27.7.2016

Tää onnea on




26.7. Televisiossa ja radiossa on esitetty tänään onnellisuusuutisia. On tehty tutkimuksia ja todettu, että suomalainen on yllättävän onnellinen. "Yllättävän" on oma lisäykseni, sillä olen saanut meistä kuvan, ettemme ole kauhean onnellisia, vaan enemmän valittajakansaa, joka kadehtii isompiaan.

Meillä on esikuvia, kuten Ruotsi ja Amerikka, ja Venäjää taas suvaitsemme historiallisista syistä ja vanhan politiikan  innoittamina.  Vain Viroon suhtaudumme hieman alentuvasti, kuin pikkuveljeen, mitättömään sukulaiseen, jota ei tarvitse ottaa tosissaan. Suvaitsemme heitä, haemme halvat viinat ja silikonit Tallinnasta, voita emme enää hae mutta kylpylöissä käymme hoidattamassa vaivojamme. Muita Baltian maita ei meille ole olemassa, tai no, Praha on kiva kaupunki ja ehkä Pietari, koska siellä on Eremitaasi. Latvia, tai jokin Liettua taikka Lätti, ugri-osastoa, neverbeen.

Emme taida huomata, että Viro on hilpaissut ohitsemme jo ainakin muodissa, naisten kauneudessa ja euroviisuissa, jossa sen kappale saa paremmat pisteet kuin omamme, jota ennakkotilastot veikkaavat voittajaksi.

27.7. Tänään suren edelleen vanhan ranskalaispapin kuolemaa. Tai en sure, sillä en tuntenut häntä. Kauhistelen, järkytyn uudestaan hengenmiehen kohtaloa. Kurkku viilletty auki nunnien edessä. Murhaaja on syyrialais-eurooppalainen  Adel Kermiche, 19-vuotias, äiti professori, sisko lääkäri. Enon mukaan hirmuteon tekijä oli tavallinen nuori, koulua käynyt, ystäviä ja kavereita oli. Mielisairasta hänestä ei taida saada yksikään päivystävä dosentti. Mutta se voidaan toki sanoa, että  teolla ei toki ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eihän rauhanuskonto käske vääräuskoisia tappamaan. Eikä saa antaa pelolle valtaa, sillä se lisää terrorismia.

En toisaalta ihmettele itse näitä nuorten muslimien ääritekoja enkä radikalisoitumisia, sillä he elävät kahden vastakkaisen kulttuurin puristuksessa. Tiukan ja vanhoillisen islamin uskontopiirissä kasvanut ei voi olla täysin tasapainossa eurooppalaisen humaaniuden ja suvaitsevuuden keskellä eläessään. Koulussa ja kaveripiireissä on vapaat arvot. Ristiriita on oikeastaan mahdoton, eikä siitä juuri ole puhuttu tai kirjoitettu. Herkän mielen täytyy olla kovassa paineessa, kun se, mikä on Euroopassa ihmisoikeus, voikin olla omassa kulttuurissa vakavasti otettava synti, jonkinlainen virhe tai rikokseen verrattava asia.

On liiankin helppoa selittää näitä tekoja rasismilla. Tällainen kuittaaminen säästää ihmiset enemmältä ajattelulta ja asiaan paneutumiselta. Vika voi olla kodinkin asenteissa, sillä kyse lienee yksinkertaisesti maailmojen erilaisuudesta. Taustalla voi olla myös se merkittävä kuvio, että nuoren ei ehkä sallita omaksua uusia arvoja ja olevan samanlainen kuin eurooppalaiset kaverinsa. Nuori haluaa nimenomaan sulautua joukkoon: "Olen saksalainen. Saksalainen!" huusi Münchenin nuori joukkosurmaaja allahu akbarinsa lisäksi. Jos sulautuminen muihin ei onnistu, radikalisoituminen on mahdollista.

Lopuksi -  en vieläkään ymmärrä, miksi selkeästi vanhakantaisen ja ihmisoikeuksia polkevan kulttuurin piiristä tulijoilta ei edellytetä tasa-arvoisten ihmisoikeuksien eurooppalaista omaksumista. Mikä tässä olisi väärin? Millä tavalla se olisi pois heidän oman kulttuurinsa parhaista arvoista?

Meiltä puuttuu yksi puolue. Sivistyneitten ja rauhallisten tolkun ihmisten ihmisoikeuspuolue, arvopuolue. Kaikille roduille ja ihonväreille, kaikille sukupuolille ja kaikenikäisille, myös vanhuksille. Ohjelma olisi valmiina paperille pantavaksi.

Vaan sitä odotellessa - koetetaan saadaan Ruotsi kiinni. Alussa mainitun tutkimuksen mukaan se on nimittäin Suomen edellä onnellisuustilastossa. Olemmeko ikuisia perässähiihtäjiä? Toistetaan edelläkävijän virheetkin?

21.7.2016

Kesäpäiväkirjan loppu, sivut 12 ja 13

20.7.  Kaupungissa. Mökki tyhjenee toistaiseksi. Muut lähtevät Vantaan suuntaan, minä Satakunnan sydämeen, halki avarien peltojen, auto täyteen pakattuna. Unohdan ostaa kahvin kaupasta, kotona purkin pohjalla on jauhot vain yhteen kahvitteluun. Päätän säästää sen aamuksi ja nappaan siiderin Hesarin seuraksi.

Koti näyttää paremmalta ja siistimmältä kuin muistan. Näkymähän on vallan fiini, antiikinpunaista mattoa, vanhoja puuhuonekaluja, kauniita lamppuja ja yksi seinä ikkunaa. Tämä kauniina näkemisen ilmiö toistuu aina, kun palaan pidemmältä reissulta. Talvisin katson kuluneita pintoja, jotka kaipaavat remonttia. Näen likatahrat kaikkialla. Valonapin vierus on nuhruinen, tapettia kulunut pois. Punaisella matolla on muruja, löhötuolin alla varsinkin. Haistelen ilmaa, pitääkö tuulettaa.

En tiedä sitäkään, voiko varttuneella ihmisellä olla vielä rahanreikiä. Minulla on. Runsaasti. En voi tehdä, mitä haluaisin, en edes sitä, mitä pitäisi. Pitäisi käynnistää täydellinen pintaremontti, pitäisi rakentaa uusi terassi, laudat notkuvat ja on vain ajan kysymys, milloin jalka menee laudasta läpi. Aidat kallistelevat miten sattuu. Pitäisi saada uusi keittiö.

Kun puhun raharei'istä muutamille ystäville illanistujaisissa, he sanovat, että ei heillä ole rahareikiä ja rahaakin on niin ettei lainoja tarvita. Autot ostetaan käteisellä ja mitä nyt halutaan. Mainitsen raharei'istä esimerkiksi rantaprojektin, haaveeni rakentaa vielä joskus rantaan laituri ja niittää sieltä kaislat.  Projekti on iso ja kallis, sillä kaisloja on valtavasti eikä niitä voi niittää ihmisvoimin eikä myöskään veneestä käsin, koska ranta on matala merenlahden pohjukan alareuna. Laituri tulee rakentaa käsin paikan päällä. Tekijöitä ei kylässä enää ole ollut.

Haave lytätään. Minun ei kannata enää rakentaa laituria, saati viettää siellä joutilasta aikaa, ei vaikka olen porukan kuopus.
- Ajattele nyt, sanoivat järkevät. Typerien haaveitten sijaan tulee säästää, niin että tilillä on aina rahaa vaikka talon ostoon ja matkailuun. Uimassa voi käydä kylän rannassa. Ja omat arkkurahat tulee olla tilillä.

Vaan kyllä minä unelmaani puolustan. Laituri on ollut onnellisin ja rakkain paikkani ikinä. Se on introvertin lepopaikka kälätykseltä ja mökkiin tunkevalta vierastulvalta. Lautojen raoista voi katsella pikkukalojen meininkiä ja villiminkkiä pesueineen. Vieras ei eksy poukamaan, eikä oikein sosiaalinen kälättäjäkään viihdy siellä kauan. Tuuli suhisee kaisloissa ja sudenkorennot tulevat pyytämättä kädelle lepäämään. Tiirat ja lokit kirkuvat yläpuolella ja meri kimaltaa vihreänä. Repussa kirja, kamera, vettä tai pari siideriä.  Matala vesi kastelee kahlaajan hitaasti ja lempeästi. Voi kävellä vaikka kaulaan asti, jolloin ei tarvitse erikseen "kastaa" itseään. Hitaus ja hiljaisuus, minun mieleeni. Voi lähteä soutelemaan veneellä ja nousta maihin saaressa ja maata kalliolla kaiken kohinan ulkopuolella. Kai ihmisellä saa olla edes unelmia? Ja mitä tulee rahareikiin - unelmilla on taipumus kadota, kun rahareikiä ei enää ole. Sääli sellaista ihmistä.




21.7. Lopuksi mietin tässä ääneen ja hieman sopimattomasti mutta en ilkeällä mielellä sitä,  uskooko uuninpankkopojan blogia kirjoittava henkilö omiin sanoihinsa. Niin vihaista propangandaa hän kirjoittaa, kerta toisensa jälkeen. Aina on jokin vinossa, ja yleensä ihmiset ovat lähes petoja, hirveitä rasisteja tai ainakin tyhmiä persuja tai pahantahtoisia virkamiehiä tai ministereitä. Koko blogin kommentoijakunta on perehtynyt rasistien keskustelualustoihin, ja etenkin Rajat kiinni -foorumi on kommentoijien mielilukemista. Joskus mietin, että he tuntevat sen palstan paremmin kuin itse RK-yhdistys. Vaan miksi he luulevat, että kaikki ihmiset ovat rasisteja, jos nämä eivät ole sulaa vahaa suvaitsemisessa?  Miksi he yleistävät ja leimaavat niin rajusti?  Eivätkö he huomaa harrastavansa kaksoisstandardeja?

Itse arvelen rasisteja olevan aika vähän. Ehkä tämä luulo tulee siitä, että en jaksa lukea rasistien palstoja ollenkaan. Miksi siis joku lukee himoiten noita kauheuksia? Mitäs niistä homoistakin sanotaan, että homofoobikot ovat itse homoja?

Minun onkin pakko vilkaista aina uuniblogin yhden totuuden  jälkeen, mitä usean syytteen alainen MV-media nyt valehtelee. Videoita en sieltä katso, kuten en katso luontodokumenttien saalistuskohtauksiakaan. Katson lööpit ja jonkin jutun kursorisesti. Uunipojan blogista en lue Jore Puusan enkä Jari Kähkösen kommentteja. Naiskvartetti on sen sijaan kiihkossaan hupaisa. Ja jollakin tavalla MV ja Uuniblogi kuuluvat yhteen. Toinen pää ja toinen pää, ei tolkkua ollenkaan.

Blogi olisi virkistävä tapaus tylsällä blogirintamalla, jos blogin pitäjä ei olisi niin ynseä dialogin estäjä. Ihan mukavan näköinen mussukka vihaisenakin, mutta kun laajempi elämisen ymmärrys puuttuu tyystin, valistunut lukija ei koe katharsista, vaan eriasteista tympeyttä. Miten tässä maailmassa ylipäänsä voi selvitä ilman huumorintajua? Sitä onneksi löytyy Kemppiseltä ja se on hänen kirjoitustensa suola. Samoin kuin laaja ymmärrys, joka ulottuu mitä ilmeisimmin oman reviirin ulkopuolelle.


13.7.2016

Kesäpäiväkirja, sivu 11

13.7. - Rauman Ganalii on siirretty,  sanoi kuvan  mies  tänään  La Bamban terassilla, jossa istuin näpräämässä puhelinta ja odottamassa seuralaisiani naisten vessasta.
- Jaa. Kukas sitä on siirtänyt?
- Siinäpäs se. Mies katsoi minua merkitsevästi, että enkö nyt ymmärrä jutun ydintä.
Pieniä vihreitä miehiä jälleen asialla. Kerran minua puhutteli mies, joka toi terveisiä avaruusalukselta, jonne hänet oli siepattu.
- Mertakin on siirretty. Ja tätä taloa. Mies viittasi La Bamban taloon, vanhaan kivilinnaan.
- Totta turiset! Meren pinta on laskenut meidänkin rannassa.
 - Kaikki on muuttunut. Miehen kultahammas värähteli alapurennassa, keskellä riviä. Katselin Rauman Kanaalin suuntaan, jonka reunalla keltaliiviset työmiehet rakensivat uutta  Kanaalin ylittävää siltaa. Lapsena ruokin juuri siinä kohdassa sorsia, kun odotettiin Uuteenkaupunkiin menevää linja-autoa. Autossa siskolle tuli aina huono olo. Äidillä oli valmiina suusta taitettu kaksinkertainen avoin paperipussi, johon sisko pian oksensi, yleensä jo Unajanmäessä, joskus vasta Reilan suoralla. Toisinaan kuski pysäytti auton, ja äiti sai heittää pussin metsään. Työläisvuoroissa oli kiire, ovi ei auennut.

Naiset tulivat Bamban vessasta. Toivottelin miekkoselle mukavaa päivää ja hän kohteliaasti hyvät kesänjatkot.  Lähdimme siitä sitten Nordeaan, jossa sisko tahtoi kirjauttaa minulle oikeuden käyttää Nordean  tiliään äärimmäisen surullisessa tapauksessa kuljetuskustannuksiinsa lentoteitse  ja hautajaismenoihin, ja ehkä muutoinkin tarvittaessa. Tahtoo tulla haudatuksi kotimaan multiin lähelle rakkaita. Miehen saksalaisessa sukuhaudassa  ei ole ulkomaalaiselle vaimolle paikkaa, vaikka vaimo oli kovinkin pidetty.

Huomasin, että tilin summa on viisinumeroinen. Huomasin myös, että sisko haiskahti viinalle ja tupakille,  ja  hänen hampaanraossaan oli vaaleaa katkarapua.  Vilautin hänelle salaa pikkupeiliä samalla, kun pankkihenkilö naputti tietokonettaan ja me seisoimme siihen tiskiin nojaten.  Siskon onnistui puhdistaa hampaanrakonsa. Pelkäsin, että pankkineiti luulee minun pakottaneen ulkomaalaisen sukulaiseni luovuttamaan tilinkäyttöoikeutensa minulle tai että hyväksikäytän avutonta.

Hieno pankkisali kiilsi nimittäin siihen malliin, että tunsin meidät muurahaisiksi jumalan valtakunnan porteilla. Kafkamainen tunnelma. Olimme ainoat asiakkaat isoissa tiloissa ja vain yksi palveluluukuista oli auki, muu ympäristö oli kuin kuollutta holvistoa. Olin varma, että pankkineiti veti kerran sieraimensa laajoiksi ja haistoi kaljan ja tupakin.

Minua ei kuitenkaan epäilty siskon ryöstäjäksi. Pankkineiti toivotti meille jopa hauskaa lomaa, ja me hänelle. Poislähtiessä ohitimme Vanhan Rauman reunalla pienen kirpputorin, joka on aina kiinni, kun osun sen taakse. Minusta se on hienoa. Liikkeen ei tarvitse olla ovet ja seinät seljällään ollakseen kiinnostava. Liikkeen nimi oli Vähä-Kirppis. Aukioloajoissa luki, että Auki vain vähän.

(Valokuva Iines 13.7.,  Rauman mies)


9.7.2016

Kesäpäiväkirja, sivu 10


Olen jo kahdesti ollut myymässä kuvan valkoista sivustavedettävää. Viimeksi siitä tarjottiin kolmeasataa euroa tori.fissä. Kuten huomaatte, sohva on liian suuri paikalleen, se peittää ikkunan alaosan ja ulos näkyy maalaamaton puunvärinen selus. Haluan tilalle pehmeitä nojatuoleja tai matalamman sohvan, jossa on hyvä istua.

Vanhat huonekalut ovat kauniita, mutta armottoman epämukavia. Täällä on myös ikivanha iso klaffipöytä, ja se on epäergonomisuuden malliesimerkki. Kun sen päälle asettaa läppärin, olkapäitä ja kyynärvarsia on nostettava kymmenkunta senttiä. Se tekee eetvarttia niskajännityksestä kärsivälle. Puutuoli jolle persuksensa laskee, on kivikova ja tasapintainen, ja pakarat litistyvät pintaa vasten leviten pelkästään sivulle, kellä enemmän, kellä vähemmän. Selkänoja on luotisuora,  ihmisen selkäranka ei. Ja jos ajattelee levähtää Olgan vanhassa keinutuolissa, jota koristaa mummin virkkaama pitsimatto, yläselkä joutuu kummalliseen takakenoon, ja tuoli keikahtaa kattoa kohti. Luulen, että painopiste asettuu väärin.

Mutta siis, kesäaika on lyhyt, ja jotenkin vanhat mööpelit vain jököttävät vuodesta toiseen paikoillaan, vieläpä muuttumattomilla huonoillakin paikoillaan. Missä se vanha koirakin nukkuisi, jos puusohva vietäisiin alta pois? Ja miltä tuntuisi syödä yhteisiä sukuaterioita Ikean pyöreän lastulevypöydän ympärillä? Kysyn vaan tätäkin, että miltä tuntuisi heittää Olgan ruskea lasiovinen astiakaappi pois ja tilata valkoiset standardihyllyt tilalle?

Sen verran periksi olen antanut, että olen heittänyt muinoin opiskelukämpästä rautateitse raahaamani 50-luvun matalaselkäisen nojatuolin pois ja ostanut tilalle mekanismituolin, jossa katselen paria lempisarjaani ja naputtelen näitä kirjoituksiani läppäri sylissä. Huomaan vaipuvani yhä enemmän tämän tuolin uumeniin. Taidan hukkua lopulta kokonaan tuolin syvyyksiin. Kuuluu plumps ja mekanismi nielaisee minut.

Ei vaan ei. Ulkona on töitä vastapainoksi. Nytkin on mentävä leikkaamaan metsätien keskiraidalle kasvava nurmikko naapuriin asti - naapurilla eli Martalla on tierasitus, eli meidän tiemme kulkee hänen pihansa halki.

Kun olen nyt hikoillut täällä kaiken kuntoon, pessyt talon hiirenpaskoista ja hämähäkinseiteistä, leikannut ylä- ja alatontin nurmikot (lue: puolisääreen kasvavat heinät), varustanut jääkaapit juomilla ja herkuilla, istuttanut kukat pihapiiriin, kitkenyt ryytimaat, on aika sukulaisten pelmahtaa paikalle, kyläilemään ja oleilemaan. Ei siinä mitään, kyllä tänne voi tulla, kivaahan se on. Olen pessyt lakanat, viikannut ne ja tuonut jokaiselle omansa ja varaparinkin tänne, talo on lämmin ja 37 lasiruutua pesty. Jääkaapista ei ole unohdettu edes koiran lihapullia eikä hammasystävällisiä Dentastixejä. Komerossa on valmis torttupohja ja pakastimessa kaksi itse veivattua raparperitorttua.

Joskus leikittelen ajatuksella, että sanon keväällä sukulaisille, että hellurei, menen kevääksi Portugaliin ja tulen sitten heinäkuussa, kun olette saaneet paikat kuntoon. Tulen sitten haettuna lentokentältä ja asetun vieraaksi alatontin vierasmajaan. Ilmestyn aterioille ja aamiaisille täsmällisesti ja olen pois jaloista, kun nurmikkoja leikataan ja kun tiskataan. Makaan rannalla vaikka ottamassa arskaa siiderit rantakassissa. Tämmöinen on minun unelmani.

Vaan maailmapolitiikassa en ihmettele nyt mitään. Pyörii se ilman minun ajatuksianikin ja brexitinkin kera. Samaten kotimaan politiikka saa olla, sillä eikös eduskuntakin ala lomansa? Annetaan nyt Soini-ressukankin vähän levätä. Piti Tangomarkkinoillakin hyvän puheen ja kansa hurrasi siihen malliin, että ääniä tulee ensi vaaleissa. Enemmän nautiskelen  sellaisista uutisista, että nainen kokeili pitkästä aikaa farkkuja, ja yllättyi. Sitten pääpointtina on kuva pyöreästä trimmatusta perseistöstä, jota peittävät piukeimmasta kohdasta revenneet farkut. Kiva uutinen, ja hauskasti kuvitettu.

Tuokin on aika hauska, vaikka toisaalta surullinen uutinen, että muuan asekauppiaaksi tekeytynyt mies on onnistunut huijaamaan Tinderissä kolmelta eri naiselta yhteensä satojatuhansia euroja keksaistuilla tarinoilla. Koettaisipa joku huijata minua, niin nauttisin saadessani näyttää tyypille, mistä päästä tämä kana pissii ja kuka huijaa ja ketä. Tosin en ole Tinderissä enkä mene. Jos jotakin vielä odotan, niin tyyppi tulkoon minua vastaan arkisessa kohtaamisessa vaikka metsäpusikosta eteeni hypäten. Siinä se todellinen luonto näkyisi paremmin kuin minkään sortin selfieissä purjeveneen edessä.



(Valokuva Iines v. 2015)

6.7.2016