29.7.2008

Kesäpäiväkirja 13. sivu

Tänään pistäytyi serkku iltapäiväoluselle. Hän on aikanaan perinyt yhteisen sukulaisemme eli äitiemme enon vanhan maatalon, jota pitää nyt kesäasuntonaan. Perintöön kuului velvollisuutena myös enovainajan sukuhaudan hoito ja siis myös haudan ilmeinen omistusoikeus hamaan tappiin asti. Serkku kertoi nyt kysyneensä seurakunnalta, voisiko hän haudatuttaa itsensä siihen, kun hänestä aika jättää. Olisi siis ilmainen hautapaikka ja kivi tiedossa, joten hänen lapsilleen jäisi aikanaan vain nimen kaiverrus ja mahdollinen kaikkien nimien uudelleenkultaus samassa syssyssä.

Ihailen tämän serkkuni pitkälle ulottuvaa asioiden järjestelykykyä . Hän ei ole mikään huoleton heinäsirkka, vaan juuri se ihmistyyppi, jonka lapsilisät ovat aikanaan kertyneet pinoon pankkitilille ja joka on alkanut eläkesäästää saatuaan ensimmäisen työpaikkansa. Hän on muutenkin syntynyt kultalusikka suussa, maataloon, jossa munatili kasvoi metsätilin vieressä ja jossa uusi auto rahoitettiin puuta ja järvitontteja myymällä. Ja nyt siis ilmeni, että jos sukulaisilla ei ole mitään sitä vastaan, hän saa haudatuttaa itsensä ikään kuin bonuksena perimäänsä hautapaikkaan. - Ei minulla ole mitään sitä vastaan, siitä vaan, vastasin serkulle lojaalisti ja nostin lasiani.

Kerroin sitten hänelle siitä, kun minä ja siskoni kävimme jokin vuosi sitten äidin kuoltua täällä kesäpaikan kirkkoherranvirastossa kysymässä uurnapaikkaa itsellemme. Sisko sanoi, ettei halua tulla haudatuksi Saksaan, koska hänen miehensä sukuhaudassa ei kuulemma ole paikkaa hänelle. Hän halusi paikan täällä sijaitsevasta uurnalehdosta, jonka rinne antaa suoraan merelle, vastapäätä laituriamme, niin että vain tuuhea kaislikko erottaa laiturin seurakunnan maasta. Päätimme varata vierekkäiset paikat, ja marssimme ostohaluisina pappilan kansliaan. Istuuduimme oikein tuoleille odottamaan, kun arvelimme että osto on aika iso juttu. Kanslianeiti sanoi kuitenkin napakasti, ettei niitä uurnapaikkoja voi etukäteen ostaa. - Palaamme asiaan, sanoimme lähtiessämme.

Hassua, että Suomessa sukuhaudat - joita on rikkailla suvuilla - ovat ikuishautoja, joita ei konsanaan oteta suvuilta pois. Yksittäishaudat eli siis vähän köyhempien haudat taas ovat määräaikaisia leposijoja. Tietyn ajan kuluttua ne otetaan uudelleen käyttöön. Ja todella hassua, että jako köyhiin ja rikkaisiin ei katoa haudan takanakaan. On siis sääli, että tavallaan vain varakkaampien historia säilyy hautausmailla, ja toiset vaipuvat unholaan uusien luiden alle. Herää laaja-alainen epäilys, että onkohan osa laajempaakin historiaa bluffia, jos sekin on vain rikkaiden sukujen historiaa, rahan historiaa, säilyneiden muistomerkkien ja mausoleumien kertomaa.

(Valokuva Iines, Niityllä missä sirkat soittaa)

24.7.2008

Kesäpäiväkirja 12. sivu

Kerroin keväällä yhdessä päreessäni, miten joskus saatan lähettää huokauksen kaltaisen pyynnön yläilmoihin, joiden asujiksi ajattelen joko enkelit tai edesmenneen äitini. Pyydän näitä pilven haltijoita taikomaan eteeni kauniita kuvauskohteita, kun liikun kameran kanssa luonnossa.

Apuja kaivataan, kun luonto piiloutuu ja eläväiset katoavat sieltä, missä ihminen liikkuu. Ja kun tiedän, miten paljon luonnossa on elämää, miten sammalistossa ja ruohikoissa ja puissa kuhisee, niin enkö minä nyt voisi saada havaita jotain kiinnostavaa ja vangita tätä tapahtumaa kamerani linssiin? Tarvitaan vain hieman tönäisyä suuntaamaan katseeni tai ohjaamaan askeleeni oikeaan suuntaan, sinne, missä tapahtuu. Enempää ei tarvita, mitä nyt tietenkin hieman säätämistä sen luontokappaleen liikehdinnässä kohden minua.

Eilen kuljin salaniitosta elpyvällä niitylläni etsien kuvattavaa. Toivoin edes jotain vaatimatontakin hyönteistä näköpiiriini, vaikka navakan raikas merituuli puhalsi niityn yli häiriten lentäväisiä. Rohkenin pyytää yläilmoista siis kunnon vipinää hiljaisen tuntuiselle niitylle.

Näinkin sitten lauhahiipijän tai paksupääpiipon - en ole ihan varma, kumpi perhoslaji on kyseessä, mutta nimeän sen lauhahiipijäksi kauniin nimen takia. Pääsin mukavasti etulinjaan räpsimään kameraani, eikä lauhahiipijä ollut moksiskaan vaan tuijotti suurin silmin takaisin, vaikka tungin objektiivin suoraan sen näkökenttään. En huomannut vielä kuvatessani, että perhoskuva muistutti Rafaelin enkeleitä! Molemmilla on kauniit siivet ja pumpulitaivas takanaan. Minun enkeleilläni on selvästi huumorintajua ja kisailevaa leikillisyyttä, sekä pisara itserakkautta, kun kuvajaisiaan osoittavat.

Toiseksi näin pulleaksi paisuneen vihreän heinäsirkan. Tähän asti sirkat ovat olleet pieniä ja vaaleita, liian mitättömiä kuvan pääaiheeksi, mutta nyt jalkoihini pomppasi Egyptin heinäsirkka, kauniskilpinen pullero, ja kun kumarruin, se ei lähtenyt pakoon vaan soitti takajaloillaan minulle serenadin. Siritys täytti koko niityn, kun muualla vastattiin siihen.

Sain kuvattua vielä erikoisen kauniit parittelevat kärpäset ja sitruunaperhosen, joka yleensä lepattaa levottomasti, nyt nautiskellen hartaasti ohdakkeesta.

Ja mitä näin lopuksi? Tässä kohden enkeleillä jos heitä nyt on - oli hieman omituinen huumori, sillä minä kammoan käärmeitä, enkä kuvannut - en edes olisi ehtinyt - sitä ruskeaa paksuhkoa kyytä, joka säpsähti liikkeelle noustessani mäkeä ylös. Ehkä kyy ohjattiin polulleni muistuttamaan siitä, että sitä saa, mitä tilaa. Vipinää luontoon.

Mietin joskus, miksi ihmisessä näyttää olevan perustarve turvata muihinkin kuin omiin voimiinsa. On ollut aina, aikojen alusta. Alkukantaisten kulttuurien uskomusmenoja en ihmettele, mutta että kaiken itseriittoisuuden ja teknologian kyllästämä ihminenkin lähettää joskus pyyntöjä jonnekin ylöspäin. Onko se jokin myyttinen arkkitypia, joka ihmistä ympäröi, vaikka hänet irrotettaisiin kaikesta vanhasta hapatuksesta tai uusista aatteista?

(Maalaus Rafael, Enkelit)

Valokuva Iines, Lauhahiipijä)

23.7.2008

Asiakaspalvelijuudesta


Soitin nettiyhteyteni palveluntarjoajalle saadakseni Nettiturvani koodiluvun ohjelman siirtämiseksi uuteen läppäriini.

Asiakaspalvelun nuori naisääni luetteli aakkoset kuuluvalla äänellä: äks yy guu neljä - - .

Guu? Siis kuu?

Guu.

Gee vai?

Guu. GUU.

Siis kuu?

Guu. Oo hoo är kuusi - -.

Arvoitukseksi jäi, tarkoittiko tyttö q:ta vai g:tä, sillä en löytänyt keinoa varmistaa asiaa, koska kuu-kysymykseni ei rekisteröitynyt tytön aivoihin mitenkään. Se ratkesi päivemmällä, kun huoltoliikkeen datanomi asensi nettiturvan koneeseeni. Guu oli kuu eli q. Jäin kuitenkin miettimään, voitaisiinko jo olla pisteessä, jossa vaativassa asiakaspalvelussa toimiva ei tunne aakkosia ja saattaa asiakkaan voimattoman turhautumisen partaalle, sillä osaamattomuus voi johtaa myös siihen, että koodit eivät toimi.

Ja ollaanko jo pisteessä, jossa aina laajenevat virtuaaliset tai digitaaliset viestintäyhteydet ja mediat ovat datanomien ja teknikkojen ja puhelinvastaajien hallussa, heidän valtansa alla. Pelottaa ajatus siitä, että milloin tahansa digiyhteys tai virtuaaliyhteys tai muu hienotekniikka voi katketa kuin seinään eikä apua saa helposti, jos ei ole edes yhteistä kieltä.

Kuka opettaisi datanomeille ja asiakaspalvelijoille hyvää ja arvostavaa asiakaspalvelua ja esiintymis- ja kommunikointitaitoja ja yksiselitteistä yleispätevää suomen kieltä? Olen itsekin opettanut tulevia datanomeja ja todennut, että koulutukseen tulee paljon ujoja ja jopa ihmisarkoja poikia - toinen ryhmä ovat laiskanpulskeat pojat, joita kiinnostaa koneissakin lähinnä pelaaminen ja imurointihommat. Kun nämä pojat sitten aikanaan kuitenkin työnnetään opintoputkesta ulos ja he valmistuvat ja työllistyvät, heidän käsissään on tekninen valta, ja tekninen valta hallitsee yksilön arkista elämää yli kaiken muun.

Käykö siis ihmisen ja viestinnän huonosti, jos se on vain teknisen osaamisen varassa eikä koulutuksessa panosteta ihmisen kohtaamiseen ja kommunikointiosaamiseen, joka on kaiken kielenkäytön ja kielentajun perusta? Vuorovaikutustaidot ovat ensiarvoisen tärkeitä it-alan ihmisille, jotka kohtelevat asiakkaita usein tolkuttoman yliolkaisesti, vaikkeivat itse osaa aina muodostaa ymmärrettävää lausetta. Asiakas on useimmiten täyspäinen, vaikkei ymmärrä it-alan ammattislangia, jota fiksunkaan ei tarvitse ymmärtää - meillähän on suomen yleiskieli parhaana yhteisenä kommunikointivälineenä.

(Valokuva Iines, Muikunmyyjä)

21.7.2008

Kesäpäiväkirja 11. sivu

Taivas vetäytyy mustaan pilveen. Kaukana kumisee, ja mökin ikkunasta näyttää synkältä, pimeältä kuin syksyllä, jo puoli kymmenen aikoihin.

Luulen ensin että ukkostaa, mutta se onkin vain kovapanosammuntoja Reilassa, jossa on joka kesä huviloiden ikkkunoita helisyttäviä sotaharjoituksia. Kerran oli ammus tullut jonkun lähellä olevan villan ikkunasta sisäänkin.

Onneksi on nyt uusi kannettava tietokone ja uusi mokkulayhteys, että voi viihdyttää itseään monin tavoin, kun ei ole nyt televisiotakaan tullut viritettyä digitaajuuksille. Tämä mokkula on kätevä, mötti vain usb-kanavaan ja yhteys toimii siekailematta, missä vain, vaikka laiturinnokassa. Eikä maksanut mitään, nolla euroa, kun ottaa kahden vuoden sopimuksen, ja minulla oli ennestään matkanettiyhteys olemassa, joten yhteys oli tuttu. Tosin nyt, kun olin lunastanut tämän uuden koneen pienen viivyttelyn jälkeen postista, sain ilmoituksen, että saan vanhankin läppärin huomenna huollosta, takuukorjattuna, vaikka takuu on jo ummessa. En kuitenkaan luota enää tähän vanhaan kannettavaani, joka on kahtena kesänä jättänyt minut pulaan, viime kesänä peräti viideksi viikoksi ja juuri silloin, kun olisin konetta tarvinnut. Minähän hankin sen mökkikoneeksi. Uusi vehje tuntuu lisäksi hyvältä ja vankalta käteen.

Miten voi olla näin pimeätä, että tietokoneen näyttö valaisee huoneen, kesäiltana? Tämä kesä on muutenkin ilmojen puolesta mennyt harakoille, sillä laiturielämä on jäänyt kaislojen perkuuksi kahluusaapashousut jalassa, bikinit tyhjinä laiturin naulassa. Olen palellut kuin horkassa, lämmittänyt pirttiä, nukkunut kahden täkin alla, saanut flunssan, käyttänyt enemmän punttihousuja kuin lahkeettomia versioita, jättänyt lupaamani stringit ostamatta. Munamarkkinoilta ostamani hepenelliset helleviritykset seisovat kaapissa, ja käytössä on yleensä korkeintaan pohjemittaiset caprihousut ja yläosana vuorotellen kaksi tummansinistä lämmintä pitkähihaista pusakkatakkia, sekä yksi villatakki, sekin tummansininen. Alla vanha kouluni logolla varustettu harmaa teepaita, joita minulla on useita kappaleita.

Mainittakoon tähän loppuun kesän tähänastinen lukuelämys, Orhan Pamukin Valkoinen linna, yksi parhaimmista tiukista suppeista kuvauksista, joita konsaan olen lukenut. Minua kiehtoo yhteen henkilöön keskittyvä pureutuminen, tiukka keskitys, jonkalaista tyyliä harva kirjailija taitaa, ja jos taitaa on mm. Kafkan veroinen mestari. Lisäksi olen lukenut Pyhämaan ja Kalannin historiaa ja näiden opusten perusteella totean, että aiemmin mainitsemani löytämäni rautasolki taitaa olla muinaislöytö eikä hevosensolki.

Viikko enää yksineloa täällä mökillä. Tytär saapuu kohtapuoliin, samoin isänsä tulee käymään ja sitten vielä Saksan sisko saapuu jokavuotiselle lomalleen. Ja se onkin sitten menoa ja meininkiä, sisko on liikkuvaa sorttia, ja se merkitsee lukuisien vieraiden tuloa ja kyläilyjä. Kestitsijänä ja pasurina toimin tietenkin minä, muut tulevat aina tänne kylään.

(Valokuva mökin ikkunasta, Iines tänään klo 21.30)

18.7.2008

Briljantti bloggaaja?

Blogipiireissä on tänä kesänä kiertänyt briljantin blogin meemi. Tunnustuksen saanut nimeää seitsemän muuta briljanttia skribenttiä, ja näin briljanttien määrä paisuu kuin lämpimään unohtunut pullataikina.

Meemi sinänsä on hauska ja harmiton, mutta ohittaa ehkä jonkin verran sanan briljantti kattaman tarkoitteen. Väliäkö hällä, varsinkaan kauniina kesäiltana, mutta itseäni saamani tunnustuspalkinto (kiitos Sari ja Liisa) innosti pohtimaan asiaa tosissani, ikään kuin meemin ohi ja oheistuotteena. Millainen siis oikeasti olisi briljantti bloggaaja, jos emme laskisi briljanteiksi lähinnä omia rakkaita blogituttujamme, joita haluamme ilahduttaa?

Briljantti bloggaaja on mielestäni eri ominaisuuksilla varustettu kuin vaikkapa briljantti filosofi tai briljantti feministi tai briljantti oppilas. Briljanttius ei siis ole ominaisuus, joka kattaa ihmisen aina, kaikissa tilanteissa, vaan se on ominaisuus, joka kytkeytyy suppeammin tarkoitteeseensa, usein vain siihen osa-alueeseen, josta kulloinkin on puhe.

Voidaan siis sanoa, että tiedemies tai toimittaja ei ole aina briljantti bloggaaja, vaan asiantuntija voi olla kaikessa tietämyksessään surkea päreen veistäjä. Olisi briljanttia huomata, mikä lukijoita kiinnostaa, sillä blogi totisesti on vuorovaikutusta, ei monologia, ei opinnäytetyö, ei yksinäistä suoltamista vailla lukijan kohtaamista tai vastaanottamista. Blogipäre on alustus keskustelulle tai ajatuksille, ei lopputulema, ei piste. Muunlainen näkemys päreestä ei liene briljanttia, sallittua toki.

Briljantilla eli välkyllä bloggaajalla tai blogilla on mielestäni kolme selkeää ominaisuutta, jotka ovat samalla hyvän bloggaamisen tuntomerkkejä.

1. Avoimuus, oman persoonan läpitunkeminen

Henkilökohtainen ote kirjoittamisessa on tärkein keino saada blogista briljantti. Ei ole välkkyä blogia, jossa kirjoittaja ei anna itseään rehellisesti lukijoille, sekä päreessä että kommenteissa. Tästä on mielestäni paras esimerkki Minhin blogi. Onko kukaan muu antanut itseään yhtä kokonaisesti blogosfäärin alttarille? Kuitenkin blogi on mitä suurimmassa määrin yleispätevää, kuten yksityinen aina on. Rankkaan tämän blogin briljanttilistani huipulle.

2. Hyvä kieli

Hyvä kieli on muutakin kuin kirjakieltä. Kieli on sidoksissa blogin tyyliin - esimerkiksi edellä mainittu Minhin blogi on elävää ja hyvää kieltä - omassa sarjassaan. Pääperiaate mielestäni on, että kieli sopii blogin linjaan. Yhteisenä nimittäjänä kuitenkin on se, että bloggaajan tulee osata hyvää yleissuomea, sen tulee kuultaa tekstistä läpi. Alkeelliset oikeinkirjoitusvirheet syövät minkä tahansa tekstin uskottavuuden, samoin teinixisen irc-blogityylin tavoittelu kiinnostanee tuskin teinixejäkään. Lukijoita näillä irc-vuodatusblogeilla ei juuri näytä olevan. Huolimattomasti kirjoitettu blogi ei voi koskaan olla briljantti ihan syystä, että siinä ei ole huomioitu lukijan lukumukavuutta. (Briljanttiuteen liittyy tässä myös blogin visuaalinen puoli - ei ole briljanttia vetää tekstiä mustalle pohjalle etenkään, jos kirjasinkoko on small.)

3. Tuoreus

Kiinnostaako lukijaa historian tai päiväntuoreenkaan aiheenkaan penkominen, esitelmöiminen, jos jutussa ei ole tuoretta omaa näkökulmaa? Mainittakoon tässä tyyppiesimerkkinä Helsingin Sanomien Ilkka Malmbergin tuoreet ja hyvin omakohtaiset näkemykset vaikkapa Tuntemattoman sotilaan sotilashahmoista persoonina. Toimisivat mainiosti blogipäreinäkin. Malmberg saisi perustaa blogin! Uskon, että Kemppinen saisi vakavan kilpailijan. Runoblogeissa muuten tämä tuoreus-kohta toimii hyvin. Runokuvahan ei voi olla hyvä, jos se ei ole tuore. Itseeni kolahtaneimmat runokuvat ovat löytyneet Karri Kokon ja Lauran blogeista. Blogit tuntuvat samalla omakohtaiselta - tätähän emme voi tietää - joten briljantin bloggaamisen kriteerit täyttyvät paukkuen.

Muitakin briljantteja ominaisuuksia toki on, mutta itse korostan näitä kolmea ylitse muiden. Muita kuin tekstissä linkattuja briljantteja bloggaajia olen maininnut toisaalla. Briljanttia pärettämistä löytyy myös mm. Saaralta, Rauno Räsäseltä, Ripsalta, Sedikseltä, Prosperolta, Homo Garrulukselta ja monelta muulta lukemaltani bloggaajalta, joita en jaksa enää linkittää tähän. (PS Kuvablogien briljantit kuvaajat eivät ole tässä mukana!)

(Kuva Henri Toulouse-Lautrec, Omakuva)

10.7.2008

Kesäpäiväkirja 10. sivu

Olen ikävystynyt mökillä ilman läppäriä, ilman televisiota.

Olen alkanut laatia erilaisia listoja keltaisille tarralapuille, joille yleensä väsään vain puutelistoja kaupassakäyntiä varten. Kurkku on lisäksi kipeä, lihaksia särkee ja ulkona on koleaa ja koko eilisen päivän satoi solkenaan, yli puntun reunojen.

Huomaan, että ellen saa ilmaista itseäni kirjallisesti, olen hukassa. Ellen saa valokuvata ja käsitellä kuviani, olen onneton. Kaksi rakkainta harrastustani täyttävät päiväni ehkä liikaakiin, ja nyt kun koneeni on viety minulta pois, lähetetty jonnekin Espoon perukoille korjattavaksi pahimpaan atk-väen loma-aikaan, hipelöin sormiani tuskissani ja naputtelen klaffipöydän pintaa. Olen jopa lakannut kynteni, ja harmitellut lakan sinertävää sävyä.

Niistä listoista, jotka otin reppuuni kirjastoon lähtiessäni, ensimmäinen on klassinen kauppalista, ja siinä lukee: Vesi, rypsiöljy, mehu, WC-paperi, Gefilukset + jogurtit, tulitikut, mansikat, herneet.

Toinen on Rantaan-lista, ja siinä lukee: Voide, kynsilakka, laastari, kaislasakset, hanskat, rautaharava, tuolin pehmuste. Kyseessä on siis tavaralasti, joka minun on muistettava viedä seuraavalla kerralla rantaan, jonne on matkaa talolta lähes kilometri tai ainakin viisisataa metriä.

Kolmas on blogin kuvalista mahdollista inspiraatiota varten. Olen laatinut tätä miettiessäni seuraavan päreen aihetta. Lähden siis usein kuvasta, ja vasta sitten tulee juttu, jos tulee. Listassa on seuraavat merkinnät: Edward Burne-Jones: Luostarin priorittaren tarina, Jean-Etienne Liotard: Ranskan Marie Adelaide turkklaisessa asussa ja William Blake: Europe. Tämä viimemainittu kuvahan tuli eiliseen juttuuni, tosin niinpäin, että ensin tuli jutun idea, sitten välähti kuva mieleen.

Neljäs on Hydrex-lista. Kyseessä on karmea nesteenpoistolääke, jonka sain, kun toinen nilkkani turposi yllättäen verenpainelääkkeen vaikutuksesta sinä ainoana hellepäivänä, joka tänä kesänä oli. Kun ottaa yhden pillerin, saa juosta vessassa tunnein välein, jopa yöllä. Lisäksi huulia alkaa polttaa, iho kihelmöidä, päätä alkaa huimata eikä saa ottaa edes saunakaljaa tai ruokaviiniä puhumattakaan laiturisiideristä. Aurinkoakaan ei saisi ottaa. Enhän minä nyt halua elä elämääni niin, että syön sopimattomia verenpainelääkkeitä ja nappaan niiden haittavaikutusten eliminoimiseksi lisälääkkeen lääkkeen päälle. Eihän minulla sitä paitsi ole koskaan ollut edes taipumusta turvotuksiin ennen verenpainelääkitystä. Ihan kuin lääkärit haluaisivat vain lääkitä ihmistä, kirjoittaa työkseen reseptejä. Onkohan niilllä jokin sopimus lääketehtaiden kanssa?

No, tässä neljännessä listassa on ohje siitä, miten menettelen tämän kammottavan Hydrexin kanssa niin kauan kunnes pääsen omalle lääkärille vaihtamaan lääkkeen sopivaksi. Listassa lukee: Hydrex tarvittaessa kork. 2 pv, no beer, no wine. 5 pv ei Hydrexiä, mutta aurinkoa, siideriä ja viiniä tarv. 22. pv lääkäri.

9.7.2008

Sormenjälkiä

Photobucket
Köyhien kesäuutisten joukosta aavistuksen verran säväytti kuulla uuden poliisiylijohtajan Mikko Paateron ajatus siitä, että kaikista suomalaisista pitäisi saada sormenjäljet poliisin käyttöön. Uusien passien myötä tämä sormenjälkirekisteri automaattisesti alkaakin toteutua, uutisen mukaan. Onko yksilöllä sananvaltaa enää edes omiin hajujälkiinsä?

Ei minulla ole luurankoa kaapissa eikä suunnitelmia tehdä edelleenkään pientä ylinopeutta suurempaa laillista rikosta - tämä ylinopeus vain siksi, etten joudu perääni ahnaasti nuolevien hätähousujen tönimäksi.

Jotenkin vaan ihmisen herkän sormenjäljen siirtäminen poliisin rekistereihin tuntuu militaristiselta ajatukselta. Vähän sama kuin että jokin ihmisen ainutlaatuinen geeni eristettäisiin sairaalakäynnillä tai lääkärissä kromosomitunnisteista ja ihmisestä muodostettaisiin persoonallinen geenikartta ja niistä geenirekisteri, joista kenties alarekisterejä, esimerkiksi sairaiden ja heikkojen ihmisten geenirekisterit.

Orwellilaisia kauhukuvia putkahtaa mieleen silloinkin, kun seuraa vaikkapa valtatie kahdeksikon kameravalvontatolppia muutaman sadan kilometrin matkalla Porista Raumalle ja Turkuun. Ei ole poissuljettu se ajatus, että tarvittaessa yksilön kulkua voidaan seurata kameroista pidempiäkin matkoja, pitkin Suomen valtateitä.

(Maalaus William Blake, Europe)


PS Mökkielämä sujuu hyvin ja klapikone, naisen paras ystävä, paukkuu - etenkin kun läppärini näytönsäästäjä [korjaus myöh. = po. näytönohjain] hajosi lopullisesti ja olen nyt ilman konetta ainakin viikon, kenties toisenkin. Kirjastossa on onneksi koneita tarjolla! Onko parempaa palvelua kuin suomalainen kirjastolaitos ylipäänsä olemassa?

4.7.2008

Kesäpäiväkirja 9. sivu


Tämä on jo toinen kerta, kun innokas mies on viattomassa ja hyväätarkoittavassa avustusyrityksessään saanut minut päästelemään suustani perkeleitä. Tällainen on niin harvinaista meikäläiselle, että itsekin hätkähdän kiroamistani.

Puolituttu kylän mies on ottanut ja niittänyt leikkuukoneensa julmilla terillä ikioman aurinkoniittyni kukkakedon matalaksi. Niityllä kasvaa villiä luonnonkukkaa ja erilaisia heiniä ja jopa kaislaviritelmiä, jotka houkuttelevat luokseen perhosia ja rikkaan hyönteiskannan erilaisia heinäsirkkoja ja kirjavakilpisiä luteita myöten. Mitäs minä nyt valokuvaan, kun hyönteiskanta on siirtynyt muilla maille? Kukas minulle nyt sirittää, kun kuljen niitetyn sängen ohi rantaan?

Jo marraskuun kaamoksessa alan aina haaveilla siitä, kun sitten kesällä niitylläni paistaa aurinko ja merituuli heiluttaa ruohonvarsia, joihin sirkat takertuvat soittamaan viuluaan ja kun ukonkorento lepuuttaa siipiään edellisvuotisessa väinönputken varessa. Muisto ja odotus niityn valosta ja äänistä antaa voimaa kestää kaamosajan.

Viimevuotinen niityn leikkaaja oli sukulaismies, joka kaivurillaan ohimennessään ja hyvän hyvyyttään leikata livautti niittyni juurta myöten matalaksi, niin että lanatuksi tulivat myös reunassa kasvavat puutarhavadelmat ja luumupuun puolitoistametriset alut. Vain varrentyngät repsottivat vinosti maata vasten, kun kuljin tuhotulla niityllä. Tänä vuonna olen iloinnut kymmenkunnasta luumupuun versosta, jotka ovat levinneet pellon pohjoisreunaan. Nyt ne onneksi säästyivät, sillä tämänkertainen hyväntekijä jätti reunat leikkaamatta. Hän on ajanut leikkuukoneellaan myös kylän tienreunan kukinnot matalaksi, vaikka kukat eivät estä autoilijoiden näkyvyyttä. Nyt reunoja rumentaa kellertävä sänki, kun se juuri oli rehevänään kukkia, harakankelloja, päivänkakkaroita, ukonputkia ja apiloita. Mikä siinä luonnon kasvussa on niin pelottavaa, että kaikki kaunis pitää nitistää? Onko kyseessä sama ihmisrotu kuin taloyhtiöiden moottorisahamurhaajat, jotka keväisin leikkaavat alas kaiken niin kauan kuin vehkeessä riittää bensaa?

Olen joskus miettinyt, että kuka tässä erikoinen oikein on. Se joka kuvaa maanpinnassa möyrien hyönteisiä ja niityn elämää ja nauttii joka korresta, vai se joka sen korren katkaisee hyötynäkökohtiin vedoten. Ensi kesää varten on pykättävä kieltotaulu pellon reunaan: NIITTO KIELLETTY PRKL! AJO SILTARUMMUN YLI KIELLETTY! VARO HARAKANKELLOJA JA ALSIKEAPILAA TALLAUTUMASTA TRAKTORINPYÖRIESI ALLE! Auttaisikohan tuo? En osaa nimittäin kieltää kuin noita kahta miestä, ja ainahan voi ilmaantua kolmas hyväntekijä, joka ohimennessään leiskauttaa avuttoman yksinäisen leidin pellon kysymättä matalaksi, jotta tämä pääsee paremmin rantaansa.


(Valokuvat Iines)