Ei rattoisa seura, ei viini

Elämä lienee sarja väärinymmärryksiä ja paljolti selviytymistä, sietämistä, teeskentelyä, valheessa elämistä ja kärvistelyä.

Vapustakin minulla on ylipäänsä kamalia muistoja. Jopa nuoruuteni vaput olivat onnettomia, pilalle menneitä. Ensimmäisellä ylioppilasvapullani olisi kyllä ollut kaikki mahdollisuudet muodostua hauskaksi, vaan niin ei käynyt. Ei, vaikka olin umpirakastunut ja minulla oli elämäni ensimmäinen vakituinen poikaystä, jonka olin kohdannut huhtikuun kahdeskymmenes päivä Turun kevätyössä. Olimme suunnitelleet menevämme kansan pariin Ruissaloon, jossa oli tanssipaviljonki. Menimmehän me sinne, mutta jo menomatkalla bussissa poikaystävä oli talutettavassa kunnossa ja tanssilattialla sain kannatella häntä, ettei hän valuisi lattialle. Lähdimme siitä sitten hänen kämpilleen, jonne sain velton tyypin raahattua. Juhla oli siinä. Tilkkaakaan ilolientä en ehtinyt maistaa. Aamulla sitten mentiin Vartiovuorenmäelle, sateeseen palelemaan ja kuuntelemaan tylsiä vappupuheita.

Kolmannesta vapustani muistan sen, että silloinen poikaystäväni, kiltti keskustapuoluetta kannattava kemianopiskelija, sai häädön hellahuoneestaan ja minä hänen elämästään. Olin houkutellut hänet soittamaan työväenmarsseja radiosta nupit kaakossa. Vuokraisäntä ei pitänyt ideasta ja ryntäsi yläkertaan otsasuoni pullottaen irtisanomaan kiltin kepupojan, samantien. Ja minut ulkoistettiin poikaystävän ensimmäisessä lauseessa, kun hän sai järkytykseltään suunsa auki.

Lapsuudesta muistan vappusimat, kotitekoiset vappumunkit, ilmapallot, vappuhuiskat ja äidin angoralangasta virkkaamat pastelliväriset kevätbaskerit, mutta en muista ainuttakaan riemullista kirmailua kevätlaitumilla, en yhtään naurua tai riemunkiljahdusta. Voi olla, että lapsuus on osaltani kulunut selviytymistaisteluun, jolloin pienet onnenhetket ja ylipäänsä kaikki kiva on jäänyt unholaan. Voin mitata vuosien kulkua lähinnä ikävistä tapahtumista ja tunnelmista, alituisesta ahdistuksesta ja pelosta.

Kamalin lapsuuden vappu oli se, kun isä oli soittanut Mallun hienoon ja akateemiseen kotiin. Hän oli pyytänyt Mallun isältä tai äidiltä ylioppilaslakkia lainaksi vapunviettoon, siis lainaksi, itselleen. Oma oli hävinnyt johonkin. Muistini on armeliaasti pyyhkinyt yli sen, pantiinko minut peräti tuolle häpeälliselle käynnille, hakemaan lakkia isälle parhaan ystäväni kodista - luultavasti, koska muistan kauhun niin hyvin. Tehtävä on varmaan uskottu minulle. Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että Mallu on kertonut sen ja lakkia ei ole tullut. Malluhan on se tyttö, jonka täti oli paavi.

Hauskin vappu on ollut se, kun kuljin Pikkukaupungin torille pikkutyttöni kanssa, tytöllä oli pieni vihreä teepaita, raidalliset shortsit ja paljaat sääret. Paidan helma lepatti lämpimässä tuulessa ja kuljimme käsi kädessä. Kävelimme torille ostamaan ilmapalloa Lions clubin ilmapallomyynnistä ja kuuntelemaan kuinka mieskuoro lauloi kirjaston portailla taas leivokset ilmassa leikkiä lyö. Tässäkin tunnelmassa oli surullinen pohjavire. Ihan kuin ihmisen elämästä puuttuisi joka hetki jotakin, vaikka kaikki olisi hyvinkin. Kuin kaikkinainen ilonpito ja rieha olisi vain tämän peritoteamuksen, elämän ikävyyden ja hämäryyden poistyöntämistä, hetkellistä pakenemista. Mi ikävyys, mi hämäryys. Riemua suo ei rattoisa seura, ei viini.

Agit props: Oppikaa tyhmät ilolla!

Vaalitulos järkyttää maamme johtavaa kulttuuriälymystöä. Huolestuneita ovat etenkin Krista Kosonen, Anssi Kela, Vuokko Hovatta, Jörn Donner, Pirkko Saisio, Antti Nylén ja Jaakko Kuusisto (HS 21.4. B4).

Krista Kosonen sanoo, ettei hän tunne ketään, joka olisi äänestänyt persuja. Pirkko Saisiosta taas tuntuu, että vihreät ja vasemmisto jakavat keskenään älymystön, kulttuuriväen, tutkijat ja yliopistoväen. Vuokko Hovatta suree sitä, että vaalien alla ei puhuttu taiteen arvosta. Jörkkaa taas itkettää maalaisarvojen jyllääminen Suomessa.

Siinäs kuulitte. Suomi on kahtia jakautunut. Jos hieman autetaan: toisella puolella ovat älykkäät ja taiteelliset oivaltajat ja toisella puolella hmmm... tyhmät maalaiset ja työläiset. On siis syytä soittaa tässä kohdin  Agit propsien Oppimisen ylistys -laulu. Oppikaa tyhmät ilolla ja tulkaa kaltaisiksemme! Me näytämme tien valoon. 

Vaan mistä persujen menestymisessä on lopulta kysymys? Kuka heitä on äänestänyt? Onko Suomessa oikeasti noin paljon takapajuisia peruutuspeiliin katsojia - siteeraan esseisti-filosofi Antti Nyléniä.  (Kuka tässä on takapajuinen. Eikö Nylén tiedä, että nykyään katsotaan peruutuskameraan katse eteenpäin?)

Mitä minä sitten ajattelen vaalituloksesta? Kas, en ole riemuissani, joskaan en myös revi ihokastani. Periferiassa asuvana tajuan hyvin sen, miten suppeasti helsinkiläinen kulttuurieliitti suhtautuu asioihin. Näillä lakeuksilla ei edes ole vihreitä, tai jos on, sadan kilometrin päässä ensimmäinen  ja toinen kahdensadan. Meillä vihreys näkyy siinä, että mennään itse metsään ja ollaan  siellä. Voidaan olla kaksikin tuntia, rohkeimmat jopa kolme. 

Persujen menestys taas johtuu siitä, että duunaritaso on hylännyt vasemmistolaisuuden ja jättänyt sen suosiolla kulttuurieliitille. Uusi koti on löytynyt kansanmiehen puolueesta.

Jumalten keinussa

Menen sekaisin pankkimaksujeni kanssa. Onkohan mahdollista maksaa jokin lasku kahteen kertaan ilman että pankin ohjelma huomauttaa siitä?

Jokin lasku menee selkäni takaa tililtä niinsanottuna suoraveloituslaskuna, eli en näe sitä eikä siitä jää tositetta. Näin on Helsingin Sanomien  laskun kanssa. Otin joskus suoramaksun kahdelle asialle, jotka koin tärkeiksi ja joita ilman en katsonut voivani olla: aamun sanomalehti ja televisiolupa. Sanomalehdestä on ilmoitus pankkiohjelman erääntyvien laskujen viesteissä. Tilillä on siis vain hieman luvallista itsenäistä kuhinaa.

Luin joskus uutisen helsinkiläisen kerrostalon asunnosta löytyneestä löyhkäävästä vainajasta. Asunnossa oli ollut hiljaista, mutta pankkitilillä oli vilskettä. Eläkemaksuja oli tullut ja tililtä oli mennyt suoramaksuja sen kaksivuotisen periodin, jona vainaja yksikseen mätäni. Systeemi pelaa, koneisto pyörii.

Sitten on se veloitusmuoto, jossa laskusta tulee ilmoitus puhelimeen tekstiviestinä sekä samoihin aikoihin sähköpostiin, samasta laskusta siis. Ilmeisesti kyseessä on e-lasku. Tämä ilmoitus kuitenkin riemastuttaa, sillä se on se lasku, jossa on kopioitava viivakoodi! Oletan ja luotankin sen olevan sitä varten, että käytän sitä. Niinpä avaan pankkini, maalaan sähköpostiviestin koodin hiirellä ja siunaan mielessäni modernia tekniikkaa, joka sallii laskun tunnistetietojen kopioimisen klikkaamalla. Siirto pankin sarakkeeseen ja simsalabim -  lasku ilmestyy maksunsuorittajan eteen valmiiksi täytettynä klikkaamista varten. Rakastan viivakoodeja! En ole menetetty sielu. Olen koneistossa, pyörin mukana.

Ja näin olen siis klikannut jo useasti. Kunnes tänään huomasin, että pankkiohjelmakin on kiinnostunut laskustani, se on tullut apajille. Rakastamani toistuva viivakoodilasku onkin erääntyvien laskujen listalla e-laskuissa. Luulin hoitaneeni laskun viikko sitten, ja hoidinkin! Hyväilin hiirellä viivakoodia ja siirsin sen hellästi nettipankkini sarakkeeseen, taatusti oikeaan kohtaan, koska laskun koko komeus pelmahti silmieni eteen kauniina numerosarjoina. Klik! Valmiiksi tuli.

Haluan kontrolloida rahoituselämäni itse, ja haluan että rahoituselämäni on selkeää. Luulin pärjääväni viivakoodilaskujen kera, vaan ei, menen sekaisin. Mieluiten tahtoisin lopultakin kaikki laskut kirjallisesti ja kahtena kappaleena arkistomappiini. 

Minulla oli muuten kollega, joka ei  suostunut ottamaan edes pankkikorttia vielä vuonna 2005. Hän halusi selkeän pankkikirjan, jossa tulot ja menot olivat tasaisena sarjana. Hän taisteli pankkinsa kanssa, ja voitti kisan.  Voin kuvitella hänet istumaan mukavasti tuoliinsa, pieni pankkikirjanen käsissään, ja se piippu. Ilme lienee myhäilevä, sillä hän on tarkka ihminen. 

Ja miten helppoa hänellä onkaan. Ei ranteet väsyttävää tablettia, vaan pikkiriikkinen kevyt kirjanen, toinen käsi piipussa.  Tietokoneella ihminen tarvitsee koko ruumiinsa koneen käyttöön. Molemmat kädet, pään ja niskan, kiristyvän selän, tihrustavat silmät, koko pingoittuneen ja valpastuneen olemuksensa. 

Minne me oikein olemme matkalla, me koneeseen kadonneet, karusellissa pyörivät, jumalten keinussa istujat? Onko jollakulla muka niin iso kuukausipalkka tai -eläke, että ei koskaan pelkää ylittävänsä tiliään, jos maksuja menee kaiken aikaa selän takaa pankin sääteleminä sarjoina?  Tik tik tik tik tik tik, jatkuva nakutus, ratas pyörii lakkaamatta. Kuka se sanoikaan näin: 

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, 

eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, 

he heittävät häntä välillä taivaan ja maan 

- siksi kuin järjen valon häneltä vievät. 

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,

hän tänään pilvien ääriä kulkee, 

ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, 

mi vuorten kuilussa kuohuu. 

Kuka keinussa jumalien keinuu, 

ei hällä elon aika pitkä ole. 

Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön 

- sitten tulkohon tumma yö.

(Piirros Christoph Meckel)

Poliittisesti epäkorrektia

Keitä kuuluu rakastaa? Onko lopultakaan kovinkaan rakastavaista rakastaa vain niitä, jotka ajattelevat asioista samoin  tavoin kuin me? Kristillistä se ei ainakaan ole, jos nyt pidämme humaaniuden ytimenä Jeesuksen oppeja. Minä ainakin pidän, sillä en tiedä ihmistä rakastavampaa kuin vaikkapa se poskijuttu. Nuoremmille selitykseksi, että poskijuttu ei viittaa poskeenottoon, vaan  se on metafora posken kääntämisestä viholliselle - etsikää loput tableteistanne. Tavallaanhan kyse siinäkin on poskeenotosta.

Vaalien alla rakastetaan vähän kaikkia, eniten lapsiperheitä ja pien- ja vähätuloisia, homojakin hieman, samoin mamuja, mutta varoen. Rikkaita ei rakasteta, ja oikein rikkaita vihataan, samoin internetin vihaviestijöitä, joita nähdään eri puolilla.

Vanhuksilla varsinkaan ei näinä aikoina ole ystäviä. Heitä heitetään paidatta ja kengittä yön selkään sairaaloista, ja jos he pääsevät sisään sairaalaan, heitä makuutetaan suoraan hautaan. Uskaltaisiko jopa sanoa, että heitä ei rakasteta, koska heille sallitaan kaikki kauheus. He eivät ole poliittisesti trendikkäitä, vaan puheenaiheenakin epäkorrekteja.

Tässä muuten sitaatti Oilin - Iineksen - kirjoituksesta Ilta-Sanomien vilkkaassa yleisökeskustelussa. Mainittakoon että kommentti  on saavuttanut eniten kannatusta yli 700 kommentoijasta:

"Herätkää poliitikot! Tässä uusi kohderyhmä. Jättäkää nyt hetkeksi ne lapsiperheet ja maahanmuuttajat ja heidän suojelemisensa. Alkakaa suojella Suomen vanhuksia ja indeksillä lyötyjä ankarasti verotettuja eläkeläisiä! Vanhusten hoito ei ole enää romanialaista tasoa, vaan alapuolella sen. Ja mitä te teette - puhutte lapsista ja maahanmuuttajista, joilla taatusti Suomessa on kaikki tukiverkot viritettynä ja leipää suussa."  

Miksi, oi miksi kansanedustajaehdokas ei puhu vanhusten todellisesta tilanteesta ja esitä konkreettisia ehdotuksia?  Lupauskin kävisi.

On ollut, kuulkaapas, kova työ löytää Satakunnan vaalipiiristä se ehdokas, joka ei lespaa lapsiperheistä ja pien- ja vähätuloisista nuorperheistä. Yhden löysin! Koskaan ennen en ole kyseistä henkilöä tai puoluetta äänestänyt. Nyt on mitta sen verran täysi, ettei enää jaksa uskoa demareitten eikä vasemmiston fraseologiaa hyvinvointiyhteiskunnan rakenteitten paikkaamisesta. Kun siellä hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolellakin elää  osa lainsuojattomina vanhuksina. Ja lähes miljoona eläkeläistä tulee kovaa vauhtia perässä saattohoitoon.

Suomeenko muka lottovoito syntyä? Korkeintaan rikollisen, joka tuomitaan ensikertalaisena. Tai joka joukkoraiskaa syrjäytyneisyyttään ja nuoruuttaan.


(Kuva Theodore Gericault)

Riisutun talutus

Monin tavoin ihmispoloa nyt riisutaan. Mikä pahinta, talutetaan lippuja liehutellen kohden vaaliuurnia. Ei ihme, että riisuttu on ymmällään. Mitä tehdä, ketä äänestää, mitä leikkauslistaa kannattaisi? Kuka olisi pienin paha?

Muistakaamme, että demarikansanedustaja Liisa Jaakonsaari laati jo 1990-luvun puolivälissä  Liisan listana tunnetun paperin eli listan kymmenestä sosiaalietuudesta, joita SDP halusi leikata vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen. Listalla olivat mm. asuntolainojen korkovähennysoikeuden poistaminen, työttömyysturvan leikkaaminen, opintotuen muuttaminen harkinnanvaraiseksi ja lapsilisien verotus. Mikä röyhkeä rohkeus! 

Listasta nousikin valtaisa älämölö, lähinnä eri tavoin tuetut raskautetut buuasivat. Suomessa ei ollut koskaan ennen kajottu vähäosaisten etuuksiin, vaan oli totuttu niiden  tasaiseen laajenemiseen. Tänään huomataan, että mikään Liisan listakohdista ei ole toteutunut. Meno on vain parantunut, lisää tukia keksittiin ryhmissä ja yksin, propellit viuhuivat ankarasti kukkatarhassa. Nyt ollaan sitten tässä, pattitilanteessa, jossa tuetut vähosaiset sanovat, ettei tämäkään riitä, nyt vasta ahdinko on. Lisää liksaa tarvitaan ja Wahlroos tulee komentaa takaisin Suomeen ja Fazerille tulee säätää maastapoistumiskielto. 

Tämän kirjoittajalla on syvästi punnittuja ehdotuksia, joilla kulutuksen säkkiin saadaan hieman reunaa. Sain nimittäin yhdeltä porilaiselta ehdokkaalta, Marilta, kortin joka sai vereni kuumaksi ja pani vaaliajatusrumban liikkeelle. Kortissa sanotaan huutavin kirjaimin, että LASTEN JA NUORTEN HYVINVOINNISTA EMME VOI TINKIÄ. 

Kyllä voimme, Mari, kyllä voimme.  Lasten ja nuorten tilanne ei ole koskaan ollut niin hyvä kuin nyt. Koskaan ennen ei nuori ole ollut niin valmiiksi tuettuna ja elämäntie pohjustettuna valmis ilmaiseen koulunkäyntiin ja jatko-opiskeluihin kuin nyt. Tiet ovat jokaiselle auki yliopistoihin asti, jos vain kermapeppujen tilastojen mukaankin levinnyt pikkuahteri sen kestää! 

Nyt on, kuulepas Mari, vanhusten vuoro saada osakseen edes myöhäistä puuttumista, kun se varhainen puuttuminen heidän osaltaan unohtui.  On myös aika puhua eläkkeiden palkkatuloa suuremmasta verotuksesta ja taitetusta indeksistä: kymmenessä vuodessakaan ei eläkkeellä olevan käteenjäävä tulo ole muuttunut - voiko kahdenkymmenen euron muutosta laskea miksikään?

Eli minun ääneni saa se, joka puhuu vanhusten ja eläkkeellä olevien puolesta siinä kohtaa, missä muilla lukee tuo kermapyllyjen kliseemäinen hyysäyslauseke. On mahdollista että ääneni jää käyttämättä tai menee satunnaiselle puolueelle. 

Tässä siis liisanlistani alku. Lista jatkuu ja elää.

1. Subjektiivinen päivähoito-oikeus pois. Jos lasten vanhemmat ovat kotona terveinä, olkoot heidän lapsensakin. Vanhemmilla on aikaa ulkoilla ja touhuta heidän kanssaan. Jos perheessä on lisäksi vauva, saavat lapsetkin tutustua uuteen sisarukseensa

2. Lapsilisien maksu asumisperusteiseksi. Lapsilisiä maksetaan ulkomaillekin, jos lapsen ulkomaalainen vanhempi on Suomessa töissä. Lapsen ei tarvitse siis asua eikä koskaan edes käydä Suomessa. Esimerkiksi Viroon menee merkittävä osa tällaisista tuista.

3. Eläkkeet perskohtaisiksi, leskeneläkkeet pois. Eivät eronneet ja varsinkaan erotetutkaan  saa eroeläkettä, vaikka olisivat olleet 40 vuotta liitossa ja puoliso lähtenyt nuoremman perään.

4. Kaikkien tukien tarkistus ja alentaminen tarvittaessa. Ei ole oikein, että tuet muodostuvat niin suuriksi, että töissä ei kannata käydä.

(Itsestäänselvinä:  Pääomaverotuksen  merkittävä nosto ja kultaiset kädenpuristukset ja  jättieläkkeet ankaralle raippaverolle.) 


(Maalaus Hieronymus Bosch)

Kommentointipakko - tavoitteena ME Guinnesin kirjaan

Anonyymi valitteli edellisessä keskustelussa, että Iineksen blogi on muuttunut laatublogista roskakoriin pantavaksi. Näin on. Täällä on pääpainot keskustelussa, ei emännän päreessä. Valta on viety ja emäntää tanssitetaan kuin Salomea suulitansseissa.

Tämä on johtanut valitettavaan lopputulokseen,  sisäpiireilyyn, jossa epämääräinen joukkio kirjoittelee linjat tukkoon ja  blogi on tipahtanut lupaavasta kirjallisesti lahjakkaasta ja Parnassossakin mainitusta ilmaisukanavasta tyhjäksi höpötykseksi, lystileikiksi. Uskottavuus on karannut käsistä. Kirjallisesti lahjakkaimmat taiteilijat ovat kadonneet takaisin taiteeseen. Jäljelle on jäänyt reissussa rähjääntynyt harmaa eminenssistö, joka toistelee ulkoa oppimiaan klassisia runosäkeitä.

Tälle kaikelle on siis tehtävä loppu. Muutoinkin blogimaailmassa kajahtaa nyt uusi terve sävel, jos hieman silmäilette ympärillenne, alkuun vaikkapa blogin sivupalkistoon. Ahkerat blogistit alkavat suivaantua ilmaiseen työhönsä ja työtä varten tekemiinsä kulunkeja vaatineisiin projekteihin, joita kukaan ei palkitse kahisevalla. Että väki tulee vain ja lukee röyhkeästi blogia, nautitsee vastikkeetta toisen jutuista ja reissutarinoista. Ja neuvoista!

Nyt tehdään näin. Tänne tulee kommentointipakko. On siis maksettava lukemisensa kommenttikentässä. Ellei kommenttia kuuluu, IP-numerot julkaistaan ja pannaan poliisi perään. Kommentit otetaan jälkikäteen. Tavoitteena on tietysti myös maailmanennätys (ME)  kommenttien määrässä. Tulos julkaistaan Guinnesin ennätysten kirjassa.

(Maalaus Hieronymus Bosch)