Kuudes kuolemansynti: lihavat taiteilijat

 

Tehän tiedätte, hyvät lukijat, että ylensyönti on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Tosin Dante nimeää sen näytelmässään vasta kuudentena, joten kaikkein kamalin synti se ei ole. Virolaisen taiteilijan, Karin Lutsin henkilöt, kuusi soreavartista munkkimiehimystä, eivät ole sortuneet tähän syntiin, kuten kuvasta huomaamme. 

Sanon miehimys siksi, että Luts on maalannut kuvaan myös itsensä, eturiviin oikealle, ja hänellä on naisen nimi. Lutshan olisi näinä päivinä mitä ajankohtaisin taiteilija. Hän leikki sukupuolirooleilla, eikä hävennyt nousta itse epämääräisen taiteensa keskipisteeksi, vaikka menossa oli vasta viime vuosisadan kolmikymmenluku. 

On kiva löytää aina vaan näin vanhanakin uusia kiehtovia taiteilijoita, usein hyvin syntisiä, mutta harvoin kai lihavia tai hirveän rumia. Taiteilijan kuuluu olla laiha ja kärsinyt, jotta hän olisi uskottava. Ylensyönyt taiteilija on kai mahdottomuus? Eli taiteilijoita emme taida tavata tässä kuolemansyntilohkossa juuri ollenkaan. Vai tiedättekö te, arvoisat lukijat, taiteentuntijat, lihavia ja ylensyöneitä  taiteilijoita?

Vaan Lutsista - niin houkuttelevaa kuin hänen taiteensa onkaan - takaisin arkisempaan ylensyönnin syntiin. Minua lohduttaa hieman, näinä yltäkylläisyyden juhlapäivinä se, että Greta Thunbergin posket ovat somasti pyöristyneet kaiken ilmastotuskan keskellä. Hän on paitsi varttunut tyttöoletetusta  nuoreksi  naisoletetuksi, myös muistanut syödä, kenties ylensyönytkin hieman. Ehkä kunnon ateriointi rauhoittaakin hänen kiivauttaan, ja hän sitä myöden kokeilee vaihteeksi tyyntä lähestymistapaa ilmastohätätilan ajamisessa syrjäisiimpiinkin kolkkiin.

Itse ylensöin reippaasti joulunpyhinä. Vieläkin on roimat kinkunjämät jääkaapissa, ja pakastin pullottaa, vaikka oli vieraitakin ylensyöjiä. Hieman arveluttaa mennä vuotuiselle käynnille terveystarkastukseen, kun tuli mussutettua verenpainetta nostavia lakujakin, mielikarkkejani,  aimo annos. 

Uskon, että te muutkin olette ainakin hieman ylensyöneet. Jouluhan on nyt kun olemme onnistuneet karistamaan siitä tarpeettomat höpötykset pois,  pelkkä syy syödä niin, että napa rouskuu ja köyhä kalpenee. Taneli Mäkelä -mainoskin kysyy näinä päivinä ”Miltäs teidän joulunne maistuu?”  Ja kätevästi samainen Taneli Mäkelä -mainos kelpaa vähällä entrauksella uuteenvuoteen:”Miltäs teidän uusivuotenne maistuu?” Näin meitä kehotetaan ylensyönnin syntiin ihan virallisesti televisiokanavilla.

(Maalaus Karin Luts)

Kaikki taivaan tavarat

Köyhän lapsen joulukuusi

loistaa kankahalla.
Kotona ei sitä nähdä
köyhän orren alla.

Köyhän kuus on koristettu
köyhän tarpehiksi:
tähdet saa sen kynttilöiksi,
lunta namusiksi.

Taivaan ruskopilvet verhoo
köyhän joulupuuta,
kruununa sen kirkkahinta
katsoo köyhä kuuta.

Köyhän lapsen joulukuusi
loistaa joka illoin,
köyhä sitä katseleepi,
riemastuupi silloin.

(Aapo Pärnänen)

Kyllä, tarkkamuistinen lukija, tämä runo on ollut täällä jo ainakin kahdesti jouluisin. Siinä on jotain niin vilpittömän naivia ja näinä yltäkylläisyyden päivinä  hauskaa, että sen lumo kasvaa vain vuosi vuodelta. Se tuo joulun blogiin.

Sanon ”yltäkylläisyyden päivinä”, koska meidän päiviemme köyhä ei ole enää samaa kuin Aapo Pärnäsen köyhä, joka riemastuu ulkona seisovan kuusen katselusta. Meidän köyhämme riemuun tämä ei taida riittää, vaan kankahalle tulisi asetella ehkä merkkitavaroita ja merkkivaatteita. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä ei köyhänkään suu ole tuohesta. 

Television tietoisku  muistuttaa kiusallisesti meitä hyvinvoivia kinkunsyöjiä ja elämänkatsomuksellisia vegejä siitä, että Suomessa on lapsia, jotka menevät iltaisin nälkäisinä nukkumaan. Keitä he ovat? Eikö 

hyvinvointiyhteiskunta takaakaan elantoa hädänalaisille? Onneksi tulee nyt edes kaksinkertainen lapsilisä. 

Siunatuksi lopuksi pieni jouluruno teille! Pankaa joutessanne paremmaksi. Se ei ole edes vaikeaa.

KAIKKI TAIVAAN TAVARAT

Rikas istuu lukaalissaan

Katsoo joulun valoi

Kissan häntä paloi

Koira katsoo vierestä

Ja haukkuu taivaan kuuta

Muori murtaa porsaan potkaa

Sekä järsii luuta

Kaikki taivaan tavarat

Ja vähän vielä päälle

Mulle sulle meille heille

Kivaa kyllä riittää

Pieni lapsi hangess viruu

Äiti huumeiss yksin liruu

Joulu aikamoinen

Aika nyt on toinen

Kaikki kaupan herkut

Siskot veljet serkut

Viini virtaa

Nyrkki laulaa

Piirileikkii kättä kaulaa

Joulun hartaat tunnelmat

Mielen ylös nostavat.

(Valokuva Iines, kuvassa takapihan juhlavalaistu rautatienomenapuu)

Sielun hätätila - nyt!

 

Yllä olevassa maalauksessahan Dante, Jumalaisen näytelmän kirjoittaja,  seisoo kiirastulen seitsenpenkerisen vuoren ja Firenzen kaupungin välissä ja osoittaa Helvetin sisäänkäyntiä, josta syntisiä johdatetaan alas Helvetin eri tasoille. 

Jos ajatellaan maailman kaikkia uskontoja, yhteistä useimmille on karman lain tapainen eetos: synti kostautuu ennemmin tai myöhemmin, eli Helvetti esikartanoineen taitaa olla tuttu monista uskonnoista. Voisiko  ajatella jopa niin, että uskonnollinen eetos ei ole luomakunnan säilymisen ja yhteisen hyvän kannalta vähempiarvoinen kuin jokin poliittinen eetoskaan? Olisiko yhtä tärkeä pelastaa ihmisen sielun kuin luonnon tilakin? Pitäisikö julistaa yleinen sielujen hätätila?

Jos muuten haluatte lukea lisää Danten Divina Commediasta, ei tarvitse mennä kirjastoon, vaan Iineksen blogin aiempaan historiaan. Tämähän on sivistysblogi.  Muuan unohtumaton ja sydämiin jäänyt kommentoija, van Vaari - Kolehmainen,  kirjoitti sen. 

Vaan miksi mieleni tekee nyt paasata sielujen ja uskontojen - eikä esimerkiksi poliittisten aatteiden -  eettisyydestä, vaikka kullakin uskonnollakin on hirveytensä ja kuolemansa? 

Uskonnothan ovat tuoneet maailmaan valon, kuten lukutaidon ja sen myötä sivistyksen ja koulutuksen ja valistuksen. Ei niitä Lenin ja Marx tuonut eikä yksikään filosofi. Sinne uskontojen maailmaan ne ihmisarvon nousun jäljet johtavat, mikä halutaan usein unohtaa.  Uskonnoissahan on sama tai vielä syvempi ydinsanoma kuin yhdessäkään poliittisessa aatteessa: yhteisessä hyvässä, ihmisarvossa, toisen armahtamisessa, itsensä uhraamisessa. Poliittisissa aatteissa, kaikissa niistä, aatteen kannattajat ovat pilanneet hyvän idean. Samaa voi tietysti sanoa uskonnoistakin, vaikka niiden kärki on syvemmällä.

Oikeasti minun piti aloittaa kirjoitussarja katolisen kirkon lanseeraamasta seitsemästä kuolemansynnistä, ja aloittaa suoraan kuudennesta, ylensyönnin vaaroista. En tiedä nyt, olisinko puhunut tässä yhteydessä fyysisestä syömisestä. Luultavasti en.

Olen aimminkin kirjoittanut tämän sarjan, ensimmäisessä Iines-blogissani. Tällöin tein sen vinosta näkökulmasta. Kirjoitin seitsemästä hyveestä, jotka näin synteinä. Nyt on mahdollista, että kirjoittelen tätä suoraa syntisarjaa jatkossa, silloin tällöin, en systemaattisesti, vaan epäjärjestyksessä. 

Joskus mietin, olisiko minusta pitänyt tulla pappi. Olisin voinut pitää herättäviä saarnoja ja valaa tarpeen tullen hieman tulta ja tulikiveä kirkkoväen niskaan, sillä minua ärsyttää nykyisen pappien ja piispojen kumartelu sinne ja tänne. Muistan harmistuksen, kun luin piispa Irja Askolan kruunanneen alaikäisen lapsen Vuoden Homoksi. Homoudessa ei ole vikaa, mutta lapsen kruunaamisessa on. 

Täällä Pikkukaupungissa oli aikoinaan pappi, rovasti, joka piti saarnoja nyrkkiään heilutellen, soitteli ihmisten ovikelloja ja  pysäytteli kadunkulkijoita ja kyseli heidän sielunsa tilaa. Ihmiset oppivat vaihtamaan sujuvasti kadun puolta, kun rovasti näkyi jossakin.

Mikähän olisi muuten maailman puhtaimmin säilynyt uskonto, jota ihmiset eivät ole pilanneet ja jonka seurannaisvaikutukset rullaavat hienosti? Tai mikä olisi maailman puhtain ja kaunein poliittinen ideologia?

       

(Ylempi maalaus Domenico di Michelino)

(Alempi maalaus Sandro Botticelli)

Kuva puhuu enemmän kuin 1 000 sanaa, vai mitä?

(Valokuvat Iines 9.12.2022)

Esiinluiskahdus ja muita irrationaaleja tiloja

Onko teillä, arvoisat ihmiset, irrationaaleja pelkotiloja? Sellaisia kammotuksia, jotka herättävät kehossanne inhon värinää tai pelon puistatuksia? Minulla on muutama. Ei kovin pahoja, mutta kuitenkin. 

Ensimmäisenä tulee mieleen peräsuolen esiinluiskahdus. Samalla pyydän anteeksi sopimatonta esiinottoa juhlapäivänä, mutta puolustaudun sillä, että tein tämän blogimerkinnän jo eilen. Palaan itsenäisyyteen jollain tavalla kirjoitukseni loppupuolella, sillä itsenäisyyshän on iso asia. 

Takaisin peräsuolen esiinluiskahdukseen. Olen tavannut viimeksi tämän termin  kirpputorilta löytämästäni lääkärikirjasta. Muistan jo lapsena lukeneeni siitä, kun äidillä istuvana toimistotyön tekijänä oli kiusallisia peräpukamia, ja hän haki niihin helpotusta lääketieteestä tutkimalla kirjoja. Pelkäsin, että äidille käy kalpaten. 

Kotilieden suuressa lääkärikirjassa luki, että suolen voi akuutissa tilanteessa työntää sormella takaisin. Luiskahdus jäi mieleeni itämään, etenkin asioidessani huussissa ja  myöhemminkin kylpyhuoneen kelmeässä valossa. Vieläkin mietin, tosin en joka kerralla, että jospa se luiskahtaa. 

Aivan  kaikki eivät taida muuten tunnistaa kuvan hahmoa, jolla on irrationaali pelkotila, misogynia, naisen pelko. Muutakin rasitetta hänellä on, kuten kuvasta huomannette. 

Hän on August Strindberg, ruotsalainen kirjailija, jonka lukemisella ei enää kannata brassailla, koska hän on kaikkien nyt muodikkaiden intersektionaalisten termien toisella puolella. Ehkä näytelmät peräti  kiellettäisiin, jos niitä vielä joku rohkenisi esittää. Ainakaan teatterikoululaiset eivät taitaisi niitä suostua lukemaan. Strindberg näetsen oli väkevästi naisen vaputumista ja voimaantumista vastaan - silloin puhuttiin naisemansipaatiosta. 

Strindberg kannatti ajatusta, jossa naiselle annettaisiin äänioikeus vasta, kun nainen pystyisi ajattelemaan järkevästi. Eli hänen mielestään oletettavasti "ei koskaan". Naisvihasta huolimatta miekkosella oli useita avioliittoja ja naissuhteita. 

Näistä epämääräisistä kammotiloista huolimatta toivon teille, hyvät lukijat, hyvää itsenäisyyspäivää. Olisin halunnut jopa rypeä taistelukuopissa päivän kunniaksi, katsomalla Pekka Parikan Talvisodan, jossa muistini mukaan on huumaavaa luotien laulua, niin että se muistuttaa kaunista sinfoniaa. Kyllä, luitte oikein, kaunista sinfoniaa. Vaan eihän se tullutkaan televisiosta, vaikka siitä oli kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Kun elokuva ilmestyi vuonna 1989, olin opiskelijoitten kanssa katsomassa sitä Pikkukaupungin  elokuvateatterissa. Elokuva taisi kestää kolmisen tuntia, ja pelkäsin koko ajan, että minulle tulee pissahätä. Tämä onkin näin lopuksi vielä mainitsemisen arvoinen irrationaalinen pelko, aina läsnä. On pakko tarkistaa kaikista menopaikoista, missä on lähin vessa. Kun menemme vaikka kansainvälisille markkinoille kesällä, mietin etukäteen, mitä kahviloita ja kapakoita Vanhan Rauman varrella olikaan mahdollista vessaan syöksymistä varten.

Teillä, rakkaat ihmiset, ei taida olla mitään selittämättömiä pelkotiloja? Edes pieniä?  Ainakaan näin itsenäisyyspäivänä? 

No, mainitsenpa siis varmuuden vuoksi vielä yhden. On nimittäin pakko aina tarkistaa alakerran ulko-ovi, ennen kun kapuan portaat yläkertaan nukkumaan. Katson ensin, että avaimet ovat paikoillaan ja sitten kokeilen ovea. Lopuksi katson, että yöpöydällä on kimeä-ääninen turvapiippari (1 euro, Tokmannilta), jos murhaaja hiipii makuuhuoneeseen.