28.5.2010

Lythria rotaria

Perhosonni jatkuu. Löysin uuden lajin! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista perhosta, joka kallion huipulla asettui näkökenttäni oikeaan äärilaitaan. Kuvitelkaa, näin jotakin elollista, jonka olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan! Useinko sitä ihmiselle näin tässä elämässä käy?

On eri asia nähdä ensi kertaa omin silmin leijona - koska sen olemassaolon on kuitenkin tiennyt - kuin Lythria rotaria, jonka olemassaolosta ei ole ollut tietoinen. On vain ajatellut niittyjen ylistä liihottelua katsellessaan nokkos- ja sitruunaperhosia, korkeintaan suruvaippoja ja ehkä neitoperhosia. Ja sitten yhtäkkiä, katseen alla lepää kauneimmista kaunein, olio, eliö, eläin, joka on kaikinpuolinen ihme.

Perhonen siis kiihdytti mieltäni, ja mietin josko poikkeuksellisen lämmin kaakkoinen ilmavirtaus toi sen mukanaan jostakin slaavilaisista stratosfääreistä. Kenenkään kuvablogissa en ollut nähnyt tästä kaunottaresta kuvaa, enkä muistanut sitä omista kirjoistanikaan. Jonkin hyönteis- tai kasviopaskirjani perässä on muuten luku, jonka nimi on jotakin sellaista kuin Harvinaiset ja uudet lajit. Muistan katselleeni outoja lajeja miettien, että joku ne on ensin havainnut. Hakenut ehkä lajinimeä ja kiihtynyt valtavasti, kun on huomannut, että sitä ei löydy mistään Suomen lajistosta. Tapahtumaa voisi verrata ehkä sattumanvaraiseen vanhan esineen löytöön omasta pellosta tai kasvimaasta.

Minulla on vähän huono omatunto, että muinoin vein lastani liian vähän huvipuistoihin, eläintarhoihin ja puuhamaihin, jonne kaikki muut lapset vietiin. Luontoon minä häntä vein, niityille ja metsiin aarteita keräämään, pois desibeleistä. Lapsella oli kädessä pussi ja hän keräsi sinne kaarnanpalasia, polulle tippuneita höyheniä tai palan ketunturkkia kannon päältä, mitä nyt milloinkin eteemme osui. Jokaisesta tehtiin omat tarinat.

Tänään tämä puuhamaista osattomaksi jäänyt soitti ja hihkaisi että mä sain sen! Siis toivomansa työpaikan pääkaupunkiseudulta. Hakijoita oli ollut kolmekymmentäneljä. Ensi riemun haihduttua hän sanoi, ettei uskalla sanoa itseään irti hanttityöpaikasta, ennen kuin työsopimus on allekirjoitettu. Jospa rehtori on tulkinnut hänen papereitaan väärin, kun se kehui niin kovasti? Jospa se luulee enemmän ja myöhemmin paljastuukin, että voi kauheata, luulin sinun suorittaneen tämän ja tämänkin valmiiksi. Lapselta nimittäin puuttuu eräästä sivuaineesta seminaarityön laajennus, kun hänen mummunsa kuoli juuri silloin, ja työ jäi. Nyt hän lähetti jo tiedustelun amanuenssille, voisiko hän laajentaa samantien tuon työn. Voi meitä. Kun onni joskus potkaisee kunnolla, emme osaa ottaa sitä vastaan, vaan epäilemme vikaa itsessämme!

PS Edellisen keskustelun täysin anonyymina kirjoittaminen onnistui hyvin, jopa niin hyvin, että tekisi mieli jatkaa leikkiä, sillä se oli vapaata ja iloista kuin perhosen liihottelu kesäniityn yllä. Kymmeniä neitoperhoja yhtaikaa, ja oikeastaan ihan sama, ketä heistä hetken katsoo, kuka katsoo hetken sinua. Kun kirjoittaa tutulla vanhalla nikillään, loksahtaa samalla rooliin, joka on vankila - näin sen nyt koen. Toisaalta kaipaan teitä, tutut nikit, minulla on ikävä teitä ja sanojanne. Puhukaa siis mitä tahdotte ja miten tahdotte, anonyymeina tai nimillänne, kunhan sanotte jotain, sillä lopulta vain sana jää, vaikka siinä todettaisiin vain, että kaksi komeakroppaista ja uljasta pääministeriä, varsinkin Putin, istui eilen yhdessä savusaunan lauteilla. Ja on se niinkin, että anonyyminakin huomasi puhuvansa samoin äänenpainoin kuin vakiintuneella nimimerkillään.

(Valokuva Iines, 26.5., Punemittari Lythria rotaria)

20.5.2010

Scolitantides orion

Tänään olin päiväsydännä vuoren huipulla, kalliosinisiipeä etsiskelemässä. Löytyihän se. Laji tarvitsee aurinkoisia ja lämpimiä avokallioita, joilla kasvaa maksaruohoja toukkkien ravinnoksi. Opaskirjassani sanotaan, että pienet, tummat ja koristeelliset perhoset lentävät alkukesällä kalliota viistäen. Laji on uhanalainen ja rauhoitettu kaikissa Pohjoismaissa.

Tämmöinen on minusta tärkeää. Istua kalliolla leppeässä suvituulessa ja odottaa rauhassa, josko joku kaunis tulisi. Korostan tässä vaiheessa jo sitä, että ludekin on kaunis, samoin mennytvuotinen siankärsämön ranka. Siinä odotellessa voi sitten vaikka tarkistaa kamerastaan valotuksen valmiiksi orvokkitaustalle, kalliotaustalle tai metsän seinämätaustalle, minne nyt toivoo ja arvelee kauniin asettuvan. Jokaiseen tulee erilainen säätö, ja tositilanteessa on hyvä, kun asetus on takaraivossa kokeiltuna.

Kuvaan päässyt Scolitantides orion -yksilö tupsahti yllättäen näkökenttäni äärilaidalle - ne tulevat aina odottamatta vaikka odottaakin - ja asettui oikeaoppisesti paksulehtiselle maksaruoholle, kuten havainnette, jos saan pyytää katsomaan tarkasti vihreää alustaa. Yksilö käväisi myös pikkuorvokilla, mutta näytti siinä peräpäätään, jonka vahingossa tarkensinkin luultuani sitä perhon tähtisilmäksi näön sumenemisen vuoksi. Silmäni vuotavat herkästi vettä, mikä haittaa joskus näkemistä aivan proosallisissakin tilanteissa, esimerkiksi marketien tuotepakkauksia lukiessa. Silmien vuotaminen johtuu kuivasilmäisyydestä, mistä puolestaan ei kannata vetää johtopäätöstä, että limakalvoni olisivat kuivat. Tarvitsen tippoja toistaiseksi vain silmiini.

Sain muuten vuoren huipulla idean, kun kaunista odotellessani luin puhelimeni netistä blogiani. Eräs tuttu kommentoija nimittäin verhoutui anonyymiksi. Harhautus oli hyvä, ja luulin häntä erääksi toiseksi. Ajattelin niin, että kokeillaan tässä keskustelussa täysin anonyymia kommentointia, eli kukaan ei kirjoita rekisteröidyllä nikillään, en edes minä.

Keskustelussa voidaan puhua siitä, miten tärkeää on istua kalliolla tekemättä mitään, tai sitten jostakin ajankohtaisaiheesta ja katsoa, mihin suuntaan täysin anonyymi juna vie - juna ilman määränpäätä ja lähtöasemaa. Säilyykö iloisuus ja ystävällisyys vai syömmekö toistemme henkisen kirjoitustilan pirullisilla pistoilla.

Itseäni kiinnostaa juuri nyt mm.
useissa eri lehdissä käsiteltävä kerjäläisaihe, samaten vaikka miehestä keskusteleminen, sellaista kun rakastan ja jopa himoan. Millaisesta miehestä naiset oikeasti pitävät, millaisen miehen he itselleen tahtoisivat? Itse tahtoisin hyönteistieteilijän, joka ei huomaisi lähestyvää pilvenlonkaa ja nousevaa tuulta juostessaan Scolitantides vicraman perässä. Sama toisinpäin - millainen naisen pitäisi olla, että mies oikein kunnolla himoaisi?

Sana ja aihe on nyt siis niin vapaa kuin se Suomen lain puitteissa on.

(Valokuva Iines 20.5. Lisää sinisiipiä on kuvablogissa.)

18.5.2010

Otat sä naiselta pataan?

Olipas kerran vanhempi konstaapeli, joka istui iltaa hätäpäivystyksessä. Kaatoi termoksesta kahvia mukiin ja haukkasi jahtimakkaravoileipää. Söi vielä berliininmunkin ja hasselpähkinäisen suklaatangon. Pirahti siitä sitten puhelin soimaan, ja mies vastaamaan.

- Hätäpäivystys Häke.

- Kun tarvittais äkkiä apuja, parahti joku. Tääll on henki uhattuna. Se käy päälle ja hakkaa. Oon täällä hakemassa lapsille vaatetta Espoon Turmakotiin.

- Kuka puhuu ja mikä on tilanne, kuka käy päälle?

- Keijo täällä ja muija raivoo, huitoo hulluna päähän. Apua, auttakaa nyt nopeesti. Pankaa partio tänne.

- Onkos isokin muija? Sua isompi?

- Ei se isompi oo, samankokoinen, molemmat kuusikymmentä, mutta tääll on nyt paha paikka.

- Otat sä naiselta pataan? Häh?

Vanhempi konstaapeli Saukkonen irrotti kuulokkeet korvilta, venytteli hauiksiaan, veti vatsalihakset selkärankaa kohti, ja värisytteli lopuksi pohkeensa rennoiksi. Hohhoijaa noita saatanan kukkakeppejä, kun antavat akan käydä päälle. Naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä, naiset ovat tyhmiä ja nainen vaietkoon seurakunnassa. Mutta pannaan nyt sitten partio kukkakepin avuksi, kun ei yksin pärjää.

Saukkonen selasi aikansa kuluksi nettiä, ja osui Laasasen blogiin. Jumankauta, että mies kirjoittaa asiaa, kun on päässyt itkupellen roolistaan. Faktatkin suoraan rikostilastoista, minkä poliisi todistaa, ainakin hän, Saukkonen, kun tulkintakin on sopiva. Tottahan se on, että mies on väkivallan uhri useammin kuin nainen. Mikä timanttinen totuus! Tosin uhrit ovat juuri niitä kukkakeppejä, joilla haba ei riitä nakkijonossa. Kun tämä Laasanenkin ymmärtäisi panostaa kunnolla fyysiseen voimaan ja lopettaisi ajoittaiset ininät, niin hyvä tulisi.

Puhelin pirahti taas soimaan, ja mies vastaamaan.

- Hätäkeskus Häke. Joo, kodinturmajoukot ovat matkalla. Vittuakos tänne alvariinsa soittelet, mene karatekurssille ja pane muija ojennukseen.

12.5.2010

Kevätpäiväkirja 7. sivu


Eilen klo 23.30 Tämä on yöpostaus aamuksi. Läppäri on polvilla, lämmittää syliä. Istun nojatuolissa ja katsoin juuri kehnohkon elokuvan tytön kidnappauksesta. Nyt punapuseroinen säätieteilijä lupaa hellettä ja yli kahdenkymmenen asteen lämpötiloja ja läntisiä ukkosia viikonlopuksi, jolloin olin ajatellut mennä mökille katsomaan, joko putkimies on yhdistänyt veden ja putsannut katon ja räystäät roskista. Olen pannut hänen tililleen valmiiksi neljäkymmentä euroa. Hän tietää, että talon vara-avain on valelukitussa puuliiterissä, omassa naulassaan, kuten se on ollut jo kolmekymmentä vuotta, naulassa, jonka äiti löi paikoilleen isän tekemällä holskuvalla vasaralla. Vasaran metallimotin ja veistetyn ja lakatun puuvarren väliin oli työnnetty puutikku metallimotin vakauttamiseksi. Kun liiterin valelukitun oven avaa, pihtipielessä on muutaman sentin välein lapseni pituuskasvumerkit. Ne alkavat napani alapuolelta ja päättyvät päälakeni yläpuolelle. Kunkin merkinnän kohdalla on päiväys. Kahden pituusvälimerkinnän välissä on mustalla tussilla kirjoitettu: Iines on PÖLLÖ. Toisessa paikassa on tallella lappu Anteeksi äiti, pusi pusi ja kaksi sydämen kuvaa.

Minulla olikin hassu tapa kirjata lastani muistiin. Kun hän oli pieni, merkitsin ylös hänen käyttämänsä sanat, ja luin Benjamin Spockin ja Genevieve Painterin vauvaoppaat ja ylipäänsä kaiken mitä käsiini sain vauvuuden sisimmästä olemuksesta ja ihmisen kehitysvaiheista. Ensimmäiset kirjaamani lapsen lauseet olivat Pasi-poika ei oo täällä ja Onk sul kenkä päässä. Useat päiväkotiaskartelut ovat tallella edelleen, on huovutettu keltainen pääsiäisjänis, on itsestään seisova narsissi, on höyhenhäntäinen kukko ja olki-pahvitähti-nappiketju joulukuuseen. Myös kaikki lapsen kirjat ovat tallella, koulukirjoja ja vihkoja myöten, samoin suuri osa leluista. Kun ystävättäreni kertoi, että hän heitti kaikki lasten vanhat tavarat pois näiden lähdettyä opiskelemaan, tunsin järkytystä. Minulla on siis lapsi koko kehityskaarineen edelleen läsnä kaapeissani, jos vaan tahdon.

Tänään klo 10.30 Nykyään minua enemmänkin huolestuttaa, kun huomaan jonkun äidin laskevan lapsensa sanavarastoa ja ohjaavan lasta jopa puhumisessa. Eihän kontrollointi olekaan tärkeää. Pikkulapselle saa lespata ja lässyttää, sillä tärkeää ei ole artikulaation moitteettomuus, vaan se, että lapsi kohdataan tunnetasolla, vaikka sitten hoivakielen avulla.

Meidän elukat ovat muuten aina puhuneet ihmiskieltä, kullakin on ollut lisäksi jokin puhevika. Kahtakymmentä käyvällä kissalla on ällä- ja ärrävika. Lisäksi kissan ässä sössii, ja se sanotaan ylähampaiden kärkiä, ei kitalakea vasten. Puheen sävy on maireaa, itserakasta. Koira taas puhuu kireän ahdistuneesti, laiha eroahdistusta poteva ja emäntää alituisesti vahtiva nakkipötkö kun on. Toteutetaan mm. sanomalla a:t o:ksi ja puhumalla hampaitten raosta. Minulle saattaa soittaa siis kissa tai koira, ja jos kissa soittaa, minä otan koiran roolin ja jos koira soittaa, minä olenkin kissa. Näin saadaan kuulumiset vaihdettua minunkin ääniriepuani harjoittaen. Muistaako joku muuten Aasi Kultasuun, tuon itserakkaan aasihurmurin, jota Elina Salo esitti radiossa? Tämä eläintemme kieli on hataraa muistumaa elämyksestä: "Tässä se laulelee Kultasuu, no kukas muu kun Kultasuu". Muistan isäni varioineen aasia minulle.

Aamulla varhain luin Hesarista, että essee vie kirjailijan eturiviin, ts. faktamietiskely. Ilahduin vallan mahdottomasti. Essee, pohdiskeleva mielipidekirjoitus onkin arvossaan. Sellainen siis, jollaisia blogeissakin voi kirjoittaa, ja juuri sellainen essee, joka mahdollisesti herättää keskustelua ja moukaroi asioita pöytää. Ei olekaan ainoa trendi piilottaa sanottavaa fiktion kaapuun, vaan voi miettiä ja sanoa kasvot avoimina. Hallelujaa, tilaan heti tuon Timo Hännikäisen Savukeitaalle toimittaman kirjan Mitä Houellebecq tarkoittaa? Kuvitella, että kirja maksaa vain 14 euroa. Teoksessa on yhdeksän tekstiä, etupäässä mieskirjailijoilta, mutta on joukossa kolme naistakin.


(Valokuva Iines, isän tekemä vasara)

5.5.2010

Huijareita

Tiedättekö, mikä on merkittävin suomalainen keksintö?

Minä en tiedä, olisinko tiennyt, jos olisin miettinyt. Törmäsin tietoon ilman varoitusta, kun hain tietoa lukkosepästä. Asunnossani kävi nimittäin mitä luultavimmin rosvo, joka oli verhoutunut lukkosepäksi, tai ei nyt lukkosepäksi, sillä se on minun dramatisointiani. Nimittäkäämme miestä lukkomieheksi.

Lukkomies seisoi siis oveni takana jokin paperipino kädessään. Kynää en muista nähneeni, mutta voisin kuvitella, että se oli kiinnitettynä pidikkeestään paperien yläreunaan. Mies oli pieni, lihavahko, ja jotenkin suhruinen, kuin asentaja, joka nousee rasvamontusta hieman tummunein kasvoin. Mies sanoi tarkistavansa lukkoja, ja minä sanoin että jaaha, ja väistin peremmälle. Mies katsoi etuoven lukon ja kysyi, mitä muita lukkoja minulla on. Viittasin takaoven lukkoon, ja mies avasi sen päällioven ja tarkasteli lukkoa. Onko muita lukkoja, kysyi mies taas ja vilkaisi portaisiin. On yläkerrassa parvekkeen oven lukko. Se on samanlainen kuin tämä tässä. Mies halusi kuitenkin katsoa sen ja niinpä vein hänet yläkertaan ja näytin lukon. Sitten mies vielä tiedusteli, ovatko talon kaikki asunnot samanlaisia, ja sanoin, että suurin piirtein, yhtä monta lukkoa kaikissa. Kysyin vielä mieheltä, milloin lukkoremontti on, ja hän sanoi, että kyllä siihen vielä aikaa menee, ensin pitää tehdä tarjous.

Näin sitten sattumoisin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan, joka sanoi, että minkään valtakunnan lukkoremonttia ei ole tilattu eikä ole tulossa, ja että mies taisi suunnitella murtoa ja tarkistaa, onko asunnossa hälytysjärjestelmä ja murrettavat ovisysteemit. Sopivasti kesäkauden alussa, kun talot tyhjenevät ihmisten matkustaessa kesälomillaan. Minäkin olen koko kesän pois.

Jotenkin minua raivostuttaa se, että joku tahtoo varastaa ja ottaa luvatta toisen omalla työllä hankkimaa omaisuutta, vaikken niin tavaran tai rahan menetystä yleensä surekaan. Taskuvarkaat ovat minusta jopa kiehtovia. Mutta se ideologia, että otetaan luvatta ja vastikkeetta, usein lihavana ja hyvinvoivana, on jotain itsekästä ja kuvottavaa. Vähän sama kuin miljardilaina Kreikalle. Jos siellä nyt jo poltetaan pankkeja ja raskaana olevia naisia saa surmansa ja ollaan EU-vastaisia, niin tuntuu vaikealta uskoa siihen, että kansalaisilta riittää hyvää tahtoa maksaa velkaansa muille EU-maille takaisin.

Niin - se merkittävin suomalainen keksintö? Se on on Abloy-lukko, Emil Henrikssonin keksimä vekotin, jonka toiminta perustuu lukkosylinterissä oleviin kiertyviin ja muunneltaviin haittalevyihin. Näin lukkoa ei pystytä tiirikoimaan eli avaamaan ilman avainta. Pidättäisiköhän oveni Abloy-rakenteinen lukko siis tämän asunnossani vierailleen miehen niin, ettei hän pääsisi lukkoani avaamaan, vaikka olisi millainen tiirikka tahansa? Vanhan tappihaittasylinterillä toimivan lukonhan voi avata jopa hiuspinnillä tai taivutellulla klemmarilla. Se vaan, että Abloy-lukkokaan ei taida enää riittää estämään anastajia, sillä rosvot tulevat sisään myös saranapuolelta nostamalla oven paikoiltaan. Huijaamalla, niin kuin Kreikkakin.

(Maalaus Paul Charles Chocarne-Moreau)