltä ei saa pahoittaa, sillä hyvä lisää hyvää, ja hyvään ei kuulu kielto. Supernanny on perkeleestä ja ehdollistaa rakkauden palkinnoksi, jonka lapsi saa vain kun tottelee kuin Pavlovin koira. 

Siis oikeasti, mistä näitä mitään tietämättömiä janikaaroja ja curling-äitejä ja -isiä oikein sikiää?  Heitä havaitsee yhä enemmän, kaikkialla, missä perheitä liikkuu. Olen katsellut lisäksi Kaaron mainitsemaa Supernanny-ohjelmaa televisiosta  ja kummastellut lähinnä amerikkalaisäitien täydellistä avuttomuuutta raivoavien pikkulastensa kanssa. Lapset käyttäytyvät niin huonosti, että epäilee heidän olevan pikkupsykopaatteja, tai matkalla rajattomiksi tunnekylmiksi narsisteiksi. Eilen ohjelmassa oli kolmevuotias onneton poikalapsi, joka vaati kirkuen vaippaa, koska ei halunnut käydä potalla. Äiti antoi aina vaipan, jotta lapsi voi tehdä tarpeensa siihen. Muutenkin lapsi oli kuin raivopäähärkä ja sai määrätä jopa sen, ettei syö mitään kunnon ruokaa - poika olikin aneeminen.  Tämäntapaista curlingvanhemmuutta on ohjelma pullollaan. 

Tuntuu aika erikoiselta, että nuori suomalainen toimittaja puolustaa amerikkalaistyyppistä holtittoman laiskaa  kasvatusta, joka vaikuttaa sivusta katsottuna lähinnä heitteillejätöltä. Kieltäminen ja rankaiseminen merkitseekin amerikkalaisäitien mukaan sitä, ettei rakasta lasta - samaa sanoo nyt toimittaja Kaaro yllä linkatussa jutussaan. Uskomatonta, että tämä tyyli on yleistymässä meilläkin, pedagogian mallimaassa, jossa naiset ovat korkeammin koulutetumpia kuin Amerikassa. Lapset saavat yhä enemmän mitä tahtovat, mitään rajoja ei ole, esteet perataan lapsen tieltä ettei mieli pahoitu. Kun lapsi menee sitten  päiväkotiin tai kouluun, helvetti on irti, kun tulevat ensimmäiset kiellot. Tiedän helsinkiläiskoulun, josta suurehko määrä opettajia on vaihtamassa pois, ja miettimässä alan vaihdosta.

On tietenkin niin, että lapsen kaikkiin pelkoihin täytyy kiinnittää huomiota, eikä rajojen asettaminen muutenkaan tarkoita lapsen sanallista komentelua. Olen minä itsekin poistunut eräästä teatteriesityksestä lapsen kanssa, koska huutavat hahmot pelottivat häntä. Nuo papinkuvat eivät kuitenkaan kai huuda ja riehu? Ne ovat omanlaistaan kulttuuria, jolla lienee sijansa pappilassa. Miksi ei voisi sopeuttaa lasta kulttuuriin eikä kulttuuria lapseen?

(Kuvassa Lars Leevi Laestadius)

Juhani, Venny ja Tilly?

Juutuin maalaukseen, joka on kuin pysäytetty kuva keskeltä elokuvaa. Oikeasti hain maalausta julmasta lapsesta, ja löysinkin yhden ankkaa piiskaavan pikkupaskiaisen, jonka on piirtänyt Carl Bloch. Samalla aukeamalla oli kuitenkin saman taiteilijan maalaama kiehtovampi kuva, jossa helposti havaitsee samanlaisen spiraaliin muodostuvan kultaisen leikkauksen tekniikan kuin Ferdinand von Wrightin Taistelevissa metsoissa. 

Voimakkaimman sävyn maalaukselle antaa keskipisteen yläpuolelle asetettu päähineetön  nainen. Hän on  ikään kuin taustarekvisiittaa, mutta samalla arvoitus, jonka olemassaolo antaa merkityksen kaikelle muulle. Tummatukkainen  katsoo kuvasta häpeämättömän viettelevästi, valmiina maistamaan viiniä, kun muilla taas on aterimet tanakasti käsissä, ja varsinkin miehellä haarukka sojottaa terävästi ylöspäin. Huomiota kiinnittää myös se, että naisen edessä on oma viinikarahvi, ja se on melkein täynnä. Naiselle on ilmeisesti kaadettu viiniä etualan pariskunnan lähes tyhjästä karahvista. Pariskunta vaikuttaa avioparilta naisen rouvamaisesta pukeutumisesta päätellen, varsinkin liinamainen päähine lienee tarkoitettu suojaamaan vaimoa julkeilta katseilta. 

Mies on yllätetty, ärtynyt jostakin keskeytyksestä, jota kaikki katsovat mutta jota taiteilija ei paljasta. Vaimo on varuillaan, mutta miellyttämishaluinen. Molempien naisten muikeat ilmeet antavat ymmärtää, että häiriötekijänä kuvassa voisi olla mies, jonka habitus miellyttää molempia naisia. Miehen ilme taas paljastaa, että ärtymyksen takana voisi olla reviirinhaltijan herännyt aggressio. Tunkeilija on uhkaaja, ja niinpä taiteilija onkin asettanut miehen taskuun hyvin kiillotetun veitsen. Punainen vyö viittaa miehen vapauteen ja erotiikkaan ja reidelle huolellisesti aseteltu pöytäliinan reuna vie ajatukset ja katseet reittä ylöspäin, jossa kuvan latauspiste sijaitsee, suoraan viettelevän naisen katseen alapuolella. Tästä pisteestä käsin vaimo onkin rekvisiittaa, vaikka sijaitsee etualalla.

Vaan mitä tekee kuvassa huolellisesti piirretty kissa? Symboloiko se kehräävää mirriä vai viittaa etualan naisen emännyyteen? Entä tylsän mutta äveriään näköiset virkamiehet taustapöydässä? Miksi heidät on sinne sijoitettu?

Onko kuvassa siis Juhani, Venny ja Tilly -asetelma? Ja joku harmaa eminenssi takapöydästä kehtaa tulla jututtamaan kaunista viettelijätärtä, ihan kuin nykyaikaisessa baarissa? Vai miten tarina menee?

(Maalaus Carl Bloch)

Taivahan talikynttilät, mitä kaksoisviestintää!

(Piirrokset Iines, kuvien tekstit suurenevat klikkaamalla)

Kaksoisviestinnästä puhutaan yleensä narsismin kohdalla. Se tarkoittaa kahdenlaisen viestin antamista niin, että viestin saaja on hämillään.  Tämä on tietenkin vakavaa ja surullista narsismia, ei iloista sanoilla leikittelyä saatikka yleisön hassuttamista.

Paras kaksoisviestijä tämän kirjoittajan mielestä on  Fingerporin Pertti Jarla, ja jokuset lapset, tahtomattaan ja tyhmyyksissään.  Fingerpori on oikeasti hyvin vakava sarjakuva. Vaikka poika onkin kotona. Tai mummo vetelee viimeisiään. Samaten on lasten maailma hyvin vakava ja tosissaan otettava maailma. Oikeastaan huumori onkin kuolemanvakava  asia ja juuri siksi niin kiehtovaa ja syvää ja juuri siksi se meitä naurattaa. Hautajaisvitsit ovat makeimpia.

Pannaan tänne loppuun vielä semmoinen huomio eräästä juuri pyörivästä televisiomainoksesta, että mitä se huumorintajukin oikein on, jossa Eliittikumppanien listoilla esiintyvä lääkäri etsii korkeatasoista ja huumorintajuista naista. Minusta tuntuu, että kun mies vaatii naiselta huumorintajua, se ei tarkoita huumorin tajua, vaan sitä, että naisen tulee nauraa miehen puujalkavitseille ja sietää tältä mitä vaan, huumorin nimissä. 




(Fingerpori, @Pertti Jarla, Helsingin Sanomat 15.2.2013)

Keissilaulajat ja käsienpesijät

On saatu selitys suureen kakkakeissiin, jota tässä ei ryhdytä enää puimaan. Puidaan nimittäin keissilaulajia, tulkitsijoita suuren pamauksen. Shamaani Vappu Kaarenoja on puhunut, pitkän keskittymisen jälkeen on tavallisille kuolevaisille annettu orgastiset sanat: 

"Se varsin valehteloo

joka tulta arveloo

Väinämöisen iskemäksi,

kun iski ite Jumala

iski naisen pakaroilla."

Nykykielelle käännettynä tuo kuului sanatarkasti näin: "Se, että naiset kakkaavat, se on ihmisistä törkeätä".  Tämä lopullinen sanataos syntyi  eilen Ruben Stillerin Pressiklubissa, Rubenin rummunpäristyksellä varustettuna. Tässä on  siis totuus, kuva joka tahdottiin rikkoa. Shamaani on puhunut. Kaiken takana on nainen, naiseuden problematiikka, ei  mies, ihminen tai muu yhteiskunnallinen funktio.

Kissan villat, sanon minä kuitenkin heti tähän väliin. Ihan sama, onko kakkaaja mies vai nainen, samanlaisen reaktion se olisi herättänyt, onko asialla Väinämöinen tai Ainokainen. Luulen, että Väinämölle olisi suututtu vielä enemmän eikä olisi glorifioitu tapausta niin kuin nyt, kun kulturellispersoonat kilvan ryhtyivät laulamaan symbolisia merkityksiä viehättävien Ainokaisten julkikakkimiselle, jota yleisesti pidettiin raikkaana tuulahduksena akateemisen pönötyksen keskellä.

Miespersoonien tulkinnat olivatkin  yhteiskuntavetoisia ja mielellään perinteeseen kytkettyjä, vaikka eivät he mitään selittäneet, koska tapaus ei kiinnostanut heitä. He  moittivatkin ankarasti rahvasta, joka reagoi, kun nyt ei pidä siis reagoida, ei ollenkaan, ettäs tiedätte.  He hymyilevät yläpuolelta ymmärtäen, mitä kaiken reagoinnin takana on, kun nuo muut älämölöävät.

"Oli korkea aika vetää toimittajien ammattikunta lokaan", hehkuttaa Timo Harakkakin innoissaan, vaikkei hän mitään selitä ja jatkaa hurmioituen omista sanoistaan,  että täysi epäakateemisuus yllätti yleisön housut kintuissa. Tytöt siinä vain  parodioivat tutkivaa journalismia,  riemulauloi Harakka, joka, sanottakoon tämä lujasti vielä kerran,  ei osallistunut selityksiin kuten ei Saska Saarikoskikaan, joka näki kaikessa kirkkaan perinteen linjan ja jatkumon kauas tulevaisuuteen. 

Useissa kultturelleissa kirjoituksissa vedetään  esille  takarivistä ja taustalta entisiä maineikkaita ylioppilaslehteläisiä, suurin osa vainaita, kuten Urho Kekkonen (taustalla), takarivissä Pentti Saarikoski (vas.), Martti Haavio, Arvo Salo (erittäin vas.)  Tuomas Anhava (oik.) ja Olavi Paavolainen (?). Keskirivissä  vielä elävä Timo Harakka ja Anu Partanen. Eturivissä Anu Kantola, Paavo Lipponen, Outi Nyytäjä ja Dan Steinbock, elossa ellei ole kuollut. Että hyvässä seurassa reippaat kakkijat ovat, kun nuo kaikki vainajia myöten tietenkin allekirjoittavat tulevienkin Ylioppilaslehtien linjan.

Vaan turhaa tämä kaikki kultturelli kohu. Kakkijatytöt siis vain halusivat särkeä lähinnä naiseuden kuvan leikillisellä gonzoilullaan. Miten sitä aina on sanottukin, että hieno nainen ei piere eikä juuri käy vessassakan muuta kuin puuteroimassa. 

Hieman tällaista vanhaa hippiä täältä ylhäältä katsottuna - ei sillä että asia millään tavoin kiinnoistaisi - hymyilyttää tuo vastaherännyt kiinnostus naisen tasa-arvoon. Kun me vanhat teimme tuon jo ensimmäisen radikalismiaallon mukana, poltimme rintaliivimme ja kuljimme paljain pyllyin pissimässä ja kakkimassakin. Sen verran kunnioitimme julkisia liikennevälineitä, että säästimme tortut luonnon lannoitukseen. Vaikka saahan stadissa pissiä porttikongeihinkin. Ihan kivaa tasa-arvon edistämistä, että on pissiksiä ja kakkiksia.

(Valokuva https://kuvakokoelmat.fi/)

(Otsikko muutettu myöh.)

Vieraskynä: Ihmisen tytär

Kun kuulin kirjasta "Nyt vittu nukkumaan", oletin alunperin jotain hyvin perisuomalaista. Väsymys ja hermostus lapsiin oli jo otsikosta selvä; Kalevalan ja Kantelettaren tyyliin odotin että motti pitää. Suomalaisesta ilmiöstä ei tietenkään lapsiin kohdistuvassa pahoinpitelyssä puhuta; kirja olikin sitten käännös, ja tutun kirjastonhoitajan mielestä pettymys. - Väärin se on meistä ja kaikista, se hakkaaminen, ja ollaan ne korvatillikat ja tukkapöllyt meillä Suomessa kielletty luunappien ohessa. Kirjaa en vielä ole itse lukenut, mutta aihe kiinnosti. Lainsäädännön tiukentuessa lapsiin kohdistuva fyysinen väkivalta raa'istuu. Miksi?

Minä kasvoin monin tavoin hyvässä perheessä, äitini kuritti meitä lievästi, ja uhkaili välillä rankasti ("saat selkääsi ja vyön solkipäällä jos..." ). Isä oli kiltti, ja olisi ollut vitsi jos isän kotiintulolla olisi meitä peloteltu. - Äitini ei siis suinkaan ollut hirviö; koskaan ei hakattu, enkä vyöstä oikeasti tiedä muuta kuin että on se kaunis varuste, noin koristeeksi uumalle.

Meidän perheessä lasten, tai ainakin minun, kurittamisen uhka ja todellisuus, pienine, mutta osuvine läpsimisineen selitetään kasvattisiskolla - kun yhteisö valvoi, oli pakko pitää minut ruodussa; pikkusiskon lyömisestä olisi tullut sosiaaliviranomaisilta sanomista. Jos siis tekijänä olisin ollut minä. Olin 5 v kun pikkusisko, vajaa 4 v, muutti meille; toivoin häntä meille kovasti, ja vanhempani monin tavoin huomioivat sen, että jouduin jakamaan kodin, hellyyden ja huomion uuden lapsen kanssa, ja eri tavoin.

"Isosiskon lahjat" lämmittivät, mutta silti tiedän, joskaan en muista, muksineeni pikkusiskoa siihen solkipää-remmi-uhkaukseen asti. Äiti kertoo nyt, että pelkäsi viranomaisten tarkastusta; itse koin itseni oikeaksi hirviöksi siihen asti kun aikuisiällä ekaa kertaa kohtasin kasvattajana sisaruskateutta. Siinä kun vedin vuoden ikäisen vauvan kättä pois lelulaatikosta, ja valmistauduin kurmottamaan 3-v siskoansa suusanallisesti, hoksasin, että sisaruuskateudesta ehkä minunkin kohdallani puhuttiin, enkä ollut oikeasti semmoinen karmiva roisto joka orpoa hakkaa, joksi olin oppinut itseni mieltämään. Ts. vaihtoehtoinen ja varmaan realistisempi tapa tulkita käytöstäni alle kouluikäisenä on se, että oikeasti otin pikkusiskon perheeseen; en ollut vieraskorea. 

Asia on vakava, mutta pakko kertoa pieni kevennys: lapsipsykologiaa opiskellut äiti kamppaili sisaruskateuden kanssa, ja oppi-isiltään keksi keinoksi antaa isommalle sisarukselle nuken, ja ohjeisti pienokaista, että "näytä tällä, mitä haluaisit vauvalle tehdä". Taapero nappasi nuken, käveli kehdon luo ja mojautti vauvaa nukella päähän, ennenkuin häkeltynyt äiti ehti sanoa kissaa takaperin. Että se niistä teorioista...

Itse en lapsiin vihaisena koske, enkä hyväksy näitä "ei pari läpsäisyä tai tukistusta haittaa"-juttuja. En pelännyt vanhempiani, mutta kurittaminen nöyryytti ja sattui, ja tiesin jo alle kouluikäisenä etten koskaan kasvatusmielessä käyttäisi väkivaltaa. Mikä olikin hyvä päätös myös uraa ajatellen...

Aikuisena, ja monta lasta kasvattaneena tiedän ja tunnen sen turhautumisen joka saa pahimmillaan ravistelemaan tai läpsimään. Silloin on kyllä aina järjestään puhe aikuisen kyvyttömyydestä ottaa tilanne haltuun. Jos tietää mitä tekee, ja naperot/teinit tietävät että minä tiedän, kaikki lopulta sujuu. Ehkä äänekkäästi; lapsi/nuoriso-osasto paiskoo ovia (eivät minun tapauksessani haistattele, koska siitä joutuu vessaan jäähylle, ja se taas ois niinku niin tosi noloo)... Mutta lopulta tehdään niinkuin minä sanon. Eikä tilanteita tarvitse eikä pidäkään viedä äärimmilleen; jos pystyy ja jaksaa suhtautua ongelmiin lungisti ja rauhallisesti, tilanteet eivät kärjisty. 

Mutta sen turhautumisen ja väsymisen tunteen siis tiedän. Eikä 150 vuotta sitten maaseudulla ollut mani-pediä tai kuntosalia rasittuneelle vanhemmalle - ei ole muuten useimmille vanhemmille nytkään; toisaalta väkivalta ei liity taloudelliseen hyvinvointiin tai yhteiskuntaluokkiin nyky-Suomessa(kaan). Samat kasvamisen riitit piti joka lapsen kanssa käydä läpi, ja lapsiahan saattoi tulla vuosittain. Ja siihen sitten peltotyöt, karja ja katovuodet päälle. Niin kamalia kuin nuo entiset nukuttamisviisut ovatkin, tajuan hämärästi sen väsymyksen ja uupumuksen josta ne kumpuavat. Olivatpa ne sitten todellisia tai eivät. - Viis koliikista, nuku vittu nyt ...

Huolestuttavaa on se, että lapsia pahoinpidellään meillä koko ajan enemmän. Eikä vain murjota, vaan tapetaan. Lamaa on, juu - mutta silti: lasten tapot ovat hälyttävissä lukemissa. Äidit tappavat eniten, ja syitä voidaankin sitten pohtia; isien kohdalla motiivi on usein näennäisesti ainakin selkeämpi: ero ja mustasukkaisuus. 

Puhutaanko siitä mikä saa äidit lyömään? Entä mikä isät? Ja kuinka selvitä eroista, ja uusiolapsista - vaikka heidän suhteensa pahoinpitelykynnys lienee korkeampi. Ja jos näin on: miksi omaansa saa hakata? 

Enkä nyt siis kaipaa niinkään kielen laksuttelua tai tilastoja kamaluuksista - toki meidän tilastotieteilijät ja insinöörit katsovat näitä ensin; hyvä niin, ja kertokaa minulle ja meille kaikille lukuja ja faktoja; humanistina minulle riitti skaala, ja keskityin heti tähän tunnepuoleen! Toivoisin keskusteluun mukaan kertomuksia siitä mikä voi pahoinpitelyyn johtaa. Ja ennenkaikkea niksivinkkejä, ei paheksuntaa, väsyneille vanhemmille, sekä isille että vielä toistaiseksi ennenkaikkea äideille. - Minulla on heti yksi: ota lapsi yökylään tai mene hoitajaksi! Vanhempi/molemmat saavat nukkua edes yhden yön rauhassa! Kokkaa samalla isompi satsi ruokaa; se helpottaa tulevia päiviä.... 

Ennenvanhaan vietiin vastasyntyneen perheeseen rotinoita (leipomuksia, ruokaa); se tapa on jäänyt ihan suotta pois. - Vanha kansa oli oikeassa tässä hyvässä asiassa: lapsi tuli leipä kainalossa! 

Tekstin kirjoittaja on Char

(Maalaus Gustav Klimt)

Juuri ennen kuin

Juuri ennen kuin löysä hirsi kiristyy, juuri ennen kuin kaamos harteilla lyö kasaan,  juuri ennen kuin pimeä syö tärkeimmät sisäelimet, sappirakon, maksan, munuaiset, ja hamuaa jo sydäntä,  juuri silloin tulee valo, ja maan ja taivaanraon väli kasvaa, taakka putoaa harteilta.

Lehdessä luki tänään, että ei täällä Pohjolassa kuuluisi kenenkään asua, täällä on liian kylmää ja pimeää ihmisen elimistölle, joka joutu kärsimään ankarasta D-vitamiinin puutteesta. Tästä syystä olemme korkealla monissa maailman ankeustilastoissa,  mitä tulee itsemurhiin, väkivaltaan perheissä, äkillisiin tappoihin öisillä nakkikioskeilla,  masennukseen ja mielenhäiriöihin, jotka saavat musliminuorukaisen sekoamaan öisellä lehdenjakokierroksellaan ja  tunkeutumaan kantasuomalaisen huoneisiin pyytämään lasia vettä ja  rukoiluseuraa.   On todettu, että D-vitamiinin vaje aiheuttaa paitsi mielen ja luuston haurastumista myös erilaisia syöpiä, jotka kalvavat ihmistä sisältä, syövät paksunsuolen ja elinklusterit, jotka ylläpitävät sisäistä logistiikkaamme. 

Yksinkertaisesti, syy moniin vaivoihimme on kylmyys ja pimeys, väärään paikkaan leiriytyminen. Talommekin homehtuvat, koska ei mikään rakennus kestä pohjolan kylmyyttä, kosteutta ja luonnonvalon ja luonnonlämmön puutetta. Myrkytämme itsemme elämällä keinotekoisessa ympäristössä, jonka olosuhteita parannamme tekniikalla, joka oikeasti lienee turmiomme.

Olisi  viisas teko jättää pohjola taakse ja muuttaa muualle, ken vaan pystyy! Lähteä maahanmuuttajaksi muualle, ainakin talvikaudeksi. Kuka mahtoi olla se luuseri, joka muinoin tänne ensimmäiseksi pysähtyi, laski kantamuksensa maahan ja sanoi, että vaimo, pane pata tulelle, seisahdamme tähän?

Vaan siis tietäkäät, että helmikuu on saanut nimensä puun oksalla kimaltavista jäähelmistä, kun suojasään jälkeen pakkanen kiristyy. Juuri näin tapahtui tänä helmikuun aamuna. Eilen oli vielä suojasää, räntäseula seudun yllä, saappaan alla lotinaa, tänään kimmelsivät jäätyneet helmet talventörröttäjissä ja puiden oksilla. Tiainenkin jo jotain  yritteli. 

(Valokuva Iines, kuva kannattaa klikata suureksi. Lisää variaatioita kohteesta kuvablogissa.)