30.12.2012

Pikkuporvarin pilvilinnat



Kun jokapäiväinen leipä on taattu, ihminen saattaa miettiä turhiakin kysymyksiä. Saattaa pohdiskella vaikka sitä,  kuinka paljon kaikesta siitä, mitä blogeissa tai feisbookeissa kirjoitetaan, on lainaa, pääomaa niiltä, jotka ovat ajatelleet  fiksummin tai ajatelleet aiemmin. Lainaksi lasketaan tässä kirjoituksessa myös viittaukset toisaalle, kirjailijoihin, filosofeihin, tieteilijöihin, valtiomiehiin, ylipäänsä muihin kuin itseen. Pohjimmaltaan viitataan siis jättiläisen harteilla seisomiseen.

Tässä samalla  laajennetaan pikkuporvarin määritelmää ja otetaan hänet mukaan  kirjoitukseen! Pikkuporvari on jokainen, joka vatsa kylläisenä lukee romaaneja tai katsoo dvd-elokuvia  eikä taistele barrikadeilla köyhien ja sorrettujen puolesta tai kirjoita ilman apurahoja elämäkertaansa tai tarinaa  kärsineen elämästä.

Ajatteleva pikkuporvari siis, taputellessaan tyytyväisyydestä inisevää vatsaansa ei  lakkaa kysymästä, kuinka paljon se rooli, jota kuka tahansa sosiaalisessa mediassa toteuttaa,  peittää sen, mitä ihminen on. Ihminen kun on mieluusti poikkeuksellisen nero, kulttuurinen olento, henkinen hahmo, jolla on laaja varanto pääkopassaan ja jolla on  empaattinen sydän ja sielu.  Tämä kaikki hyvä voidaan hyvin varmistaa sosiaalisessa mediassa tietynlaisella käytöksellä ja sananvalinnoilla, jotka toimivat signaaleina ja toimivat näin halutun roolin ilmentäjinä. Voidaan kertoa omista hyvistä teoista ja taiteellisista tai muista valinnoista - valinnat ovat tärkeimpiä asioita, joilla mielikuvaa voidaan luoda. Voidaan heitellä kehiin nimiä - linkkejä ei saa heitellä, jos halutaan tehdä oppinut tai henkevä vaikutelma. Vakuuttavinta on kuitenkin heitellä  parafraaseja, jotka todistavat epäilijöillekin kirjoittajan omaksuneen asioita jopa niin, että ajatus onkin ehkä alun perin hänen ja hän vain on löytänyt analogian tunnetun filosofin teoriasta. 

Väkisinkin alkaa miettiä, onko kukaan virtuaalissa paljaasti itsensä, kun edes omalla nimellä esiintyminen ei takaa itseyden aitoutta. Nimi ei takaa edes rehellisyyttä, vaan voi pikemminkin edesauttaa vetäytymistä aidosta itseydestä, nimen taakse työrooliin tai julkisen imagon taakse, jossa asemassa sisintä ei paljasteta - nimi voi olla kilpi sisintä vastaan, kun anonyymius puolestaan voi taata suuremman rehellisyyden ja syvyyden. 

Tämän kirjoittaja on  havainnut, että sosiaalisen median ihmiset harvoin ovat sitä, mitä alkuvaikutelma ja pidempikin vaikutelma antaisivat ymmärtää. Se, joka on itse lempeys ja ymmärrys, iskee puukon selkään, ja se, jolta sitä voisi odottaa, ei sitä konsanaan tee. Aggressio ei liene hyvä asia, mutta saattaa olla rehellisempi reaktio kuin ylenpalttinen positiivisuus, joka tämän kirjoittajan mielestä tulisi varustaa hälytyskelloilla.

Emme tunne siis sosiaalisen median ihmistä paljonkaan, jos luemme kirjoittajan persoonia feisbookeista tai blogeista. Mainitut foorumit ovat vain  täynnä vihjeitä siitä, millaisia kirjoittajat haluavat olla, millaisina he itsensä näkevät. Sanalla sanoen foorumit vieraannuttavat kirjoittajan itsestään, ja kirjoittaja on tehnyt itsestään hahmon, jota ohjaa tahtonsa mukaisesti. Harva kirjoittaja avaa syvintä sisintään muille, paljastaa vaikka, että luki Harlekiini-kirjan. Se on sääli, menetys ihmiskunnalle, sillä häpeämättömyys on  parhain anti, joka näillä foorumeilla olisi annettavana. Rehellisyys, paljas ihminen raadollisuuksissaan, kulttuuripersoona Seiska kourassa.

Rehellisyyttä ja itsetuntemusta voi harjoitella. Jos vaikka niinkin arkisessa tilanteessa kuin työhaastattelussa sanoisi, että ei, en ole kovin sosiaalinen enkä tule kaikkien kanssa toimeen, tulisi tuskin valituksi tehtävään. Tuo olisi kuitenkin rehellinen valinta, jos työnantaja ymmärtäisi arvostaa rehellisyyttä.  Oikeastihan työnhakijan sosiaalisuus on usein valhetta, sillä vaikka  työntekijät ovat valikoituneet sosiaalisimmasta päästä, työpaikoilla tapellaan ja kyräillään lähes aina. 


23.12.2012

Köyhän lapsen joulukuusi




Köyhän kuus on koristettu
köyhän tarpehiksi:
tähdet saa sen kynttilöiksi,
lunta namusiksi.

Taivaan ruskopilvet verhoo
köyhän joulupuuta,
kruununa sen kirkkahinta
katsoo köyhä kuuta.

Köyhän lapsen joulukuusi
loistaa joka illoin,
köyhä sitä katseleepi,
riemastuupi silloin.

(Aapo Pärnänen
)


(Valokuva Iines)

21.12.2012

Aito on!



Tässä on alkuperäinen kuusivuotiaan henkilön kirjoittama kirje joulupukille, ettäs tiedätte:

RAKAS JOULUPUKKI
TUO HELMET JA SUKTET
JA KASETIN
TUKKASOLJET MUTTA MOLE PUOLIN
JA NUKKEKODIN
JA NUKET JA VERHOT
JA KALUSTET
JA KARKKIJA HIUKAN
JA JOTAIN MITÄ EM TIDÄ.
N.... H........
PUH 61356

(Kuva Iines)

17.12.2012

Talvipäiväkirjan lehdiltä, sivu 4: Hyötytuuli Oy

Jossain kaupungissa on maailma näytteillä
Mitä täällä on, aina samoja pieniä ilmiöitä
Eikä vieläkään tuulivoimaa, tuulivoimaa, tuulivoimaa.

Sain kirjeen, jonka vasemmassa yläkulmassa oli lähettäjän logo FCG, ja selitteenä KOULUTUS JA KONSULTOINTI. Ihmettelin, miksi eläkeläiselle lähetetään koulutus- ja konsultointiasiaa. Eivätkö huomaa, että olen poistunut kaikista jäsenrekistereistä? Toisaalta ajatus virkisti. Minulle vielä koulutuspostia, vaikkei edes OAJ:n Opettaja-lehti vaivautunut kosiskelemaan minua lehtitilauksella, kun jäin tk-eläkkeelle. Pois vaan hups. Varmasti olisin tilannut. Siitäs jäivät ilman maksua. Ja minä ilman lehteä.

Kirjeessä oli värikäs kartta ja otsikkona  Kysely lähiympäristön asukkaille ja loma-asukkaille, X-järven tuulivoimapuiston YVA-menettely. 

Suomen Hyötytuuli Oy suunnittelee yhdentoista tuulivoimalan tuulivoimapuiston rakentamista kesäpaikkakunnalleni, linnuntietä parin kilometrin päähän minun mökistäni. Lisäksi seitsemän tuulivoimalaa sijoittuisi samaan puistoon, naapurikuntaan, yhteensä lähes 20 tuulivoimalaa aivan lähekkäin. Hyvällä tuulella kuulisin kuinka turbiinien akselit pyörittävät sähköä tuottavia generaattoreita. Kyseisen tuulivoimapuiston sisään jäisi pieniä lampia ja pikkujärviä ja täten myös loma-asuntoja ja vakituisia asuntoja. 

Yhdysvaltalaisessa tuulivoimalatutkimuksessa on todettu terveydellisiä haittoja, kuten tinnitusta, päänsärkyä, pahoinvointia, univaikeuksia, korvien painetta, sydänongelmia, paniikkikohtauksia, keskittymisongelmia  ja ärtyneisyyttä tuulivoimaloiden lähellä asuvilla,  ja vähimmäisetäisyyden asutuksesta tulisi olla vähintään kaksi kilometriä. Tuulivoimalan melua on kuvattu helvetilliseksi, siinä on jotain, johon ihmiskorva ei edes totu.  Ongelmaksi on osoittautunut erityisesti tuulivoimaloiden äänen matala taajuus, joka saa sen tunkeutumaan seinienkin läpi. 

Käsitykset tuulivoimasta ympäristölle harmittomana energiantuottajana ovat romanttista ultrabrata. Sinne minne tuulivoimaloita rakennetaan, muodostuu alkuperäisen metsäluonnon sijaan raiskattu energiansiirtoalue, jonka eläinkanta poistuu, kuolee ja siirtyy yhä ahtaammalle. Alueella on tietolähteiden mukaan ihmisen vaarallista liikkua, joten marjastus, sienestys ja metsästys jäävät näiltä osin pois. Oma kesäpaikkakuntani ja sen lähikunnat ovat vakkasuomalaista perivanhaa kulttuurimaisemaa, ja kylän keskustassa ei ole edes pankkiautomaattia, bensa-asemaa eikä kilpailevaa kauppaa. Linnusto on osittain merellistä, ja metsässä liikkuu runsaasti hirviä, peuroja, pieneläimiä ja jopa susia. Karhujakin on tavattu näiltä paikoilta. 

Hyötytuuli Oy rakentakoon tuulivoimapuistonsa suunnittelijan omalle takapihalle tai kesäpaikalle. Näin vastasin kyselyyn vapaaseen osioon. Muilta osin rengastin kaikkiin kysymyksiin viimeisen vaihtoehdon: erittäin haitallinen, vaikuttaa erittäin kielteisesti. Samoin oli tehnyt ystäväni, jolla on mökki naapurissani ja toinenkin alueen tuntumassa.

Jälkikirjoitus Oikeastaan jäin ihmettelemään näitä konsultointihommia. Miksi megalomaanista tuulivoimapuistoa ajava Hyötytuuli-yritys lähettää shokeeraavaa tietoa sisältävän  konsulttikirjeensä näin hämärästi, että saaja ei aluksi tiedä, kuka häntä lähestyy, missä asiassa ja miksi? Eikö koulutus- ja konsulttikirjeen tulekaan sisältää alan postia? Hyötytuuli tässä ilmeisesti yrittää viime tingassa toteuttaa lain kirjainta: kyse on pakollisesta YVA-kyselystä, yhteisvaikutuksien arvioinnista, jossa nyt viime tipassa "kuullaan" konsultin välityksellä niitäkin,  joita asia koskee. Näin ymmärsin! 

(Kaiverrus Gustave Doré)

13.12.2012

Talvipäiväkirjan lehdiltä, sivu 3: Alastalo tulee ja joulu

13.12.  Tietäkäät, että Alastalo ei ole keikkunut turhaan Einesbaarin sivupalkissa! Se tulee, hitaasti ja varmasti,  niin kuin sen arvolle ja ennen kaikkea sisällölle sopiikin.  Ainakin kaksi ihmistä lukee sitä parhaillaan, makustelee sen sanoja ja lauseita, nautiskelee Härkämäen isännän aprikoivasta piipunvalinnasta ja Karjamaan Eenokin visusta olemuksesta. Ynnä kaikesta muusta ihmismielen havainnoinnista Alastalon avarassa salissa.

Tule mukaan lukemaan mestariteosta! Antaudu vaikka joulunpyhinä verkkaisaan menoon ja tule sitten  ensi vuoden alkupuolella Einesbaariin katsomaan,  mitä kirjasta kirjoitetaan, tule keskustelemaan. Pikkukaupungin kirjastonhoitaja sanoi, että on olemassa Olen lukenut Alastalon -paitoja, jollaisia tosifanit voivat pukea ylleen. Lisäksi pitäähän  Alastalo selättää, jotta nähdään, onko se oikeasti hyvä, niin kuin jonkun älykön on kuultu sanovan. 

Olen itse ykkösosan ensi puolikkaassa, ja luen hitaasti, koska se lienee ainoa tapa nauttia kirjasta. Kirjanhan ei uusimman kritiikin mukaan tarvitse temmata mukaansa ollakseen hyvä, eikä imaisusta voi  tässä tapauksessa edes puhua. Lukeminen on kieltämättä työlästä, mutta samalla nautinnnollista, ellei ole muista syistä kovin ahdistunut ja liikkeissään äkkinäinen.  Jos jalka vispaa ja sormet naputtavat jotain laskutilaa, pöytää tai käsinojaa, Alastalo voi olla haaste.  Se  on myös mielentila,  johon voi mennä, mutta ei ehkä upota tai irrottautua todellisuudesta. Mielenkiintoista lukukokemusta, jos lähdet mukaan lukemaan tätä suomalaisen kirjallisuuden Ulyssesta! 

Ja sitten varsinainen ilosanoma kaikille muillekin pikkuporvareille kuin Iinekselle. Kuvassa on ranskalaisen kirjallisuuden professorin kirjoittaman kirjan kansi.  Nyt voi tilata koko kirjan halpana pokkariversiona ja katsoa, miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut.  Professori Bayard muistuttaa, että voi olla sivistyt, vaikkei olekaan lukenut jotain tiettyä kirjaa, jos vain jotenkin osaa hahmottaa kirjan paikan kirjallisuuden kentällä ja sanoo sitten jotakin, joka ei ole liian yksityiskohtaista.

On siis muitakin keinoja kuin googlettaminen! Että tämäkin ilon päivä vielä tuli! 

****

Illemmalla.  Näen maailman valot parhaillaan jouluisen hohtavina palloina, tähtinä ja erivärisinä kehinä, kuin Paul Kleen abstrakteissa sommitelmissa. Olin nimittäin silmälääkärillä ja sain silmiin puudutustippoja, jotka laajentavat mustuaiset hurjiksi kuin olisi  pahassakin pöllyssä. Kävin äsken ihailemassa katsettani peilistä. En välittäisi kohdata itseäni pimeällä kujalla. 

Vaan mikä silmälaseissa maksaa? Seitsemänsataa euroa, ja nämä olivat halvemmasta päästä. Onneksi olen kirjallisesti lahjakas pikkuporvari, joten kaivan vain rahat kirjaillusta säästösukasta, sillä pitäähän sinisukalla olla boheemit kakkulat, made in. Mainittakoon, että pesukone on edelleen mallia linko ei toimi vaan emäntä vääntää pyykin kuivaksi. Pussilakanatkin. 

6.12.2012

Talvipäiväkirjan lehdiltä, sivu 2: Hyvää itsenäisyyspäivää!



6.12. Hyvää itsenäisyyspäivää! Täällä Satakunnassa pakkanen on laskenut, mutta vastaavasti aurinko verhoutuu tummanharmaaseen paksuun pilvimassaan. 

Tuntematonta sotilasta ei sitten esitetäkään päivällä. Jotenkin on kuulunut perinteeseen katsoa joka vuosi se Minä seison kovennettua -kohtaus, johon koko elokuva ja sodan mielettömyys kliimaksoituu. Ja se, miten Lehto panee pyssynpiipun suuhunsa tärisevin käsin ja ampuu itsensä taivaan tuuliin. 

Suomen itsenäisyyspäivän vietto kulminoituu vuosi vuoden jälkeen sotien esillekaivamiseen, raskaaseen ja hiljaiseen muisteluun. Miksei niinkin, mutta vähän ankeaa. Lapsuudenkodissani sytytettiin aina kaksi kynttilää ikkunalle, ja oltiin vakavia. Tunnen lähes huonoa omaatuntoa, ellen minäkin sytytä.  On vaan vaikea sytyttää kynttilöitä, kun ikkunalautoja ei enää rakenneta. Kerrostaloissa, rivitaloissa, jopa omakotitaloissa ikkunat ovat useimmiten laudattomia. Toin mökiltä vanhan harmaantuneen penkin istuinlaudan ja asetin sen keittiön ikkunan eteen, pöytätasojen väliin. On kaunis ja vahva, parempi kuin mikään ohut design-lastulevylauta. Siihen sytytän illalla kynttilät ja avaan verhon. 

Taidan olla  vähän isänmaallinen, jopa niin, että minusta on hauskaa avata portteja muillekin kotimaahani. Se vaan, että tämä on aika kylmä ja karu maa lämpöön ja vilkkauteen tottuneille ihmisille. Mitähän ne meistä ajattelevat? Meitä saatetaan ainakin pitää epäystävällisinä ja töykeinä, koska emme hallitse small talkia, vaan saatamme jopa olla hiljaa seurassa, jossa on ulkomaalaisia. He taatusti ihmettelevät, että mikä noita vaivaa, kun eivät puhu mitään. Jopa sisareni saksalainen mies oli alkuun kummastellut meidän tapaamme olla välillä hiljaa huoneessa, jossa oli enemmän kuin yksi ihminen. Lukeminen toisten seurassa oli kuulemma epäkohteliasta. Ja niinhän se onkin, jos pelkkä läsnäolo ei riitä, vaan läsnäolo pitää varmentaa puhumalla herkeämättä.  

Suomalainen puhumattomuus ei siis ole myytti, kuten suomalainen viinapää oli muutama sata vuotta sitten, kun Raittiuden Ystävät keksi, että suomalainen rahvas joutuu rappiolle jo yhdestä viinaryypistä. Paloviinaahaan tarjoiltiin aluksi suomalaisissa pappiloissa, jotka harrastivat kapakoimista saadakseen lisätuloja. Paloviinaa sai pappiloista ennen ja jälkeen jumalanpalveluksen. Tosiasiassa suomalaiset joivat viinaa vähemmän kuin muut eurooppalaiset. 

Vaan maljan Suomelle voi kukin nostaa hyvällä omallatunnolla vaikka illalla juhlia katsoessaan. Tässä vielä se kaunein itsenäisyyspäivälaulu, kunnianosoitus niille, joille se kuuluu.

30.11.2012

Talvipäiväkirjan lehdiltä, sivu 1: Sankaritytöt



30.11. Tänään luen lehdet nopeasti. Suuri osa  jutuista jää lukematta, sillä alkava talvimyrsky on jännittävämpi. Pitää päästä ulos kameran kanssa. Iltapäivälehdestä jään kuitenkin lukemaan kahta tarinaa pikkutytöistä, jotka molemmat nostetaan sankareiksi, voittajiksi. Toinen saa palkkioksi timanttikultakorun, kuusivuotias, toinen, kymmenvuotias,  saa  uuden läppärin kotoa kähmityn Nalle Puh -läppärin tilalle. Vaan mikä oli tarina, mitä he oikein tekivät, nuo sankaritytöt?

Otetaan ensin tuo kuusivuotias tyttönen, koska hän pääsee etusivulle neljän senttimetrin korkuisin  ja 0,6 sentin paksuisin kirkuvin kirjaimin. Sankaritytön uroteko on se, että hän on kuopsutellut pihalla vähän maata ja osunut  kultavarkaitten ryöstösaalispussiin. Tyttö on menetellyt sankarilllisesti alusta alkaen,  hän ei ole kiirehtinyt kätkemään  kulta-aarretta vaatteisiinsa, ei ole heittäytynyt sen päälle makaamaan ja odottamaan, että muut menevät pois. Ei, hän on sankarillisesti alkanut näytellä aarretta muille, äidilleenkin! Äitikään ei ole "kaatunut" aarteen päälle, ei  ole edes halunnut myydä sitä pimeillä markkinoilla iltahämärissä. Ei, he ovat osoittaneet ilmiömäisen poikkeuksellista sankarikäytöstä, suurta urhoollisuutta: he ovat soittaneet - poliisille! Kolminkertainen hurraa sankarilliselle perheelle! Harmi vaan, että tytön saama lahjakoru sopii paremmin kahdeksankymppiselle ruustinnalle. 

Entä sitten toinen tapaus? Chisun kappaleen vahingossa  asennetulla imuriohjelmalla ladannut tyttö on totisesti viaton pulmunen, joka on antanut kasvot kaikkien viattomien lapsi-imuroijien tarrakoristeisille miniläppäreille. Uhrikotiin on jouduttu tekemään audienssi, tytölle on  kansalaishyst..keräyksen tuloksena viety uusi läppäri, jotta sankarityttö pääsee jälleen kuuntelemaan Chisua. Eihän lapselta yksinkertaisesti voi viedä lelua suusta! Kansalaiset ovat valppaina! 

Mitä tästäkin sitten muka opimme? Noh, lehden mukaan uhrin iskä, itse taiteilija Chisu ja muut osapuolet olivat oikein istuneet yhdessä alas ja juttelleet, koska eiväthän ihmiset riitele, vaan asiat. Oli mietitty yhdessä suurta kysymystä: "miten voitaisiin vaikuttaa siihen ihan ihmisinä ettei seuraavan 5- tai 6-vuotiaan ovikello soi." Sen tästä opimme. Poliisien ei pidä milloinkaan mennä soittelemaan ovikelloja, sillä aina voi perheessä olla lapsi,  joka ei tiedä. Lasta pitää suojella! Lapselta ei saa ottaa tavaraa pois!

(Maalaus Albert Edelfelt)



26.11.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 14: Lepo siulleki luvassa



25.11. Yhteiskuntatieteiden tohtori Pertti Julkunen kirjoittaa sanomalehdessä (HS 24.11.), että kirjastomelu tuhoaa sivistyksen pohjaa. On rakenteilla uusia kirjastoja, joista halutaan tehdä yhteisöllisiä olohuoneita, joissa saa olla ääntä, kovaa puhetta, menoa ja meininkiä, paljon oheistoimintoja. Jossain yläkerroksissa olisi pieniä työpisteitä läppärikansalaisille, mutta kirjat, ne olisivat kaiken äänen ja puheen keskellä.

Erikoisen voimakkaasti Julkunen suomii Tampereen Metso-kirjastoa, jossa melun lisäksi on kirjojen hakeminen tietokoneelta onnistuttu pilaamaan. Teosten haku on tuskallista hakuohjelman tyrkytteiden ja pakkosyötteiden vuoksi. Sitä paitsi Tampereen kirjastopalvelujohtaja on antanut ymmärtää, että kirjan asemaa voi hyvin heikentää muun kustannuksella, ja nämä heikennystoimet jatkuvat Tampereella, vaikka johtaja itse on jo perunut puheitaan ja on hakeutumassa Helsingin kirjastotoimenjohtajaksi.

Ymmärrän ja jaan Julkusen huolen. Pikkukaupungissakin on ollut yleisönosastokirjoituksia, jossa kansalaiset ovat valittaneet sitä, että kirjastonhoitajat eivät kiellä asiakkaita puhumasta kovaäänisesti, meteli häiritsee kovastikin kirjaston lukurauhaa. 

Meteliä on kaikkialla - ilmanala on täyttynyt kohinasta, tuulettimien hurinasta, ihmisten levottomasta liikehdinnästä, kailotuksesta, huudoista - häly on huumaavaa. Olisi hyvä, jos olisi olemassa hiljaisia paikkoja, julkisia tiloja, äänettömiä busseja, äänenvolyyminappulalla säädettäviä elokuvateattereita. Mihinkään ei pääse pakoon musiikkia, mainoksia, välkkyviä valoja ja kännykkään huutavia kansalaisia. Jostain käsittämättömästä syystä ihanteena pidetään kiireistä ihmistä, jonka arki on tunnin tarkkuudella kalenteriin organisoitu, jonka elämässä ei ole yhtään hiljaista hetkeä, tai jos on, se merkitsee organisoinnin pettämistä tai alkavaa rappiota. 

Ihmisen tulee ylipäänsä puhua koko ajan, sillä sitä pidetään sosiaalisuuden merkkinä - erheellisesti. Hiljainen ihminen on meillä, ja ehkä vielä enemmän muissa kulttuureissa,  ellei halveksittu niin ainakin vähätelty. Työpaikkahaastatteluissa hakijat korostavat poikkeuksetta olevansa sosiaalisia  ja tulevansa kaikkien kanssa toimeen. Kenenkään mieleen  ei tule kysyä, miksi työpaikoilla sitten on usein eri leirejä ja riitoja. Kenenkään mieleen ei taida tulla käänteinen ajatus: sosiaalisen tilan ja hiljaisuuden riistäminen voi olla myös suurta itsekkyyttä ja  - epäsosiaalisuutta. 

Tämä melu ja häly, jos mikä, on Julkusen sanoin sivistyksen ja kulttuurin rappiota, kumarrus sille. Kun ilmanalaa täytetään röyhkeistä äänistä, jumputuksesta,  kajahtelusta,   jatkuvasta liikkeestä, tulee julkisesta tilasta levoton metropoli, ihmisten risteämispaikka, jossa marionetit pyörivät musiikin tahdissa samalla puhelimeen puhuen. Kukaan ei oikeasti kuuntele ketään, vaan peilaa olemassaoloaan hyrränä, jonka pysähtyminen on kuolema. 

Joskus mietin, onko kaikki kakofonia Tulenkantajien koneromantiikan - kiitos vain Mika Waltari ja Olavi Paavolainen -   syy. Kun ne ikkunat avattiin valtateille ja raiteille,  junille, autoille, takomiselle ja junttaamiselle,  ei ehkä ajateltu, että ne lopulta pimentävät taivaan ja musertavat tekniikkansa alle ihmisen ajatuksen ja mielen. Vaan olisi kaikki ntämä tullut ilman Tulenkantajiakin, ehkä. He vain aistivat sen, mikä tekee tuloaan.

26.11.  Muistatteko, miten Ultra Bra lauloi tuulivoimasta kaihoisasti  - ei vieläkään tuulivoimaa. Tiesittekö silloin sen minkä nyt: tuulivoimalat ovat pahimpia melusaastuttajia maaseuduilla? 

Tähän loppuun kaivataan loppukevennystä. Rauhaa siis kaikille! Arvatkaapa, minkä runon suomennos alla on kyseessä.  Suomentajaa ette kuitenkaan arvaa.  

Hiljenivät huiput vuorten,
puien latvat ei pukaha.
Mykkinä on metsän linnut 
- lepo siulleki luvassa.


(Kirjan kansi Sylvi Kunnas)

22.11.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 13: Kuumat aallot



KUUMAT AALLOT

Merja Kyllönen,
Heidi Hautala,
Maria Guzenina-Richardson,
Päivi Räsänen,
Krista Kiuru
sekä vielä ainakin Tanja Karpela.

Kuulkaas tytöt
älkää nyt enää yrittäkö,
laiva uppoaa 
aallot ovat kuumat!

Mitä se semmoinen on
että pääjohtaja eroaa
ja ylijohtaja hakee Lappiin töihin, 
Kyllönen ja Kiuru häh?
Tervala ja Rossilahti hei!
(Henry Laasanen heihei)!

Ja mitä sekin on, 
että sorkitaan valtionyhtiön 
johtajien palkkausjärjestelmää, Hautala häh?
Mikä teitä tyttöjä vaivaa?
Kateus, puute, miesviha,
premenstruaalioireyhtymä,
kuumat aallot häh?

Ja mitä erikoisesti se semmoinen oluen laimentaminen on
tai  alkkohoolin mainoskielto, Kuseniina-Richardsonska häh, 
 tai seksinostokielto, 
ravintolan aukioloaikojen lyhentäminen,  Räsäskä häh,
tai teitten satelliittivalvonta, alkolukko,
0,2:n promilleraja,  miljoonavaillinki,
miehiin osuva kilometrikorvausten pienennys, Kyllöskä hähhäh?

Kukkahattutädit! Tytöt! Ämmät! Femakot! 
Miesvihaajat! (Henry Laasanen heihei!)

Keskittykää kahvinkeittoon,  monistamiseen, avustustoimintaan, 
pyllistelkää toimistoissa, hoitakaa vanhukset,  sairaat ja lapset,
mutta jättäkää päätökset miehille,
sillä miehen paineensietokyky on vahva.
Mies on valo pimeässä,
mies ei taitu myrskyssä!

...

Ja mikä se missikin oli,
se Tanja Karpela häh?
Katastrofi korkkareilla.



(Maalaus J. M. V. Turner)

20.11.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 12: Toivo elää



19.11. Ehkä olette unohtaneet Toivon, jolla oli tapana tuoda minulle joulukuusi kotiovelle? Joka halasi minulle hyvät joulut ja jolle minä annoin yhden keittiön alakaapin hyvistä konjakkipulloista? Elsa-vaimon mukaan kuusi valittiin jo kesällä syynäämällä sitä perä pitkällä  joka ilmansuunnasta.

Tänään ovikello soi aamupäivällä, kun olin vielä yöpaidassa. Vanha nainen rollaattorilla, pitkulainen kukkakaupan paketti rollaattorin sarvessa, en tuntenut heti hatun alla olevia uurteisia ja hieman kelmeitä kasvoja. Vasta kun nainen puhui, tunsin. Elsa. Toivo oli kuollut ja jättänyt Elsan 58 aviovuoden jälkeen yksin. Elsa itki ja nauroi yhtaikaa ja ojensi kukkapakettia minulle. Kaikki on niin tyhjää, ei ole mitään. On  surullista mennä tyhjään kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kalliskin asunto on ja liian iso, kaksio. Vuokra 500 euroa siivoojan eläkkeestä. Istutin Elsan sohvaan ja tarjosin kahvia, mutta hän ei suostunut otttamaan mitään. Siispä puhuimme.

Elsa selviää kyllä,  kun suruitkut on kaikkien kanssa itketty ja kun yksin ollessa ei enää koko ajan valu poskille. Kyynelvirrat ehtyvät.  Elsa on seurallinen ja iloinen ihminen, kaksi lastakin - tosin tyttären miehen hautajaiset ovat nyt lauantaina ja poika elää yksinäisenä  ikäpoikana. Sotalapsuus Ruotsissa opetti   hylättynä olemisen ja elämän jatkumisen. Ehkä juuri nuo vuodet tekivät Elsasta ja Elsan kautta Toivostakin sitä, mitä he olivat, lämpimiä ihmisiä, itsestään melua pitämättömiä muitten tukijoita ja auttajia. 

Muistan kun muutin takaisin Pikkukaupunkiin lapsen kanssa. Toivo asui samassa pihapiirissä ja tuli muita mutkitta katsomaan minua ja tytärtä, että mitä me tarvitsisimme. Elsa neuvoi minulle pesutuvat ja kutsui illalla kylään, istutti pihakeinuun  ja työnsi punaisen camparilasin käteen ja kahvikupin perään pullalautasineen. Toivo istutti haitarin polvelleen ja soitti Syyspihlajan alla ja Mandshurian kummut, ja lauloi kirkkokuoroäänellään niin että piha raikui. 

Huomenna menen katsomaan Toivon hautaa ja vien  ehkä kukan, ainakin haluaisin viedä.  Hautaus oli vain perheen kesken. Luulen, että Elsalla ei yksinkertaisesti ollut rahaa järjestää isoja hautajaisia, vaikka ystäviä on paljon. Hän ei halunnut käskeä ketään, kun  kahvituskin on pienestä eläkkeestä liikaa, etenkin kun hautapaikka, arkku tai uurna ja kivi maksavat tuhansia euroja. 

21.11. Lyhensin kirjoitusta poistamalla siitä kirjallisuusosion.  Jätetään vain Toivo elämään tähän. Tarkoitus oli  kyllä poistaa tämä kirjoitus kokonaan - väsyneenä kahteen ikävään anonyymiin - mutta jääköön tähän. 

(Maalaus Camille Pissarro, Cezanne)

14.11.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 11: Kylmäävää



Eilisessä lehdessä kerrottiin, että kaksi 15-vuotiasta poikaa sai parin tonnin rapsut  ammuttuaan rauhoitetun laulujoutsenen. Pojat olivat soudelleet Etelä-Savon järvimaisemissa syyskuussa, toinen airoissa, toinen pyssyssä, luvallisessa.  Kyllä, lapselle luvallisessa. Oli sitten nähty valkea joutsen ja posautettiin se tuonen maille. Voin kuvitella, että naurettiin päälle. Kaislikossa odotti taatusti kumppani tai poikaset, sillä harvoin joutsen on yksinään.

Meillä on aina ihasteltu lasten itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä. Meillä on tilastollisesti maailman yksinään syövimmät lapset, ja kärjen tuntumassa olemme edelleen myös tyttöjen ja poikien itsemurhahakuisuudessa. Ilmeisesti lapset ovat sitten myös myös kyllin kypsiä  heiluttelemaan ladattua pyssyä alueella, jossa liikkuu ihmisiäkin. Pitäähän poikien päästä ampumaan. Paistia pöytään äidille, saattaa äiti miettiä. Jos minä olisin pyssyperheen äiti, kävisin omatoimisesti upottamassa kaikki talon pyssyt, luvalliset ja luvattomat suonsilmäkkeeseen. 

Ja nyt pääministeri Katainen tahtoo kotiäiditkin edes osapäivätöihin, koska ruotsalaisnaiset voittavat työnteossa meidät. Katainen ei tunnu tietävän mitään asiantuntijoiden mielipiteistä siitä, että alle kolmivuotias ei juurikaan pysty päiväkotisosiaalisuuteen, hänellä ei ole siihen valmiuksia. Kolmivuotias leikkii yhden tutun kanssa kerrallaan, ja vain pienen hetken, ryhmä on hänelle kakofoninen kauhistus, joka ei suinkaan edistä  sosiaalisuutta, vaan aiheuttaa hämmennystä ja rauhattomuutta. Ei ole pitkä aika siitä, kun kolmivuotias vasta  oppi, että hänen kätensä on osa häntä itseään eikä irrallinen esine, ja äiti  on erillinen olento, ei hänen ruumiinsa jatkopala.  Hämmästyttää, että tätä tietoutta ei ole kaikilla vanhemmillakaan! Lapsi on meillä ollut jo liian kauan yhteiskunnan jyräämä. Päiväkotiin ehtii vasta sitten, kun lapsella on valmiuksia sosiaalisuuden edistämiseen.

Sekin on vielä kauheaksi lopuksi kylmäävää, että lehtitietojen mukaan Helsingin hovioikeus laskee lapsenmurhaajan ehdonalaiseen vapauteen  heinäkuussa, vaikka miehen jäännösrangaistus olisi vielä kolme vuotta. Mies murhasi pirtupäissään  avovaimonsa viisivuotiaan pikkutytön  kuristamalla kurkusta ja puukottamalla tätä elokuussa 1997.  

Sosiaalinen ymmärtäminen ja päänsilitys kasvatusmielessä on meillä ja Ruotsissa ehkä maailman pisimmälle vietyä.  Myös ns. Heino-murhien tekijäpoika pääsee vapaaksi elokuussa. Se joka vaani housut kintuissa puskissa  ja ampui  kiven takaa  kaksi ihmistä,   Miten pitkälle ihmisen pitää lopulta ymmärtää murhaajia, oli uhrina sitten joutsen tai toinen ihminen? Tai miten pitkälle pitää ymmärtää päättäjiä, jotka eivät tiedä ja piittaa lapsen parhaasta, vaan rakentavat yhteiskuntaa aikuisten työelämäehdoilla?

PS Loppuun pieni positiivinen kehotus. Lukekaa Eeva Kilven uusin, päiväkirjamuotoinen aforismi-jutustelukokoelma Kuolinsiivous. Se on hyvä kirja, kylmäävästä nimestään huolimatta positiivinen ja reipas kirja. 

(Kuva-animaatio)

6.11.2012

Ur höstdagboken, sidan 10:Till svenska dagens äran!



Hejsan alla mina vänner! Det är dags att skriva den traditionella svenska dagens bloggkåseri. Här kommer den. 

Jag är glad, att vi har ett tvåspråkigt land, för det är rikhet för oss alla. Egentligen vi är ett trespråkig folk - saame, men vi glömmer alltid det. Människor i Lappland skulle hålla mer ljud för sitt eget språk.

Jag är också glad, att jag hade en utomordentlig lärarinna, Minna, i svenska språket. Jag tror, att jag gör inte elaka misstager, endast små, som hindrar inte förståelse. Tänk, att jag har minnat alla dessa ord utan ordbok! Minner du svenska ord lika bra? Kan du skriva svenska satser? Hade du en god lärarinna eller lärare i svenskan? Och min grammatik är mycket klar. Om jag vet inte, jag bara skriver tappert något. 

Det, som jag inte tycker i svenskan, är personpronominernas han och hon, och substantivernas lärare och lärärinna -typ dualitet. Gammaldags!

Alla skriver alltid engelska, och linkar engelska linker här i min blogg. Varför gör de så? Varför linkar de aldrig svenska linker? Jag har lärt att hata engelskan!  Jag älskar svenskan och finskan. 

I målning över kan du se, hur en glad man jubilerar svenska dagen i Åbo. Han viskar sin hatt till Aurajoki och njuter av livets berusning. Andra männer ta artigt hand om en mycket vacker dam, som jubilerar med dem. Alla har så härligt och roligt. 

I dag spännar jag, skall Obama fortsätter, eller stiger Romney till makt. Jag hoppas, att Obama kan fortsätta, fastän han har inte gjort stora sociala reformer i USA. Ännu människan är altt ensam i nöd. Människan är beroende på andra människans välgörenhet. Hemskt!


(Målning Peter Dahl, Fredmans epistel nr 33, Stolta Stad)

3.11.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 9: Tataari kirjoitti Facebookiin


Muuan kommentoija kysäisi edellisen keskustelun lopussa, eikö tässä blogissa keskustella siitä, että tataari on kirjoittanut Facebookiin. Viittasi Saul Schubakiin.  

Kyllä vaan, sopii siitäkin keskustella, että tataari kirjoittaa Facebookiin. Onhan se nyt tavatonta. Eivätkös ne paimenna karjaa jossakin vuorilla hiusraja kulmakarvoissa kiinni narusandaalit jalassa?

Mutta siis Saul Schubakhan kirjoitti, että on järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä lapsilisillä. No niinhän se onkin. Järjenvastaista. Luomakunta on kehittynyt nykyiseen kukkeuteensa nimenomaan siltä pohjalta, että maat ja maannut on saanut se, joka on ensin sinne ehtinyt, ollut fyysisesti vahvin. Siihen on iskenyt seipään ja sanonut: tämä olkoon minun niin kauas kuin silmä siintää.  Vahva saa ja pärjää,  heikot sortuu elon tiellä,  muruja on elon onni, suurin osa suruja, ettäs tiedätte hitaammat. 

Tätähän Pentti Linkolakin esitti: vahvat veneeseen, heikot yli laidan, isku näpeille, kyllä ne sinne vajoavat, kun tarpeeksi takoo. Kaikille kun ei ole tilaa eikä elinmahdollisuuksia. Linkolalla on ihailijansa korkeissa piireissäkin. Ettet vaan sinäkin salaa ihailisi Linkolaa, sinä vihreä sielu? Kenties Linkolassa onkin sopiva annos leijonakuningasta tai viidakon vahvinta tiikeriä? Miten lienee tataari Schubakin? Saako puolueen tuen vai potkun persuksiinsa?  Vai ammutaanko mies Benin tallin seinustalle? 

Kenties nämä Linkolat, Vanhas Tatut ja Schubakit ovatkin oikeassa, ja me muut väärässä? Ihminen  ei olekaan sosiaalinen eläin enää silloin, kun laarit pitää jakaa entistä useamman kanssa. Yhteiskunnan ylläpitorakenteet natisevat liitoksissaan, heikot ovat alkaneet jo tippua raoista ulos, kuka pää edellä, kuka nenästä kiinni pitäen, kuka potkittuna, kuka itse vauhtia antaen, kuka pystyyn kuolleena. 

Vaan Schubak. Millaisessa elinpiirissä näitä totuudentorvia kasvaa? Ovatko he isiensä kuvia vai kapinoitsijoita? 


24.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 8: Älä sinä narraa köyhän lasta



24.10.  Kuunnellaanpa vaihteeksi kaunista musiikkia, kun on ollut niin hektiset paikat tuolla edellisissä keskusteluissa, että olen ihan liekeissä kommenttien kanssa. Kommentit jatkuisivat varmaan hamaan tappiin asti, ellen aloittaisi uutta keskustelua. Olenkin havainnut, että keskustelut ovat pitkää samaa jatkumoa, koskaan päättymätöntä sulkakynän heilutusta. Väki humpsahtaa mieluusti takaisin ikuisuusaiheita jauhamaan, minä etunenässä. Siinä ohessa poiketaan syntisillekin sivupoluille, mutta palataan taas.

Kumma jos tämä postaus kirvoittaa kielenkannat samaan tahtiin, kun en aio panna tähän mitään täkyä, en pienintäkään provosointia. Mainitsen vain, että vaalit ovat tulevana sunnuntaina, jolloin nähdään, mitä sieltä tulee, jytky vai parku. Itselläni ei ole aavistustkaan, kuka saa ääneni, kun paikalliset ehdokkaat ovat niin huonoja. Kaikki ovat täällä samaa mieltä, niin keskustalaiset, sosiaalidemokraatit, kokoomuslaiset, vasemmistoliitto. Äänestäisin mielelläni Helsingissä, jossa on valinnanvaraa joka puolueessa. On kai pakko etsiä jokin minulle tärkeä kysymys, ja arpoa ääni sille, joka on lähimpänä minun ajatuksiani. 

Muutoin olen  nyt vähän kuutamolla, joten siksi lyhyt ja jokseenkin harkitsematon postaus.  Olen vähän kuin puuduksissa vieläkin, kun maanantaina vedettiin hammas, pala fyysistä minua.  Vasen takahammas, peräti nelijuurinen. Hammaslääkäri työnsi verisen hampaan näkökenttääni, ja sanoi, että tämä kannatti vetää, on kiemuraiset juuret. On se julmaa, kun ihmistä riisutaan.  

Vaan implantillahan siitä selviää,  jos on pätäkkää tarpeeksi. En tiedä, onko minulla, mutta pitäähän ihmisellä olla hyvä puruhammas, kun on tällainen ruokaesteetikko kuin minä. Ja onhan köyhänkin lapsellakin monenlaisia oikeuksia tuon musiikin mukaan, joka taustalla kuuluu. Eiköhän kunnossa oleva purukalusto kuulu niihin. Lapsuudessani aikuisilla oli tapana olla huonot hampaat. Niitä vedettiin säälittä, ja usein ei hankittu tyhjiin koloihin mitään. Nastahampaita oli jonkin verran, ja kai ne olivat halvempia. Katkeilivat helposti. Vasta kun koko suu oli hampaaton, ryhdyttiin tekohampaiden hankintaan.

Tilasin Eeva Kilven uusimman kirjan kirjastosta, ja tekstiviesti ilmoitti, että Kuolinsiivous on saapunut. Hätkähdin hieman, kun en muistanut kirjan nimeä, etenkin kun olen juuri raatona. Haen huomenna ja käyn pitkästä aikaa kuvaamassa, jos hammas paranee tähän tahtiin kuin näyttää. 

PS Einesbaarissa on pitkästä aikaa uusi kirjaesittely, jonka on kirjoittanut Riku Riemu. On tulossa myös juttu Volter Kilven Alastalon salissa -kirjasta, joten varatkaapas teos kirjastosta ajoissa! Tässä punnitaan todellisten lukijoitten veri. Kun on lukenut, kannattaa pukeutua Olen lukenut Alastalon salissa -teepaitaan. Kirjastonhoitaja mainosti minulle sitä. Vielä en voi pukea paitaa ylleni, sillä opiskeluaikana fuskasin tämän kirjan kohdalla. 

Tässä linkki kuitenkin ensin uusimpaan esittelyyn, jossa myös veri punnitaan, kirja kun ei ole hittikamaa eikä trendituote. Oletko sinä lukenut teoksen? 

Linkki:

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa

17.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 7: On lautalla pienoinen kahvila




15.10. Liikenneministeri Merja Kyllösessä on ruutia. Hyvä Merja! 

Milloin viimeksi on nähty näin herkullinen tilanne? Naispoliitikko näyttää liikenneviraston omavaltaiselle johtajalle missä mennään ja pyytää tätä pysymään ministeriön viitoittamalla tiellä. Johtaja viis veisaa naikkosen ohjeistuksesta, ja hänen avukseen rientääkin hyvä veli Kimmo Sasi , joka vakuuttaa, että mies on korvaamaton ja että ei se hänen alaisuudessaan vikuroinut. Näin onkin kohta kaikille selvää, että vika on Kyllösessä ja reviiritaistelussa sekä mitä todennäköisimmin nyt vaan naisellisessa osaamattomuudessa. Sillä nyt ei ole merkitystä, että johtaja on käyttänyt valtion rahoja väärin, semmoista nyt vaan sattuu varsinkin kun ministeri on tehnyt vääriä painotuksia eikä taida nyt vaan osata miesten asioita. Miesvaltaiset tärkeät elimet päättävät tutkia asian juurta myöten. Ennen kaikkea varmaan Kyllösen osuuden.

16.10. Kun asuu maaseudulla, pikkukaupungissa, on äärimmäisen vaikea löytää sopivaa ehdokasta edes kunnallisvaaleissa, saati eduskuntavaaleissa, ellei ole keskustahenkinen. Vasemmistopuolueet ovat täynnään putkimiestä, laitoshuoltajaa, lähihoitajaa, asentajaa, joiden ajatusmaailma poikennee omastani melkoisesti. Tällä en tarkoita sanoa, kummalla on parempi ajatusmaailma, vaan sitä, että se on vain erilainen. Yhtään pidemmälle kouluttautunutta henkilöä ei listoilta löydy, ja minä nyt satun luottamaan koulutukseen ihmisen ajatusmaailman avartajana. Vihreissä on muutama lähes teiniltä näyttävä ehdokas, ja kouluttautuneet ihmiset, joilla kaiken järjen mukaan voisi olettaa olevan enemmän tietopohjaa, ovat sitten taas kokoomuksen kaupallisissa riveissä, ja minulle taas kaupallisuus ja jäykkä porvarillisuus ovat vieraita. Kokoomuksessa on kyllä pari entistä luokkatoveriani, mutta he edustavat koti, uskonto ja isänmaa -linjaa, jota minäkin kyllä jossain mielessä arvostan, mutta en ylitse  humaanien arvojen. 

Kun toimin luottamusmiehenä, jouduin usein palavereihin mm. koulutuslautakunnan kanssa. Tämä oli hyvä näköalapaikka kunnallispolitiikan kiemuroihin. Koulutuslautakunta koostui keskustalaisista isännistä, joilla ei ollut mitään käsitystä kouluasioista. Päätökset tehtiin aina taloudellisia säästöjä ajatellen, koulu ei yksinkertaisesti saanut syödä rahaa, investoinnit olivat kiven takana ja opettajia pantiin viikoiksi palkattomalle pakkovapaalle. Väitän, että näin ei olisi tehty, jos lautakunnissa olisi ollut edes hitunen asiantuntemusta jonkin verran opiskelleiden ihmisten kautta. Sama asiantuntemattomuus koskee monia muita lautakuntia ja kunnallisisa kokoonpanoja. Valta ei ole tietäjillä ja osaajilla, vaan usein siellä, missä on taloudellinen valta, mutta ei asiantuntemusta, eli  varsin usein voimakas ja asenteiltaan vanhoillinen patriarkaatti johtaa maaseudun kuntia. 

Enemmän  tarvitaan nimenomaan kunnallispolitiikan tasolle topakoita merjakyllösiä, jotka asiantuntemuksellaan panevat luun kurkkuun vallalla pröystäilijöille ja potkaisevat heidät tarvittaessa lautalta veteen!

(Valokuvassa Siiri Angerkoski,  SF-elokuvasta On lautalla pienoinen kahvila)

11.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 6: Lataa ja varmista



10.10.  Bloggerin uudistama blogirakenne on osoittautumassa heikoksi, jos keskustelu venähtää pitkäksi. Kaikki ei todellakaan ole vain lyhytviestintää ja kiivastempoista tykitystä. 

Yli kahdensadan menevät kommentit piiloutuvat nimittäin näkymättömiin, ellei lukija huomaa painaa keskustelulomakesivun alaosassa olevaa Lataa lisää -linkkiä. Sama toistuu sitten jatkossa: yli 250 menevät kommentit piiloutuvat uudelleen, ellei taas huomaa painaa alalaidassa pientä lataamaan kehottavaa tekstiä. Ja sama sitten taas yli 300:n, aina viidenkymmenen viestin välein. 

Mitä tästä opimme? Suosikaamme lyhytviestintää, olkaamme kiireisiä, älkäämme välittäkö syventää asioita. Älkäämme ainakaan ryhtykö runolle tahikka syntisille sivupoluille epämääräisten kommentoijien kanssa!  Julkaiskaamme kuolemattomia omia pohdiskelujamme päivittäin uudessa blogikirjoituksessa! Parhaimmillaan bloggaaminen lieneekin, kun Aleksis Kiven päivänä laadimme ilman tekstejä olevan postauksen, jossa Aleksis nojaa nyrkkiään vihertävään poskeensa. Tai kuvaamme päivän asun ja kipollisen lattekahvia. Tekstinä vaikka Hih!

11.10. Tuolla edellisessä keskustelussa, sen lukemattomilla sivuilla käydään sen sijaan innokasta ja nähtävästi koskaan päättymätöntä keskustelua milloin mistäkin (anteeksi Jarmo Papinniemi, luulen ettet pahastuisi). Intohimoja ovat herättäneet Per Looksin autenttiset kasvokuvat. Aivan samanlaista jälkeä tekee passikuvaaja. Tälle vankikarkurikavalkadille ei sitten saisi nauraa, koska nauruhan nyt himputti soikoon on pilkkaa ja ilkeämielistä rienausta. Tulee panna suu suppuun ja sanoa että mautonta pilaa ihmisparoista. 

Miten joku ei käsitä, että nauru ja ilkeys ovat yhtä kaukana toisistaan kuin mummo vessasta?    Miten joku ei käsitä, että kaikki eivät näe perussuomalaisten ehdokkaita invalideina, jotka tarvitsevat erityissuojelua? 

Hyvää tekevä nauru kumpuaa hyvistä huumorin lähteistä, jopa siitä että tunnistaa itsensä Per Looksin sivuilta ja tuntee, että itsekin voisi olla siinä hieman pöllämystynyt ilme kasvoillaan. Naurajahan pystyy samaistumaan ja kokemaan empatiaa. Väitän jopa, että se joka ei osaa asettaa itseään toisen asemaan tai myös tarvittaessa tarpeeksi alas ihmisten välisissä hierakioissa, ei osaa nauraa. Naurua ihmisen raadollisuudelle, jonka itsessään tunnistaa. Naurua itselle. Naurua Per Looksille. Naurua mille tahansa valikoidulle kuvakokoelmalle - opettajista saisi hauskan kavalkadin.


Edellinen mammuttieskustelu sivusi myös ihmisen rumuutta. Erään lukijan mukaan hänen eteläeurooppalaisessa asuinmaassaan kaunista ihmistä ja siis myös naista arvostetaan enemmän kuin Suomessa. Tämän uskon. Suomessa esimerkiksi  opettajan seksikäs habitus aiheuttaa epäluottamusta hänen työssä pärjäämiseensä, ja julkisuuteen juuri tulleen tutkimuksenkin mukaan seksikästä opettajaa voidaan myös kiusata työpaikalla.  Näyttääkin siltä, että Suomessa rumaa naista kunnioitetaan, ja häntä pidetään uskottavana, kauniille taas näytetään paikka sängyssä selällään.


Ulkonäkö oli minunkin teinivuosinani tärkeä. Poikia ei suinkaan arvosteltu minkäänlaisen koulu- tai urheilupärjäämisen tai heidän kotinsa varallisuuden mukaan, vaan sataprosenttisesti ulkonäön mukaan. Hyvännäköinen oli ykköskriteeri rakastumisissa. Edelleen esimerkiksi tositeeveeohjelmissa valitaan petikumppani puhtaasti ulkonäkösyistä. Ihmisen kannattaa siis olla hyvännäköinen, jos haluaa pärjätä sukupuolimarkkinoila. Työelämässä on parempi olla vähän ruma.

Haluan lopuksi vielä puolustaa pitkiä keskusteluja. Niissä on usein helmiä kommentteina. Itsekin panostan vastauksiini joskus enemmän kuin uuteen blogikirjoitukseen. Onkin aika tylyä - joskin ymmärrettävää se, että joku aina välillä sanoo, ettei jaksa lukea noin pitkiä keskusteluja. Toisaalta taas mittari näyttää, että lukijoita riittää monin verroin enemmän kuin kommentoijia. Se ilahduttaa! Minä puolestani en oikein jaksa tynkäpostauksia.

4.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 5: Arvosana elämästä



3.10.  Illalla järkytyin Parnasso-lehden päätoimittajan kuolemasta, vaikken tuntenut häntä. Miten niin kaunis ja nuori, ystävälliskasvoinen ihminen voi kuolla yhtäkkiä? Pidin hänen kirjoitustyylistään enkä olisi voinut kuvitella, että hän olisi koskaan sanonut kenellekään kirjoittajalle ivallisesti tai että hän olisi pilkannut mitään tai ketään. Silti hänellä oli monet langat käsissään ja hän oli päässyt noin pitkälle, noin nuorena. 

Nyt monessa paikassa lukee, että tämä surullinen tapahtuma panee ihmisen ajattelemaan omaa elämäänsä ja päiviensä määrää. Toisaalta sitten taas joku Houellebecq sanoo, että elämä voi hyvin olla sekä lyhyt että tyhjä ja että päivät voivat kulua köyhinä, jättämättä minkäänlaista jälkeä tai muistoja. Minäkään en oikein ymmärrä, mistä tulee tämä kiire ja vaatimus, että elämää tulee jotenkin tietoisesti ja kalenterivetoisesti elää, siis oikein elää, suorittaa elämää. Puuttuu vielä, että siitä saisi arvosanan. 

Moni hieno ihminen olisi saanut huonon arvosanan elämästään, jos kriteerinä on se, että  selviää täysissä ruumiin ja sielunvoimissa ja kohtalaisen varakkaana vanhaksi, mutta ei rasittavan vanhaksi asti.  Kuolema mielellään  seisovilta jaloilta. Aleksis Kivi olisi saanut elämästään ehkä ala-arvoisen, niin totaalisesti hän eläessään epäonnistui kaikessa. 

4.10Minunkaan elämässäni ei ole hurraamista. Minulla on nimittäin pahanlaista taipumusta olla tarttumatta elämän tarjoamiin tilaisuuksiin, ainakaan en tartu  väkevästi,  näkyvästi tai pitävästi. En taitaisi minäkään siis saada kovin hyvää arvosanaa, ehkä tyydyttävän. Joskus kyllä ajattelen niin, että niin paljon tapahtuu juuri silloin, kun ei tapahdu mitään. Vaikka eilen metsässä, kun seisoin sammalikossa katajien keskellä katselemassa syksyistä luontoa. Osuin piipittävään hippiäisyhdyskuntaan, joka piti riemukkaita pelejään katajien oksilla. Niiden kuvaaminen oli monin verroin tapahtumarikkaampaa kuin istuminen kekkereissä tai notkuminen baarissa.

Tänään on hämärä päivä, sataa kaatamalla. Kävin vanhalla koulullani mammografiaseulonnassa. Enpä ole ennen joutunut miehen pideltäväksi. Miekkonen tarrasi muitta mutkitta kiinni ja nosteli kohteen takaapäin tarvittavaan asentoon ja kulmaan niin että olin hänen käsivarsiensa sisällä. Hän on varmaan tottunut tehtäväänsä, mutta veikkaan, että Pikkukaupungin naisväki ei ole. Huoneessa ei ollut ketään muuta. Selvisin hienosti, vaikka kieleni päällä pyöri kysymys siitä, miten naiset suhtautuvat miesrintatutkijaan. Olin itse kai vähän pöllämystynyt, ja samalla ymmärsin, että kysymys olisi kertonut jotakin omasta hämmennyksestäni. Niinpä en kysynyt, vaan ajattelin, että parasta olla ihan vaan asiallinen, kuin tämä olisi jokapäiväistä, että vieras ottaa rintasi käteensä ja leipoo sen oikean asentoon.

Niin, piti vielä sanomani, että kun astuin entiseen suomen luokkaani, jossa tutkimus tapahtui, tunsin iloa ja kaihoa. Katselin kauan tuttua liitutaulua ja tuttua käytävää, jota tuhannesti olin marssinut, ja vielä unissanikin. Ehkä sittenkin elän ihan hyvää elämää tässä päivässä, kun minulla on juuret johonkin.

(Maalaus Hugo Simberg)


1.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 4: Tasapainon etsintää




1.10. Katsoin Areenasta Suomen marsalkka -elokuvan.  Elokuva oli kaikin tavoin sympaattinen, niin kuin muuan kommentoija edellisessä keskustelussa mainitsi. Se jäikin päällimmäiseksi tunnelmaksi tästä katsomisesta. Oikein muuta ei jäänytkään. Kovin oli ohut anti monisäikeisestä ihmisestä. Ei kai tämä vaan ollut elokuvan traileri?  En oikein pysy perässä, että tästä neljänkymmenenkolmen minuutin elokuvasesta on tehty lisäksi mittava dokumenttisarja.

Keskustelevan yleisön vimmaiset etukäteispuheet mustasta marskista tuntuvat turhalta tässä yhteydessä, sillä mustuudesta ei saatu oikein mitään irti, vaikka sankarilla oli arpia poskessa ja kaiken kukkuraksi eripituiset jalat ja keinuva kävely. Varsinkin elokuvan mustat naiset olivat kuin iltapäivän tv-saippuasarjasta. Naiset vaihtuivat tiuhaan tahtiin marskin elämässä. Ensin kuoli äiti, sitten pojan rakas Käthy-hevonen, sitten naitiin Anastasia, perijätär, petyttiin kun ei tullut elävää poikaa ja pantiin vaimo  pellolle, sitten luovuttiin varatusta rakastajattaresta, sotilaskaverin vaimosta ja kosaistiin nuorta  kaunotarta ja  vedettiin vesiperä. Jossain välissä hakattiin  vaimoa ja tarjoiltiin kierros koko baariväelle. 

Ja  kaiken aikaa tai aina välillä kertoja kertoi taustalla tätä marskin naistarinaa silmät killillään kuunteleville pikku ipanoille, harvalautaisessa majassa. Oli sinä pikkukorville jännittävää kuultavaa. Tarinan opetus oli, että tulee löytää tasapaino työnteon ja lähimmäisten välillä. Marski ei  löytänyt, ja jäi yksin, uroteoista huolimatta. Uskoakseni lapset kätkivät sanat sydämeensä ja tutkistelivat niitä tarkasti. Näpä lapset eivät olleet kriittisiä, vaan auliita vastaanottamaan kaukaisen maan sankaritarinan opetuksen.

1.10. myöh. Toinen asia. Kokoomuksen sairausajan palkanalennusesitys on käsittämätöntä hapuilua taloustilanteen tasapainottamiseksi, epäluottamuksenosoitus rehellistä palkkatyötä puurtavalle kansanosalle, jota ei milloinkaaan kohtaa lisäeläke tai kultainen kädenpuristus tai muu merkittävä luontaisetuus. Alentunut palkkahan vaikuttaa muuallekin kuin kuukauden ansioon. Se pienentää myös pysyvästi tulevia eläkkeitä työssään sairastuneilta tai uupuneilta, mikä puolestaan näkyy tavalla tai toisella myös terveyskeskusten entistä suurempana kuormituksena. 

Itse olin ennen työkyvyttömyyseläkkeelle joutumistani pitkillä toistuvilla sairauslomilla, kaksikin kuukautta yhteen menoon, kun ei ääntä tullut botox-pistoksen jälkeen kuin käheä pihaus. Jos minua olisi rangaistu tästä ansionmenetyksellä, se olisi todennäköisesti johtanut siihen, että olisin tullut töihin ennen aikojani ja aiheuttanut pihinälläni paitsi oppilaalle kiusaantumista ja haittaa opiskelulle, myös pysyvää vahinkoa äänihuulilleni. 

Nyt kun en ole enää puhumassa työkseni, ääneni on muuten kirkastunut ja toimii paremmin. Pärjään elämässäni, vaikka ilmaisuni onkin rajoittunutta ja valikoitunutta. Luultavasti on ihmisiä, jotka eivät huomaa puhevammaani. En selitä sitä enää kenellekään, niin kuin ennen, olen vaan ja puhun, tehköön päätelmänsä itse ja kysyköön, jos tahtoo. Mielelläni vastaan.

(Valokuvateos Maleonn)

PS Elokuva Suomen marsalkka esitetään televisiossa 7.10. Elokuvaa koskevat dokumentit pyörivät jo Ylen kanavalla.

PS2 Noihin edellisten keskustelujen yli 200-kommenttisiin ketjuihin pääsee halutessaan  aivan kommenttisivun alalaidassa olevasta huomaamattomasta Lataa lisää -linkistä! Muutoin ketjujen uusimmat kommentit eivät näy Bloggerin uudistuneessa rakenteessa.


25.9.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 3: Seksi hoitaa psyykettä


24.9. Ei pitäisi lukea iltapäivälehtiä ja muita kyseenalaisia julkaisuja. Yhdessä niistä pari- ja seksuaaliterapeutti sanoo, että kypsä ja terve seksuaalisuus on  ehtymätön voimavara  ja että seksuaalisuus hoitaa psyykettä.  Mikä se semmoinen   psyykettä on? Miksi toimittaja ei korjaa pari- ja seksuaaliterapeutin partitiivimuotoa lehteen? Pitäähän toimittajan osata sanoa että psyykeä.  Psyykkeeni posahtaa kohta. 

Onkohan tämän rivitalon asukkailla kypsä ja terve seksuaalisuus? Pareja ainakin on suurin osa, yksin eläviä vain vähän. Yleensä yksinasuvat löytää kerrostalojen uumenista tai maaseudulla peräkamareista, ja heillä kenties on  epäkypsä  seksuaalisuus, kun ovat kerran syrjäytyneet terveestä elämästä.  

25.9 Tänään katselen jälleen Edward Hopperin kiehtovaa maalausta. Kuvassa on mies, joka keskittyy papereihinsa. Hänellä on selvästi kypsä ja terve seksuaalisuus, ja paidansilittäjä kotona. Kuvan nainen sen sijaan ei selvästikään  vietä säännöllistä ja tervettä seksuaalielämää, sillä hän on virittyneessä tilassa heti aamulla ja katselee esimiestään kaihoisasti ja ehkä hieman epäterveesti. Mies on niin täynnä voimavaraa, ettei huomaa edes sitä, että nainen tuskin pääsee kävelemään kapeassa hameessaan, koska reisiä ei saa erilleen riisumatta hametta. Paitsi jos hame on jerseytä, se venyy. 

Pieni sivuloikka - minulla oli yksi ystävä, perseetön Sirpa. Hän painoi ohuimmillaan 44 kiloa ja oli onnessaan, kun persettä ei erottanut sivuprofiilista tyttöjen huoneen kokovartalopeilistä. Minulla näkyi, hyvinkin, ja häpesin kohoumaa. Tuosta nimestä perseetön Sirpa ei muuten kannata närkästyä - perse oli Sirpan mielisanoja, joten olisi omituista puhua perseestä kiertoilmauksin. 

Takaisin arvoitukselliseen kuvaan! Sen jännite on henkilöiden välisessä lyhyessä lyhyessä välimatkassa, ja  erilaisessa ruumiinkielessä. Kannattaa huomata, että naisen perse ja miehen pää ovat samalla tasolla! Onkin vain ajan kysymys, milloin mies herää ja huomaa naisesta väreilyn. 

Minä näen mielessäni tapahtumat hieman pessimistisessä valossa. Nainen saattaa kävellä miehen editse hieman söpöttävin askelin, etualalle Underwood-merkkisen kirjoituskoneen ääreen, hän saattaa pudottaa paperin lattialle aivan miehen edessä tai sitten ei.  Mies ei kuitenkaan kummassakaan tapauksessa riennä avuksi. Pöydän ääressä nainen sitten katsoo alta ripsien, mitä miehen kasvoista näkyy. Mitä luultavimmin miehen kasvot ovat ilmeettömät, mutta silmissä voi olla sumeutta. 

Huomaatteko muuten, minkä kohdan taiteilija Edward Hopper on asettanut kultaiseen leikkauspisteeseen?

(Maalaus Edward Hopper)

18.9.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 2: Pätäkän uusjako


17.9. Hieman huolestuttaa tämä kohu syrjäytyneistä nuorista. Kun Sauli ei nyt tajua, että ei tässä muu auta kuin pätäkkä. Pätäkän uusjako. Kuka suuri ja mahtava se sanoikaan, että  jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan. Ei tässä kotipullaa haluta eikä herasperheistä poimittuja elämäntapaohjeita. Että terveisiä perhehelveteistä vaan!  Ei paljon edes kiinnosta elää normielämää, kun maailma on villi ja vapaa ja viihteestä ja välineistä löytyy vähän köyhemmällekin iPhonet ja Macit. 

18.9. Syrjäytymiskeskustelussa on tainnut mennä puurot ja vellit sekaisin. Syrjäytynyt on jonkinlaisen virallisen taksonomian mukaan se nuori, joka on syrjäytynyt joko kavereista, koulusta tai työstä, tai kaikista niistä. Hyvin asiaa tarkastellaan Kotuksen blogissa

Nyt mediassa mölöävä joukko tuntuu määrittelevän syrjäytyneiksi kaikki rahapulaa kärsivät tilapäisreppanatkin. Itse, ehkä  oman  työtaustani vuoksi näen syrjäytymisen tarkoittavan lähinnä merkittävää lintsailua ja opiskelupaikan karttelemista, täysin joutilaaksi ajautumista, vaikka vaihtoehtoja ja tukea kyllä olisi. En ole tavannut nuorta, joka olisi pudonnut kelkasta sen vuoksi, ettei yhteiskunnasta löytyisi hänelle paikkaa ja auttajia. Ensi vuonna tulee lisäksi opiskelupaikkatakuu, joka nimensä mukaisesti takaa jokaiselle nuorelle opiskelupaikan, jos hän vain haluaa. En ole silti vakuuttunut, että tämä tepsii vaihtoehtoelämää eläviin "syrjäytyneisiin".  Ehkä peruspalkka olisi tässä saumassa hyvä vaihtoehto. Lisää pätäkkää tulisi sitten työelämästä, itse suorittaen.

Olen kyllä lehdistä lukenut tarinoita nuorista, jotka ovat syrjäytyneet mielenterveysjonon hännille, vaikka olisi akuutti tarve hoitoon. Eikö sama päde kuitenkin koko terveydenhuollossa, sillä esimerkiksi vakavasti sairaat syöpäpotilaatkin joutuvat jopa kuukausien jonoon? Sydänleikkauspotilaat voivat jonottaa puolikin vuotta. Kyseessä ei liene siis erikoinen nuorten syrjiminen, vaan koko suomalaisen terveydenhoitomallin heikkous. 

Ja menisikö se sitten niin, että raha auttaa kaikkeen? Tai toisinpäin: rahanpuute on syy syrjäytymiseen yhteiskunnan rattailta? Onko maailma näin materialistinen ja pinnallinen, että raha tuo onnen ja sen puute vie onnen. Ja onko täydellistä puutetta?  Miten on se lapsen rakastamisen ja hänestä huolehtimisen kanssa,  ihmisen tekeminen tietoiseksi siitä, mitä on vastuu vauvasta ja lapsesta, lapsen ensi vuosista? Pitäisikö olla lupa synnyttää lapsia, lapsiajokortti? Kun tähän ikään päässeenä voi sanoa, että lapsi on ihmisen elämän suurin onni, lapsi on parasta huumetta.



PS 1 Päivä on kaunis, ja minä menen kampaajalle, pörrö on lassahtanut, litistynyt päänahkaa vasten, ja sehän ei käy. Tässä iässä pitkä suora tukka alkaa jo vetää ihmistä alas, maata kohti. On  hyvä tavoitella taivaita. 

PS 2 Ohoh, mikä kontrasti, huomaan tarkistusluvussa. Syrjäytynyt nuori ja kampaajalle kahvia juomaan menevä heraseläkeläinen. Anteeksi, häpeän syvästi sitä, että menen. Menen kuitenkin. Hierojallekin tekisi mieleni mennä rentouttamaan selkää. Olisi lähetekin. No, se on jo liian ylellistä. Jumppaan itse ja hölkkäilen metsässä.


(Maalaus Marinus van Reymerswael, Rahanvaihtajat)

11.9.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 1: Murtunut elämä?



10.9. Lehdessä oli hauska uutinen. Eräästä  viktoriaanisesta talosta Englannissa paljastui lattian korjaustöiden yhteydessä mystinen syvä kaivo perheen olohuoneen lattian alta. Kaivo nakoi miestä ja hän tahtoi selvittää, mikä tuo ikivanha kuilu oikein oli. Vaimopas ei antanut lupaa lattian purkuun ja kaivomysteerin selvittämiseen, joten mies sai haudata sisäisen arkeologinsa ja tyytyä lattian peittämiseen. 

Se mikä minua tässä ihmetyttää, on vaimon nuivuus ja mielikuvituksettomuus. Miten voi olla kiinnostumatta salaperäisestä ikivanhasta kuilusta talonsa perustassa? Miten voi olla, että joku ei ole utelias tietämään kaivon historiaa ja merkitystä? Ties mikä salakäytävä johonkin maanalaiseen huoneeseen  siitä johtaisi? Tai mikä aarrearkku kuilun seinämästä tai pohjakivien alta paljastuisi? Miten voi joku  sievä ja siisti  lattia olla naisesta kiinnostavampi kuin salainen kaivanto lattian alla? 

Vaimo siis pakotti miehensä odottamaan kaksikymmentä vuotta, ennen kuin antoi miehelle luvan kaivaa  historiallista löytöään.  Mies on nyt eläkkeellä ja on kaivanut viisi metriä kaivoa esiin. Tähän mennessä on löytynyt vain vanha miekka, mutta mies sanoo:- Rakastan tätä kaivoa ja se kiehtoo minua. Vaimo puolestaan näkee silmissään  punnan kuvia ja pelkää kaivon vaikeuttavan asunnon myyntiä. Voi pyhä isä tuota naista! Tuommoiset kuivakit sitten vievät kiinnostavimmat miehet! 

11.9. Tyttären koulussa oli sattunut perjantaina järkyttävä tapahtuma, paikalle oli kutsuttu ambulanssi ja poliisi. Muuatta opettajaa oli potkaistu vatsaan, kun hän oli mennyt erottamaan tappelijoita, kevyellä kädellä ihan vaan koskettanut. Nainen vietiin sairaalaan, jossa huonoa suomea puhuva lääkäri oli sanonut hänelle hyvin pintapuolisen vilkaisun jälkeen, että ei teitä mikään vaivaa, menkää takaisin kouluun, teillä on kaksi tuntia vielä opetusaikaa! Illalla nainen alkoi vuotaa verta vessanpönttöön ja nyt todettiin, että vatsakalvo oli puhjennut pojan potkusta. Nainen joutui pitkälle sairauslomalle.

Suorastaan tragikoomista asiassa on se, että tämä oli jo toinen kerta. Toinen oppilas, toisessa koulussa, oli potkaissut tätä samaa opettajaa myös vatsaan, niin että vatsakalvo oli haljennut. Opettaja on ilmeisesti sitä tyyppiä, joka asettuisi ampumistapauksissakin oppilaiden eteen suojaksi ja kilveksi. Hän on reipas ja reilu opettaja, hyvä kurinpitäjä ja oppilaiden suosiossa. Silti nämä potkut. Eniten minua oikeastaan järkytti tässä tapauksessa lääkärin sanat pahoinpidellylle opettajalle: "Menkää takaisin kouluun, opetusaikaa on vielä kaksi tuntia." Aika mahtava virkavirhe, josta on nyt tehty valitus.

Muutoin syys etenee vääjäämättä. Valtavia kurkiauroja on nähty. Mökki pantu melkein valmiiksi talvea varten. Tilattu Metsänhoitoyhdistys kaatamaan kymmenkunta ikikuusta ja -koivua pihapiiristä, linjojen läheltä ja seinän vierestä.  Halasin puut viikko sitten. Ne olivat pieniä, kun lapsi oli pieni. Niissä on ollut kiinni monta eri riippumattoa, pyykkinarua, ja nytkin korjasin pois oksanjämään unohtuneen mattopiiskan. Moni  on ne nähnyt, elänyt niiden lehdillä, katsonut latvuksia, joiden läpi aurinko on sihtautunut, viime vuosina yhä työläämmin. Ikävä tulee, puut ovat ystäviä.

(A. Aimo, Murtunut elämä. Huom. kuuntelun jälkeen avautuu linkki mm. Metro-tyttöjen versioon samasta venäläisestä laulusta.)