Kuubalainen serenadi miehille!

Aivan aluksi haluan kiittää kolmea naista, IinesJ:tä, Halo Efektiä ja Liisaa heidän minulle myöntämästään Arte y Pico -pokaalista, jonka pari juttua alempana sain myös Blogisiskolta. Tällöin annoin omat tunnustukseni viidelle naiselle Bella Ciaon sävelten myötä.

Kommenteissa mietin silloin sitä, pitäisikö minun myöntää tämä pysti myös miesskribenteille, vaikka tuolloin epäilin heidän visuaalista antiaan blogeissa. Rohkeitahan he ovat ja teräviä kynäilijöitä, mutta blogikodin sisustus on usein miehisen karua ja vaatimatonta.

Näiden kahden uuden pystin siivittämänä voisin siis poimia perustellusti muutaman miehen rysääni, palkitsemista varten, vaikken enää osallistu virallisesti tähän palkintojen kierrättämiseen, niin hauskaa kuin se olikin. Tässä viisi ihailuni kohdetta, viisi terävää miesskribenttiä:

Rauno Räsäsen sensuellit ja verenmakuiset tilitykset ja laajat esseet, joihin joskus liittyy näppärä kuva ja vielä näppärämpi sitaatti. Parhaimmillaan RR on mielestäni raadollisissa itsetilityksissään, kun hän unohtaa viittaukset lähdeteoksiin, jotka toki ovat osoitus miehen valtavasta lukeneisuudesta ja ilmeisestä omastakin filosofian aatemaailmasta. Vilpitön kunnioitukseni!

Loistavan puhalluksen pureva ja ketään kumartamaton satiiri ansaitsee ihailuni. Jollain sieluni tasolla yhdyn hyvin usein näihin molieremaisiin sivalluksiin ja tunnen, että minä se tässä ruoskaa heilutan eikä puhaltaja. Tällainen samaistumisen tunne on osoitus siitä, että kirjoittaja on tavoittanut sanoissaan jotain yleistä, koska olen tavallisen, melko yleisen ajatusmaailman haltija, rysänpitäjäksikin mainittu.

Karri Kokon runot hämmentävät kahtalaisella kauneudellaan: perinteisillä metaforilla, joita löytyy irrationaalisen, uuden kielen keskeltä. Kuvitus on, silloin harvoin kun sitä on, aivan omaa mekaanisluontoista iloitteluaan. En yleensä tee turhia reissuja tähän blogiin, ja monesti saan sieltä kotiinviemisiksi runon tai runokuvan kainalooni.

Tillman on uudehko tuttavuus, mutta saanut suvereenisti sijansa lukupiirissäni terävillä mutta ystävällishenkisillä havainnoillaan ympäröivästä yhteiskunnasta, ja koulumaailmasta, johon edelleen tunnen lukkarinrakkautta. Myös omaa persoonaa väläytellään hyväntuulisen ironisesti eikä kehua retostellen, mikä on monen miehen helmasynti blogimaailmassa.

Kootee kuvablogien puolelta saa viidennen pystini, selkeän puhdaslinjaisilla ja turhasta riisutuilla kuvillaan. Tämä mies saa pystin myös ystävällisestä, auliista ja asiallisesta kuvakommentoinnistaan ja osaamisensa jakamisesta. Pitkäaikaisimpia ja uskollisimpia blogiystäviäni! Kun yksi tulee ja jättää, Kootee pysyy.

Tekisi mieli jatkaa listaa muillakin blogirullassani olevilla miehillä, mm. Sediksellä, maalaisella, Idalla ja entisellä hyvällä nettiystävälläni, joita kutakin arvostan suuresti - mutta viisi oli määrä tuossa varsinaisessa tunnustuskisassakin. En linkkaa pystin kuvaa enkä kilpailun sääntöjä tähän, toistamiseen, sillä arvaan ja tiedän kyseisten kirjoittajien antavan piupaut meemeille ja muille kiertojutuille. Mutta arviot olivat kuitenkin tosissaan esitettyjä, ja halutessaan säännöt näkee tuosta alemmasta Bella Ciao -jutusta. Siellä on myös pystin kuva.

Syyspäiväkirja 9. sivu

Ensimmäistä kertaa elämässäni en tiennyt vaalipaikalle astuessani, ketä äänestäisin. En tosin tiennyt, että juuri minun ääneni tulisi osaltaan aiheuttamaan demarihävikkiä valtakunnan tasolla. Tosin Urpilainen puhuu torjuntavoitosta, mutta on päivänselvää, että kyseinen sumutusnimitys on tappion eufemismi.

Valintani vaikeuden aiheutti se, että entisenä hippinä olen nyttemmin päätynyt siihen ajatuskuvioon, että vanhoissa lahtaritaisteluhaudoissa edelleen makaava kumityöntekijä ei osaa ajaa niitä asioita, joita pidän tärkeinä yhteiskunnassa ja globaalistikin.

Pikkukaupungin työläiset eivät ole koskaan puhuneet muusta kuin rahasta ja palkasta, jota he saavat liian vähän raskaan työnsä vastineeksi. Yleensäkin he puhuvat siitä kaikesta, mitä vastaan tulee taistella. En ole kuullut heidän suustaan sanaakaan siitä, minkä muun puolesta tulisi taistella kuin rahan. Kuitenkin pikkukaupungin työläisilläkin on hyvät olot, omat talot, omat kulkuvälineet, etelänmatkailu hollillaan - toisin kuin esimerkiksi minulla, jolla ei läheskään aina ole varaa matkustaa Thaimaahan tai Kanarialle.

Ja muita kuin kumityöntekijää pidemmälle koulutettuja henkilöitä ei Pikkukaupungin vasemmistolistoilla juurikaan ole. Sosiaalidemokraattienkaan listoilta ei koulutusta juuri löydy jotakin perushoitajaa lukuunottamatta. On totisesti vaikea äänestää palkastaan marisevaa ihmistä, joka ei ole viitsinyt itseään kouluttaa maassa, jossa ilmainen ja korkeakin koulutus on kaikkien tarjolla. Elän edelleen siinä luulossa, että koulutus luo tietoa ja kouluttamattomuus on tulppa laajemmalle ajattelulle. Ei tietenkään kategorisesti, mutta ilmiönä.

Isoissa kaupungeissa tilanne on erilainen. Niiden vasemmistovaltuustoihin on pyrkimässä myös ajattelijoita, kulttuuri-ihmisiä, jotka puhuvat myös ihmisyydestä, ei yksin rahasta ja kaikille yhtä paljon -periaatteesta. En muutoinkaan ole enää varma siitä, onko tasajako kaikessa inhimillistä vai ei. Tässä tulevat vastaan ikuisuuskymykset (vai ovatko ne lopultakaan ikuisuuskysmyksiä?) siitä, onko huono-osaisuus aina uhriutta ja hyvinvointi ahneutta. Joskus tuntuu nimittäin siltä, että köyhyys voi olla myös itsekkyyttä ja hyvinvointi taas itsensä uhraamista. Kuka sitten lopulta on hyvinvoiva, kun sitä ei voi katsoa kaivosta eikä rahapussin pohjalta?

Astellessani vaalipaikalle mielessäni oli kyllä tietty äänestysstrategia, sillä olin päättänyt piirtää ympyrän sisään protestiäänen ja kirjoittaa lappuun "ääni vihreille". Pikkukaupungissa ei nimittäin ole koskaan ollut ainoatakaan vihreää edes tarjolla. En kuitenkaan kirjoittanut protestiääntä, vaan tutkin kopissa lyijykynä kädessä vielä listaa, ja löysin viime tipassa sieltä naisen, joka on käsitykseni mukaan vähintään keski-ikäinen, kenties jo eläkkeen kynnyksellä, ja joka mitä ilmeisimmin kirjoittaa jopa työkseen. Heureka!

Puolue oli kyllä sellainen, jota en ole koskaan ennen äänestänyt, mutta siitä viis, kysehän oli vain valtuustopaikasta, ei eduskuntavaalista. Kirjoittava ihminen ei voi olla paha valinta, sillä se joka osaa kirjoittaa, osaa myös ajatella, sillä kirjoittaminen on ajattelun ortografiaa.

Häpeäkseni myönnän kyllä, etten tiedä yhtään, mitä asioita kyseinen nainen ajaa, koska hän on taajaman ulkopuolelta ja kirjoittaa muualla kuin Pikkukaupungissa. Mutta tilanne oli siis se, että tämä nainen oli suurin osumani listoilta, joiden ehdokkaista yksikään ei ole koskaan puhunut ihmisyydestä, pienestä ihmisestä eikä eettisistä arvoista eikä edes kulttuurista tai ilmasto-ongelmasta muista globaaleista aiheista puhumattakaan. Täällä puhutaan maaseudun hyvinvoinnista isäntien näkökulmasta, elinkeinoelämän turvaamisesta yrittäjien näkökulmasta ja terveyspalvelujen keskittämisestä isompiin kuntiin säästöjen avulla.

Tällainen tapahtuma oli siis varsin poikkeuksellinen äänestysreissuni ja pohdintani siihen johtaneista syistä. Taidan olla nykyään poliittinen etsikko! Tai sitten itsenäinen ajattelija.

(Kuvassa venäläisen kaupallisen alan oppikirjan takakansi)

Alla vielä puheenjohtaja Jutta Urpilaisen sanoman ydin: Aivan aluksi...

Välikysymys

Osaako kukaan sanoa, mitä tämä tarkoittaa?

Olen ymmälläni! Kertoisitteko myös, minkä kielisenä linkki teille näkyy!

Bella ciao!

Sain Blogisiskolta mieltä lämmittävän tunnustuksen, jonka panen nyt osaltani kiertoon palkitsemalla omalla tunnustuksellani viisi bloggaajaa, viisi kauniisti, rohkeasti, luovasti ja vapaasti kirjoittavaa naisbloggaajaa.*

Valitan miehet - vaikka teitä rysässänikin pyörii, niin jäitte tällä kertaa ilman, sillä nuo neljä ominaisuutta eivät osuneet nyt yhtaikaa ja kimpassa teidän blogeihinne, tällä kertaa. Usean miehen blogista löytyy painavaa sanottavaa, usein naisen ilmaisua rohkeampi ote, mutta kauneuden ja ehkä luovuudenkin kanssa on hieman heikompi tilanne.

Naiset panostavat selvästi enemmän bloginsa visuaaliseen puoleen, hiovat päreensä muotoa ja säkeittensä sointuja, ottavat kokonaisuuden huomioon miehiä paremmin. Antavat siis blogimaailmaan itseään enemmän kuin miehet, ja monen panos blogiinsa onkin varsin mittava.

Omistan siis kunniamainintani kauniin ja rohkean taistelulaulun Bella ciao sävelin ja sanoin viidelle kanssasisarelleni, jotka kaikki kirjoittavat rohkeasti, syvästi, persoonallisesti, kauniisti ja uutta antaen, somistaen bloginsa kauniilla ja puhuttelevilla kuvilla. Kukin blogi nousee kuin Bella ciaon viulusoolo erottuen muiden soitinten joukosta. Kiitokset siis:

Blogisiskolle itselleen - ei vastalahjaksi vaan taiteellisten ansioitten lisäksi rohkeudesta sanoa ja olla eri mieltä,

merille näkemisestä, kauniista kielestä, kielikuvista, syväluotauksista ja ajatteluttavista kuvista,

Anita Konkalle laajoista pitkäaikaisista pohdinnoista, siitä että on avannut maailmaa(nsa) avoimesti, tarkasti, kuvin ja sanoin, tuonut kirjallisuutta ja kirjailijoita lähemmäksi lukijaa,

Halo Efektille hienoista kuvista ja laajasta, terävästä otteesta maailman tapahtumiin,

Liisalle avoimuudesta, sitkeydestä ja lämpimästä otteesta ja visuaalisesta ja kirjallisesta kuvaamisen kyvystä.

Tässä vielä kiertävän kunniamainintaketjun säännöt:

* Kyseessä on kunniamaininta, joka annetaan
"blogin luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön
ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta"

Kansainvälisen palkinnon
alkuperäiset säännöt
http://arteypico.blogspot.com/2008/06/y-el-premio-arte-y-pico-es-para.html
Muchas gracias!Thank you!

Säännöt palkinnon eteenpäin jakoon ovat:
1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.
4) Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Syyspäiväkirja 8. sivu

Tämän kauniin ja aurinkoisen syyspäivän uutisia kuunnellessa en voi välttyä hienoiselta tiesinpäs-asenteelta, mitä tulee Johanna Korhosen kiisteltyyn rehellisyyteen työasioissa. Korhosen epälojaalisuus työnantajaa kohtaan saa myös paksun viivan alleen.

Toimittaja Korhonenhan on kovin altis työkonflikteille muuallakin kuin Alma Median kanssa operoidessaan. Alma Mediahan juuri erotti Korhosen luottamuspulan vuoksi Lapin kansan päätoimittajan paikalta ennen kuin pesti ehti edes alkaa, millä operaatiolla lienee nopeusennätys alallaan. Pillit pussiin ennen näyttöä.

Journalistiliiton nettisivuilla on nimittäin nyt julkaistu avoin kirje, jossa vaaditaan liiton Journalisti-lehden entisen päätoimittajan Johanna Korhosen erottamista journalistiliitosta.

14 henkilön allekirjoittamassa kirjeessä syynä erottamiselle mainitaan Korhosen "liittoa vahingoittava toiminta".

Avoimessa kirjeessä kritisoidaan Johanna Korhosta muun muassa seuraavalla tavalla:

"Paheksumme voimakkaasti liiton lehden entisen päätoimittajan ja hänen eräiden työtovereidensa julkisuuteen syöttämää keskustelua, jossa tosiasioita vääristellen annetaan liitosta ja sen johdosta täysin väärä kuva.

Johanna Korhonen onkin ilmoittanut perustaneensa Suomen journalistit -yhdistyksen ja ryhtyvänsä sen puheenjohtajaksi. Lykkyä tykö, ainahan ammattiyhdistysliike kaipaa uusia tuulia, jos vanhat eivät kanna. Jään vain kummastelemaan sitä, miten minkään liiton demokraattinen toiminta voi alkaa sillä, että joku nimeää itsensä puheenjohtajaksi sen sijaan, että hänet valittaisiin tehtävään myöhemmässä vaiheessa laajalla ryhmäpäätöksellä. Mainittakoon, että nykyisessä Journalistiliitossa on yli 15 000 jäsentä, joten haastetta Korhosella on edessään oman untuvaisen liittonsa kanssa.

Itseäni kiinnostaa tieto siitä, koska Korhonen oikein vetää Alma Median jutun oikeuteen. Toistaiseksi olen ollut huomaavinani vain tiedon siitä, että kaksikin syytettä on tuloillaan. Mikä niitä nyt viivyttää?

Tämä Journalistiliiton uusi Korhos-käänne vaikuttaa ilman muuta Korhosen mediakuvaan ja juridiseen kuvaankin, vaikka jutut ovat ainakin näennäisesti erilliset. Ja entistä ikävämmäksi Korhosen ympärille kasvanut kohu on muuttunut. Korhosen eettinen käyttäytyminen Lapin kansan työhaastattelussa saa tämän tapauksen myötä minusta entistä synkemmät sävyt. Kaikki liittyy kaikkeen.

(Maalaus Johan Joseph Lefebvre)

Syyspäiväkirja 7. sivu

Rakas päiväkirja!

Olen kirjoitellut nyt enemmän valokuvablogeihini ja kommentoinut kuvabloggaajien kanssa. Siellä kukaan ei ole koskaan ilkeä, vaan kuvakritiikkikin on asiallista ja ystävällistä. Toisin koen oloni nyt täällä varsinaisella kirjoituspuolella, vaikka valtaosa kommenteista on asiallisia ja ystävällishenkisiä. Siitä toki iloitsen ja jatkan taas heti, kun koen jonkin asian tärkeäksi ja saan siihen hieman erilaisen näkökulman.

Taidan tehdä Blogilista.fin palvelut itselleni tarpeettomiksi ja perustaa tuohon ovipieleen blogirullan, johon seuraamani blogit päivittyvät reaaliajassa. Kuvablogissani on sellainen, ja se on kätevä - tulee katsottua kaikki uudet päivitykset samana päivänä. Näin vältyn myös ylläpitämästä blogilistan suosikkilistoja, koska suhtaudun niiden reaaliaikaisuuteen ja oikeellisuuteen epäillen.

Tilauslistani on melko pitkä, joten panen ensin vain osan blogeista rullaan ja lisään niitä hiljalleen. Joskus ylimääräinen tilpehööri ja runsaat linkit blogissa hidastavat blogin toimintaa, mikä on lukijoille karhunpalvelus. Blogirulla ei nähdäkseni hidasta.

Muuten menee hyvin - kapusin tänään vuorelle! Valitsin nimittäin pururadalta poikkeavan "vaikean reitin", joka kulki kiemurrellen yli puolet matkasta ylämäkeen. Oli hienoa seistä huipulla kovassa tuulessa, reppu selässä ja katsella alhaalla olevaa horisonttia. En yhtään muuten ihmettele, että vaellus on Suomessakin tullut nuorten trendiurheiluksi. Se on kivaa.

Jälkikirjoitus: Harmillisen monta suosikkiblogiani ei saakaan tuohon blogirullaan, koska niiden syötettä ei ole saatavissa. Näin ollen ei voikaan operoida vain tuon blogirullan avulla, vaan avuksi tarvitaan myös blogilistaa.

Selaan vaalibrosyyreja

En pidä Jutta Urpilaisen alaleuasta. Se on jotenkin iso verrattuna yläleukaan ja tuo mieleen Aku Ankan muinoisen pelikaanin, jonka alaleukaan upposivat isotkin tavarat, laudat ja sorkkaraudat, mitkä milloinkin. Keskusteluissa Urpilainen ahmaiseekin toisten puheenvuorot ja puhuu kaiken aikaa, yli muiden.

Muutenkin, pitkäaikaisena demarien äänestäjänä, olen pettynyt puolueeseen ja mietin, mikä on minun puolueeni ja kuka olisi kunnallisvaaliehdokkaani. Olen kai tullut vanhemmiten hieman itsekkääksi, sillä tahdon löytää ehdokkaan, joka ajaa vaihteeksi juuri minun, koulutetun ja reippaassa keski-iässä tai ehkä kohta vanhuudenkin kynnyksellä olevan humaanin, itsenäisen ja yksinäisen naisen etuja tässä lapsikeskeisessä ja nuoruutta ihannoivassa kulutusyhteiskunnassa.

Olen jo asuntoni ostanut, leipätyöni tehnyt, terveyteni osittain menettänyt, veroni tunnollisesti edelleen yläkanttiin maksava, koskaan mistään yhteiskunnan avustuksista ja lisäetuisuuksista tai helpotuksista nauttimaton yksilö, joka arvostaa sellaista ehdokasta, joka suhtautuu humaanisti ja välittäen ihmisyyteen ja joka puhuu uudenlaisesta arvokasvatuksesta ja eettisyydestä ja kadonneesta vanhemmuudesta ja erityisen rohkeasti kadonneesta moraalista olematta moralisti tai ahdasmielinen tai uskonnollinen fundamentalisti.

Kertokaa, mistä puolueesta löydän ehdokkaan itselleni! Aika toivottomana olen selannut pikkukaupungin vaalibrosyyrit lävitse ja vetänyt henskelit kaikkien päälle. En halua äänestää kouluttamatonta kumityöntekijää kommunistien listoilta, en lapsiperheiden asemaa tukevaa keskustaemäntää, en terveydenhoitoa jälleen kerran remontoivaa demarivaihetyöntekijää, en sisukasta sorretun puolustajaeläkeläistä perussuomalaisten listalta enkä elinkeinoelämän kehitystä ajavaa jälkimarkkinointipäällikköä kokoomuksen listalta.

Minulle ei yksinkertaisesti ole ehdokasta, kukaan ei aja pikkukaupungissa yksinäisen ja älykkään* naisen etuja. Jos olisin joku surkea luuseri, saisin tukea sieltä ja täältä ja löytäisin oletettavasti helpommin vastakaikua jostakin puolueesta. Nyt minua ei tarvitse äänestäjäkseen nähtävästi yksikään puolue. Siispä taidan jättää väliin, minä vanha hippi.

* tarkoittaa tässä itsenäistä ajattelua, ei mekaanista Mensa-älyä

(Piirros Hugo Simberg)

JK Virikkeen pohdiskeluuni sain Sokean kanan puheesta vaaliehdokkaalleen.

Havuja, prkl!

Lyttyynlyöty olo.

Lääkäri piikitti kahdella pitkällä botox-neulalla, jotka vietiin kaulan läpi, vuoron perään kumpaankin äänihuuleen. Toivossa on taas hyvä elää, sillä puhe on niin pohjalukemissa, että hyvä kun saan sanan alkutavun ulos, aina en sitäkään. Haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Vokaalialkuinen tavu ei tahdo tulla ollenkaan, konsonanttialkuinen lähtee liikkeelle, koska kieli saa tukea kitalaesta tai hampaista eikä kramppaavia äänihuulia tarvita samassa määrin kuin vokaalissa.

Lyttyynlyödyn oloa lisää saamani kohtelu - varmaan enemmistön mielestä ansaittu - edellisessä pitkässä Johanna Korhos -keskustelussa, joka kuumensi tunteita, vaikkei kukaan ollut edes homofoobikko eikä kukaan kannattanut Alma Mediaa.

Se vaan meni niin, että kun suuri yleisö oli keksinyt syyllisen ja löytänyt uhrin, uhrin toimia ei olisi saanut kyseenalaistaa miltään osin. Ainoa oikea keskustelulinja olisi ollut nostaa uhri kultaiselle alttarille ja pahantekijä puiselle pölkylle. Minä en pystynyt tähän, sillä näin kysymyksen paikan myös uhriksi nimetyn toiminnassa. Tosin en silitellyt vastapuoltakaan, vaan näin kyllä sen tekemän lainvastaisuuden, annettujen tietojen perusteella, ja edelleen olen melko vakuuttunut siitä, että kyseessä oli työsyrjintä, josta seuraa juridinen sanktio.

Vikaa oli kuitenkin sekä sysissä että sepissä, ja itse olen jäänyt pohtimaan, miten juttu olisi päättynyt, jos Korhonen olisi toiminut selkeän avoimesti kautta linjan. En pidä selvänä, että hänet olisi ohitettu, vaikka Alma Media on sanonut mitä on. Ainakaan huonommin juttu ei olisi voinut päättyä kuin se nyt päättyi.

Jos kirjaan saldoa, joka keskustelusta kontolleni koitui, niin sain osakseni mm. vammaispilkkaa, syytöksiä naiviudestani, virheellisistä ajatuksistani, nimimerkin käytöstä ja ilmeisesti väärinkäsityksen vuoksi myös napin otsaani (takaraivoon rosoisen reiän), sillä joku erehtyi ilmeisesti tulkitsemaan Korhos-kyselyni kannatukseksi työsyrjinnälle.

Uusi päreeni torpedoitiin samantien alas, sen perään ilmestyi anomyymin raivoisa huuto siitä, että kukaan ei vastaa enää minulle, rinnalle kiikutettiin toisen anonyymin toimesta jostain muusta päreestäni poimittu sitaatti, jossa kerron puhevammastani, jonka salasin kohtaamaltani tuntemattomalta puhumalla flunssasta - tämähän on ilman muuta sama kuin Korhosen lesbouden salaaminen hänen hakiessaan päätoimittajan paikkaa. Minua mainittiin puolustautuessani ilkeäksi blogiemännäksi. Ainoa päreenpaloni jollekulle kommentoijalle, joka toisti asiaa, joka oli jo selvitetty, poimittiin 188 kommentin joukosta todisteeksi siitä, että minä en osaa viestiä asiallisesti. Kaksi lähti huutaen ovenraosta, että morjensta vaan, eipä tarvitse tähän blogiin enää tulla. Entinen nettiystävä kävi pukinparta kasvoillaan puolustamassa näitä minun virheellisten ajatusteni kriitikoita ja syytti minua milloin mistäkin.

Olen siis metrin lyhyempi kuin ennen ja ihmettelen, mistä on kyse ja mistä tämä vihaksi kokemani vastaanotto tuli. Miksi rehellisyyden vaatimukseni nosti sellaisen kiihkon, joka lähenteli raivoa? Jossain vaiheessa vapisin kuin haavanlehti, kun klikkailin kommentteja auki. Sen ymmärrän, että olisin ollut hyvä blogiemäntä, jos olisin ymmärtänyt sen, että Johanna Korhosella oli oikeus salata joitain tietoja työhaastattelussa, koska hän on lesbo. - Siis kyse ei ole siitä, etten ymmärtäisi sitä - toki ja tietenkin - vaan en pidä sitä oikeudenmukaisena, koska homoudessa ei ole hävettävää. Miksi tulisi sallia ignorointi tai jopa valehtelu, jos asia kerran on ilmiönä ok ja normaali? Mistä tämä homouden salamyhkäisyys edelleen kumpuaa? Havuja homot, prkl!

En vieläkään siis ymmärrä, miksi on julmaa odottaa homoilta itseltäänkin avoimempaa suhtautumista yhteiskuntaan ja sen ymmärtämistä, että heteronormatiiviseksi luokilteltu kielenkäyttö ei kumpua pahasta tahdosta tai homofobiasta, vaan korkeintaan ajattelemattomuudesta ja kömpelyydestä. Sellainen on jaksettava oikaista tuhannesti ja taas tuhannesti, sillä ei voi vaatia, että maailma on valmis sellaiseen, jota se ei saa avoimesti kohdata. En minäkään voi vaatia missään asiassa mitään erityiskohtelua, vaikka olen lähestulkoon mykkä, ellen itse sitä avoimesti pyydä selittämällä, mistä on kyse, menemällä ihmisten pariin nöyränä, en kuitenkaan madellen. En mitenkään voi vaatia, että minua automaattisesti ymmärrettäisiin tai että saisin erivapauksia eettisiin käytäntöihin.

Ihan vaan tiedoksi sille anonyymille, joka torpedoi edellisen uuden päreeni huutelemalla sen perässä, että minulle ei kukaan vastaa: se ei estä minua kirjoittamasta. Suurin osa blogipäreistä yli 17 000 blogissa jää vaille kommentteja, miksi siis ei myös tämä. Minulla on kuitenkin tarve julkaista loppuyhteenveto siitä, miten koin tuon ahdistavan keskustelun. En halua jatkaa asian märehtimistä, niin raskasta se oli, vaan haluan saada tämän asian ulos itsestäni voidakseni jatkaa kirjoittamista muista asioista.

(Valokuvassa Henri Toulouse de Lautrec)

Syyspäiväkirja 6. sivu

Kävin tiistaina neurologilla. Minusta on yritetty kohta vuoden verran kartoittaa sitä tekijää, josta puhesairauteni dysphonia spasmodica on oireena.

Kartoitusprosessissa edetään poissulkemisen periaatteella: ei se ole tuota, mutta vielä on jäljellä X, Y, Z... Nyt ollaan tilanteessa, jossa on jäljellä enää Z.

Magneettikuvassa vuosi sitten todettiin, että aivojen valkealla alueella on joitain muutoksia. Nämä selkeästi havaittavat muutokset saavat aina neurologin kuin neurologin nenän siirtymään hivenen lähemmäs tietokoneen ruutua, kun aivojeni kuva on siirretty koneelle tarkasteltavaksi. - On tämä kyllä aika erikoinen...

Toisaalta näitä aivojen valkean aineen muutoksia on useimmilla yli nelikymppisillä ihmisillä, ja ne lisääntyvät iän myötä, eivätkä ne usein merkitse mitään. Prosessissa ja otetuissa likvoreissa on todettu, että minulla ei ole MS-tautia, ei Parkinsonin tautia, ei borrelioosia - yksi vahvimmista epäillyistä - ei aivovaskuliittia eli aivotulehdusta, ei autoimmuunisia tauteja, ei Sjögrenin syndroomaa, ei psyykkistä horjuvuutta - tätä viimemainittua ei tosin ole koskaan testattu, vaan se on kättelyssä heitetty yli laidan, kun olen itse kysynyt, voisiko tämä olla psyykkisperäistä.

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa on jäljellä oikeastaan enää Z eli viimeinen vaihtoehto, geenivirhe, joka kulkee suvuittain. Toisaalta laajat verikokeet ja suoritettu geenitesti ovat osoittaneet, että minulla ei olisi geenivirhettä, joka aiheuttaa joidenkin tyvisolujen muutoksia, jotka sitten puolestaan heijastuvat erilaisina neurologisina häiriöinä, kuten esimerkiksi puheen häiriöinä ja neuropaattisina lihaskipuina ja huimauksena. Tiistaina otettiin kuitenkin vielä muutama verikoe asian lopulliseksi todentamiseksi. Testi valmistuu kuuden viikon kuluttua.

Tällä hetkellä puheeni on erityisen vaikeaa, koska en ole ollut aikoihin botox-pistoksilla, sillä en ole kokenut saavani niistä apua. Menen kuitenkin botox-piikille taas ensi maanantaina, hyvin toiveikkaana ja positiivisella mielellä. Jospa se nyt tehoaisi, jospa voisin puhua hieman paremmin, jotta voisin hoitaa omat asiani myös puhelimitse. Olen muutenkin saanut uutta elämänuskoa, kun neurologi sanoi, ettei minussa ehkä ole mitään vikaa; joskus vain käy näin, tuntemattomasta syystä, vaikka ihminen on muuten terve.

Toisaalta muistan, että isällä oli joitain neurologisia sairauksia. Hänelle tuli mm. joskus lapsuudessani kasvohermohalvaus, ja hänen suupielensä roikkui toimintakyvyttömänä viikkokausia, kunnes parantui lähes sataprosenttisesti niin että pienen poikkeman huulissa havaitsi vain tuttu ihminen. Halvauksethan ovat aina neurologisperäisiä, ja tämä isän tilanne on alkanut luonnollisesti kiinnostaa minua. Isänpuoleisessa suvussa on lisäksi jonkin verran nivelreumaa, jolla on kai juurensa myös neurologian puolella.

Harmi, että ihminen menettää vanhempansa parhaassa iässään, kun vielä olisi niin paljon kysyttävää ja juteltavaa. Ehkä isällä oli joitain oireita, joita ei silloin osattu kartoittaa, ja ehkä suvussa oli vaikka joku mykkäperkele, niin kuin silloin sanottiin. Äidillekin minulla olisi vielä monta kysymystä esitettävänä. Kun ei koskaan huomaa kysyä ajoissa, vaan eräänä päivänä herää huomaamaan, että jotakin tietoa ei yksinkertaisesti saa enää mistään, historia on mennyt ohitse, tai jäänyt taakse säilyttäen salaisuutensa. Ja muutenkin, omat vanhempansa olisi todella mielenkiintoista saada juttukumppanikseen, kun molemmat, sekä lapset että vanhemmat, ovat vanhoja tai tulossa siksi.

Ja paitsi vanhempien mukana katoavaa tietoa - miten paljon katoaakaan yleensäkin historiaa, kun ei ole enää valokuvia, ei kirjeitä, ei päiväkirjoja, vaan kaikki ovat herkässä ja särkyvässä muodossa tietokoneiden uumenissa. Kuka ne salasanat joskus avaa, kun aika meistä jättää?

(Maalaus Fernand Khnopff)

Syyspäiväkirja 5. sivu

Toista päivää sataa ja tuulee, enemmän kuin koko syksynä.

Kaamos painaa voimalla päälle, ja masentavinta on, että sille ei voi mitään, sitä tietää, mikä on tulos. Taivaan ja maan välinen rako kapeutuu joka päivä usealla sentillä, kunnes pimeys on alituista ja rako ummessa.

Pimeys näyttää tulleen myös Lappiin. Joku siellä on tyrinyt, joko Alma media tai Johanna Korhonen. En osaa sanoa kumpi, kun on sana sanaa vastaan. Korhonen tuntuisi olevan niskan päällä, ja hänellä on kaikkien sympatiat, koska hän kuuluu seksuaaliseen marginaaliryhmään, ja sanoo potkujen johtuneen tästä. Marginaaliryhmien syrjiminen on rikos, jota puolestaan valehtelu ei ole, ja valehtelusta ja salaamisesta Korhosta nyt syytetään. Hän ei ollut kertonut sitä, että hänen puolisonsa on nainen ja poliittisesti aktiivinen, vaikka miehestä kysyttiin.

Sitä ihan joutuu kysymään itseltään, kumpi tässä yhteiskunnassa on suurempi paha, homous vai valehtelu, ja kyllä minä sanoisin, että valehtelu. En pääse nyt sen asian yli, kun lehdestä luin Johanna Korhosen sanoneen, ettei hän viitsinyt oikaista kysyjää työhönottohaastattelussa, kun tämä kysyi häneltä, että onko miehesi halukas muuttamaan Lappiin.

Kuvitella. Korhosen on täytynyt kuulla tämä Kai Telanteen esittämä kysymys, koska hän muisti sen. Hänen on täytynyt käydä itsensä kanssa eettinen vuoropuhelu ja päätyä tulokseen, jossa astuu valheen ja salauksen polulle. Hänen on täytynyt vastata siis, että kyllä hän on halukas/ei ole halukas muuttamaan, koska. Mutta hän ei sanonut, että minulla ei ole miestä, vaan naispuoliso. Tämä on seikka, joka vaivaa minua tässä asiassa. Työhaastatteluissa kysytään hyvinkin intiimejä asioita, koska sellaisilla voi olla käytännössä enemmän merkitystä kuin suoritetuilla tutkinnoilla. Eihän työhönottohaastattelussa yksinkertaisesti saa valehdella. Mutta rikos se ei taida olla, kuten homon erottaminen virasta seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Ei minustakaan homoa tai lesboa saa kohdella eri tavoin kuin heteroa, mutta ei sitä kyllä valehdellakaan saa. Ainakaan työhönottohaastattelussa. Mitä se kertoo ihmisestä?

(Guassi Hugo Simberg, Syksy I)