Kesäpäiväkirja: 8. sivu

30.6. Kesäkuun viimeinen päivä. Raikkaus on ohi, alkavat täyteyden ja kypsyyden päivät. Kirjosiepon poikaset ovat jo oksalla ruokittavina, lehtokerttusen poikaset kadonneet niityn vadelmikosta, eksyneen näköinen rastaanpoika rannan lepikossa.

On hellettä, tekee mieli laiturille ja mereen. Sain serkkupojalta lupauksen rannan ruoppaamisesta ja kunnostamisesta, ja nyt jo kaduttaa. Serkkupoika on ronski kaivinkoneurakoija, esteettisestä silmästä tai luontoarvosta ei ole järin paljon tietoa. Hän ajaa ryskyen paikalle, viimeksi suoraan luumunpuuntaimieni päältä. Ruoppausjäte voi löytyä mistä vaan, ja rannan kurpat saavat kyytiä. Jotain pitää kuitenkin tehdä, sillä on suorastaan synti jättää merenranta kaisloittumaan. Nyt laituri on kaislojen keskellä, ja uimaan pitäisi kävellä viidakon lävitse. Ei onnistu minulta, käärmekammoiselta. Jään odottamaan siskon tuloa ja hänen ajatuksiaan rannan parantamisesta.

Tytär ei ole käynytkään rannassa kahteen vuoteen. Nyt hän lähti neljän kaverinsa kanssa risteilylle, ja minä istun jättimäisen koiran kanssa pirtissä. Koira ulvoi kuin susi, kun tytär lähti aamulla pihasta. Nyt se söi puolet minun ateriastani, enkä uskalla jättää sitä yksin tupaan, tulee pian ikkunanpokat kaulassa perässäni, jos lähden pois pihasta.

Siispä istun sisällä ja kirjoittelen. Bloggerkin risasi aamulla. En päässyt kirjautumaan sisälle, enkä edes lukemaan kommentteja, kuin nopeasti kerran pari. Tyhjensin äsken koneeltani kaiken turhan väliaikaistiedoston, ja se palautti Bloggerin toimintakyvyn.

Minua hämmästyttää ihmisten into tarjota vanhemmallekin työvyttömyyseläkeläiselle uutta koulutusta ja työpaikkaa. Kukaan ei arvosta hiljaisuutta ja paikoillaan oloa; joutilaisuus lie perkeleestä. Pitää olla näkyvässä liikkeessä koko ajan, ellei töissä niin ainakin matkoilla, muuten ihminen on arvoton ja vain turha kuluerä terveiden ja työssäolevien kukkarolla. Ihmisellä pitää olla kiire toiseen kiireeseen.

(Valokuva Iines 29.6. saunan takaa)

Kesäpäiväkirja: 7. sivu

27.6. En ollut itse huomannut, että olenkin tarpeeton ihminen, tuottamaton kuluerä työkyvyttömyyseläkkeineni. Tämä tultiin sanomaan oikein anonyymien voimalla, edellisessä keskustelussa. Heidän mukaansa työkyvytön pitää osoittaa työtehtävään, jossa kyvytön ei tarvitse kyvytöntä osaansa. Voi toimia muilla osilla tai ottaa käyttöön varaosan, eikä mitään eläkkeitä tule maksaa niin kauan kuin ihmisessä jokin osa toimii. Näin esimerkiksi kädetön voisi elannokseen tanssia ja jalaton toimia pöytärättinä tai kunnallisena pikkuryssänä sekä masentunut ilotalossa. Se, jolta on munuainen poistettu, luottakoon maksaansa, ja se jolla on sydänvika, tehköön työtä vatsallaan - ei siihen sydäntä tarvita. Ylipäänsä työkyvyttömät maisterit ja muut voisivat mennä marjanpoimijoiksi ansaitsemaan marjanpoimijan palkkaa.

Luulin, että kuvatunlaiset ajatukset loppuivat holokaustiin ja fasismiin. Ei, ajatus terveen valkoisen ihmisen paremmuudesta elää edelleen sitkeänä ja Suomessa varsin voimakkaana. Keskustelun anonyymit ovat tosissaan, ja heitä täytyy siis olla enemmänkin. Perussuomalainen uho näyttää tässä ikävimmät puolensa ja fasistiset vivahteensa.

Ilmat ovat kääntyneet aurinkoisiksi. Ajoin nurmikon saunalta, ja vetelin niittypeltooni leveät kävelypolut, koska näin siellä muutamna päivä sitten mustan kyyn kiemurtelevan pyrstön katoavan heinikkoon juuri siinä, missä kuvaan usein perhosia. Nyt polku on kahden leikkurinuoman levyinen. Näin oksalla ylllättäen kolme kirjosiepon poikasta, joille emo pyrähti tuomaan murua rinnan alle. Somaa, kun tuollaista saa katsoa ihan läheltä. Päivän kohokohta, vaikka aamulla olimmekin Vanhassa Raumassa. Rauma on lempikaupunkini ja voisin kuvitella, että jos jonnekin muutan, muutan sinne.



(Valokuva Iines 27.6.)

Kesäpäiväkirja: 5. sivu

18.6. Oltiin munamarkkinoilla ja ostettiin irtolakua. Katseltiin ihmisiä. Oli miehiä, paksuin kultasormuksin, oli naisia kaksin korvakoruin. Oli tavaraa, jota en tiennytkään. Ostin venäläiseltä - luulen - myyjältä kesäpöksyt ja teepaidan, toisiinsa sointuvat, kauniit ripustimessaan. Otin salakuvia, etupäässä miehistä, koska heissä näkyy markkinakepeys paremmin kuin naisissa. Naisten otsassa on arvioiva ryppy ja he hypistelevät kaiken aikaa jotakin.

19.6. Oltiin Turussa Horneteja katsomassa. Satoi kaatamalla ja kastuimme, korvat menivät lukkoon korvatulpista huolimatta. Hornetien melu tuntui ihossa asti, mutta olihan se temppuilu taivaalla komeaa katsottavaa, ja sitä ihaili väkisinkin lentäjien urheutta ja taituruutta siinä vesilätäkössä seisoessa. Kenestä tahansa ei olisi lentäjäksi. Voisin kuvitella kyllä naisen taitolentueeseen. Koneet lensivät neljän muodostelmassa melkein kiinni toisissaan. Pienikin virhe maksaisi hengen. Hollantilaiskone sinkautti sateiselle taivaalle kauniita raketteja.

20.6. Kesämökin autuutta: viemäri tukossa, ei hyyskää pihalla, ei edes riukua. Sakokaivo lienee täynnä. Soitin sakokaivojen tyhjennys -yritykseen, ja sieltä vastasi mies, että mahdoton tehtävä, me emme teidän mäkeen pääse isolla autollamme. Viimeksi käydessä tämä auto nimittäin oli juuttua puiden väliin lähes suoran kulman muodostavassa kiepissä. Tie kulkee Martan pihan ja tontin kautta, hänellä on rasitusta tontillaan. Pyysin häntä tulemaan tiekatselmukseen, jossa kiireesti päätetään, mitä puita kaadetaan ja karsitaan, ja kuka kaataa ja kenen laskuun ja kuka korjaa pöllit, minun putkimieheni vai hänen nettimiehensä tai velikatraansa. Ihme on, jos yhteen mökkiin ei paskakaivon tyhjennysauto pääse.

Mitä maailmalla tapahtuu - en tiedä. Televisio on edelleen asentamatta pikkukamarin nojatuolin takana. Sen tiedän, että Urpilaisesta tulee valtiovarainministeri. Ehkä se on hyvä.

Uusi satsi pyykkejä valuu narulla. Yöpaita, violetti, kahdet valkeat tennissukat ilman raitaa, rintaliivit, alushousut ja yhdet trikoohousut, punaiset. Mutta nyt tuli stoppi pyykinpesuun ja tiskiin, kunnes saadaan sakokaivo tyhjennettyä. Viemärifirman mies heltyi aneluuni, ja lupasi tulla juhannusviikolla katsomaan, millainen tie on. Jos ei pääse, ei voi mitään, jos pääsee, kaivo tyhjennetään varmaan erikoismaksuluokassa. Nyt eletään innovaatioiden varassa. Miten toimia hädän hetkellä, kun vessa tulvii ja pihakäymälää ei ole? Miten hoidetaan intiimi puhtaus? Klassista mökkielämää.

(Valokuva Iines munamarkkinoilta)

Kesäpäiväkirja: 4. sivu

15.6. Nainen ja Facebook

Kun nainen on neljänkymmenen,
tietää,
että kauneimmat kuvat on jo otettu.

On aika valita kaunein
ja panna se profiiliin.
Sen jälkeen toiseksi kaunein,
hieman kuvankäsittelyä
kunnes on tullut aika siirtyä
käyttämään
herttaisia lapsuudenkuvia
ja lopuksi on oltava vitsikäs:
lapsi taljalla.

16.6. Kahden sadepäivän jälkeen sinitaivasta näkyy lännestä alkaen koko taivaan mitalta. Eilinen päivä oli pirtissä istumista, sade ropisi ja tihkui koko päivän ja pyykki narulla valui kolmatta päivää. Kohta minulta loppuu housut, jos sade tuosta vielä äityy.

Kävin naapurikaupungissa kaupassa ja ostin tarvikkeita jääkaappiin, kun saan yhden lomalaisen tänne mökille huomenissa. Tullaan tuomaan koiraa minulle, kun itse lähdetään liesuun, risteilylle kaverien kanssa. Täällä minä sitten istun ison hurtan vankina, ruokkimassa Narsisti-kissaa, joka pitää minua palvelijanaan ja itsensä jatkeena, jonka paras tehtävä on toimia sylinä ja ruokinta-automaattina sekä pihakaverina valjasviritelmän päässä. Vaadin kyllä poliisin, palokunnan ja eläinlääkärin pika-ambulanssin numerolistaa tuohon pöydälle, ennen kuin minut jätetään näiden elukoitten armoille. Koira ulvoo kuin susi, kun sen oma emäntä lähtee hetkeksikin pois. Kissa hyppää pöydälle, ja läpsii sieltä koiraa kuonoon ja silmiin. Yritän syödä siinä sivussa häiritsemättä kissan hajuaistia, joka on virkeä, vaikka kissa lähentelee kahtakymmentä ikävuotta. Koira kuolaa lattialla istuen pää lähes oman pääni korkeudella.

Tänään pitää vielä käydä puodissa, mutta olisi myös leikattava nurmikot, jahka ne tuosta ensin vähän kuivuvat. Eilen, kun jätin kameran kotiin, näin heti sateessa pupulauman värjöttelemässä vettä valuen keskellä niittyä! Niin kuin olen niitä odottanut kamera kaulassa. Mitkä kuvat niistä nyt olisi saanut. Näin samalla kamerattomalla reissulla myös Kurkelinien perheen, isä, äiti ja poika Kurkelin, myös ihan rauhassa sateessa niityn laidalla.

(Valokuva Iines, kuva julkaistu myös kuvablogissa)

Kesäpäiväkirja: 3. sivu

13.6. Sateella on aikaa miettiä vaikka lutkaliikettä, kun muutakaan liikettä ei pihapiirissä näy. Tosin kissa väittää olevansa eri mieltä ja tuijottaa keskittyneesti metsän uumeniin yhtä pistettä. Näkee jotakin, mitä minä en erota, vaikka teroitan katseeni äärimmilleen ja suuntaan leukaani kohottaen kaksiteholinssieni lukupisteen metsikön reunaan. Sumenee vain, olkoon.

Takaisin lutkaliikkeeseen. Eikös nyt eletä kaikissa mies-naiskeskusteluissa sitä stabiilia vaihetta, että miehet ovat todistautuneet biologiansa vietävissä oleviksi olennoiksi? He ovat kuin ajelehtiva lastu voimakkaassa testosteronivirrassa. Kun poven kaari vilahtaa, niin mies kilahtaa. Jos on normaalinen mies.

Mies on siis nopeaimpulssinen eroottisviritteinen olento, jonka seksuaalisuus ei ole täysin järjen hallinnassa missään tilassa eikä minään aikana, ei edes hallitusneuvotteluissa. Sielläkin virikkeen villeihin kuvitelmiin voi antaa vaikka Jutta Urpilaisen uusi huulipuna tai avonainen dekoltee. Urpilainen taas hitaampiviritteisenä naisihmisenä tuskin ajattelee ensimmäiseksi seksiä katsoessaan Kataisen hiestyneen kosteita kasvoja tai helliksi livottuja huulia.

On kuitenkin yksi asia, joka voisi saada Urpilaisen pään sekaisin kesken hallitusväännön. Jos Katainen avaisi paidannappinsa ja paljastaisi karvaisen ja hyvinkehittyneen rintakehänsä rintarangan keskipisteeseen asti, Jutan katse taatusti harhailisi levottomana silmien alapuolelle. Vaan harvoin, jos koskaan, saa ihaillakseen leveää ja hyvinmuodostunutta, mustilla karvoilla pehmustettua miehen rintakehää.

Olen joskus miettinyt, miksi miehet eivät pukeudu niukasti ja nouse koturneille, jos se kerran on seksikästä. Miksi vain naisen pohkeen kaari olisi seksikäs koturneilla, kun yhtä hyvin piikkikorko korostaa miehen upeana värähtelevää pohkeen kaarta? Ja miksi miehet eivät käytä nostattavia penisliivejä ja pakara-push upeja? Miksi heillä ei ole peniksenjuurta -vrt. rintavako - paljastavaa tuuletusrakoa housuissaan? Miksi heillä ei ole vatsakorselettia? Miksi miehet eivät perusta gigololiikettä ja vaadi oikeutta pukeutua vapaasti ja mukavasti? Häh?

14.6. Kissa istuu vierelläni ja tuijottaa minua vaativasti. Ulos ja heti, palvelija. Tahdon haistelemaan sisiliskoja kivelle. Ei, kattiseni, minun on nyt käytävä kylän osuuskaupassa ostamassa Fairya, että pääsen tiskaamaan. Tiskipöytä sortuu lautaspinon alta. Sitä paitsi saat papparainen virtsatulehduksen, jos istut märässä maassa.

Eilen ukkosti taas. Tänään oli talo kylmä, ja nukuin kuin tukki ehkä juuri siitä syystä. Aamulla viritin valkean hellan pesään ja sulatin hiivaleivän palan uunissa. Söin sen juustolla päällystettynä, kuumana kahvin kanssa. Arvaatte jo: oli taivaallisen hyvää. On haravoitava yläpihan viimeiset lehdet ja kannettava pirttiin lisää puita.

(Valokuva Iines 13.6.)

Kesäpäiväkirja: 2. sivu

11.6. Kello on kuusi, illalla. Kirkonkellot soivat läheiseltä vastarannalta pyhän merkiksi. Nyt pitää lopettaa työnteko, on aika laskeutua joutenoloon. Enää hiljaisuutta ei leikkaa ruohonleikkurin ääni kuin korkeintaan korven uumenista, jossa arvellaan, ettei kylille kuulu syntirikkeen ääni. Enää ei hakata edes saunapuita saati käytetä terävä-äänistä sirkkeliä. Rakentaminenkin on siirrettävä arkeen. Meri kaiuttaa äänet kauas.

Illalla ukkosti, pamaus nousi yllättäen niin kuin täällä aina, niin että Baden Baden -tuolini kastui, samaten sandaalini jäivät sateeseen, kun ryntäsin autoon istumaan. Autossa pelkäsin, että Farradayn häkistä ei ole minulle hyötyä. Jos salama iskee viereiseen kuuseen, se kaatuu tietenkin auton päälle. Selvisin kuitenkin hengissä, autossa istuessani katsoin nettipuhelimestani ukkostutkaa, joka ei alkuun noteerannut tätä möräkkää, vaan vasta kun ukkonen oli ohi, meidän kohdalle ilmestyi valkoinen neliö. Lämpötila laski 24 asteeseen. Vesipuntut tulivat täyteen siitepölyistä vettä.

12.6. Tänään on taas paahtava helle. Olen lukenut Kirjailijan häiriöklinikan kiinnostavaa keskustelua pahuudesta, paikoin hieman kursorisesti. En ole varma, puhunko nyt läpiä päähäni, kun tahdon sanoa tässä, mitä minusta tarkoittaa käsite "paha ihminen". Mutta sanon kuitenkin, ihan vaikka viittaamatta mihinkään klinikalla sanottuun.

Pahuus on nimittäin minulle vasta aikuisiässä havaittu kiinnostava ilmiö. Lähes näihin aikoihin asti olen uskonut, että ihminen on automaattisesti ja synnynnäisesti hyvä, mutta maailma ja uusimmat tieteen teokset ovat opettaneet minulle karvaan totuuden: Eino Leino oli väärässä, kun hän sanoi että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paha ihminen on hirvittävän vahva. Hän ei muutu hyvyydestä, ei ymmärtämisestä, vaan juuri näitä hän käyttää hyväkseen.

On olemassa semmoista demonisuutta, joka ei parane ja jota ei saa ymmärtää. On olemassa tappavaa julmuutta ja äärimmäistä tunteettomuutta. Tällöin puhutaan luonnehäiriöisestä ihmisestä, ehkä psykopaatista - määrittelyt vaihtelevat hieman eri tutkijoilla. Uusimmat suomalaistutkijat tahtovat korvata esimerkiksi narsisti-sanan psykopaatilla, jollainen narsisti on.

Luonnehäiriöinen psykopaatti ei ole mielisairas, hänen mielensä ei ole sairas, vaan hänen luonteensa. Hän voi olla täysin normaalisti käyttäytyvä, jopa suosittu ja arvostettu ihminen. Kaikki luonnehäiriöiset eivät jää koskaan kiinni, vaikka tekevät tuhojaan jossakin piirissä. Luonnehäiriöisellä ihmisellä on aina hovinsa, kannattajansa, jotka eivät näe henkilön luonteen kieroa puolta, koska henkilö palkitsee hoviaan ja kohtelee heitä hyvin. Luonnehäiriöinen paha ihminen pystyy hämäämään jopa tutkijansa, ja diagnoosi pitääkin tehdä uhreja tutkimalla ja määrittää sieltä käsin.

Näin ollen jos vaikka tahtoo kirjoittaa pahasta ihmisestä kirjan, tulee mennä luonnehäiriöisen ihmisen nahan alle, sillä vain luonnehäiriöisen pahuus ei muutu hyvyydeksi. Sen sijaan tavallisen ihmisen satunnaispahoista voi ehkä kirjoittaa kuka tahansa hyvä kirjoittaja. Vaan - onko se kiinnostavaa? Jokainen meistä tekee satunnaispahaa, eikä kuka tahansa pahis ole aidosti paha.

(Kukkahämähäkki, valokuva Iines 12.6.)

Kesäpäiväkirja: 1. sivu

Tänään kävelin Uudenkaupungin kaduilla. Kyttäsin kuvattavaa. Maisema oli merellisen raikas, joten mikäs siinä oli kävellessä ennen helteen nousua sietämättömäksi.

Oli myös kirjastoasiaa ja kauppa-asiaa, piti ostaa vesikanisteri, kun putkista tuli vaaleanruskeaa vettä. Kävin lisäksi katsomassa, mitä Lentävässä lokissa tänä kesänä esitetään: Yksiöön en äitee ota. Paikan päällä kävin siksi, että teatterimakasiinin hoitamattomalla takapihalla pesii lukuisia lintuja, kivitaskukin keikkui viime vuonna puuaidalla merta katsellen. Nyt sain kuvatuksi vain pesäänsä vahtivan varpusen ja Tivoli Seiterän autonkylkimaalauksia sekä katunäkymiä.

Helle uuvuttaa makoilemaan riippukeinussa koivujen varjossa. Pihaa on vielä haravoimatta ylhäältä jossa ei kasva nurmikkoa, vaan maapohja on epätasaista metsänpohjaa. Vanhat lahonneet porrashirret olisi kannettava jonnekin. Polttaa niitä ei voi, koska ne ovat käsiteltyä puuta. Rantatie olisi ajettava leikkurilla, muut nurmikot vedin alas saman iltana kun tulin, ennen kuin helle hyökkäsi. Haudalla pitäisi käydä kastelemassa ja istuttamassa vaikka keltaiset päivänkakkarat. Tiskatakin pitäisi, astioita kertyy, kun en ole sitä lajia, joka tiskaa samantien syötyään. Panen käytetyt astiat nättiin pinoon, lautaset päällekkäin ja lasit ja kupit kulhoon, samaten haarukat ja veitset.


Alan olla epätoivoinen rantani kanssa. Se kasvaa umpeen kaislikkoa, luonto voittaa pienen ihmisen. Viime kesänä Sisko raivasi laiturin nokkaan puolen metrin levyisen kulkuaukon, usean metrin matkalta. Minä istuin laiturilla odottamassa, ja sisko toi minulle saksalaisella täsmällisyydellä aina pienen nyhtämänsä kaislakimpun, jonka minä sitten roudasin pitkänpitkää ja mutkalla olevaa laituria myöten rantaan ja koetin heittää olemassaolevien kaislojen yli jorpakkoon. Monesti ne putosivat kaislikon eteen ihan laiturin viereen, ja vaikka minua huimasi jo helteessä työskentely ja jatkuva kumartelu, jatkettava oli kunnes reitti oli auki. Se puolen metrin avoin vana siellä nyt siis enää on, muutoin laituri on joka reunaltaan tiiviin kaislikon kehystämä umpio. Venekin on kumollaan maissa. Ja mikä kauheinta: näin polulla pystypäisen käärmeen aivan rannan tuntumassa. Nyt tuntuu, että kaislikko kuhisee käärmeitä. Vaan onneksi saunalla on siskon miehen jumalattomat kalasaappaat. Vedän ne jalkaan, kun menen rantaan. Ne ulottuvat yli polven, reiteen asti. Kävely on raskasta, mutta kyseessä on vapaa valinta, joten en valita. Nyt vaan olisi mentävä rautaharavan kanssa sinne kaislaviidakkoon haravoimaan tonni kuolleita kaisloja pois laiturin päältä. Pitää myös katsoa, ettei jalka meni läpi laiturista. On mennyt jo kahdesta kohtaa. Kyllä taitava mies olisi lahja naiselle. Voisi olla kukkakeppikin, jos olisi muuten tekevä.

Lumetta

Elämä tuntuu nyt kepeältä. Kaikki on mahdollista. Huomisesta tai ylihuomisesta lähtien aloitan Kesäpäiväkirja-sarjan, jota päivitän päivittäin, alkuun. Kerron, miten orava kipittää mökin katolla pikkujaloillaan, ja miten Olivia on taas pudonnut vesisaaviin ja kokenut yksinäisen yöllisen hukkumiskuoleman - Olivia on joko rastaan- tai oravanpoika, jonkalaiset olen poiminut eteläpäädyn saavista pois vettä pilaamasta. Pieni veltto oravanvartalo on yllättävän painava.

Kerron oletettavasti myös alatontin naapuristani, ystävästäni, joka elää nyt nettideittimiehen kanssa, kahdenkymmenen miehettömän vuoden jälkeen, jo toista vuotta. Ovat jo siellä, postilaatikko oli asennettu, kun ruuvasin omani siihen viereen. Ja kyllä jo juttelin ystäväni kanssa.

Muuan anonyymi tuli eilen blogiini sanomaan, että oli ollut blogissani kolme vuotta sitten. Nyt hänen asiansa oli, että meno ei ole muuttunut. Elän lume-elämää, enkä tajua, että kaikki ovat jo Facebookissa ja Twitterissa elämässä oikeaa elämää, oikeilla nimillä. The Real Life, in Facebook. Lupasi tulla taas kolmen vuoden päästä katsomaan, ellen sitä ennen heitä veiviäni. En voi luvata mitään, mutta jään odottamaan tapahtumain kehitystä.

Tänään olen pakannut niin, että päässä kohisee. Tosin join äsken lasillisen viiniä, joten kohina voi olla itse aiheutettua. Kukat ja taimet vein jo eilen, ja silti auto tulee täyteen tavaraa. Tapasin putkimiehenikin eilen, viedessäni tavaraa, sillä hän tuli hakemaan palkkaansa tehdyistä uusista portaista. Sain ujutettua hänelle uuden työtilauksen: terassi mökin eteläpäätyyn. Terassiin tulee kaiteet ja kukkalaatikot ja ehkä pylväät, joita pitkin voi istuttaa vaikka villiviinin kiipeilemään. Ihan kuin olisi kiinni elämässä. Ehkä pystyn vielä järjestämään jonkun korjaamaan laiturin ja uusimaan aitan katon.

(Maalaus Francois-Emile Barraud)