30.4.2013

Malja Pirosmanashvilille!


30.4.  Lakki päähän ja työväen tarjoama malja kaikille vapun viettäjille! 

Oma ylioppilaslakkini lensi ensimmäisenä vappuna kuraiseen vesilätäkköön Turun kujasilla, eikä ole sen jälkeen päätäni koristanut. Se nimittäin kutistui pesussa pilleriksi päälaelle. 

Muutoinkaan minulla ei ole kovin hyviä muistoja vapusta. Ensimmäisen ylioppilasvappuni poikaystävä sammui jo menomatkalla Ruissaloon ja sain kannatella häntä pystyssä juhlatalossa, kunnes katsoin parhaaksi suunnata, edelleen häntä kannatellen, takaisin Turun-bussiin. Vapunpäivä kului hänen pahoinvointinsa merkeissä, ja loppupäivä kylmässä sateessa Vartiovuoren mäellä vapun palopuheita kuunnellen. 

Jonain vappuna aiheutin silloisen poikaystävän, kiltin savolaisen kemianopiskelijan häädön hänen vinttikamaristaan, junien huojuttamassa talossa radan varressa.  Käänsin nimittäin radiosta nupit kaakkoon, kun tuli työväenlauluja ja taisin laulaa mukana. Vuokraisäntä syöksyi ylös verisuoni pullottaen ja huusi, että tuommoisia kommarilauluja täällä ei huudateta ja irtisanoi poikaystävän, joka puolestaan irtisanoi minut, samantien. Tai hän siis sanoi, että Iines ei sitten enää koskaan tule tähän asuntoon. Kävelin siitä sitten radan yli kotiin ja tiesin, etten enää palaisi poikaystävän uutenkaan asuntoon. Päälläni oli harmaaraidallinen Marimekon trenssi ja jalassa beiget korkokengät.  Ja samanvärinen nahkalaukku, jossa oli Maon pinssi. Päässäni kaikui laulu kahdestakymmenestä perheestä. Tunsin syvästi olevani järjestelmän ja lisäksi, nyt uutena, miesten hyväksikäyttämä uhri.

Joku aina joskus kehtaa ihmetellä, mistä feminismi tai naisen vahvuus ja itsenäisyys kumpuaa. Minulla se kumpuaa osaksi siitä, että olen elämässäni kohdannut  helkkarin huonoja miehiä. Kaikki ovat pettäneet ja haihtuneet yksi toisensa jälkeen. Isä petti pahimmin juomalla lapsuudelta pohjan pois, ja sitten poikaystävät, yksi toisensa jälkeen osoittautuivat kelvottomiksi luusereiksi, joilla on velliä housuissaan. Yksi oli jopa naimisissa, kertomatta sitä heti. Sitten oli jo liian myöhäistä lopettaa noin vaan. 

Tiesittekö muuten, että Niko Pirosmanashvili -  paremmin tunnettu Niko Pirosmanina -  on georgialainen  naivisti? Löysin hänet vasta jokin aika sitten.  Humoristisen vakavat, jopa kivikasvoiset ihmiset, etupäässä miehet, toimivat kuvissa usein juhlameiningeissä. Kuvat henkivät jotain samaa kuin Marc Chagallin leikkisämmät maalaukset. Miten paljon maailmassa on sielunsukulaisuutta, taideteoksia, joihin ei eläissään edes törmää! Tämä asia suretti minua silmäillessäni valtavan antikvariaatin kattoon asti ulottuvia hyllyjä  muutama kesä sitten. Tajusin elämän rajallisuuden ja sen, että lähtölaskenta on jo alkanut.  Vaan kiitän internetiä maailmani rikastuttamisesta. Ikinä en olisi Pirosmaniakaan löytänyt ilman niskojeni ja silmieni pilaamista tietokoneen äärellä, ilman hyvää  surffailutaitoa.




Siispä, siskot ja veljet, malja 
Pirosmanashvilille  ja keväälle! Hauskaa vappua! 

 (Maalaukset  Niko Pirosmani)

21.4.2013

Parhaiten toimii Alko




20.4. Se aika vuodesta, jolloin voi päättää kesän alkaneen. Jätetään takki kotiin ja kuljetaan ohut paita topin päällä. Avonaiset liepeet lepattavat.  

Katu ei ole tuulitunneli, ei olla isossa kaupungissa. Taloja kadun reunassa ei juuri ole, pikemmin kaikki on avointa tuulikenttää. Kauempana on S-marketin valopylväs, jossa  bensiinin hinnat on nostettu korkealle. Ne näkyvät ensimmäisenä, kun tullaan sisään kaupunkiin. Toisella puolella on linja-autoaseman varikko, jonka takana pikkukadulllinen omakotitaloja. Kirkon torni on suoraan edessä, kauimpana. Takana on Helsinki, edessä on  Pori,  vasemmalla Turku ja oikealla Tampere. Yleensä kuljetaan selkä Helsinkiin tai Turkuun, sillä niin on kaupunki kaavoitettu kartalle. Jos kuljetaan selkä Tampereelle tai Poriin, ollaan menossa pois kaupungista. Aivan keskustassa voi pienellä alalla kävellä ristiin rastiin. Korkein talo on nelikerroksinen, ja siinä on hissi. Alko on, postipiste on, poliisipiste  on, terveyspisteet ovat siellä ja täällä, silloin tällöin. Parhaiten toimii Alko.

Mieluiten matkustaa kasvot  lounaaseen, sitten  etelään ja lopuksi länteen. Näin ollaan mökillä, jossa vietetään kesä. Syksyllä katsotaan koilliseen ja palataan. Käännetään selkä lounatuulelle. Joskus tekee mieli ajaa ulos kaupungista, ohi kirkon ja katsoa maisemaa nurinpäin, korkealta vuorelta. Ei arvaisi, että kaupunki on kirkon takana, se on piiloutunut. Se täytyy tietää. 

On tullut kevät ja on nähty sitruunaperhonen, joka loisti kuolleen heinikon yllä kuin räikeä mainosvalo. Joki tulvii uomistaan, jäät ovat rytisseet kaduille ja talojen nurkkiin, yllättäviä paikkoja on sulkeutunut luontokuvaajalta. Pitää vaihtaa saappaat, pitää kahlata ja toivoa, ettei tulva sillä aikana vie kauemmas jätettyä autoa. On päästävä katsomaan, mitä tiettyyn metsään kuuluu kevään ensi päivänä, auringossa. On peippoja, on kurkia, on lokkeja.

21.4. Vipinää taivaalla. Kurkiaura on nähty, sorsapari on nähty, peipponen nähty, herätty fasaanikukon kirkunaan. Jokin muukin outo eläin huusi, kenties kevätkiihkoaan. Luettu päivän lehdet. Yli kahtakymmentäviittä lastentarhaopettajaa sadasta on lyöty, hakattu ja purtu. Niin ne kullannuput. Pitää ymmärtää, lapsilla on nykyään vaikeaa. Bostonin terroristilta on  survottu äänihuulet tohjoksi, puhekyky mennyt. Nyt surraan, ettei poikaa voida kuulustella. Kun Amerikassa terrorisoidaan, se on suurta,  ja syyllinen saadaan aina kiinni, niin kuin Osamakin saatiin, viemäritunnelista. Sodissa kuolee joka hetki enemmän lapsia kuin nyt Bostonissa, se yksi. Lapsia silvotaan ja turmellaan ja raiskataan. Vaan mikään ei voita Bostonin kauhuviikkoa. 

(Valokuva Iines,  Näkymä pikkukaupunkiin. Kuva kannattaa, tai oikeastaan pitää suurentaa!)

14.4.2013

Höyhensarjaa ja olkinukkeja



Mikä yhdistää Kirsi Pihaa, Minna Lindgreniä ja vaikkapa Marjo Kyllöstä? No pehmopornoilu, ajatuskömmähdysten julkinen  paljastelu ja olkinukeilla ratsastelu. 

Pihalla, Lindgrenillä ja Kyllösellä on julkinen mielipide asiasta, josta eivät selvästikään tiedä tarpeeksi. Viestinnän ammattilaisuuden ja opetusviraston byrokratian muurin takaa on hyvä heitellä kolumneissa onttouttaan kumisevia väitteitä ja olla oikeassa.  Etenkin kun kolumnien perästä puuttuu kommentointimahdollisuus. Varsinkin Piha tuntuu olevan pihalla viestinnän ammattilaisuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi.

Nythän on suuressa koulugatessa meneillään se keskustelun vaihe, että kun pöly on alkanut laskeutua, opetusviraston naiset  ja Jukka Gustafsson ovat uskaltautuneet esiin koloistaan puhumaan pari sanaa. Asiastako? Ei niinkään asiasta, vaan väärässäolijoiden vääristä mielipiteistä. Oikeastaan opetusministeri Jukka Gustafsson ei kyllä sanonut televisiossa mitään, hän pyllisti ja kumarsi niin ahkerasti, että perä tarttui lokaan. 

Mutta tarkastellaanpa asioiden nykytolaa lähemmin ja tutkitaan viestinnän ammattilaisen, yksityisyrittäjä Kirsi Pihan, viestintätaitoa kolumnin Läskisika ja huligaaniteini (IS 13.4.) valossa. Hän sanoo suorat sanat. Vaviskaa!

Kirsi Piha on nimittäin löytänyt käydyistä keskusteluista sanat "kuri ja järjestys" ja tehnyt niistä astalon. Hän kirjoittaa näin nasevasti: "Meille on heti selvää, että jos oppilas loukkaa sanallisesti opettajan auktoriteettia ja kutsuu tätä vaikka läskisiaksi, tähän pitää fyysisesti puuttua." 

Piha sivuuttaa siis totuuden, Korhosen etukäteisvaroitukset ja toisenkin opettajan puhumisen. Näin  lause sisältää mojovan olkinuken eli argumentointivirheen, jossa vastapuolen argumentti tai tapahtuman totuus sivuutetaan hyökkäämällä sen kimppuun omalla karikatyyrilla tai virhekäsityksellä. Pannaan sanoja  tai tekoja vastapuolen kontolle,  tai esitetään toisen ajatus niin kärjistetyssä muodossa, että sillä mitätöidään toinen tai toisen ajatus.

Piha muuntelee siis totuutta oikaisemalla mutkat suoriksi: opettaja hyökkää heti opppilaan kimppuun fyysisesti, jos oppilas haukkuu häntä läskisiaksi. Sitten viestinnän ammattilainen rakentaa koko kolumninsa tämän karikatyyrin varaan - että kuri ja järjestys on fyysistä mäiskintää, jota koko Suomi nyt suupielet veressä vaatii. 

Seuraavan olkinuken kirjoittaja Minna Lindgren puhuu samasta näkökulmasta, mutta korostaa motiivina opettajien auktoriteettihinkua: "Niskurointi nitistetään alkuunsa, muuten auktoriteetti katoaa. " Auktoriteetti on Lindgrenistä mystinen auranpätkä, jonka lujittamiseksi käytetään mm. karttakeppiä, tukistuksia ja luunappeja. 

Tällä auktoriteettihinku-olkiukolla rakennetaan sitten koko kolumni suuttuneesta aikuisesta, joka on Lindgrenistä säälittävä.  Opettajille hän suosittaa Mozartin Taikahuilun kuuntelua, jotta nämä oppisivat itsehillintää. Hei, haloo! Miten nuoret häiriköt? Sopisiko Mozart heillekin? Eli opettajat, aina kun kuulette rähinää, painakaa kuulokkeet korville ja ryhtykää kuuntelemaan Taikhuilua, vaikka ihan silmät voi sulkea. Älkää välittäkö vaikka maailma ympäriltänne romahtaisi ja Miro löisi Kaken kanveesiin ja Jere kakkaisi ruokalan pöydälle. Lisää Taikahuilua vaan ja simmut kiinni! Hokekaa vaikka jotain mantraa. Kunhan ette suutu.

Opetusviraston Marjo Kyllösen olkiukko television ajankohtaislähetyksessä oli ehkä kuitenkin huvittavin. Hän perusti koko erottamispäätöksen väkivallan esiintymiseen "kyllä tämä on tarkkaan tutkittu opetusvirastossa ja video on katsottu ja lausunnot on katsottu papereista-- ".  

Jukka Gustafssoniltakin tuli samaan Kyllösen saumaan, siis olkiukko.  Muutoin munattomaan ja kaikkia mielistelevään TV-esiintymiseen lipsahti: "Vähän oli - öh - jääkiekkomeininkiä. .. Opettajat ovat äärimmäisen päteviä - öh"  ja  "se on hiinä ja hiinä, rajoilla" - tämä joka suuntaan hymyillen.  Siis jos tuo oli jääkiekkomeininkiä, niin johan ovat matsit siistiytyneet.

Antti Korhonen oli muuten ainoa, jota toimittajat ja Kyllönen kutsuivat etunimellä, muista käytettiin koko nimeä. Minusta jo tämä kertoo, että Antin opettajanpäivät ovat luetut. Asia lienee jo päätetty. Virkakoneiston kunnia on liian iso asia. Ja niin, pitäähän opettajan pyytää anteeksi pojalta, kun poika sitä kerran oli vailla.

(Maalaus English School, Egerton Sisters)


12.4.2013

Piru kiikussa



10.4.  Tilasin tulostimen, punaisen, ja siihen kasetin. Haluan pitkästä aikaa katsoa, miltä tekstini näyttää paperiliuskoilla, ja paljonko niitä tulisi ja mitä siitä tulisi,  jos yhdistän kolme tarinaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Minulla ei ole koulupäivieni jälkeen ollut tulostinta, sillä edellisen tulostimen kirjoituspäät  kuivuivat käytön puutteesta. Nakkasin laitteen konekeräykseen.

Jos - tai kun - saan tekstieni kokonaisrakenteen selväksi, on siirrettävä jaksoja sinne ja toisia tänne. On nivottava niitä yhteen ja hiottava saumakohdat sidosteiseksi tekstiksi. On poistettava runsaasti sanoja, merkityksettömiä adverbeja ja adjektiiveja, on vältettävä toistoa, alleviivaamista sekä kaiken sanomista. 

Vaikka maailma on irrallinen ja koostuu palasista, tarinan tulee minusta olla eheä ja juokseva. Jos olisin ammattikirjailija, en haluaisi säikyttää lukijaa palastellulla todellisuudella, sillä hajalla hänen maailmansa kuitenkin jo on,  harvoin on tarpeen näyttää rikkinäisiä palasia ja panna jo säikähtänyt hämmästymään.  Minusta kirjoittajan tehtävä on olla maailmanselittäjä, palapelin koostaja, lankojen yhteensolmija.  Elämässäkin kaikki liittyy yhteen, se näyttäytyy palasina vain läheltä katsottuna samoin kuin valokuva näyttäytyy pikseleinä, kun sen suurentaa äärettömiin.   

En tiedä sitäkään, pitääkö kertoja panna keskiöön pyörimään, vai olisiko viisaampaa panna hänet osoittajaksi kaiken yläpuolelle. Ja miten sitten taas häivyttää hänen reunaviivansa näkymättömiin? Jollakin tapaa pidän sillanpääläisestä yläilmoista katsomisesta ja kaiken näkemisestä universumin kiertokulkua noudattavana osana,  mutta toisaalta Sillanpää panee kertojaolentonsa selittämään kovin havainnollisesti ja vähän venäläisesti. Nyt tiedetään niin paljon enemmän, se alhaalla kamarissa yskivä Siljakin tietäisi eikä olisi ehkä niin antaumuksellisesti riutumassa kohden biologisen elämänsä vääjäämätöntä loppua.

11.4. Sain viestin tulostinkaupasta: tulostin on tulossa seuraavasta varastoerästä. Maltan tuskin odottaa, kun selailen papereitani. Voisi kirjoittaa vain itselleen, ilman että kukaan vastaa ilkeästi.  Olen nimittäin vähän väsynyt tähän blogikirjoittamiseen, kun tietty yksi ja sama Anonyymi riepottelee pilkaten jokaista sanaani ja ajatustani, vetoaa viiden vuoden takaisiin blogisanoihini, tuo niitä uudelleen esiin, ivaa  ja kokee missiokseen osoittaa minut kaikin tavoin huonoksi. Pahinta on se, että hän voi olla se henkilö, joka on ottanut henkilöyteni selville ja sanonut, että hän voi halutessaan julkistaa sen. Hän voi olla myös se, joka oli kerran syysmyöhällä käynyt ovellani Iinestä kysymässä. Hän siis tunkee luvatta reaaliselle alueelleni ja uhkailee minua.  Olen itse valinnut anonyymin blogikirjoittamisen, enkä ymmärrä, että joku voisi sen oikeuden minulta riistää. 

Alan olla tyhjä, on kuin energiani kuluisi joka kerran kun vastaan hänen kommentteihinsa - olen uskonut sinisilmäisesti kuitenkin hyvään mahdollisuuteen, siihen, että kun olen itse ystävällinen, toinenkin on. Vaan ei se niin mene.  Alan lisäksi ymmärtää niitä ihmisiä,  usein naisia, joiden elinvoima hupenee  stalkkauksen tai narsistin kanssa. En syytä näitä naisia heikkoudesta enää. Jatkuva tarkkailu ja tulitus syö ihmistä kuin ihmistä. Blogin kanssa on vaikea mennä pois, blogia ei voi jätttää, ei helposti ainakaan ihminen, jonka ilmaisu on sen varassa.

Vaan nyt näyttää kevät tulevan sateen kanssa. Pisarat alkavat rummuttaa ikkunalaudan peltiä! Vesi sulattaa joen jäät ja uomat alkavat tulvia pelloille. Ruskeisiin vesiin pelmahtaa joutsenia ja lokkeja,  ja lämmin lounainen ilmavirtaus tuo ensimmäiset peipot. 

Oviremonttikin on valmis, ja sain yllätyksekseni takaoviin isot ikkunat, joissa on sälekaihdin valmiina. Nyt sekä makuuhuoneen että olohuoneen länsiseinät ovat yhtä isoa ikkunaa, kun lasioven molemmin puolinkin on ikkunat. Sopii minulle mainiosti. Luulin joutuvani maksamaan umpiovista.


(Maalaus Hugo Simberg, Piru kiikussa)

8.4.2013

On linnut vaienneet



7.4. Ei ensimmäistäkään peipposta, ei leskenlehtien suhinaa, ei kohisevia koskia, ei kirmaavia rusakoita.  Pelloilla mustat multakokkareet kuin kuolleet raadot, syvänteissä lunta ja jäätä.  Kameran kanssa tekee tyhjiä lenkkejä, ei  liikettä, ei lintujen laulua, ei kuvattavaa muutama hassua tikkaa lukuunottamatta.  Äänetön kevät.

Vaakasuora lumipyry, aamusta alkaen. Mökille ei ole vielä asiaa. Tie on lumessa ja jäässä. Metsänhoitoyhdistys ei ole kaatanut lupaamiaan puita, punaiset nauhat puitten ympäriltä ovat lentäneet pois. Kenties puut eivät halua tulla kaadetuiksi. Yhden kuusen oksilla olen nähnyt oravan nukkuvan aamuauringossa, pää etukäpälien päällä. Kun puut ovat kaatuneet, en kuule  enää käpyjen putoilua katolle, oravien pikkujalkojen tepasteluääniä. Vaan kaadettava on, yksi koivu on metrin päässä seinästä, muutkin liian lähellä. Talon yksi nurkka on jo ilmassa. Joko puun juuret ovat nostaneet sen tai sitten maa on vajonnut mäen päältä alemmas. Ei pysy kallion päälle pykätty talokaan, vaikka sanassa niin luvataan. 

8.4. Pihalla liikuskelee vetreitä työmiehiä kirkkaissa huomiopuvuissaan. On oranssia ja keltaista. Taloyhtiössä alkaa suuri oviremontti. Minullekin tulee neljä uutta ulko-ovea, yksi varastokoppiin. Mummut pyörivät innoissaan pihalla, kuka muka roskia viemässä, kuka kolmatta kertaa postilaatikolla, kuka porraspieliään lakaisemassa, jotakin nyppäisemässä. Kesällä olisi luontevaa nyppiä pihakukkia ja pysyä samalla ajan tasolla, kuka kulloinkin tulee, kuka menee ja ehkä jopa - minne menee. Parhaiten ajan tasalla on siivoojanainen ja hänen äitinsä, jotka puhuvat molemmat ylärekisteriä käyttäen. Miten puhetapakin näyttää kulkevan geeneissä!

Olen lukenut Susan Cainin Hiljaiset, introverttien manifesti -teosta. Lukemista haittaa teoksen amerikkalainen meininki, joka henkii kaikkialta. Kirjan kirjoittaja on umpi-introvertti, niin kuin minäkin, mutta silti kirja on huolimatta introvertin pikkutarkasta ja tunnollisesta  tutkimustavasta kirjoitettu jokseenkin periekstrovertisti, vauhdikkaasti ja myyvästi, kuin joku hihkuisi asioita. En tiedä vielä, mitä tästä pitäisi ajatella, sillä toistaiseksi ristiriita häiritsee minun introverttiuttani. Toisaalta odotan himoiten, että ekstrovertit saavat turpiinsa, sillä niin kauan meitä ujohkoja introvertteja on sorrettu ja koetettu päkistää pois  sensitiivisestä temperamentistamme, jossa ajoittainen tai  jatkuva yksinäisyyteen vetäytyminen on elinehto ja voimavara, ei riesa, joka tulee voittaa. 

Minä olin lapsena siis se sorrettu hiljainen ujo, jolla sattui olemaan ekstrovertti sisko. Sisko voitti hymypalkintoja ja minä kirjoituskilpailuja. Sisko viihtyi toisten seurassa, minä kirjan kanssa tai muuten yksin. Minä olin se, jota korjattiin koko lapsuus ja kehotettiin ottamaan esimerkkiä reippaasta siskosta, joka loikkasi milloin tahansa estradille vaikkei käskettykään. Hän hyppäsi extempore bändin solistiksi lavalle koulun hipoissa, hän hyppäsi häpeäkseni  Viron-laivalla ohjelmalavalle - juoksi oikein - ottamaan osaa kilpailuun ja tietenkin voittamaan. Minä sen sijaan lähdin kotiin jo elämäni ensimmäiseltä välitunnilta koulusta, kun se koulunpihan järjestäytymätön kakofonia pelotti aistiherkkää introlasta. Tosin opettaja sai minut kiinni koulun ovissa ja veti takaisin, Niin tunnollinen olin, että en sitten koskaan päässyt irti koulusta, vaan valitsin kärsimyksen paikan elämäntyökseni.


Lisäys klo 15.26 Luin juuri, että Helsingin kaupungin kukkahattutädeistä koostunut opetuslautakunta on antanut potkut opettajalle, joka poisti kirkuvan ja rähinöivän oppilaan työntämällä koulun ruokalasta. Rehtori vei asian opetuslautakuntaan.

Häpeä, Helsingin opetuslautakunta! Nyt opettajat lakkoon! Älkää olko lullukoita! Opettaja ei tehnyt mitään laitonta, vaan ainoana vastuullisena  koetti kasvattaa yhtä kotikasvatuksesta vaille jäänyttä riehakkoa. Nyt oppilaat saivat viestin, että opettajilla ei ole mitään keinoja ylläpitää rauhaa ja hyviä tapoja kouluissa. Masentava viesti kaikille Suomen opettajille: te ette ole mitään, te ette osaa mitään, teillä ei ole kenenkään tukea työssänne, teidät erotetaan, jos ette mielistele oppilaita! Perkele. Onneksi en ole enää opettaja enkä luottamusmies. Minä agiteeraisin kouluni opettajat tukilakkoon!

2.4.2013

Komeljanttarit



Olen ihastunut Elina Grundströmin kolumneihin. Nyt hän kirjoittaa kirjasta Konsulttidemokratia - Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton siihen malliin, etten tunne välitöntä tarvetta lukea itse kirjaa. Uskon Grundströmiä, uskon, että poliittinen valta on liukumassa eri alojen konsulteille.  Akateeminenkin valta on luisumassa konsulteille. Kuka enää tarvitsee Kotusta tai suomen kielen asiantuntijoitten neuvontaa, kun meillä on nettikonsultit, jotka  opettavat, miten kielellä myydään. Muutoinhan kielellä ei niin ole väliä, kun englanti kuitenkin kohta ohittaa suomen. Meillä on nettiopettajia, jotka pesevät mennen tullen reaaliajassa operoivat yliopistojen maisterit ja professorit. Meillä voi jopa insinööri toimia kielineuvonnan luotettuna guruna, jonka sanaan viitataan auktoriteettina.

Grundström kertoo kolumnissaan, että konsulttien kilpailuttamiseksi ja palkkaamiseksi palkataan hankintakonsultteja ja hankkeiden arviointiin arviointikonsultteja. Hommaa pyörittävien virkamiesten palkitsemiseen sitten taas käytetään palkitsemiskonsultteja. It-alalla on päädytty karmeaan konsulttityön jälkeen. On solmittu sopimuksia niin taitamattomasti, että ohjelmistojen oikeudet ovat jääneet - konsulteille, jolloin tilanne mahdollistaa jopa kiristyksen jatkosopimuksista! 

Somaa, hyvä Grundström! Eipä tälle naiselle turhaan ole annettu peräti kahdesti tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa ja valittu jornalistiikan vierailevaksi professoriksi Tampereelle, toimittajien ykköskoulutuspaikkaan! Mielestäni toimittajaksi ei pitäisi valita yhtään kouluttamatonta julkisuudenhenkilöä, ei Harry Hjallis Harkimoa, ei Vappu Pimiää, ei Marco Bjurströmiä, Mikko Leppilampea tai yhtään konsulttia, jolla ei ole alan täsmätutkintoa. Kaikkien noiden valinta on toimitustyön ja kansalaisten aliarviointia. Yleissivistyksen puutetta ei korvaa edes rikkaus ja bisnesvaisto.

Hidas ja perusteellisen laajapohjainen komiteatyö on  mennyt pois muodista,  jatkaa Grundström, ja tilalle on astunut "strateginen ketteryys", jolla operoidaan jopa poliittisia  päätöstilanteita nopeasti,  ja hallitus pyrkii lopettamaan junnaavat ministeriöt. Itse epäilen, että kenties kehysriihen osinkoveropäätöksissäkin on kuultu konsultteja - niin strategisen ketterää asioiden valmistelu oli, ettei Arhinmäkikään huomannut ärähtää ajoissa vaan vasta, kun kaikki oli jo ohi. 

Grundström maalailee lopuksi pääsiäismunia, ei vaan tietenkin piruja seinille: Konsulttiyhtiöiden ja elinkeinoelämän etujärjestöjen toiveet toteutuvat ihmeen helpolla yleisen edun kustannuksella. Tämä on jo rakenteellista korruptiota. Niinpä, olisiko aika herätä ruususenunesta: meillä Suomessahan ei ole korruptiota?

Kenties konsultit pitäisi tipauttaa köyden päältä ja palauttaa hidas ja laajapohjainen perehtyminen asioihin ja kunnia sinne, missä asioihin oikeasti on perehdytty, sinne missä visioita ei vain nopeasti ja tehokkaasti myydä paketissa kohderyhmille ja höynätetyille poliitikoille? Pahinta ei ole siis rahan vaan vallan valuminen komeljanttareille. 

Alun alkaenhan kaikenlainen konsulttityö alkoi it-alalta, kun tietokoneet tulivat kouluihin, laitoksiin ja yrityksiin sekä koteihin. Tarvittiin nopeasti henkilöitä, jotka opastaisivat henkilökuntia ja yksityisiä kansalaisia käyttämään noita ihmevehkeitä. Kouluttajiksi kelpasi kuka tahansa puhumaton mutisijanörtti, joka ei käyttänyt edes deodoranttia. Muistan monta rasvaista hiustupsua,  jostain tietokoneen takaa, ja epäselvää englanninsekaista mutinaa, josta koulutettavat eivät paljonkaan ymmärtäneet. Mutta - valta oli heillä ja mikä järkyttävintä, se on edelleen heillä, joskin deodoranttia löytyy jo konsultinkin kainaloon ja esiintymistaitoakin on ymmärretty hioa. Täällä se konsultismin alkukoti kuitenkin on, ja konsulttivallan.