Mielenwikaisuuden oireita?

Join tässä juuri makoisat iltapäiväkahvit, kapselikahvit kapselikoneesta. Aamuisin keitän tavalliset suodatinkahvit, mutta iltapäivisin valutan mukillisen kapselista. Joskus olen huomannut lievää huimausta kahvit juotuani, mutta toisaalta, ketä nyt ei tämä maailmanmeno huippaisi aina välillä. 

Toisin kävi pyhäjokisen Aleksi Waaralan, joka oli hiljakkoin osoittanut mielenwikaisuuden oireita. Hän oli sumpit juotuaan kirmaissut ilmeisessä kahwehumalassa ulos owesta, emäntä perässään. Vaan ei tawannut emäntä miestään, joka katosi metsään. Nyt toivotaan jonkun hyvän ihmisen korjaavan mielenwikaisen ja palauttavan hänet kotiinsa.  -  Eiköhän nälkä ajanut mielenwikaisen kotiin ennen pitkää. Näin vuonna 1911.

Toisaalla lehdessä haetaan hourujenhoitajaa virkaan waiwaistaloon.  Waiwaishoidon esimiehen mukaan "Hoitajat owat vapautetut asumasta yhdessä hulluin kanssa".  Maksetaan myös korvaus siitä, että ei saa pitää sikaa, vaan kaikki ruoan tähteet on jätettävä waiwaistaloon.

Mielenkiintoista. Mitenkähän mahtoi waiwaistalon biojätehuolto pelata, jos sikaa ei saanut pitää? Sehän oli ennen kätevistä kätevin jätehuoltopiste. 

***

Oheiset leikekuvat ovat Ylen Äkkilähtöjä menneisyyteen -sivuilta. Sivuilla on riemastuttavia poimintoja lähihistoriasta ja ylipäänsä menneisyydestä Suomessa. Kun nyt hulluista on puhe, niin teepä joutessasi testi siitä, mikä hourujenhoito sinulle määrätään. Teetä siis diagnoosi itsellesi 1900-luvun mielisairaalassa ruksimalla mieleisesi vaihtoehdot täältä. 

Voin kertoa, että minulla on konstitutsionaalinen häiriö, jonka parannuskeinoksi suositellaan insuliinishokkia. 

Archie Bunkerin tuoli hajosi

 

Tätä kutsutaan nykyään kai retrotuoliksi. Ostin tällaisen* tummanruskean version joskus 90-luvun alussa Laitilan kirpputorilta muistaakseni 40 markalla. Tuoli on aitoa nahkaa, kotimaista valmistetta, ja peräisin 60-luvulta. Viikko sitten se hajosi kestettyään istujia siis kuutisenkymmentä vuotta. Tähän eivät nykyiset lastulevy-tekonahkahuonekalut pysty. Tuolin muotokieli on sitä paitsi varsin kaunis edelleen.

Ensin retrotuolistani kului oikean käden alla oleva käsinojan nahka puhki, 2010-luvulla, ja fyllit alkoivat paistaa reiästä läpi. Vaan siitä selvisin, kun leikkasin käsinojan pehmukkeen alta reiän kokoisen nahkapalan ja liimasin sen reiän päälle. 

Sitten pari vuotta tämän jälkeen katkesi niskatyynyn toinen kiinnityshina. Sen korjasin solmimalla katkenneen hihnan ehjään hihnaan. Solmu näkyi ja oli  ruma, mutta tyyny pysyi paikoillaan. 

Seuraavaksi kului vuonna 2020 vasemman käsinojan pehmukkeen nahka puhki. Fyllit alkoivat pursuta ulos. Reikä oli suuri eikä niin isoa nahkapalaa saanut mistään tuolin alta tai takaa. Aloin siis peittää reikää tummalla shaalilla, jonka asettelin kauniisti tuolin selkänojalle niin, että sen pää ulottui käsinojaa peittämään. 

Viikko sitten tuolin jalka murtui. En ollut huomannut, että metallinen  jalka oli vuosikymmenten saatossa hapertunut, ja nyt se petti istujan. Katastrofi. 

Tuoli on ollut kuin äidin syli, lohtupaikka, rentoutumispaikka, jossa saa täydellisen lepuutuksen kipeisiin hartioihin ja särkevään selkään. Mikään muu paikka kotona ei ollut yhtä tärkeä. Minne nyt oikaisen väsyneen  ruotoni? Missä saan levon, missä voin katsoa elokuvaa ja nukahtaa ihanasti ennen elokuvan loppua?

Mielenkiintoista, että selkäni kipeytyi samantien tuolin hajoamisen kanssa, iskias iski alaselkään ja kinttuun. Niinpä marssin paikalliseen huonekalukauppaan ja koeistuin kaikki mahdolliset tv-tuolit ja mekanismituolit. Kauheita upottavia härveleitä, tekokuituja ja vaahtomuovia. Lyhyenä ihmisenä takapuoleni ei ulottunut aina tuolin selkänojaan, ellen ojentanut jalkojani suoriksi vaakatasoon. Suomalainenhan on tunnetusti  persjalkainen, joten tuolien ergonomia on useimmiten pielessä. 

Kunnes sitten istuin toisessa huonekalukaupassa huvikseni Stresslessin tv-tuoliin. Se otti minut vastaan kuin prinsessan, tarjosi heti selkänojan tuen ristiselälle ja hartioille ja keinahti kivasti torkkuasentoon. Se oli siinä. Kun en tuhlaa, en polta enkä liiemmin hassaa rahojani viinaan, voin ostaa laadukkaan tuolin.  Ettäs tämänkin tiedätte taloudenpidostani. Huomenna tuolia tuodaan riemusaatossa kotiin. Luulen, että selkäni paranee samantien. En ole sohvallaistujatyyppiä. Useimmat sohvat eivät sovi istumiseen ollenkaan.

Olen muuten havainnut, että useilla tutuillani on samanlainen herkkä  kiintymyssuhde tuoliin kuin minulla. Huushollissa on yksi mielituoli, ja ihminen istuu aina siihen, ei viereiseen samantapaiseen. Tuoli on oikeasti tärkeä asia. Maailma murtuu, jos tuoli viedään alta. Millä tai missä te muuten mieluiten  istutte?

* Tuoli on bongattu Emmi Anniinan blogista

Kesäpäiväkirja, sivu 8: Paluu kotiin ja asioiden juurille

 

Jokapäiväinen mökkielämä päättyy tähän ja olen siirtänyt itseni ja huushollini takaisin Pikkukaupunkiin. Parasta ovat arjen mukavuudet. Ei enää nyrkkipyykkiä pesualtaassa, ei käsitiskiä, ei epämukavaa suihkua pienessä vessankopperossa, ei savuavaa pesää, ei bioämpärin vientiä punkkeja kuhisevan heinikon läpi tontin takalaidalle kompostiin, ei muurahaispesän myrkyttämistä takkahuoneesta, ei kaatuneen pajupuun raivausta polulta, ei naapurin kutsumista hätiin trimmereineen. - Vaan eipä enää  hiljaista istumistakaan omenapuun alla kirjosieppoperheen elämää seuraillen ja kahvia siemaillen. 

Kesän aikana on vastapäisestä rivitalosta taas yksi vanha rouva kuollut, yli yhdeksänkymppisenä. Matalassa rivitalossa asuu enimmäkseen yksinäisiä vanhoja leskivaimoja, miehensä jo ammoin haudanneita, tänne keskustaan Pikkukaupungin äärimmäisistä korvenkylistä ja saloilta muuttaneita, talonsa myyneitä ja osakkeen ostaneita monilla vaivoilla rasitettuja naisia. Monilla on varaosia kehossaan, usealla jo uudet polvet, jokusilla sekä polvet että lonkat. Muutamassa kodissa käy kerran päivässä ateriapalvelu luovuttamassa muovirasiaan käärityn lämpimän aterian. Kunpa luoja varjelisi ihmistä koskaan joutumasta moisen muoviaterian varaan! 

Ja sitten päivän postilla, lainaus Lauri Hokkasen teoksesta Kenen joukoissa seisoin, s. 63:

Teos on syvästi ajatteluttava, ja sen jokainen virke on täynnä tietoa ja merkitystä. Erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee se, että Suomen taistolaisliikkeen aikaa katsotaan siinä kiihkottomasti sisältäpäin, mutta ulkona ollen. Tällainen näkökulma on meillä harvinainen etenkin, kun kirjasta puuttuu kaikenlainen agenda ja pyrkimys olla oikeassa ja  mustata jokin taho tai jotkin ihmiset. Asiat vain todetaan: näin tapahtui, näin oli, tässä on fakta, ota tai jätä. Tämän ajan kokenut löytää teoksesta alkumetreiltä lähtien paljon omia ajatuksiaan ja epäilyjään.

Olen vasta kirjan alussa, sillä lukeminen on hidasta mahtavan tietomäärän vuoksi. Koko ajan esiin pomppaa unohtuneita nimiä ja asioita, ja Hokkasen tapa yhdistää asiat antaa tällaiselle tietoaukkoiselle naisihmiselle kokonaiskuvaa tapahtuneista asioista. 

On tietysti otettava huomioon myös se, niin kuin kommentoijakin jo muistutti edellisessä keskustelussa, että kyseessä on yhden puoluetehtävistään erotetun ihmisen, joka leimattiin CIA:n agentiksi ja kerettiläiseksi,  näkökulma. Jollain toisella henkilöllä on taas toisenlainen näkökulma, jossa Hokkanen ehkä on tehtävässään epäonnistunut.

Vaan emmekö me ole jo kuulleet tuhannesti sen toisen näkökulman? Nyt on aika antaa Hokkasen näkökulman puhua. Minä jatkan lukemista ja kuuntelen hartaasti Hokkasen selkeää puhetta. Hän oli varsin looginen ja hyvä puhuja Ylen aamutelevisiossa taannoin. 

(Valokuvat Iines)

Kesäpäiväkirja, sivu 7

Ihanat päivät meri-ilmastossa jäävät nyt taakse, ja palaan tänne mökille jatkossa vain päivävisiiteille. Nykyinen kombomme hajaantuu maailman tuuliin, pari pääkaupunkiseudulle,  yksi Keski-Eurooppaan ja yksi suomalaiseen pikkukaupunkiin.

Huomaan, etten viihdy yksin mökillä, en ole ihan kokonaan yksineläjä, sillä kaipaan yhteyttä toisiin, puhekumppania, vaikka puhun äärimmäisen huonosti nykyään.  Välillä jään haukkomaan ilmaa, kun sanoja ei tule. En tiedä, onko koronan aikainen eristäytyminen mykistänyt ääneni lopullisesti, vai johtuuko tukkeutunut puhekykyni edelliskeväisestä pienestä lisäkilpisrauhasen  leikkauksesta, aivan äänihuulten vierestä. Joka tapauksessa tunne siitä, että puhumalla ilmaiseminen kapeutuu entisestään, tekee minut hiukan ahdistuneeksi. 

Annan tunnustuksen lähimmilleni, jotka useimmiten jaksavat odottaa, että saan jotakin sanottua, mutta välillä luovutan, kun en jaksa vaatia heitä odottamaan, että minäkin saan sanoa mielipiteeni. Olen hiljaa ja vain kuuntelen, kun muut puhuvat.

Olen miettinyt mahdollisuutta ottaa pitkästä aikaa botox-ruiske äänihuuliin kokeillakseni, auttaisiko  se puhumistani. Monella dysphonia spasmodicaa sairastavalla auttaa, minulla ei tehonnut yhtään, kun kokeiltiin viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Jospa nyt pyydän lähetteen ja reissaan Tyksiin  piikille. Millaista mahtaisi olla saada puhua vapaasti ilman, että puhe juuttuu kurkun salpaantumiseen? En osaa enää kuvitella sitä. 

Kuvassa ulkomaan ihminen Uudenkaupungin makasiinirannassa. Olimme matkalla syömään rantamakasiinin terassille. Maailmassa on monenlaisia ihmisiä, mutta siskoni on maailman kiltein ihminen. Hän on painunut hieman kumaraan, koska on sairastunut osteoporoosiin. Jokaista askelta on varottava, ettei kompastu ja saa luunmurtumaa. 

Meille ihmisille annetaan monenlaisia koettelemuksia elämämme varrella. Mikä on ihmisen taittumisen raja?  Joskus ajattelen, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. En tiedä. Kärsimys kuuluu elämään. Ei tiedä, pääseekö sisko enää Suomeen. Nyt hän halusi tulla, kahden raskaan vuoden tauon jälkeen, takana suruvuosi miehen kuoltua ja sen päälle koronavuosi Saksan tiukoissa rajoituksissa ja totaalisuluissa. Toivomme vain, että hän ehtii nyt ajoissa alta pois, takaisin kotiinsa, ennen kuin Saksakin julistaa Suomen riskimaaksi, kuten Viro juuri teki. Se merkitsisi testiä ja mahdollista karanteenia kotimaassa.

(Valokuvat Iines 07/2021)