Kun on monta päivää seurannut keskustapuolueen järjestämää ja ilmeisesti Timo Koivusalon ellei peräti Spede Pasasen ohjaamaa poliittista kanteleensoittoa ja kesäteatteridraamaa ja kuunnellut ministerin takovaa puhetta isänmaan edusta, on hermoja lepuuttavaa uppoutua Ilja Repinin lumoavaan Sadko-maalaukseen, joka on parhaillaan esillä Helsingin Ateneumissa aina elokuuhun asti.
Tarinana Sadko-maalaus pohjaa venäläiseen bylinaan eli eeppiseen runoelmaan, joka vertautuu muutamin kohdin Väinämöisen tarinaan. Sadko on kauppias ja kanteleensoittaja Novgorodista, ja hänellä on kykyjä valloittaa soitollaan maailmoja ja lumota ihmisiä. Sadko seikkailee merten äärellä ja joutuu veden valtakuntaan, merten kuninkaan, ihanien impien, kultakalojen ja muiden olioiden joukkoon.
En jää pohtimaan tarkemmin sitä, mistä taianomaisten henkilöitten lumoava kanteleensoitto on tämän maailmankolkan eepoksiin kulkeutunut, mutta pidän selvänä sitä, että sekä Sadko että Väinämöinen ovat ikiaikaista yhteistä kulttuuriperimää, muinaisten esi-isiemme lauluja merten rannoilla molemmin puolin lahtea. Kulttuuri on aina liikkunut ja muuntunut matkan varrella.
Mitä itse maalaukseen tulee, minusta se on kuin lumoavan surrealistinen alkumeriakvaario, joka on täynnä viehkeyttä ja suloa eri aikakausilta. Sadko tummissa tamineissaan katselee ohilipuvaa kaunotarten ja meriolioitten kavalkadia.
Kuva on kuin satukirjasta, johon lapsena olisin halunnut uppoutua. Heräänkin kysymään, miksi nykyisissä lastenkirjoissa on niin pelkistettyjä ja viivamaisia piiroksia. Minusta lapsille pitää näyttää mieluummin Repinin maalauksia kuin naiveja tuherruksia.
(Maalaus Ilja Repin, Sadko)