Katselin eilen illalla Haluatko miljonääriksi -tietovisailua, tai sanotaanko, että juutuin katsomaan auki ollutta televisiota. Vastaajana oli nuori mies, jolla ei ollut aavistustakaan, kuka on kirjoittanut Seitsemän veljestä tai mikä on haiku. Aiemmin muuan kikatteleva nuori opettaja ei tiennyt, millä mantereella Harvardin yliopisto sijaitsee. Ei vaikka vastausvaihtoehdot olivat näytillä.
Oikeastaan ei tämä tietämättömyys ole niin kummallista, vaan se, että kilpailun yleisö ei kohahda tietämättömyydelle, vaan hörähtelee tyytyväisenä juontajan hassutuksille. Sekin on kummallista, että annetaan valmiiksi vastausvaihtoehdot ja se, että apujakin saa kysellä yleisöltä tai kavereilta puhelimitse. Lopuksi - kummallista on sekin, että Seitsemän veljestä -kysymys on muutaman tuhannen euron arvoinen, ei muutaman sadan.
Minusta tämä nyt näkyvä yleissivistyksen puute kielii koulutuksen tason järkyttävästä laskusta. Milloin kouluissa alettiin ajatella oppilaiden viihdyttämistä enemmän kuin oppimista ja korkeatasoisen yleissivistyksen antamista? Milloin suunnittelijoiden propellit alkoivat viuhtoa paperille visoita ja missioita, jotka ottivat opettajalta sen auktoriteetin, joka on välttämätön työskentelyssä ryhmien kanssa? Olen kuullut, että uusimpia visioita ovat kirjaton opiskelu ja kouluton koulu. Luitte oikein. Enkä selitä. Jos halutaan lisää aikuisia, joilla on rajaton luottamus omiin jopa olemattomiinkin kykyihinsä, mutta joilta puuttuu yleissivistys, niin kyseiset visiot lienevät paikallaan.
Se hyvä puoli joissakin tositelevisio-ohjelmissa on, että jos niitä jaksaa joskus vilkaistakaan, niissä näkyy yhteiskunta pienoiskoossa, sen rakenne, sen asenteet, sen sivistyksen taso. Se mitä nyt näkyy, on ankeaa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti nuoria, sivistymättömiä - tätä sanaa on uskallettava käyttää kaiken uhallakin, itsevarmoja ja röyhkeitä. Monet puhuvat huonosti äidinkieltään, heillä on vajaa kielellinen ilmaisukyky, vaikka rohkeutta riittää. Kuka tahansa aivottomaltakin tuntuva idiootti uhkuu itseluottamusta ja asiansa oikeutusta. Oikeastaan ei ole ihme, että kaikilla poliittisilla laidoilla on vallalla yksisilmäisyyttä ja toisen puheen kuuntelemattomuutta.
Selfie-kulttuuri on nostanut oman minän ja varsinkin oman bodyn kaiken keskiöön. Mä oon maailman napa ja mä näytän nyt tältä ja mä ajattelen nyt näin, vaikk ei mul oo aikaa ajatella, kun mun täytyy mennä mun bodyni kans nyt nostaan punttei ja tekeen pakarakyykkyjä et mä saisin isomman perseen.
Joskus sitä miettii, mihin voisi paeta tätä kaikkea. Missä olisi sellainen paikka, jonne pinnallisuus ja typeryys ei ulottuisi, missä ei olisi itsekkäitä ihmisiä tai materian perässä juoksijoita.
On yksi paikka. Metsä ja luonto. Siellä saa rauhan ja sieltä saa hyvää mieltä, tyyneyttä kaiken keskellä.
Vaan arvatkaapas mitä. Mielimetsikkööni, jossa on monipuolinen linnusto ja pieneläimistö ja ihania kannonnnokkia istahtaa nauttimaan hiljaisuudesta, ollaan rakentamassa frisbeegolfrataa, ja heittoradat kulkevat kulkupolultani ja ihanien puitten välistä. Ne ehkä kaadetaan muovikiekon tieltä. Yhä kauemmas katoaa metsä ihmisen ulottuvilta. Yhä pitemmän matkan saa taivaltaa päästäkseen puitten suojaan, jossa ei ole mitään ihmisen rakentamaa. Tai pilaamaa. Voisin sanoa, että äkkiä tunnen itseni vanhaksi tähän maailmaan.
(Juliste, Gunduz Aghayev)
