Iloista veronmaksajaa Jumala rakastaa

Ainoa sukulainen, jolta olen saanut perinnön, on Aune-täti, kuvassa toinen oikealta, isän ja minun välissä, sisko on vasemmalla äidin sylissä. On joulu, ja meillä lapsilla on sylissä lahjanuket, siskolla silmänsä sulkeva Marianne, minulla pieni kuttaperkkainen Lumikki-nukke. Aune on ikäneito ja tullut meille jouluksi. Istumme toimiston sohvassa ja meille on kutsuttu valokuvaaja kuvaamaan täydellistä perhehetkeä. Isä nuokahtelee nousukekkulissa, myhäilee, tässä ollaan hyväntekijöitä, vanhapiikasisko kutsuttu visiitille, nauttimaan perhe-elämän onnesta.

Kun Aune-täti parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli, häneltä jäi käypää rahaa pankkitileille. Minäkin sain 9.000 markkaa, kuten kaikki kymmenen veljenlasta. Tuosta minun summastani valtio vei perintöveroa muutaman tuhat markkaa, niin että tilille tupsahti huomattavasti pienempi summa. Kaiken kaikkiaan Aunen kuolema hyödytti valtiota sievoisella summalla. - Muutenkin Aune tuli yhteiskunnalle  halvaksi:  vanhuudessa mitätön kansaneläke, ei mitään sosiaalitukia, ei lapsilisiä, ei asumistukia.

Että älkää, rakkaat lukijat, koskaan kadehtiko perinnön saajia, jos ette itse ole saamapuolella, vaan ihmiselon kurjuus on napannut teidät saaliikseen ja jättänyt vaille maallista onnea. Mitä isompi perintö, sitä suurempi vero. Ja jossain tulee se raja vastaan, että ihminen on liian köyhä ottaakseen perinnön ja perintöveron vastaan. On tapauksia, joissa perinnöstä on ollut pakko luopua.

Perimisessä on kurjaa sekin, että perintövero maksetaan omaisuudesta tai rahasta, josta on jo kertaalleen maksettu verot valtiolle. Ruotsissa perintöverosta on luovuttu kokonaan, samoin Norjasssa ja vaikkapa Itävallassa.

Me elämme nyt aikoja, jolloin hyvinvoinnissa siinneet ja kasvaneet nuoret tulevat kohta puoliin saamaan leegion perintöjä, osakkeita, kesämökkejä ja rahaa, sijoituksiakin.

Minä olen siitä pelkästään iloinen. Näkee tämä mielestään kaltoinkohdeltu polvi sitten, mitä on maksaa jumalattomia veroja "omasta" omaisuudestaan. Ja miltä tuntuu, kun niitä vanhempien rakkaudella hoitamia mökkejä ei kukaan haluakaan ostaa suurella rahalla, vaan niiden hoitoon korpijärven rannalla menee enemmän rahaa kuin mörskän arvo on. Ainoa joka rikastuu, taitaa olla valtio.

Vaan rahaahan tarvitaan työttömyyden torjumiseen, joten ollaan iloisia, jos voidaan näin auttaa aktiivimallin alle sortuneita. Ja jos varhaiskasvatus aiotaan ulottaa jo vauvoihin ja panna se subjektiiviseksi maksuttomaksi velv--  tuota, oikeudeksi, niin hyvä kai vaan, että valtio saa rahoja kohta ryöppynä satavista suurten ikäluokkien miljoonaperinnöistä.

Mustaa valkoisella

Isällä oli hopeapäinen kävelykeppi, eebenpuuta. Tai en minä varmaksi muista, oliko se eebenpuuta. Musta se kuitenkin oli, pikimusta. Sadun Lumikin tukkakin oli musta kuin eebenpuu. Tämän muistan vuorenvarmasti.

Joskus vappuisin isä lähti kävelylle eebenpuinen keppi kädessään. Muutoin keppiä ei näkynyt, ja se vain oli jossain, oletan että toimiston kaapissa, koska ei sitä ainakaan eteisen naulakossa ollut.

Tosin en muista naulakkoakaaan, ja mahdotontakin se olisi, koska eihän meillä eteistäkään ollut. Meille noustiin portaita ylös niin, että vasemmalta puolelta mentiin suureen keittiö-makuuhuoneeseen ja oikealta isän toimistoon, joka oli samalla olohuone sohvineen ja oleskeluryhmineen.

Eräänä päivänä keppi todettiin kadonneeksi. Tuosta vaan, kuin maan nielemänä. Isä oli varma, että lurjus oli varastanut hänen keppinsä. Ja mitä enemmän katson yllä Jorma Kurvisen valokuvaamaa koirantaluttajaa, sitä varmempi olen, että tuossa se isän keppi menee. Eihän se sovi ukon käteen pennin vertaa. Sitä paitsi se on väärää kokoa noin pienelle miehelle. Ja sopimaton ukon rähjäiseen habitukseen.

Vai mitä?  Miten rähjäisellä ukonrahjuksella voi olla noin hieno keppi, hopeaa ja eebenpuuta? Miten keppi on voinut päätyä kapista koiraa taluttavalle ukolle?

*

Ja sitten - en malta olla sanomatta sanasta Alin tarinasta. Alihan on irakilainen poliisimies, jolta Migri julmasti epäsi turvapaikan ja käski mennä kotiinsa Irakiin. Siellä mies kuitenkin ammuttiin heti, ja tänne jäivät turvapaikkaa odottamaan tytär ja hänen kaksi lastaan.

Minussa heräsi nimittäin epäilyksen siemen, kun Ylen aamutelevisiossa haastateltiin Ylen omaa toimittajaa, Irakissa tutkivaa journalismia suorittanutta  Eero Mäntymaata. Olin jo aiemmin huomannut, että samana iltana oli A-studion aiheeksi lehtien ohjelmatietoihin merkitty kysymys irakilaisten turvapaikanhakijoiden palautusten oikeellisuudesta. Olin tyhmästi kuvitellut, että aamutelevision aiheet ovat päiväntuoreita, mutta siis aihe oli buukattu jo vähintään päivää ennen ohjelmatietoihin lehtiin.

Tämä vaikutti siis ohjelmoidulta ja ajoitetulta kampanjalta Migriä ja Suomen EU:n kanssa yhteneväistä turvapaikkalinjaa vastaan. Annetaan lisäksi mielikuva, että Suomi se vasta on umpirasistinen kylmä maa.

 On jokseenkin luokatonta, että Yle käyttää lähteenään  Ylen oma toimittajaa, jolla lisäksi ei tässä tapauksessa ollut esittää minkäänlaista käsitystä Alin taustasta tai ampumisen syistä. Ainoa tieto oli se, että ammuttu on ja nyt tytär ja pienet lapset itkevät täällä isän ja isoisän kohtaloa. Ja itkuun yhtyy tietenkin koko Suomen  kansa Ylen heiluttaessa tahtipuikkoa.

Tällaista valikoivaa ja manipuloivaa journalismia en toivo medialtani.  Tutkiva journalismi on vallan muuta kuin itsensä siteeraaminen. Enkä ryhdy surkuttelemaan Alin tragediaa, koska minulla ei ole mitään todellista faktaa asiasta eikä myöskään tästä miehestä.

(Valokuva Jorma Komulainen, Mustaa valkoisella, Suomalainen lukemisto)

Kyykyssä

Koetin hieman katsoa Senaatintorin mielenilmaisua ja ämpäreitten jakamista, mutta älämölö oli niin kovaa, etten kuullut esimerkiksi Juhana Vartiaisen puhetta ollenkaan. Li Anderssonin megafoniin huudon sen sijaan kuulin, ja hän kiljui työttömien kyykyttämistä ja etujen poistamista. Suljin mökän. Hieman vastenmielinen tilaisuus, ylimitoitettu ja väärin kohdennettu, on jo kääntynyt itseään vastaan.

Negatiivista tunnelmaani lakkoilua kohtaan lisäsi ehkä sekin, että järjestö PAM julisti eilen keskellä talven pahinta lumimöräkkää ylityökiellon, joka tarkoitti mm. sitä, että auraus ja lumenluonti seisahtui illalla, vaikka kadut ja taloyhtiöitten pihat olivat karmeassa kunnossa, ja ihmiset suoranaisessa vaarassa liikkumisen mahdottomuuden vuoksi.

Sitäkin olen miettinyt, mikä Metoo-kampanjassakin edelleen ärsyttää minua niin suuresti. Muukin kuin se, että ihmisiä tuomitaan ja kyykytetään  mestaamalla heitä julkisella lavalla, niin että loppuelämä ei varmaan ole kivaa. Kampanjan ajatushan on  hyvä: naiseen ei saa kajota ilman lupaa, ei fyysisesti eikä henkisesti. Tästä olen samaa mieltä,  ehdottomasti. Kannatan.

Minua kuitenkin häiritsee - kuin väärä sävel -  se, että tämä megalomaaninen Metoo-meteli peittää alleen paljon isomman tragedian: muslimimaiden naisten ja tyttöjen huono-osaisuuden. Ihmisarvottomuuden, raiskaamiset, murhaamiset, lapsinaimiset  ja keskiaikaisen orjuuttamisen. 

- Kuka näyttelijä tai edes feministi pukeutuisi parrasvaloihin mustiin heidän vuokseen? Kuka vuodattaisi kyyneliä televisiostudiossa lapsina naitettujen ja alapäästään silvottujen pikkutyttöjen puolesta? Kuka suojelisi heitä? Ei ainutkaan. Ei edes äänekkäin feministi,  joka suvaitsee suvaitsemasta päästyä, niin että pahaa tekee. 

Lopuksi, arvon naiset ja miehetkin: lukekaa kirjoja, juntit!  Niissä on maailmansivu kirjoitettu  lapsuudenaikaisista raiskauksista, sekä tarinoina että totena. On kirjoitettu siitä, miten lapsi on joutunut katsomaan äidin väkisinmakaamista tai äidin huoraamista. Pääsette juurisyihin käsiksi ja voitte ehkä alkaa tehdä jotain.

Lukekaa Metoossa kiihkoilemisen sijasta musliminaisten kirjoittamia kirjoja, muisteluksia kotimaasta, elämäkertoja, niin kohtaatte samanlaisen kauhujen maailman kuin holokaustissa. Ne ovat yhtä hyviä kuin Anne Frankin päiväkirjat. Niistäkin voi mainita haastatteluissa ja niitäkin voi jakaa. 

Lukekaa romaaneja, joita kaikenlaiset naiset ovat kirjoittaneet, niin voimaannutte ja saatte työkaluja ihmisarvonne vankistamiseksi. Jättäkää naistenlehtien haastattelut lukematta ja televison itkuohjelmat katsomatta, jos totuutta halajatte.

Vaan ämpäri, se kannattaa torilta käydä hakemassa, jos vielä ehditte. Tervemenoa! Minäkin lähden torille. Ostamaan savukalaa.


(Maalaus Slaavin yö on pilamukaelma Vincent van Goghin teoksesta Tähtikirkas yö)