Nato nauloina pihassa

 Tämä on Kalevalasta, sen Iines-versiosta, kolmaskolmatta runo, 12 säkeistö:

"Jos ukko susi supussa, akka karhu karsinassa,

kyty kyinä kynnyksellä, Nato nauloina pihalla,

sama on arvo antaminen: alemma kumartaminen,

kuin ennen emosi luona, oman taattosi tuvilla

Natoa kumartaminen, liittoansa arvominen."

Että tulisiko sitä nyt vaan ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa kumartamalla  kumartaa Erdogania, ettei se nyt vallan hiilly näihin Pohjolan pitoihin, joissa kumarrettavaa hirtetään viimeisen päälle ja poltetaan Koraania ja osoitetaan mieltä ulkomaanelävää kohtaan.

Ruotsissa on tapahtunut äkkikäännös.  Nyt suoritetaan musliminkin symbolinen hirtto eikä  ihmisoikeusvaltuutettu älähdä tästäkään puolesta mitään.  Tulisiko Turkille antaa kuitenkin maksuksi pari laihaa turkkilaista  toisinajattelijaa?

On silti Suomessakin innostuttu.  Ville Ranta rohkenee antaa Erdoganille neuvoja tänäisessä pilapiirroksessaan, vaikka muutoin meillä on hiljaista. Pelätään kai sitä, että Haaviston ja Niinistön on kohta  kumarrettava isojen edessä  otsansa maahan, hyvin opittuun malliin. 

Hankalaa vaan, että kun kumartaa itään päin, pyllistää länteen.  Eihän se sovi, kun yhdessä pitäisi mennä.  Kun aiempi lausunto yksinmenosta Natoon esitettiin aamulla niin illalla jo mennäänkin taas duona käsikkäin.

Niin tai näin, aina menee väärinpäin. Naton portit eivät taida aueta Suomelle tämänkään vuoden aikana. Toivokaamme, ettei Medvedevin lupaus ydinsodan aloittamisesta toteudu aivan heti. Sehän on kuulemma edessä, jos Venäjä häviää sodan Ukrainassa.

Minkähänlainen maailma olisi, jos päättäjinä olisi pelkkiä naisia? Nämä nyt nähdyt riidanhaluiset ukkelit vallan kahvassa kun älykäs, lämmin ja osaava nainen päihittäisi heittämällä. Toisaalta, kun miettii nykyistä hallituskomboa, niin ehkä kuitenkaan ei.

(Maalaus  A. Gallen-Kallela,

alemmassa kuvassa Medvedev ja Edelleen Kaikkeen Syypää)

Ihmisestä ei koskaan tiedä

 

Nämä kuvat toivottavasti piristävät mieltä kaamoksen keskellä. Otin ne mökin pihalta seuratessani poikasten lentoharjoituksia. Mielenkiintoista oli se, ettei poikanen pelännyt minua yhtään, vaan tuli melkein iholle, vesisaavin reunalle istumaan. 

Näin käy joka vuosi: poikanen ei pelkää ihmistä, ei edes oravanpoikanen. Johtuukohan se siitä, että vaistot eivät ole vielä kehittyneet vai siitä, ettei emo ole opettanut sitä pelkäämään?

Ei ihminenkään pelkää, ennen kuin on oppinut tarpeeksi maailman kamaluutta. Sanotaan, että lapsi alkaa vierastaa neljän viiden kuukauden iässä, jopa puolivuotiaana. Vierastaminen on merkki siitä, että kaikki on hyvin lapsen kehityksessä ja hän on oppinut luottamaan omiin vanhempiinsa, tai kasvattajiinsa, erottaa heidät vieraista.

Oma lapseni vierasti kahden kuukauden iässä, ja ajattelin, että jokin on vialla. Toisaalta hän teki kaiken muunkin etuajassa, paitsi kävelyn vähän yli vuoden ikäisenä. Luin hänelle Pikku Akkaa, seitsenvuotiaille tarkoitettua hauskaa lorukirjaa, kun hän oli puolivuotias sylitaapero. Hän hekotteli lorujen soinnuille. Nyt hyllyssäni on kuusi hänen kirjoittamaansa kirjaa, seitsemäs tulossa kesällä. 

Hänen isänsä luki hänelle ääneen samaan aikaan Kärpästen herraa, joka oli jossakin hänen lukion yksityisoppilaan tentissään. Aamuisin isä jakoi postia ja päivät luki ja suoritti. Ja hoiti Percivalia, joksi hän tytärtä nimitti. Minä istuin yliopiston kirjastossa lukemassa Fredmanin epistoloita ja katselemassa Elliä, yhtä suvun transnaismiestä, joka kirjoitti samassa huoneessa väitöskirjaa kuusikymppisenä, partahaivenet repsottaen. Ei Elli minua tuntenut, mutta minä tiesin hänet. Hän oli suvun musta lammas, rikoksiakin tehnyt, lehtiuutisissa mainittu.

Miksi tällaisia teille nyt kirjoitan, arvoisat ihmiset? En tiedä itsekään avautumisen syytä. Oikeastaan tekisi mieli mennä jo kesään, noiden linnunpoikien myötä, pois tästä hämärästä tahmeudesta. Tekisi mieli jättää väliin tulevat vaalit repivine keskusteluineen. Ja toisaalta tekee mieli seurata sitä, miten media seuraa vaaleja. 

Vallanvaihdoshan sieltä on tulossa, kupla näyttää puhkeavan. Itse en äänestä nykyisiä hallituspuolueita, vaan valitsen  hyvän tyypin opposition riveistä. Ihmisen ajatukset ja tapa esittää ne ratkaisevat, ei pelkkä puolue. Kun olisi oikea Luontopuolue, luonnon ja eläinten puolesta, äänestäisin sitä. Pidän monista eläimistä ja kasveista enemmän kuin ihmiskunnasta. Eläimet toimivat suoraviivaisen rehellisesti, kasvi kasvaa mittaansa ja määräänsä, mutta ihmisestä ei koskaan tiedä.

(Valokuvat Iines)

Kohtuuden riemulaulu

Näin uuden vuoden koitettua haluan muistuttaa teitä, rakkaat kanssakulkijat, kohtuuden hyvästä periaatteesta. Samalla julistan kuolemansyntisarjan päättyneeksi, sillä niin perusteellisesti se tuli käsiteltyä ennen aikojaan edellisessä keskustelussa, että siellä intouduttiin antamaan itselle jopa arvosanoja syntien suuruudessa. Tämä kertoo tietysti hartaasta mielestä, terveestä itsekritiikistä ja siitä, että opiksi on otettu ja tavat parannettu. Tai ainakin havaittu kipeät kohdat, mistä ei voi olla muuta kuin tie ylöspäin. 

Kohtuus tuli mieleeni kaupassa käydessäni, tai käytyäni, ajellessani Pikkukaupungista johtavaa avenueta  (kuva yllä, avenue tuolla jossain) pitkin kotiini oluttölkit kassissa kilisten. Kaksi puolen litran Sandelsia, mikä on hyvä saalis pienellä paikkakunnalla vanhemmanpuoleiselta karttakeppiä innokkaasti heilutelleelta naisopettajaihmiseltä, jonka entiset kilteiksi nujerretut oppilaat kansoittavat markettien kassoja. 

Entisenä alkoholistin häpeävänä lapsena tunnen syvää syyllisyyttä siitä, että juon mielelläni raikkaan oluen lounaani kyytipoikana, sen yhden oluen. Vain yhden, en toista enkä kolmatta, enkä milloinkaan viinaksia, vaikka tuliaispullojakin keittiön alakaapissa on, kuten jokuset teistä muistanevat. Jos olisin mies, tämä olisi kai ookoo? Tapa on jäänyt Saksan-siskolta ja Saksan-matkoilta, joilla maito ja piimä ruokapöydässä on tuntematon käsite muilla paitsi imeväisikäisillä. 

Minua on kohdannut toinenkin onnettomuus - alkoholistin lapseuden lisäksi, nimittäin mainitsemani entisten oppilaiden vyöry markettien kassoilla. Jos oppilas jää Pikkukaupunkiin, hän päätyy suurella todennäköisyydellä myyjäksi ja kassahenkilöksi. Julkaisen tässä välissä alla iloksenne kuvan erään näytelmäkurssini harjoituksista joskus muinoin. Vaikka oppilaat olivat ja ovat ihania ja rakkaita, ei heitä mielellään kohtaisi kassalla silloin kun hihnalla liikkuu oma oluttölkki.

Kaikki eivät ole vieläkään unohtaneet muinoin kouluissa vietettyjä raittiusviikkoja, jolloin viinan kirot iskostettiin lasten mieleen karttakepin paukautuksin ja ankarin turmiovaroituksin. Aila Meriluoto saattaisi tässä kohden puhua Janten laista. No niin minäkin. Viittaan tässä eniten Janten lain yhdenteentoista sääntöön: Älä luule, että on jotain, mitä emme jo tietäisi sinusta. Kaljatölkki kertoo tilasi.

Kun menen kauppaan ja listallani on pari olutta, katsonkin aina kassaan, onko entinen oppilas. Tänään ei ollut. Niinpä otin juomaosastolta vapautunein mielin kaksi Sandelsia, pienempiprosenttista. Vaan kun pääsin kassalle, maailma järkähti. Entinen oppilas ilmaantui seisomaan kassan taakse ja vuoro vaihtui lennosta, juuri minun kohdallani.  Tietysti. Näin on ennenkin käynyt.

Tervehdin tuttua tyttöä ja asettelin puolentoista litran jaffapullon hihnalle ensin, näkyvästi, kaljatölkkien eteen, että tässä on jaffaa ja vielä iso pullo. Samoin kolme muhkeaa banaania törölleen. Sitten ne kaljat lappeelleen, ja sipulipussi trökölleen. Se huomaa, että teen myös ruokaa. Ja olihan siinä tuhti paketti yrtti-valkosipuli-kanaleikkeitäkin, joiden avulla katson pelastuneeni vakavalta imagohaitalta. Lasken jopa leikkiä tytön kanssa, kun hän pyytää jaffan ja  banaanit takaisin ja sanoo, etteivät ne menneet läpi kun hän unohti kirjautua. - Ei sen väliä, sanon nerokkaasti ja tyttö naurahtaa, ei kai niin, sanoo hän. Ja koko ajan ne kaljatölkit loimottavat siinä hinalla näkyvästi. 

Miten teidän ostoreissunne sujuvat, hyvät kanssakulkijat? Häpeättekö koskaan  ostoksianne marketin hihnalla niin kuin minä? Onko teistä luontevaa ostaa vaikkapa lauantaina saunaolut? Tai iso pussi irtokarkkeja? Kehtaatteko käydä viinakaupassa? Voin kertoa teille, että Pikkukaupungin Alkossakin on myyjänä kaksi entistä oppilasta. Voin siis sanoa, että naisopettajan osa on aika kova täällä provinssissa, entisenkin. 

Erään marketin kassalla istui kerran Jarno, tietysti entinen oppilas, ja  minulla oli ostoksena vain rintaliivit, jotka asetin hihnalle. Jarno poimi liivit käteensä ja käänteli niitä ja tarkisti merkinnät. Iski sitten hinnan koneeseen ja taisi punoittaa hieman, niin kuin minäkin. Jarno on se oppilas, jota en tahtonut päästää vessaan kesken tunnin ja joka sanoi, että mää kusen sitten sun kenkääsi. Siis seitsentoistavuotias nuori mies.

(Valokuvat Iines, ylempi kuva kaupungin laitamilla sijaitsevalta vuorelta, jossa elää rauhoitettu ja harvinainen kalliosinisiipi)