Orvokin vappuhyvät

 

 

Olipas kerran Orvokki, Orvokki Onninen, kodinhoitaja. Voin kertoa luottamuksella, että on hän vieläkin. Näin ainakin  luulen, vaikken voi olla varma. Paikallislehdessä ei ainakaan ole ollut kuolinilmoitusta. 

Orvokkia ei ole enää näkynyt pientä villakoiraansa ulkoiluttamassa, joten ainakin koira on kuollut. Viimeinen tieto, jonka hänestä kuulin, oli se, että hän on liittynyt helluntailaisten paikallishaaraan ja käy ihmisten ovilla kyselemässä heidän Jumala-suhteensa tilaa. 

Kun aikoinani palasin lapsen kanssa Turusta Pikkukaupunkiin,  muutin puiseen pitkulaiseen taloon, jossa asui kaupungin matalapalkkaisia renkejä, viraston työtekijöitä, sosiaalipuolen ihmisiä, opettaja, kodinhoitajia, ylikätilö ja Yläkerran Poika. Yläkerran Poika oli kunnan elätti, jolla oli vanha mopo. Ajaessaan hän käytti nahkaista lakkia, jonkalaisia moottoripyöräilijät joskus käyttivät. - Onksul kenkä päässä, kysyi lapsi pojalta ja hymyili kauniisti. Poikakin hymyili. Ylikätilölle lapsi hymyili vielä kauniimmin, sillä ylikätilö kielsi topakasti häntä siirtelemästä pihan kiveä rännin alta. - Mää vaan katon, mitä siel alla on. Elämä oli kaikin puolin auvoista tuohon aikaan.

Tuli sitten kerran Orvokki pihassa meitä vastaan, vapun aattona. Poimi kassistaan pienen kaurakeksipaketin ja näytti sitä meille leveästi hymyillen ja kikatellen vallattomalle tuhlailulleen.

- Ostin vähän vappuhyvää. 

- Oi että! Kivat!

Itselläni taisi kassissa olla monenlaista hyvää ja vappukarkkejakin. Vaan tuosta lähtien kaurakeksit ovat olleet meillä päin Orvokin vappuhyviä. Kun elämä pannaan ranttaliksi.

Mainittakoon muuten, että tuo Orvokin vappuhyvä -vappu on se vappu, joka oli lähes kuuma. Lapsella oli kultakiharainen pää paljaana kevättuulessa, keltainen teepaita ja keltaiset shortsit, kun kävelimme torille ostamaan ilmapalloa. Minulla oli Marimekon musta-harmaakuvioinen spagettiolkaiminen yöpaita, jota käytin mekkona. 

Ostimme tötteröjäätelöt ja  ilmapallon Leijonilta eli Lions Clubin  ökymiehiltä, paikkakunnan sysimustilta oikeistojehuilta. Ei maaseudulla ollut valinnanvaraa. Jos köyhä halusi lapselleen pallon, oli annettava hiellä ansaitut roposet rikkaiden miesten ökytileille.

(Maalaus Niko Pirosmani)

Taksikuski ja muita juttuja

 

Ovikello soi, kun olin juuri laittamassa kahta kaalikäärylettä soijaliemeen muhimaan, kannen alle. Perunakattila porisi iloisesti.  Ovi-ikkunasta näkyi pitkän ihmisen hahmo. Avasin oven ja katsoin korkealle ylös. Pitkän miehen takana oli musta tilataksi, jonka takaovi oli kiepsautettu ylös. Aukosta näkyi työntötuolissa istumassa  mies sairaalapyjamassa. 

- Tässä ois tämä Eino Koivusalo tänne, sanoi kuski.

-  Eino Koivusalo? Katsoin kuskia ja pyjamamiestä. - En mä tunne ketään Eino Koivusaloa. 

Mietin kuumeisesti, onko taas joku blogini lukijoista tulossa yllättäen kylään, kuten tapahtui joskus yli kymmenisen vuotta sitten, kun muuan tunnettu nyt jo blogimaailmasta poistunut suuruus soitti ovikelloani ja kysyi Iinestä. - Väärä osoite, valehtelin jäykkänä kauhusta ja suljin oven. Järkytys numero yksi. Somemaailma löi ensi kerran, koska en ollut kenellekään kertonut osoitettani enkä nimeäni. Miten joku voi tulla anonyymin bloggaajan kotiovelle?

 - Eino Koivusalo, toisti taksikuski. Hän on tulossa teille. Mies tavasi paperiaan ja raapaisi lippiksensä takaraivolle. - Ei-no  Koi-vu-sa-lo. 

- Mutta en mä tunne häntä ollenkaan. Pihanurmikolla kaksi naista seisauttivat haravansa ja jäivät katsomaan tilannetta.

Kuski meni lähemmäs miestä ja kysyi, minne tämä on menossa. - Vahelaan.

- Vahela on tämän talon takana olevan yksikerroksisen rivitalon asunto. Hartiani laskeutuivat takaisin paikoilleen.

- Ajakaa ympäri, ovi on numero 7, huudettiin haravan varresta kuskille.

Mies löi takaluukun kiinni ja kiersi  Vahelan ovelle. Siellä asui pariskunta, lapseton. Kurkistin ikkunasta uteliaana, otettiinko vanha mies Vahelaan. Kyllä otettiin. Ovi avattiin jo ennen ovikellon soittoa ja Eino Koivusalo työnnettiin sisään palelemasta pyjamassaan. Kenties kyseessä oli naisen isä, joka on tuotu tyttärelle kuolemaan. Tai viikonloppulomalle, kun on hoitajapula. Ehkä heillä on hyvinkin hauskaa keskenään, sillä ei Vahelassa juuri kukaan käy. Päivän kohokohta on se, kun mies käy ABC:n baarissa turisemassa ukkojen kanssa. Nyt saa turista pyjamamiehen kanssa, jos mies ei heti kuole.

***

Kuten huomaatte, arvoisat lukijat, uskallan taas pikku hiljaa kirjoittaa talon ihmisistä sen 4.4.2019 tapahtuneen paljastelun jälkeen, jolloin anonyymin blogini osoite jaettiin koko taloyhtiön (viisi rivitaloa)  postilaatikoihin. 

Oletusasetukseni numero yksi on nimittäin nyt se, ettei kukaan  talon asukkaista tätä enää lue. On  paljon vanhoja ihmisiä, on dementikkoja ja huurupäitä, ennustajalla kävijöitä, on kuolleita ja kuolleiden asuntoihin muuttaneita uusia, niin ettei blogiani enää kukaan muista eivätkä uudet tiedä. Toiseksi, jos joku muistaa ja seuraa, en välitä, koska se mitä tänne ylöskirjoitan, on pääperiaatteessa totta, mitä nyt vähän stilisoin, lisäilen ja muuntelen totuutta haluni mukaan, lähinnä kirjallisten ambitioiden vuoksi. Se mikä näyttää paremmalta, useimmiten on sitä. 

Lopuksi sananen ammateista. Nimittäin jos olisin nuori enkä kovasti kouluttautunut, voisin harkita taksikuskin ammattia. Työ on vaihtelevaa, saa ajaa autoa, mistä pidän, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä, kuten ylläolevan valokuvan vuokra-autoilija Eino Olavi Ketolakin, joka joutuu kyyditsemään kahta saunaan matkalla olevaa humalaista, insinööriä ja kirjailijaa taiteilija Otto Kukkakosken huvilalle. Kuvanottohetkellä taiteilija ja insinööri ovat jossakin puskapissalla. Loput voitte lukea Veijo Meren romaanista, jos ette muka ole lukeneet. Veijo Merihän ei enää ole trendikäs, ei oikein klassikkokaan. Unohdettu hän on, koska se kirkkain kärki taitaa puuttua. Mies sitä paitsi eli ehkä liian siististi.

Itse muistan kaiholla, miten Veijo Meri käveli minua vastaan Turun tuulisella kadulla Samppalinnan alapuolella, matkalla Turun kaupunginteatteriin. Melkein tervehdin häntä, mutta tokenin. On mahdollista, että juuri tuolloin teatterissa esitettiin hänen Taksikuskiaan, Peiliin piirrettyä naistaan. 

(Valokuva elokuvasta Taksikuski)

"Älä nyt oo ihan tatti"

 

Valokuvassa on Tauno, isän veli, Saimin mies, Maijan isä, keravalainen matematiikan lehtori, jonka luokse minut lähetettiin sinä kesänä, kun sain matematiikasta kahdet ehdot, algebrasta ja geometriasta. Lähetettiin, paitsi etten mennyt, en halunnut. Minulla oli hävettäviä muistoja sukulaisten antamista matematiikan tunneista aiemmilta kesiltä, jolloin myös olin saanut matematiikan ehdot, tosin vain yhdet.

Nimittäin kyseessä oli Risto, pikkuserkku, opiskelija Dipolista. Vietimme perheinemme kesälomaa, minä Olgan torpassa ja Risto vanhempineen vuokratorpassa kylän rannassa. Äiti järjesti tunnit,  ja Risto tuli Olgan torpalle. Menimme saliin ison pöydän viereen laskemaan. Risto selitti matematiikan ihmeitä ja pani minut laskemaan. Hän katsoi minua kauniilla silmillään ruskean otsakiharan alta ja menin hurmoksiin enkä osannut keskittyä puheeseen. - Älä nyt oo ihan tatti, sanoi Risto, ja minä olin ihan tatti. Kun Risto seuraavan kerran tuli tattia opettamaan, olin  rannassa uimassa. Risto seisoi rannalla ja huhusi minua ylös, kohisevien aaltojen yli. Olin kuin en olisi kuullut mitään ja jatkoin uimistani. En kehdannut nousta ylös vedestä kireässä uimapuvussa orastavin tissein. Lilluin vedessä kuuroin korvin  niin kauan että Risto lähti pois. Näin pääsin tunneista eroon.

Takaisin Tauno-setään. Löysin nimittäin arkistoista Taunon puolison, Saimin kirjeen äidilleni sen jälkeen, kun olimme äidin kanssa matkustaneet Vilppulaan isän hautajaisiin ja tavanneet siellä useiden vuosien jälkeen koko isän suvun. Olin raskaana tuolloin, Turussa, äiti työelämässä täällä Pikkukaupungissa ja matkaa Vilppulaan oli melkoisesti. Isä oli elänyt viimeiset vuotensa yksin Vilppulan vanhainkodissa ja kuollut siellä keuhkoveritulppaan kirje kädessään. Tuo kirje oli minulta ja kerroin siinä, että hänestä on tulossa isoisä. 

Kas tässä alla sisennettynä Saimin kirje. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, mutta haluan merkitä sen jonnekin muistiin, joten rasitan sillä teitä, hyvät lukijat. Samalla ihailen vanhanaikaista kirjeiden kirjoittamisen taitoa, katoavaa luonnonvaraa, jota kukaan ei suojele, eivät edes Vihreät. Suojelisivat edes kaunokirjoituksen taidon. Miten paljon historiaa katoaa poisheitettävien tietokoneiden uumeniin. Ilmeisesti historialla ei enää ole väliä.

Lapset ja nuoret eivät osaa enää kirjoittaa kaunoa ja lukemani mukaan jo allekirjoituksen kirjoittaminen on vaikeutunut. Itse annoin vielä 2000-luvulla yhdelle Samille hylätyn aineesta, jonka hän kirjoitti tikkukirjaimilla, siis suuraakkosin eikä käsialalla, kaunolla. Voi olla, että nykykoulussa hänen ei tarvitsisi osata edes tikkukirjaimia, koska hänellä olisi varmaan diagnoosi.

Essu-kulta!

Olisi ollut erittäin mukava nauttia tapaamisestamme, elleivät olosuhteet olisi olleet sellaiset kuin olivat. Sinulla oli vaikea osa, josta selviydyit kauniisti ja rauhallisesti. Nikkiset nyt ilman muuta ”julkiset” osansa osaavat junailla jo senkin perusteella, että isä Akseli oli kasvattanut siihen, että ”pesäänsä ei saanut sontia”. Venäjäksi sanottuna pitää aina olla kulissit. Ainoastaan Aulikki sen aina joskus unohtaa, mutta Kauko tällä kertaa oli oikein malliesimerkki erinomaisista kulisseista.  Ei hänelläkään, (jos normaalisti otetaan) niin helppoa olisi pitänyt olla, että hän ei ikinä käynyt velvollisuudesta eikä veljenrakkaudesta A:a katsomassa eikä kahteen kolmeen vuoteen tervehtinyt minua - kun kerran kävi tuntitolkulla haukkumassa pääasiassa minut, mutta sai Taunokin roiman osan asioista, joihin ei ollut perusteita. Suurimman osan tästä sai kantaa tyttäremme Maija, koska minä lähdin vek. Lähdimme sitten pois maanantaina mekin tänne Keravalle. Tauno onkin tämän viikon Lapissa lomalla terveyttään ja kauneuttaan hoitamassa ja minä saan mällehtiä täällä niin kuin haluan.

Minulla on ihan maallistakin asiantynkää, joka koskee sitä perimääsi peltopalstaa. Jos lastesi kanssa aiot joskus siitä luopua, myydä, niin olisin iloinen, jos etusijalle voisit asettaa tyttäreni Maijan. Mutta tämä vain siinä tapauksessa, että siitä aikoisitte luopua. Ihan vieraan siinä olisi hankala olla kaikin puolin. Palstan kokokin on epäkäytännöllinen, mutta kun jokaiselle piti tulla läntti sieltä läntti täältä ja tuoltakin, niin onhan siinä ollut palstoittajilla aikamoinen duuni. Olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos et tästä kirjeestäni hiiskuisi muulle Nikkisen sisaruskunnalle, vaan  vain omillesi. Toivon ja melkein uskon, että eräänlainen painajainen kohdallasi helpottaa ja turvallisesti saat purjehtia näitä itsenäisiä eläkevuosia kohden, joita minä olen nauttinut jo kohta kymmenen ja jotka jo luonnonpakosta lähestyvät loppuaan niin mielelläni kuin tätä elämää ihan maailmanlaajuisestikin seuraisinkin. Kerro terveiset mukaville tytöillesi miehineen. L:n mies vaikutti mukavalta pojalta ja toivottavasti I:lläkin on kiva oma mies. Omiin vävyihini olen erittäin tyytyväinen ja totean, että nykyajan nuoret miehet antavat naisilleen ihmisen arvon joka on orjan arvoa korkeampi. Sinulle itsellesi vielä lopuksi ennen kaikkea - terveyttä - rauhaa ja iloa!

Sydämellisesti Saimi

(Valokuva valokuvasta: Iines)

Hauskaa pääsiäistä!

 

Vallan munarikasta pääsiäistä, toivotti opiskelija Rakkolainen minulle jonain pääsiäisenä. Se sama, joka kouluun tullessaan laittoi klassisen nastan tuolilleni. Tunsin piston takalistossani, mutta pokka piti, opettajan ei kannata järjestää luokalle ylimääräistä riemua. Kerran yksi poika oli irrottanut oven saranoiltaan, ja kun tempasin sen auki mennäkseni luokkaan jakamaan viisauteni hedelmiä, ovi rämähti päälleni. 

Vaan tämmöinen kiusanteko lie perinteistä pojat on poikia -meininkiä. Ikävää on se, että periaatteessa opettaja on häpeän hetkinään yksinään. Häpeäksihän minä tuon oven irrotuksen koin, sillä olin nuori vasta-alkaja ja minua selvästi kokeiltiin. En kehdannut kertoa kenellekään, vaikka se kaatuva ovi satutti hieman olkapäätäni. Ajattelin niin, että vain huonojen opettajien päälle kaadetaan ovi, enkä halunnut leimautua huonoksi ainakaan kollegoiden keskuudessa. Meillä ei koskaan keskusteltu kuriongelmista, kukaan ei valittanut, vaikka jostakin luokasta kuului joskus kauhea meteli. Kaikki kyllä tiesivät, että se oli Heikin luokka, josta meteli kuului. Heikki oli kotoisin Vampulasta, maatalon poikia, poikamiesinssi, opetti matematiikkaa, kärsi erittäin punaisesta akneihosta. Hänellä oli eväät voipaperissa ja maito pullossa. Vaan niin vaan Heikin nappasi Anna-Leena, kielten maikka, joka puhui ääni väristen. Hänelle ei piruiltu tunnilla, koska hän piruili itse, värisevällä äänellään. Kihlajaisia juhlittiin kakkukahveilla, mutta luokassa Heikkiä kiusattiin edelleen. Hän tuli hymyillen luokasta, ja luulen, että myös hikoillen. Molemmat hakivat sitten muualle ja lähtivät samalla oven avauksella.

Itse pääsin lopulta aika vähällä. Ensimmäisen vuoden koettelujen jälkeen opin talon tavat ja sen, että yksin on pärjättävä. Tein niille pikkupirulaisille selväksi, että minulla on oikeus viihtyä työssäni ja tehdä työni kenenkään häiritsemättä. Jossain vaiheessa meillä alkoi sitten olla jopa hauskaa. Olisin mieluusti ollut työssä loppuun asti, mutta mitä tekee opettaja ilman ääntä? Ei yhtään mitään. Nyt en ole enää pitkään aikaan nähnyt unta siitä, että kuljen koulun käytävillä ja haen epätoivoisesti luokkaani. Olen auttamatta myöhässä ja mietin, onko luokassa enää ketään kun löydän sen. Syöksyn kansliaan kysymään, missä luokka on, mutta kanslia onkin muuttanut sijaintia, en löydä sitäkään. Jotain kohtalon ivaa on siinä, että työntekijä menettää tärkeimmän työkalunsa.

Vaan ei tästä pitänyt valitusvirttä tulla. Jotenkin tämä lipsahti nyt taas vallan muualle kuin piti. Pääsiäisrunokin piti rustata.  Ilma on kaunis ja lämmin, koti on koristeltu pääsiäiskoristeilla,  ja laitoin jo narsissit ulkoruukkuihin. Mämmiä en ostanut, mutta suklaamunia on ja pari suklaapupua.

"Six Women, One Bottle of Wine, No Glasses."

 

Olipas kerran kuusi iloista naista, nimittäin Lissu, Martta, Saara, Anjastiina, Arja-Maija ja Ritva. He kulkivat peräkkäin maailmanraittia ja jokainen uskoi, että kyllä kaikki kääntyy paremmaksi, kunhan tehdään niin kuin minä sanon. 

- Jos luodaan reilumpi huominen kaikille, ei harvoille, maailma pelastuu, rallatti Lissu ja heilutti kättään maailmanlapsille.

- Jos vähennämme päästöjä ja kasvatamme hiilinieluja, maailma pelastuu, suihki  Martta ja hymyili valkealla hammasrivillään lehdistölle.

- Jos pidämme huolta toisistamme ja katsomme, että rikkaat eivät rikastu vaan köyhät, on meillä toivoa, kiljahti Saara ja loi tuiman katseen bulevardilehtien kuvaajiin.

- Jos tehdään niin kuin Saara määräilee, mutta annetaan viljelijöille emolehmäpalkkio, niin hyvä tulee, nasautti Anjastiina tomerasti ja nyökkäsi maaseutulehdille.

- Kaikki käy, altting går bra, uhosi viehättävä Arja-Maija hymyillen Hufvudstads Tidnigarin kuvaajalle.

- Ei käy, Suomi ensin eikä Italia ja koko maailma, parahti Ritva ja etsi katseellaan lehdistöä.

Kuinkas sitten kävikään? No, se nähdään sunnuntaina, kuka naisista on kansan mielestä eniten oikeassa. Liput salkoon ja ääni naisille! Äänestysprosentista tullee huikea, sillä naiset ovat kaikki siloposkia, kauniita katsella, sanavalmius parasta laatua. Ja ulkomailtakin on tultu seuraamaan naisten mittelöä.

Vaan miten onnistuu samasta pullosta juominen? Kuka naukkaa ensimmäisen ryypyn? Ja kuka viimeisen? Kuka jää kuivin suin? Keneltä nyljetään nahka ja kuka saa lohdutuspalkkion? 

( Kuvitus ja otsikko: Charles Kaufman)