28.12.2013

Ainoa joululahja ja nimet mieltä kiehtovat


27.12. Ensin pieni joulutarinan tynkä, joulukirje joka liikuttaa minua jostain syystä suuresti. Haluan kirjata sen blogiini, teille luettavaksi. Sitä paitsi ihailemani Kemppinenkin kirjoitti blogissaan kirjeenvaihtoa joululta. Tässä minun ehdotukseni samasta otsikosta:
Hei I
Erityinen kiitos W:ltä siitä paidasta. Et uskokaan, kuinka hän siitä iloitsi. Se olikin hänen ainoa joululahjansa. Jouluaatto meni rauhallisesti. Söimme ankanrintaa. Sitten W. meni jo puoli kahdeksalta nukkumaan. Sen jälkeen minä avasin paketin ja kuuntelin suomalaisia joululauluja CD:ltä. W  sitten joskus kolmen ja viiden välillä nousi ja avasi pakettinsa, ja kun aamulla nousin, hän nukkui olohuoneessa uusi paita päällänsä ja kynttilät ja valot paloivat.  
Eilen oli ruokana helmikanaa, perunapullia ja salaattia. W söi vain perunapullia ja kastiketta. Hän on niin omituinen, viime päivinä todella kummallinen. On kuitenkin rauhallinen. Tänään joskus aikaisella aamulla oli taas mennyt olohuoneeseen nukkumaan ja kynttilät ja valot paloivat.  Sitten aamulla puolikahdeksalta sanoi, että täytyy syödä, ei aamiaista, mutta söi taas pari perunapullaa soosin kanssa. Tänään hän on nukkunut olohuoneessa jo kolme kertaa, ja kun kysyin ruoasta, sanoi, ettei tarvitse nyt mitään. Minä lämmitän nyt itselleni sitä helmikanaa ja laitan salaattia. Valitettavasti en nyt voi antaa parempia uutisia, mutta asia on niin kuin on,  ja on vain toivottava parasta. Joka tapauksessa yritän pitää itseni kunnossa. Parhaat terveiset ja kiitos paketista. L.
 
28.12.  Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Kummallinen tunnelma, päivä ei valkene ollenkaan. Aamuvalaistuksesta siirrytään suoraan iltavalaistukseen. Ulkoilusta ei tule mitään, sataa, tuulee. Maailmalla ei tapahdu mitään, vain Sini Saarela palaa Suomeen, Allegro-junalla. Mietin, onko häntä varten teurastettu syötetty vasikka ja juhlitaanko häntä kotona. Sanooko äiti moitteen sanaa? 

Ip. On selattu erilaisia nimikirjoja ja historiikkeja, tutkittu erilaisia nimiä. On opittu, että kaikki sukunimet ovat suojattuja, niitä ei tarvitse  erikseen suojata. Aikaisemminhan Suomalaisuuden liitto ylläpiti luetteloa suojatuista sukunimistä, mutta luettelolla ei ole mitään juridista merkitystä.  En ole kuitenkaan varma, voiko ihminen vaihtaa nimensä vaikka miksi. Aikamoinen kirjavuus nimistä yleensäkin vallitsee, sillä tänään luki lehdessä, että uudeksi pojannimeksi on hyväksytty mm. Kielo, mutta ei sitten taas Pääskyä. Tytön nimeksi oli hyväksytty Raparperi. Sitä en muista, hyväksyttiinkö Pommiina vai ei. 

Nimet kiehtovat mieltä ja paljastavat menneitä, ne ovat kuin pieniä reikiä, joista voi kurkistaa omaan ja muiden historiaan.  Sukunimien kehityshän Suomessa ja muuallakin on noudattanut kolmiportaista kaavaa: yksilönnimi,  yksilönnimi + lisänimi,  lisänimen muuttuminen pysyväksi sukunimeksi yksilönnimen rinnalle. Jos haluaa päästä varhaisen sukunimen juurille, voi joissain tapauksissa pohtia lisänimen tehtävää, suhdetta nimenhaltijaan. Ahti Saarelaisen asuinpaikasta ei liene epäselvyyttä, ja samalla aukeaa muutakin henkilöhistoriaa. Vaikeampia tapauksia on paljon.

Kehitys ajoittuu niin, että pakanuuden aikana suomalaisilla oli vain yksi nimi, sama jota käytettiin myös talosta. Kristinuskon myötä ihmiset saivat kasteessa uudet nimet, ristimänimet, ja vanhat pakanalliset nimet jäivät talon- ja sukunimiksi. Omassa suvussani esiintyy mm. nimi Suikki talon- ja esi-isän sukunimenä, jonka  esi-isä vaihtoi sitten myöhemmin toiseksi, siksi, joka on minunkin tyttönimeni. On jäänyt kiinnostamaan se, mitä Suikki on voinut tarkoittaa. Sukkela tulee ensimmäisenä mieleen. Muitakin mielleyhtymiä nousee esiin.

(Maalaus Ryckaert, David the younger

24.12.2013

Joulukortteja



Kaksi joulukorttia, joista en osaa valita.
Saatte siis kaksi korttia.
Viettäkäät rauhallinen ja iloinen joulu. Tai olkaa viettämättä,
jos ette pidä joulusta tai olette yksin.
On aika pienestä kiinni,
etten minäkin olisi yksin.
Joulu onkin suuren yksinäisyyden ja herkistymisen aikaa,
ja moni hengähtää helpotuksesta, kun joulu on ohi.
Taas selvittiin yhdestä joulusta.



20.12.2013

Joulukalenterin kuudes ratsu: Aikuiset nettikiusaajina



19.12. On päästy joulukalenterin  kuuteen ratsuun, luojan kiitos, hevosenkuvat loppuvat. Nyt pohdin vähän ikäviä ajatuksia, nimittäin bloggaajan kiusaamista. Olen puhki kyllästynyt siihen, että muuan suuresti arvostamani bloggaaja mitätöi minua toistuvin väliajoin kommenteissaan omassa ja muiden blogeissa.  En tiedä, mistä ja miksi ivaaminen  ja mielestäni tahallinen väärinymmärrys alkoi.  Alkuun pidin häntä ystävänä. Nyt hän pelottaa minua, koska on älykäs, lahjakas, kultturelli, kiistattoman hieno ihminen. Koska hän ivaa ja halveksii minua sanoillaan, katson voivani minäkin kertoa tästä sanoilla. Uskon, että hänellä on jokin agenda, jokin ajatus minusta, joka on varmaan oikea - hän ei voi olla väärässä - mutta se ei ole saavuttanut minua. Puran tämän ymmärtääkseni myös itseäni.

Useimmitenhan nettikusaamista pidetään lasten ja teinien touhuna. Kiusaaja  on ylivilkas poika tai kiero tyttö, ja uhri kiltti lihava lapsi tai nörtti teini. Kiusaaminen voidaan osoittaa, ja sille voidaan tehdä jotain. Ainakin kiusattu voi muuttaa pois tai vaihtaa koulua tai nettiympäristöä.

Vaan entäs jos blogikiusaaja on aikuinen, ja kiusaaminen on taitavasti kudottu verkko, jota tyhmempi ei edes huomaa? Jos kiusaaja on viisi- tai kuusikymppinen lahjakas ja ansioitunut nettikirjoittajayksilö, joka omissa kirjoituksissaan antaa mitä humaaneimman vaikutelman itsestään? 

Aikuinen blogikiusaa ilmeisesti useimmiten verhotusti, mutkan kautta ja nimiä käyttämättä, mutta selkeän tunnistettavilla viitteillä, ja usein samoilla virtuaalilaineilla,  joilla myös kiusan kohde liikkuu. Kiusa tapahtuu lisäksi niin hienovaraisesti, että kiusakirjoittaja jopa pystyy samalla kääntämään muita puolelleen iskevällä sanonnallaan. Erikoisen hyvää kasvualustaa verhotulle kiusalle ovat niiden viattomien  kirjoittajien blogit ja mielet, joiden kirjoittaja on ollut eri mieltä jostakin asiasta kiusan kohteen kanssa - pienissä ympyröissä kuitenkin piirit pyörivät ja erimielisyyksiäkin sattuu. Näihin kiusaaja käy pudottelemassa nuolenkärkiään kohteestaan ja harrastaa samalla manipulaatiota kohdetta vastaan niin hienovireisesti, ettei pirukaan sitä ensilukemalta tunnista. Ei kestä kauan kun piilomanipulointi väkisinkin vaikuttaa.

Kiusaamisen kohteen on vaikea puhua asiasta, koska selvää nimeämistä ei ole tapahtunut, ei alatyylistä sanailua eikä suoraa herjaa eikä kiusa ole runsasta, vaan harvaa ja satunnaista mutta säännöllistä, aina tilaisuuden tullen. Kiusan kohdetta luultaisiin mitä todennäköisimmin vainoharhaiseksi, joka kääntää sanat itseensä liian herkästi ja pahoittaa mielensä helposti. Näin pienikin valitus saataisiin kääntymään kohdetta vastaan. 

Millaista tämä hienovarainen ja fiini kiusaaminen sitten oikein on? - Annanpa muutaman omakohtaisen esimerkin. 

Kiusaaja saattaa esimerkiksi omassa blogissaan mollata sitä bloggaajaa, joka tunnetusti vetää blogikirjoituksensa pois, jos siihen ei tule heti tarpeeksi kommentteja. Kun tekstinsävetäjä huomaa ivan ja koettaa avata asiaa kiusakirjoittajalle vastauskommentilla, jossa selvittelee onnetonta tapaansa hävetä itseään ja kirjoituksiaan, tämä vastaa kylmästi: ymmärrän, että tarvitset tuon selityksen.  Häpeä on kuitenkin todellista ja kumpuaa ihmisen sisältä, ei ulkoisista tapauksista, mutta sitä humaani ja lahjakas ei halua ymmärtää, hän tietää sinut, älä selitä. - Näin fiiniä ja hienovireistä, mutta väitän, että tällainen mitätöi enemmän kuin vaikka siaksi haukkuminen.

Toinen esimerkki. Kiusakirjoittaja saattaa esimerkiksi kirjoittaa jonkun muun blogiin vaikkapa näin lupsakkaasti  kiusakohteestaan, joka asuu Somerolla rivitalossa -  jonka omasta pihasta kohde on kirjoittanut blogiinsa: 
Uneton Seattlessa -leffan olen nähnyt ainakin kolme kertaa. Mietin millainen sen suomalaisversio olisi. Sukseton Somerolla? Erona vain se, että siinä missä Sam kohtaa Annien pilvenpiirtäjän huipulla ja they live happily ever after, sukseton ei saa itseään rivitalopihaansa kauemmas, vaan jää passiivis-aggressiiviseen maailmaansa maailman tappiin saakka.
Hauskaa sanailua, lahjakas kirjoittaja, ihan kiva ponnekas pieni kommentti. Sitä paitsi sukseton Somerolla sointuu hupaisasti.  Tyypillistä aikuiselle älykkäälle kiusaajalle tuntuu kuitenkin olevan, että kiusakirjoittelu koetetaan osoittaa suoraan  kohteen persoonaan, ei asiaan, josta on kyse. Ei haittaa vaikka arvio on väärä. Kohde ei  ole aggressiivinen, vaan pikemmin sen vastakohtainen, passiivisuuskin on kyseenalaista, jos sana ymmärretään muuna kuin matkustelun puutteena.

On vielä niinkin, että eihän hienoviritteisestä ivaamisesta voi itseään munaamatta edes kertoa kenellekään, ei edes blogissaan, koska se on surullista blogilukijoiden hyväksikäyttöä itsetunnon vahvistamiseksi. Näinkin on kiusakirjoittaja kirjoittanut kohteestaan, viitaten suoraan siihen blogiin eli Iinekseen. Taitavasti rakennettu verkko somerolaisen päänmenoksi pienissä piireissä. 

20.12. Voin vakuuttaa, että tavoitteeni ei ole saada päänsilityksiä eikä käyttää ketään hyväksi itsetuntoni rakentamisessa. Tiedän kyllä arvoni, vaikka olenkin hyvä häpeämään, paras tuntemistani ihmisistä. En ole erityisen onneton tai kärsivä. Minua vain harmittaa. 

Lähden siitä, että kiusakirjoittaja kiusaa oikeasti ja koettaa tehdä kirjoittamiselleni hallaa. Koska välitän ihmisistä ja suhtaudun heihin lämmöllä, välitän tästäkin. Sanon suoraan: painu sinä kiusakirjoittaja siitä vaikka hornaan.  Kun viittaat minuun ivoillasi, käytä seuraavaksi koko nimeäni. Kyllä sinä senkin olet onkinut selville.

Nyt on tartuttava konjakkiin. Vien Edlalle joulupullon, ja joudun istumaan siellä jonkin aikaa, kun hän muistelee miestään. 

17.12.2013

Joulukalenterin viides ratsu: Etna uhkailee


16.12. Kello neljäntoista radiouutisissa sanottiin, että Etna-tulivuori uhkailee purkautumisella. Sitä ei sanottu, kuka Etnaa on haastatellut. 

Sekin sanottiin, etteivät sadepisarat ovatkaan kyyneleen muotoisia, vaan pallomaisia ja muistuttavat mieluummin pihvitomaattia. Vaan minkähän muotoinen  kyynel sitten on? Uutiset alkavat käydä peräti mielenkiintoisiksi. Minun korvani kun sulkeutuvat automaattisesti, kun kuulen sanan Talvivaara, Syyria, rakenneuudistus, EU,  Katainen. Tämmöisiä Etnan uhkailuja ja pisarauutisia kuuntelee höröllä korvin. 

17.12. Tänään uutisissa sanottiin, että äidinkielen heikko taitaminen uhkaa suomalaislasten menestystä. Perään sanottiin syyksi,  että opettajat käyttävät omien oppialojensa erikoissanastoa, minkä vuoksi etenkin maahanmuuttajataustaisilla nuorilla oppiminen voi olla vaikeaa.  Mielenkiintoinen oli myös lehdessä oleva kysely lukijoille, jonka mukaan 60 prosentin mielestä suomalaisten suomen kielen osaaminen ei ole heikkoa. Perässä seuraava keskustelu tuki tätä lukua. Kielellä ei ole väliä, kunhan ymmärtää, mitä joku tarkoittaa. Isoja kirjaimia, pilkkuja ja sääntöjä ei tarvita. Tämä tukee monien minunkin entisten oppilaitteni näkemystä: kaikkihan suomen kieltä osaavat, joten sitä ei tarvita kouluissa. Hyvä ystäväni on sitäkin mieltä, että tieteen kirjoitukset ja opinnäytetyöt tulisi aina laatia englanniksi, ei ollenkaan suomeksi.

Niin tai näin. On kyllä kieliseikkoja, joihin pysähtyy, jotka kiusaavat, kun niitä kohtaa kirjoitetussa ja puhutussa mediavirrassa. Yksi on omistusliitteen poisjättö substantiivin perästä, ja toinen vaikkapa tekstin rakenne, joka muodostuu yhä useammin yhden virkkeen kappaleista. 

Kun se sitten toisaalta on niin, että puhuttu kielihän on kirjakielen perusta, niin käyttökieltä ei paljon passaa mennä ohjailemaan. Tämä linjahan kielitoimistollakin on. Mikään ei enää ole kunnon virhe. Vielä muutama vuosi sitten monikon partitiivi sanasta moni oli vain monta, nyt myös kaksinkertainen partitiivi montaa on käypää kieltä, koska niin moni sanoo niin. Virhettä ei siis voi tehdä montaakaan kertaa, kun se ei enää ole virhe. Tähän tyytykäämme, kieltä ei voi määrätä ylhäältäpäin; se on romantillinen näkemys. Korva tottuu ennen pitkää, vaikka alkuun herkistelisikin hieman. 

Muuan henkilö oli muuten kovin tuohtunut siitä, että kouluttautuneet ihmisetkään eivät osaa kieltä. He käyttävät sanaa tunnettuus, vaikka pitäisi sanoa tunnettavuus

(Maalaus Adam Albrecht)


13.12.2013

Joulukalenterin neljäs ratsu: Jeesustelua ja varmoja tietäjiä



12.12. En pidä ihmisistä, jotka sanovat, ettei Jumalaa ole. Voin ymmärtää, jos he sanovat, että minä en usko Jumalaan.  Se on koruton ja selvä lause, sitä ei voi kiistää. Kullakin on uskonsa, ja uskoa se on uskomattomuuskin. Erityisen tylyltä tuntuu se, kun ihminen sanoo: en usko henkiolentoihin. Siinä heitetään jopa agnostikon kasvoille märkä rätti. 

En pidä niistäkään, joiden on taide ja joiden on tiede.  He ovat teoreetikkoja, jotka kontrolloivat ja hallitsevat taiteenaloja sanoilla, he ottavat keskustelut haltuunsa, he määräävät trendejä ja tulevaisuuksia. He eivät ehkä innoitu omista prosesseistaan, eivät koskaan haltioidu, vaan toimivat kuin vaatturi, joka piirtää ensin kaavat ja leikkaa sitten kankaasta oikean palan, jonka kiinnittää toiseen palaseen tuskitellen. Voi olla, että tulee puku, hyvänlainenkin. Se on kuitenkin mitä todennäköisimmin samankaltainen kuin kaikki muut puvut.

En ehkä pidä ihmisistäkään, joiden katsomus ylipäänsä on varma. Eritoten kammoan niitä, jotka varman katsomuksensa turvin ilkeilevät muille. Nyt kuuluu ilkeillä eliitille, koska  se on jakanut Suomen kansan kahtia. On syntynyt suuri luokkajako. Itse jään miettimään eliitin koostumusta. Edellisessä A-studiossa yksi Tampereella ollut nuori mies sanoi, että eliittiä ovat vallanpitäjät, jotka on tuhottava, eliminoitava yhteiskunnasta. Jäin vain miettimään, säästäisikö tämä nuorukainen Paavo Arhinmäkeäkään. Eliittiä on tietenkin se sunnuntaina juhlinut sikajoukkiokin, ja sekin tulee tuhota. Ehkä kannattaa noudattaa sitten kättelyjärjestystä, niin saadaan pinon alimmaiseksi kaikki ontuvat ja liikuntakyvyttömät vanhukset. 

En muuten kanna huolta syrjäytyneistä, en homoista enkä vähäosaisista. He pärjäävät ilman minun julkista jeesusteluanikin. Saa luvan riittää se, että olen aina maksanut veroni mukisematta, ja maksan edelleen hyvänlaisen summan. Jakakaatten se. Voin antaa vähän lisääkin.

Jos jonkin puolestapuhuttavan ryhmän valitsen, valitsen ne maailman naiset ja tytöt, joiden ihmisarvo on toisten taskussa, usein heidän maanmiestensä. Ei ole olemassa muuta ihmisryhmää, jolla ei olisi niin arvotonta osaa. 

13.12. No nyt minun lapseni kävi allekirjoittamassa sopimuksensa kustannusyhtiössä. Hieman häntä taisi hirvittää, kun oli kehuttu aika paljon. Oli myös puhuttu kirjan kääntämisestä englannin kielelle. Senhän tytär saisi tehdä itse, jos haluaa. Jatkossa taidan saada kirjoja 50 prosentin alennuksella. Kenties sitä voisi itsekin yrittää. Kuitenkin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jään odottamaan haltioitunutta innoittumista.

10.12.2013

Joulukalenterin kolmas ratsu: Veet Tammerkoskessa



Tampere-keskusteluihin en enää pyri, mutta en malta olla näin lopuksi ihmettelemättä poliittisten vasemmistonaisten jokseenkin yksinkertaisia lausuntoja. Ahkerana ja peräti tunnollisena vasemmiston äänestäjänä olen pettynyt!  Ja entistä enemmän hukassa poliittisen suuntani kanssa. 

Anna Kontula teki poliittisen itsemurhan mitätöimällä tapahtumaa ja puolustamalla rähinöijiä, jotka olivat ilmeisen infantiileja ja puhetaidottomia. Se mikä puhuttiin, puhuttiin verhoutuneena kaapuihin kuin itämaan tietäjä tai musliminainen. Eihän tämmöinen voi kuin naurattaa, kun joku tohkaa silmät kaavun raosta välkkyen jotakin, mistä ei saa selvää.

Vasemmistoliiton nuorten puheenjohtaja Li Andersson pani vielä paremmaksi. Kun se vika olikin poliisin, joka ratsasti vähän väärin, ei hän itse tolla tavalla olisi ratsastanut.  Tuotiin hevosia vaikka siellä oli mailoja pystyssä! Ja väripanoksia ja raketteja ja paukkupommeja. Että miksi ne hevoiset siihen mailan kärkeen ja pommien keskelle tuotiin,  oli vähän vaikea sohia niillä mailoilla kun hevoiset olivat tiellä. 

Ettäs tiedät nyt Tampereen poliisi. Jos näkyy jatkossa mailoja pystyssä ja on paukkuvaara, hevoiset talliin, koirat kiinni  ja mies miestä vastaan, urheasti kuin Jukolan veljessarja Toukolan poikain kanssa painimaan. 

Seitsemän veljestä pääsikin taas yllättämään. Kirja on tulossa Einesbaariin keskusteltavaksi. Tarkoitukseni oli silmäillen kerrata kirjan tapahtumajärjestys ja poimia kielestä joitain paloja. Vaan totiseksi lukemiseksihan se meni, ja huomasin istuvani kirjan kanssa tuolissa ja syventyväni  ajan kanssa veljesten huimiin seikkailuihin ja kielen monikerroksiseen iloitteluun. Mahtaako vieläkään löytyä Suomenmaasta Kiven ylittänyttä kielen ja mielen taitajaa? 

Lainaamani Thomas Bernhard tuntuu kapoiselta ja kitsaalta Kiven rinnalla, ja on kai niinkin, että rinnastusta ei pidä tehdä. Kunhan mainitsin, että minäkin koetan lukea ensimmäisen Bernhardini selvittääkseni hänen aiheuttamansa yleisen ihastuksen syyt, mutta en voi mitään sille rajoittuneisuudelleni, että minusta yhteen pötköön kirjoitettu teksti on vastenmielistä luettavaa. Vika on tietenkin minun, ei Bernhardin, joka varmaan tahtoo näyttää jotakin pötkötekstillään. Jos joulunpyhät saamme terveenä ja rähinöittä elää, lupaan lukea Bernhardin. Kukaties hänestä vielä tulee mielikirjailijani. Ostin kyllä Tammen keltaisen pokkarinkin, kun vaikutti harmittomalta mutta ei ihan skeidalta. Punainen morsian. Takakansi lupaa tutustuttaa minut Albanian oloihin. Tässä vielä joulukuun kolme ratsua, Tampereen uljaitten ratsupoliisien kunniaksi:




5.12.2013

Joulukalenterin toinen ratsu: Tuntematon sotilas?



Sain juuri puhelinsoiton tyttäreltäni ja olin pudota tuoliltani. Hän on saanut WSOY:ltä kustannussopimuksen nuortenromaanikäsikirjoituksestaan. On kaikessa hiljaisuudessa neljän vuoden ajan prosessoinut käsikirjoitustaan. Nyt kirja on päätetty julkaista juuri pidetyssä palaverissa, ja hän menee allekirjoittamaan sopimuksen ensi viikolla.

Ihmettelinkin, mitä hän tuhersi koneellaan huoneessaan yksinään kesälomillaan, kun muut olivat ulkona ja rannoilla. Yksi asia vain. Hän sanoi, että hän ei tahdo julkaista kirjaa omalla nimellään, ettei kukaan tunnista häntä. Minusta tämä on kummallista, koska kyseessä on ilmeinen ansio, jonkinlainen menestys, lahjakkuuden näyttö, josta voisi olla hänelle myös hyötyä esimerkiksi niin yksinkertaisessa asiassa kuin opettajan viran vaihtaminen. Nykyinen virka hyvin hankalien oppilaitten parissa nimittäin selvästi syö häntä ja tekee työpäivistä kurjia. Hän on hyvä kurinpitäjä ja hyvä kutsumusopettaja, mutta helpompaa olisi päästää irti hyvästä opettajuudesta ja antaa mennä oppilaitten ehdoilla, olla kiva kaveriopettaja, joka sallii eikä oikeasti välitä. Lisäksi hän on saanut homekoulustaan astman ja on toistuvasti lyhyillä sairaslomilla homeen syötyä äänen pihinäksi.

Syksymmällä muistan lukeneeni jonkun blogista, että anonyymi kirjoittaja ei herätä mielenkiintoa. Mieleeni jäi myös ajatus, että anonyymilla kirjoittajalla ei voi olla mitään sanottavaa, hänet kannattaa ohittaa. Jäin aistimaan tunnetta, että bloggaaja oli vihainen anonyymeille ja oli varma asiastaan. Onko siis niin, että vain omalla ristimänimellään kirjoittava on kiinnostava? Merkitseekö anonyymius tai pseudonyymius väistämättä epäkiinnostavuutta?

Samanlaiseen nuivuuteen ano- tai pseudonyymikirjoittamista kohtaan olen törmännyt useasti. Kun aloittelin blogiuraani,  teksteistäni kiinnostuivat aluksi myös ne, joiden kirjallisuus on, ja jokunen runoilijakin kirjoitteli minulle sähköpostiin kirjeitä omalla nimellään. Antoi ymmärtää sitten, ettei voi jatkaa anonyymin kirjoittajan kanssa. Ymmärsin vasta myöhemmin, että tavoitteena oli vain henkilöyteni paljastaminen.

Hassua. Tässä tyttäreni tapauksessa  en ihan ymmärrä pseudonymiteetin siunausta, mutta blogimaailmassa jopa puollan sitä. Luotan enemmän anonyymikommentoijan  rehellisyyteen kuin nimellään kirjoittavan. Nimellään kirjoittavaa sitoo nimittäin säällisyys ja nimen imago. Anonyymia ei sido mikään muu kuin omatunto. 

3.12.2013

Joulukalenterin ensimmäinen ratsu: oikea suunta


En osaa päättää kumman kuvan valitsen kalenterini ensimmäiseksi luukuksi. Sen joka menee eteenpäin  vai sen, joka menee taaksepäin ( 1). Ehkä valitsen eteenpäin menevän, koska se on positiivinen. Kenties palaavan ratsun on maalannut vasenkätinen taiteilija tai se, jolla hallitsee vasen aivolohko.  Sen meno on hieman vaisumpaa, vähän surullista. Eihän kellokaan käy taaksepäin.

Toisaalta ovathan suunnat toisin esimerkiksi heprean kielessä. Ovatko ne siis väärin? Tekstiä kirjoitetaan oikealta vasemmalle, mikä läntisen ihmisen aivorakenteessa merkitsee ratsun palaamista lähtöpisteeseen. Ihan kuin kuva, joka kuvankäsittelyssä käännetään peilikuvakseen.  Tämänkökin takia karsastamme muukalaisia, kun he kirjoittavat niin hassusti, sijaitsevat väärinpäin? 

Suuntaisuus on kuin standardi, joka määrää monta asiaa, vähän  kuin aanelonen, joka määrää teollisuutta kuin pieni monarkki. Aanelonen on määrännyt muiden paperituotteiden muodon ja lokerikkojen ja laatikkojen koon, kirjoituspöytien koon, arkistojen  ja viime kädessä koko toimiston koon. 

Nyt siellä jo ajatellaan, että eihän aanelonen enää päde. Paperistahan päästään nyt eroon, paperituotteet ovat mennyttä aikaa. Toistaiseksi pätevät,  ihmiset eivät välttämättä ole valmiita luopumaan hipelöitävistä ja nuuskittavista paperituotteistaan. 

Jotenkin voisi jopa odottaa, että joku nousisi barrikadeille puolustamaan paperilaskua, paperireseptiä, paperikirjaa, paperitiedotetta, elävää koulutusta ja ihmisten tapaamista kasvoista kasvoihin. Nyt kun hallitus työntää vanhukset peräkamareihin kuolemaan kodinomaisissa olosuhteissa, tulee yhä enemmän muistisairaita ja huonokuntoisia ihmisiä, joille digitaidot eivät ole kasvaneet selkärankaan kiinni. Miten heidän käy? Tuleeko aika, jolloin kone pingahtelee peräkamarin nurkassa itsestään signaaleja,  kun johonkin ohjelmaan tulee muistutus tai lasku? Entä jos vanhus kiskaisee töpselin irti seinästä ja vetää itsensä kaulakiikkuun? Tuleeko paikalle robotti, joka auttaa vanhusta.  Hupaisia pieniä robottiukkoja on jo nähty vanhainkodeissa. 

Ehkä kouluihinkin voitaisiin tuotaa pieniä robotteja ohjaamaan oppilaita. Näin eritoten järkyttävän Pisa-romahduksen alla. Syyhän on opettajien, jotka eivät osaa viihdyttää oppilaita ja ovat jääneet ajastaan jälkeen digiosaamisessa. Tänäänkin Helsingin Sanomissa kaksi oppilasta kirjoittaa, että Wilma pilaa heidän elämänsä, kun opettajat kirjoittavat sinne negatiivisia kommentteja. Pitäisi kirjoittaa positiivisia, kitettävät nämä isänmaan toivot. Helsingin kouluviraston rouvat ovat varmaan samaa mieltä.

Lopuksi tässä joulunodotuksessa vielä sananen suunnista ja niiden ihmeellisestä vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteen. Muutama vuosi sitten blogeissa esitettiin ahkerasti pyörivän tytön kuvaa. Jos tyttö pyöri myötäpäivään, ihminen käytti oikeaa aivopuoliskoaan ja testin mukaan oli luova ja taiteellinen, jos tyttö pyöri vastapäivään, ihminen käytti vasenta aivopuoliskoaan ja oli looginen, järkeen pohjaava. Muistan, että aiemmin tyttö  pyöri  vastapäivään ja vaihtoi välillä myötäpäivään. Nyt tyttö näyttää pyörivän enimmäkseen myötäpäivään, mutta vaihtaa sitten jalkaa ja alkaa pyöriä vastapäivään. Keskittymällä saan tytön vaihtamaan suuntaa. Ehkä tämä suuntaisuus ei lopulta merkitse muuta kuin että, aivot ovat sopeutuvaista sorttia.


(1) MUOKKAUS 10.12. Poistin toisen hevosen kuvan saadakseni kuvasarjan yhtenäiseksi ja nousevaksi.