30.6.2010

Kesäpäiväkirja 2. sivu

Että minä olen tänään puhunut! Ääneni on soinut kirkkaana, ja olen päässyt pitkälle, ennen kuin jouduin sanomaan normaalirepliikkini (Ääneni ei nyt oikein toimi.) ja yskähtämään kuivasti. Vaivani puolesta.

Puhe-elämäni on nimittäin ollut juhannuksen ajan vilkasta, jopa rasitukseen asti, ja se on tehnyt äänentuottomekanismille ilmeisen hyvää, elvyttänyt joitain unohtuneita lihaksia ja hermosäikeitä. Ylipäänsä puhe on käynyt kyllä huonosti ja pingottuneesti, ja sanoista on jäänyt tavuja ääntymättä, niin kuin asiaankuuluvaa dysphonia spasmodicassa onkin. Luonteenomaistahan on sekin ihanuus, että aamuisin puhe tulee lyhyen aikaa heleästi ja vaivatta, siihen asti kunnes aivot heräävät ja antavat käskyn krampittaa äänihuulen lihas, kun äänentuoton signaali on lähtenyt liikkeelle aivojen puhekeskuslohkosta.

Tänään kävin eräässä valtion virastossa, ja innostuneena äänentuottoni yhtäkkisestä vaivattomuudesta ja ääneni ilmeisestä kirkkaudesta selitin virkailijalle monisanaisesti pienen osoitevirheen lääkärin kirjoittamassa lomakkeessa, jolla saa korvausta lääkärinmaksusta. Nainen vakuutti, että kone tietää osoitteeni. Innostuin lisää, kun nainen ei havainnut puheessani mitään outoa.

- Tuleeko korvaussumma tililleni, vaikken tiedä Ibain-numeroani?

Vieläkään nainen ei huomannut mitään, vaan vakuutti konettaan tuijotellen, että kone täydentää tilinumeron automaattisesti Ibain-numeroksi.

- Minulla olisi vielä kolmas kysymys.

Tässä kohden annoin jo palaa. Miten monesti olinkaan antanut asian jäädä silleen, viitsimättä puhua, vaikka olisin tarvinnut tietoa tai apua.

- Missä mahtaa olla Keskuskatu 21, Telehuoltoliike, kun en nähnyt taloissa numeroita ja se sijaitsee tässä lähistöllä?


Ääneni soi edelleen kauniina, eikä tavuja jäänyt pois. Nainen ei tiennyt Telehuoltoliikettä, mutta pitkällisen pohdiskelusession jälkeen tuli kanssani ulos katsomaan, eikö taloissa tosiaan ole numeroita. Ei ollut edes heidän virastossaan, mutta huoltoliikkeen sijainti selvisi lopulta, kun menimme takaisin sisään, ja nainen etsi kylmän arvailunsa perusteella puhelinluettelosta toisen liikkeen, jonka arveli olevan siinä talossa, jota epäili oikeaksi. Se osui, huoltoliikkeellä oli sama talonnumero ja paikka selvisi.

Menin sitten tarmokkaana Telehuoltoon vanhemman läppärini kanssa. Selitin vian sutjakkaasti - kone sekosi, kun siitä loppui yllättäen virta. Ei käynnistänyt Windowsia, vaan heitti itsensä vikasietotilaan, pyöritti tätä uudelleen ja uudelleen käynnistymättä mistään tilasta. Asia hoituu, ja kone korjataan! Onnistuin sanomaan puhelinnumeronikin kakistelematta, mutta sanelin sen varmuuden vuoksi kolmen numeron sarjoissa, jolloin voin hengähtää niiden välillä sillä aikaa kun mies kirjoitti numerosarjaa ylös. Hyvin meni, katsoin vielä, että numero tuli oikein.

En malttanut vielä lähteä liikkeestä, niin kuin olisin normaalitapauksessa lähtenyt, vähäpuheisen änkkäämisen jälkeen.

- Mitä maksaisi televisioantennin asennus kesämökin katolle, ihan vaan peruskanavat ja perusantenni, ei mitään hienouksia? Minulla on vanha - -

Suurin piirtein näillä main tunsin tutun kramppauksen kurkussani ja minun oli sanottava, että ääneni ei nyt oikein toimi. Myyjä hymyili hämmentyneesti ja huomasin, että taakseni oli asettunut mies, asiakas, joka odotti vuoroaan ja kuunteli ja katseli asiointiani. Näin pitkälle siis pääsin. Onnistuin selittämään asiani loppuun ihan hyvin, yskin hieman muodon vuoksi ja sanoin miettiväni antennitarjousta. Minusta kolme-neljäsataa on liikaa kesämökin putkitelevision satunnaisesta ja harvahkosta katselusta. Sateisina ja pimeinä päivinä kenties voisi katsoa jotakin, muttei sekään välttämätöntä ole.

Kissa jäi tänne kanssani, ja olen ajatellut ruveta puhumaan sille enemmänkin, ohjelmaluonteisesti. Voisin vaikka koettaa lukea sille joka aamu niin pitkään kuin puhe soljuu. Luulen, että se pitää Tiedon tyttäristä, vaikka onkin kastraatti.

(Valokuva Iines, omenapuupapukaija, kuvattu ennenkin blogiin.)

24.6.2010

Lempeää jussia!

16.6.2010

Kesäpäiväkirja 1. sivu

14.6. Postini ei ole kääntynyt vieläkään tänne, vaikka tein käännösilmoituksen hyvissä ajoin, netissä. Olen lähettänyt jo kaksi sähköpostiviestiä Itella Oyj:öön. Molempiin tuli sama vastaus:

Kiitos lähettämästänne viestistä.


Asiakaspalvelumme sähköposti on valitettavasti ruuhkaantunut ja vastauksemme viipyvät tavallista kauemmin.

Pahoittelemme tilannetta ja pyrimme purkamaan ruuhkan mahdollisimman nopeasti.

Ystävällisesti

Postin asiakaspalvelu
.

Ensimmäisessä viestissäni kysyin lauhkeasti, mitä minun normaalimenettelyn lisäksi vielä pitää tehdä saadakseni postini kääntymään kesäosoitteeseeni. Toisessa kysyin, maksaako Itella Oyj minun myöhästyneiden laskujeni viivästyskorot. Otin vielä käyttöön marttyyrikortin ja kirjoitin, että puhevammaisena minun on hankala soittaa ja hoitaa asiaani.

15.6. Tänään tuli sitten paksu kirjekuori, jonka sisällä oli käännetty posti, viisi laskua ja kaksi paikallislehteä sekä Itella Oyj:n kirje, jossa minua kiitettiin arvokkaasta palautteesta. Yhteydenottojeni perusteella Itella Oyj:n toimintatapoja voidaan nyt parantaa entistä sujuvammiksi. Mukaan oli liitetty arkillinen ensimmäisen luokan tarrapostimerkkejä kiitokseksi yhteistyöstä. Kirjeen allekirjoittaja oli Matti Pluuman, jonka tunnistin entisen oppilaani isäksi. Perheen äiti oli kuollut lasten ollessa pieniä, ja muistan vieläkin puoliorvon silmät, jotka katsoivat minua luokan ikkunarivistä. Pojan pää oli painunut hartioiden väliin samoin kuin isällään, joka ei puhunut mitään koulun kotiväen illassa.

Kirjeen luettuani tunsin itseni akateemiseksi kermaperseeksi. Mennä nyt valittamaan harkituin lausein jonkun tulematta jääneen postin takia ja vetää vielä vammaiskortti esille, kun selvää on, että joku surkeassa jamassa oleva vähäosainen sen kuitenkin nostaa. Mietin, pitäisikö lähettää kiitoskirje Pluumanille. Olkoon, kestän tämän itseruoskinnan. Pääasia kai, että posti kulkee.

16.6. Olen riemuissani luettuani siitä, miten WSOY antoi rahamagneetilleen, Sofi Oksaselle, potkut! Kerrankin rahamaailmassa toimitaan tunteen eikä järjen voimalla. Pisteet menevät nyt toimitusjohtaja Anna Baijarsille, jonka arvelisi olevan ennen kaikkea yhtiön taloustilanteen hallitseva johtaja. Heittää ulos vahvimman valttikorttinsa, koska on kyllästynyt tämän mitätöiviin lausuntoihin! Hallelujaa, maailma pelastuu sittenkin - rahan voima ei menekään kaiken yli!

Muutoin olen kärsinyt mökillä tuulesta, sateesta ja vähän yksinäisyydestäkin. Ystävättäreni on ottanut nettideittinsä asuinkumppanikseen naapurissani sijaitsevalle mökilleen, ja pitää minut visusti erossa tästä valokuvailevasta miehestä. Käy nopealla visiitillä meidän mäessä ja kertoo miten kiire heillä aina on, kolme kertaa viikossa golfia ja välipäivinä järvihuvilalla saunan lämmitystä. Onnea heille, vilpittömästi, mutta kaipaan tietenkin entistä parasta ystävääni, jonka kanssa ennen pidettiin lähes päivittäistä yhteyttä kesäisin, koluttiin huutokaupat ja kirpputorit, reissattiinkin, kumottiin kesäillan maljat.

Nyt odotan juhannusta ja vieraita, tytär on tulossa ja jossain vaiheessa entinen mieskin saapuu tänne Varsovasta muutaman päivän lomalle tytärtä tapaamaan, tapansa mukaan. Siskokin tulee Saksasta ja viipyy peräti kolmisen viikkoa, joten aika seurallinen kesä tästä lopulta kai vielä tulee. Kaikki tulevat aina valmiiseen, kun olen kyntänyt maat, siivonnut talven tuhot, klapittanut puut saunavalmiisiin pinoihin ja täyttänyt jää- ja juomakaapit. Olen aika herkässä tilassa siinä vaiheessa, kun joku sanoo ensimmäisen arvostelevan sanan vaikkapa lahoavasta aitan katosta tai vinosta laiturista.

(Valokuvassa Herra Kurkelin, Iines 15.6.)

8.6.2010

Se tapahtuu kuitenkin

Ihmisen koneisto ei ole hänen käsissään, ei alkuunkaan. Viis siitä, syökö vain rehuja ja hölkkää naapurikyliin asti ja painaa 44 kiloa, kuten perseetön Sirpa. Merkityksetöntä koneistolle, mitä sen ympärillä on, onko rasvaa vai öljyä vai ihan kuiviltaan vaan. Koneisto noudattaa omia lakejaan, joihin masiinan teot vaikuttavat yllättävän vähän. Vähän sama kuin että kauneinkin nainen pieree kumminkin tai ruminkin mies itkee. Se tapahtuu kuitenkin, mikään asia tai piirre ei vakuuta toista, ketju etenee omia ratojaan. Kuolema korjaa terveiltä jaloilta, tauti vie ravintotieteilijän tai urheilijan, sairaus kaataa geenitutkijan.

Minun koneistooni on työnnetty nenänrei'istä sisään kaksi hernettä, kun koko masiina oli vasta neljän ja halukas käyttämään hengitysratastaan, mutta halukas myös koettamaan, montako hernettä nenään menee. Herneytetty masiina nostettiin syliin, kuului kiihtyneitä ääniä kun muut masiinat tsuksuttivat hätääntyneesti kiljuen ja sopottaen, ja sitten masiinaa vietiin huovan sisällä parin korttelin päähän lääkäriin. Siinä istuttiin valkotakkisen polvella ja masiinan rei'istä työnnettiin herneiden perään pitkät pinsetit, joilla herneet noukittiin pois koneiston tasaista nytkytystä haittaamasta. Masiina lupasi, ettei koskaan enää työnnä herneitä koneiston rattaisiin.

Minulla on aina ollut kohtuullisen mukiinmenevät korvat, tosin eripariset, sillä korvarenkaat eivät anna vastailmansuuntiin, niin kuin pitäisi, jos tarkkoja ollaan. Salmiakinmuotoinen hopeakorvakoru näyttää koko vinon ruutukuvion vasemman korvan peilikuvasta, kun katsoo suoraan edestä, mutta vain litteän silhuetin oikean korvan kuvasta. On tietenkin mahdollista, että reiäntekijä on ollut tietämätön symmetriaseikoista, ja survaissut vain reiän kumpaankin korvaan tarkistamatta nipukan vastaavuutta toiseen nipukkaan ja asettamatta laukaisukonetta nipukan kaltevuuden mukaan. Tämä on tietenkin valitettavaa, kuten huono työ aina. Jokainen on tärkeä paikallaan, myös reiäntekijä.

Vaikka korvani ovat kohtuullisen huomaamattomat, kuten hyvät korvat ovat, niin niiden sisälle kertyy joskus sakkapalleroita. Huomatkaa, että sakkapalleroilla ei ole mitään yhtäläisyyttä vaikun kanssa, jonka poistosta ihminen yleensä huolehtii kaivamalla korvaansa sormellaan tai pumpulitikulla, joku kynällä. Tätä kirjoittaessani palautuu mieleeni uniikki lapsuusmuisto: äiti käärimässä pumpulia tulitikun päähän tiukaksi palloksi jonkun perheenjäsenen korvanpuhdistusta varten. En tiennyt, että muistan tällaisen. Kun kirjoittaa, muistaa enemmän.

Korviini kertyy siis joskus sakkapalleroita, jotka siellä liikkuessaan aiheuttavat huimaamisen tunteen, joka voi olla voimakas ja lähestyä jopa kuolemanpelkoa. Tällaista tilaa kutsutaan asentohuimaukseksi, josta parhaillaan kärsin. Näin kävi ensimmäisen kerran, kun olin maalannut terassinkaton alalaudat pää kenossa. Seisoin maalaustelineellä, ja olin kiertyneenä toinen korva ylös, toinen alas, puoli päivää peräkanaa. Seuraavana päivänä katsoessani liikkeessä katosta roikkuvaa helmilamppua maailma keikahtikin nurin ja putosin tyhjään. En pyörtynyt, mutta oli istuttava antiikkikaupan 1700-lukulaiselle talonpoikaistuolille. Oli ihmeen hyvä istua, ja maailma asettui kohdalleen.

Tämä saa minut sanomaan: Se tapahtuu kuitenkin, vaikka toimit toisin. Se tapahtuu juuri sinulle, hyvä onnesi on nyt loppu. Koneisto tekee mitä tahtoo, se vie masiinaa joka ei edes vikise. Sakkapallerot asettuvat korviisi, vaikka ne olisivat maailman kauneimmat korvat ja vaikka sinulla olisi kuulo kuin sadun prinsessalla, joka kuuli kun tuuli huokaisi maapallon toisella laidalla. Koneisto määrää senkin, kuka hukkuu tsunamin aaltoihin ja kuka pelastuu roikkumalla puussa. Fysiikalla ei tee mitään, lopulta, siis bodylla tai haballa. Lento-onnettomuuksien ainoat henkiinjääneetkin ovat heikkoja lapsia. Sielukin on aika tarpeetonta kamaa loppugeimeissä. Koneisto on tärkeä.

(Kuva M. C. Escher)