Suomalaisen kulttuurin päivänä

Räystäiltä tippuu näinä päivinä monenlaista tavaraa. Sulavien pisaroitten lisäksi katon reunan yli lentää vanhoja miehiä ja vähän nuorempiakin, lapio tai lumikola kädessä, kumisaappaat jalassa. Kun eihän mies turvaköyttä tarvitse, perkele. - Pudotan vaan nämä lumet täältä. Lumen sijasta tuleekin vainaja, selkärangan murtuma tai reisiluun katkeama. Ja vaimo saa juosta sairaalassa miestä katsomassa. Ja kun ne lumetkin jäivät katolle. Sulavat sieltä siksi kun mies palaa jalka kipsissä tai kunnes vainaja haudataan.

Räystäät tippuivat tänään jo kuuden aikoihin, ja kuului laahaavaa ääntä, ikään kuin lumimassa olisi vyörynyt alaspäin. Meidän katolta ei tullut kyllä isompaa tavaraa alas, vaikka siellä on puolimetrinen kinos taitekohdissa. Silloin kun Ruben vielä eli, se pelkäsi keväisiä katon kohinoita ja tuli vikisten vuoteeni viereen. Ne pari päivää, jolloin lumi tuli alas, olivat sille silkkaa kauhua, jota mikään rapsutus ja kuiske tai herkkupala ei poistanut. Pahinta oli se, kun massa vieri aina vähän kerrallaan eikä pötkähtänyt samantien alas.

Lukaisin johtavalta miesasiabloggaajalta hänen kirjoituksensa mahdollisesta väitöskirjanteosta entisen miesasiakirjan pohjalta ja tiimoilta. Hyvänen aika. Onnea työhön, vilpittömästi, mutta minusta tieteentekoa auttaisi parhaiten puolueeton mielenlaatu kautta linja. Kovin vahva asenteellisuus popularisoi tutkimuksen ja tekee siitä hyvää viihdettä. Tätä asenteellisuutta olen hengitellyt myrkytystilaan saakka blogin keskustelupuolella, en artikkelipuolella. Jokin blogissa ruokkii naisvihaa. Eikö sitä saa aisoihin puolueettoman kuivalla tieteenteolla? En ole havainnut feministien kirjoituksissa vastaavaa miesten nimittelyä kuin tämän blogin keskustelijoiden kielenkäytössä.

Ja mahtavatko miehet muuten huomata, että väkivaltatilanteen tilastotulkinnat ovatkin taas kääntyneet päälaelleen? Tämän todistavat uusimmat tulkitsijat sunnuntain Helsingin Sanomissa (HS D5 28.2.), jossa sanotaan, että Länsi-Euroopasta meidät erottavat lähinnä poikkeuksellisen väkivaltaiset keski-ikäiset örinäkuorolaismiehet.

Tätä edeltävä haloohan nousi tutkija Pertti Tötön tulkinnoista. Hän todisti kaikkia kohahduttavasti, että Suomi ei olekaan eurooppalaisittain kovinkaan väkivaltainen maa, koska vaikka täällä harjoitetaan länsieurooppalaisittain melko paljon törkeää väkivaltaa, sitä tehdään kuitenkin vähemmän kuin missään Itä-Euroopan maassa. Lisäksi väkivaltatilastoja olivat kohottaneet Tötön mukaan hysteerisluonteiset koulutetut naiset, jotka tuntevat herneenkin patjansa alla.

Rikosoikeuden professori Eero Bäckmannin mukaan taas Suomessa on perinteikäs väkivaltakulttuuri - miten tämä muuten eroaa Sofi Oksasen lausunnosta? - jossa tehdään rikoksia enemmän kuin muualla Länsi-Euroopan maissa ja jopa enemmän kuin joissain Itä-Euroopan maissa.

Kun tähän erilaisten tulkintojen väliin vedetään ratkaisijaksi Optulan tutkija Martti Lehti, hän sanoo, että Töttö lukee tilastoista epäolennaisia asioita. Suomea ei ole Lehden mukaan järkevää verrata johonkin Ukrainaan tai Bulgariaan, jotka ovat hyvin erilaisia yhteiskuntia kuin Suomi. Väkivaltarikollisuutta pitää verrata muihin Pohjoismaihin ja läntiseen Eurooppaan, samankaltaisiin yhteiskuntiin. Suomessa tehdäänkin neljä kertaa enemmän henkirikoksia kuin esimerkiksi Saksassa, mutta neljä kertaa vähemmän kuin Ukrainassa. Suomessa tehdään lisäksi törkeää väkivaltaa länsieurooppalaisittain paljon, mutta lievän väkivallan määrä on lähellä länsieurooppalaista keskitasoa.

Suomen työssäkäyvä väestö ei ole sen väkivaltaisempaa kuin Ruotsissa tai Norjassa, vaan väkivallan tekijöinä meillä ovat Lehden mukaan työttömät keski-ikäiset miesalkoholistit, jotka tekivät viime vuonna 140 tappoa tai murhaa. Tyypillisin rikoksen muoto on se, että väkivaltaan ryhtyvät miesalkoholistit tuntevat toisensa, ja teko suoritetaan asunnossa riidan päätteeksi.

Mainittakoon erikseen, että Suomen väkivalta on tutkijoiden mukaan hyvin yksityistä, ei avointa katuväkivaltaa, jota on vähemmän kuin muussa Euroopassa. Maahanmuuttajien suorittamia rikoksia on verraten vähän, samoin järjestäytynyttä rikollisuuutta. Miesten naisia kohtaan harjoittama väkivalta on tutkija Martti Lehden mukaan runsaampaa kuin muualla Länsi- Euroopassa. Tutkijat toteavat lopuksi, että eri maitten väkivaltatilastoja ei pitäisi vertailla keskenään, koska väkivalta määritellään maissa eri tavoin. - Juuri tätä seikkaa olen muuten itse korostanut. Suomi näyttää jossain vaiheessa määritelleen väkivallan käsitteen hyvin tarkasti ja modernisti, sisällyttäen siihen mm. henkisen väkivallan narsismeineen. Näistä ei kuitenkaan nyt ollut puhetta Helsingin Sanomien artikkelissa, johon tässä esitetty pohjaa.

Tänään odotan, että joku tulisi pudottamaan lumet katolta, turvaköysien kanssa. Naapuririvitalojen katoilla on jo käynyt lumimiehiä. Välillä kuuluu jopa nitinää ja natinaa, kun vähän tuuleekin. Jos minusta ei kuulu mitään aikoihin, talo on sitten sortunut kuormansa alle.

(Maalaus Marc Chagall)

Elämäni karttakepit

Ensimmäinen karttakeppi, johon kiinnitin huomiota, oli Liisan, alakoulunopettajan. Liisalla oli isot ja pystyt rinnat, jotka huomasi. Vyötärö oli kapea, ja hänellä oli tyköistuva vihertävä jakkupuku, jonka kapean hameen takana oli halkio; helma ulottui pohkeen puoliväliin. Kasvoissa hänellä oli finnejä, ja hiuksissa permanentti, kuten kaikilla muillakin naisilla, äidilläkin. Koskaan kukaan ei ollut laulanut yhtä kauniisti kuin Liisa, jonka ääni helisi kuin enkelin. Vain Niemisen Maarit lauloi yhtä kauniisti, mutta hän oli vasta lapsi ja lisäksi lihava.

Koulussa oli kivaa olla järjestäjänä. Järjestäjiä oli aina kaksi, viikon kerrallaan. Tehtäviin kuului luokasta huolehtiminen välitunnin aikana. Taulu piti pyyhkiä märällä sienellä, ja sieni tuli pestä huolellisesti liitujauheesta. Sientä ei saanut jättää liian märäksi, niin että vesi valui kengille, kun opettaja tarttui sieneen. Näin tapahtui, kun Ukkonen oli järjestäjänä. Ikkunat piti avata tuuletusta varten, ja niissä oli kiva roikkua ja kurkkia pihalle, että hei me ollaan täällä sisällä. Piti myös katsoa, että taululla oli aina liitua ja puinen metrimitta, jossa oli keskellä tarttumakahva. Sillä opettaja piirsi suoran viivan, ja pätki sen houkuttavasti erilaisiin osiin, mihin milloinkin tilanteen mukaan. Odotin aina, että opettaja tarttuu metrimittaan ja merkitsee pystyviivat.

Järjestäjillä oli siis tärkeitä töitä vastuullaan, kun lisää edelliseen rimpsuun vielä opetustaulujen ja karttojen haun karttahuoneesta. Oli hienoa hakea valtava karttarulla, asettaa se narukoukusta telineeseen, leväyttää komeus auki ja lopulta hilata teline ylös ja kiinnittää tapilla sopivalle korkeudelle. Piti vielä katsoa, että karttakeppi on valmiina taululla.

Kun kaikki oli valmista, sopi leikkiä. Mentiin taululle ja kirjoitettiin kaikkea ja pyyhittiin samantien pois. Saatiin kerrankin luvan kanssa piirtää liidulla tauluun. Piirrettiin naisen kasvoja ja kaikkea. Mikään ei ollut hienompaa. Saatiin myös ottaa karttakeppi ja tököttää sillä paikkoja. Karttakepillä ei saanut kuitenkaan koskettaa, ettei kartta kulu. Kaupunkeja ei ollut niin kiva näyttää, kun se oli vain lyhyt pisteen osoitus kartalla. Maa oli jo parempi, kuin voi kuljettaa karttakepin kärkeä maan rajoja pitkin. Kaikkein hienointa oli kuitenkin näyttää jokia, mahdollisimman pitkiä, ja kokonaisia jokireittejä, kuten vaikka Ähtärinreittiä.

Eräällä välitunnilla katsoimme sitten toisen järjestäjän kanssa opettajanpöydän laatikkoon. Siellä oli muistikirja, kalenteri, jota lehteilimme epäröimättä. Opettaja oli kirjoittanut vinoon, pitkin ja poikin erästä aukeamaa, että Liisa ja Kalevi, Kalevi ja Liisa, Oi rakas Kalevi, Liisa ja Kalevi X:nen. Kun opettaja sitten pian alkoi odottaa vauvaa, hän piti usein karttakeppiä kevyesti vatsansa alapuolella, niin että hame kiristyi reisiä vasten ja muhkea vatsa pullistui esiin. Mietin oi rakasta Kalevia.

Karttakepistä muistan vielä sen, että opettaja johti sillä myös laulua. Koskaan hän ei lyönyt sillä ketään, sillä hän oli hyvä opettaja ja rukoili Jeesusta ja lauloi kirkkkokuorossa. Sen sijaan toisessa koulussa myöhemmin muuan miesopettaja löi kerran karttakepillä pöytää niin että luokka kajahti, ja minä pelästyin kauheasti. Hartiani nytkähtivät refleksinomaisesti ylöspäin, ja taisin pompahtaa tuolillani. Opettaja huomasi säikähdykseni, nauroi ja sanoi, ettei halunnut pelästyttää. Voi olla, että olen yliherkkä koville äänille, sillä inohan niitä. Hätkähdin kerran myös huutokaupassa, kun meklari pamautti traktorin peräkärryn laitaa juuri siitä, missä seisoin. Elokuvateatteriinkaan en tahdo mennä, koska niissä äänentoisto on säädetty maksimiin, ihan kuin ihmiset olisivat kuuroja. Joudun pakokauhun valtaan siitä metelistä. Rokkikonsertissa luultavasti pyörtyisin.

Itse en kotiutunut koskaan karttakepin varteen, vaan minusta keppi oli hankala, tiellä, vaati hakemista ja tököttämistä, vei aikaa, kun tilanne oli oikeasti jo ohi, ja oppilaiden mielenkiinto muualla. Näytinkin mieluiten kädelläni, ja olin se opettaja, jonka hihansuissa ja harteillakin oli aina vähän liitujauhoa. Ostin kyllä sitten oman, metallisen karttakepin, jonka kokoontaitetttavat osat menivät sisäkkäin. Hukkasin sen, varmaan onnekseni, sillä joskus yllätin itseni lipsuttamasta sen osia edestakaisin, sisään ja ulos, puheeni tahdissa. Mikään ei liene kuulijoista ärsyttävämpää.

(Piirros Norman Rockwell)

Perhe on paras

En yhtään tiedä kuka on Maria-Lisa Rodhin, mutta jos hän on linkin Facebook-profiilin haltija, hän on viehättävä nainen, ei ollenkaan perinteisen vanhanpiian oloinen tiukkapää. Äkkipäätä luulisi siis, että hän ei vikisisi mistään yksinäisten kurjuuksista. Eikä kärsisi minkäänlaista puutetta.

Vaan nainenpa vikisee (HS C6 16.2.) sellaisella intensiteetillä ja hyvällä ulosannilla, ettei voi muuta kuin ihailla hänen energiaansa osoittaa puutteet yksinasuvien sosiaalisessa asemassa ja taloudessa.

Rodhinin mukaan median hellimä käsite lapsiperheiden erityisestä köyhyydestä ja tuen tarpeesta on väärä, sillä löytyy tätäkin ryhmää köyhempi muodostelma, joka on lisäksi vaarassa syrjäytyä omaan yksinäisyyteensä. Yksineläjät.

Esimerkiksi vuonna 2009 Helsingissä toimeentulotuen hakijoista 77,4 prosenttia oli yksineläjiä, jotka ovat syrjäytymisvaarassa samaan aikaan, kun köyhinä pidetyillä lapsiperheillä on varaa tietokoneisiin, autoon ja monenlaisiin vapaa-ajan puuhasteluihin. Yhden hengen tuloilla sen sijaan on vaikea hankkia kodinkoneita, elektroniikkaa tai vaikka vaatteita, joilla taataan sosiaalinen arvostus ja jotka ovat tarpeen, kun halutaan murtautua yksinäisyyden kehästä ulos ihmisten ilmoille.

Liitoissa ihmisillä on kahdet tulot tai eläkkeet ja jo viiden avioliittovuoden jälkeen yksin jääneelle puolisolle aletaan maksaa uuteen avioliittoon tai hautaan saakka yhteiskunnan varoista kuukausittaista avioliitto- eli leskeneläkettä, jota puolestaan yksineläjät, eronneet sekä avoliitossa elävät joutuvat maksamaan mm. veroina ja työeläkemaksuina. Yksineläjillä lisäksi verotus on henkilökohtaista, ei talouskohtaista.

Samoin suurimpien kaupunkien vuokra-asunnnonhakijoista yli 70 prosenttia on yksinäisiä, ja silti tarjolla on eniten perheasuntoja, isompia kuin yksiöitä tai kaksioita. Syy lienee se, että eduskunnassa on vain kuusi kansanedustajaa, jotka asuvat yksin omassa taloudessa, kirjoittaa Rodhin ja lisää, että Suomeen tulisi saada Tanskan mallin mukaan leskeneläkettä vastaava yksineläjän lisä, joka maksettaisiin yksineläjille ja eronneille. Samoin eduskunnan tulisi vakavasti paneutua yksinelävien asuntoasiaan, joka on nyt täysin vastoin tarvetta ja kysyntää. Esimerkiksi Helsingissä jo noin 50 prosenttia on yhden hengen talouksia. Trendi on kaikkialla nouseva, sillä myös muissa eurooppalaisissa pääkaupungeissa asutaan yhä enemmän yhden hengen talouksissa.

Onpa mielenkiintoista nähdä, kuka poliitikko tai mikä puolue ensimmäisenä tarttuu yksineläjien aseman parantamiseen. Veikkaan sille taholle äänivyöryä!

Aihe on kyllä tavallaan tulenarka, sillä koko moraalijärjestelmä ja ihanteet lepäävät klassisen perheasetelman päällä: pyhä lapsiperhe, jolle tulee taata edut ja tuet, kun taas yksineläjä on kummajainen, joka kärsiköön sopeutumattomuudestaan ja viallisuudestaan.

PS Haluan antaa sulan Rodhinin hattuun siitä, että hän ei puhu sinkuista eikä sinkkutalouksista. Nuo kiertoilmaukset ovat jokseenkin turhia.

(Maalaus Amy Hill)

Kohtuuttomuuden kuolemansynti

Tänään olen uutisia selatessani ihmetellyt ahtaajien tilannetta, vaikkei ahtaus elämääni taida millään tavalla sivuta. Asia kiinnostaa ilmiönä, nimellä kohtuuttomuuden ja ahneuden kuolemansynti.

Ahtaajat ovat nimittäin menossa lakkoon maaliskuun neljäntenä, jos ei rahaa tule lisää 3 700 euron kuukausipalkan päälle. Nämä peruskoulun käyneet ammattihenkilöt perustelevat palkkavaatimuksiaan työn monipuolisuudella. On nimittäin niin isot ja kalliit nosturit, jotka maksavat jopa pitkälle yli 650 000 euroa, että ei niitä kuka tahansa veivaa. Ja pitää osata kommunikoida vierasmaalaisten asiakkaiden kanssa.

Totta tietenkin. Minä ihmettelenkin vain sitä, että noin vaativiin tehtäviin pääsee edelleen peruskoulupohjalta, vailla kielitaitoa tai tietotekniikan osaamista, jotka opitaan työssä ollessa, ja oppisopimuksella. Ahtaaja opettaja ahtaajaa, ja miksei kisälliperiaate olekin kelpoisa. Olisiko kuitenkin uskottavampaa kouluttaa ahtaajia tutkintoon tähtäävien opintojen kautta, pätevien opettajien opastuksessa, kun työn palkkauskin kerran tahdotaan saattaa roimasti yli korkeakoulutettujen tason? Suomalaisen keskiansiokin on vain 2 500 euron luokkaa, joten ahtaajista on tulossa uusi kouluttamattomien eliitti, kuten paperimiehistä aikanaan.

Olen aina ajatellut, että hyvälle palkalle pitää löytyä peruste työn vaativuudesta ja raskaudesta. Jos ajatellaan vaikka terveydenhoitoalan työtä, palkat ovat edelleen koulutukseen ja työn tärkeyteen nähden alakantissa. Samoin on laita koulutusaloilla, sillä mikään ei voi olla tärkeämpää kuin lasten ja nuorten kasvattaminen ja kouluttaminen elämää ja ammattia varten niin, että lapsesta kasvaisi mahdollisimman ehjä ja onnellinen, työkykyinen ihminen.

Kun sitten jokin ammattiryhmä vaatii lisää liksaa ikään kuin tyhjästä, ollaan hyvin lähellä kohtuuttomuuden kuolemansyntiä ja ahneutta. Mikä on ahtaajien anti yhteiskunnalle? Tavaran saattaminen määräpaikkaan ehjänä? Sekö on tärkeämpää kuin ihmisen saattaminen ehjänä ottamaan oma paikkansa yhteiskunnassa?

Kun aikanaan opetin ammattikorkeakoulussa, havaitsin opiskelijoissa sen hengen, että nyt ollaan korkeakoulussa, ja kolmen vuoden päästä nautitaan korkeakoulutason palkkaa ja statusta. Kuitenkaan tuohon päämäärään ei panostettu, sen edestä ei osattu, kielitaito oli surkeaa, kulttuurintuntemus olematonta, ja tärkeää oli vain päästä tienaamaan johtajan palkkaa vähällä osaamisella. Sain melko pian tarpeekseni oppilaiden kovien salkkujen napsahduksista, määrätietoisesta korkojen kopinasta käytävillä, ja siirryin suosiolla takaisin keskiasteen puolelle, jossa oppilailla ei ollut kohtuuttomia haaveita itsestään. Nyt kun katselen entisiä ammattikorkeaopiskelijoitani, kohtaan heitä milloin kaupan kassalla, milloin pankin tiskin takana, joskus isännöintifirmojen pikkujohtajina, joilla on iso auto, ja aika lyhyt pesti, kuitenkin. Aika harvasta on tullut kovapalkkaista, joka oli unelmissa se tärkein.

Minusta työläiselle saa maksaa hyvin, mutta kyllä koulutuksen sitten taas tulee aina näkyä ihmisen palkassa sitä nostavasti, sillä jo kouluttautuessaan ihminen antaa itsensä yhteiskunnan palvelukseen omalla usein suurellakin uhrauksellaan. Monilla on lisäksi edelleen opintolainoja, ja valtaosa on tehnyt raskasta sivutyötä opintojen ohella.

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Koskettelevat opettajat Google Mapsissa

Hämmentyneenä luen Ylen uutista seksuaalisista pedoista, opettajista jotka koskettelevat oppilaita, hierovat hartioita tai silittävät poskea. Sadat oppilaat ovat tulleet tällä tavalla seksuaalisesti häirityiksi koulupäivänsä aikana.

Tutkimukseen on tietenkin suhtauduttava vakavasti. Kiinnitänkin huomiota kysymyksenasetteluun, koska tulos lyö kaikki ällikällä. Tutkimuksessahan tiedusteltiin 13 000:lta kuudes- ja yhdeksäsluokkalaiselta ympäri Suomen, onko kukaan opettajistasi viimeisen 12 kuukauden aikana kosketellut sinua seksuaalisesti - esimerkiksi hyväillyt kasvojasi tai laskenut käden reidellesi.

Minua ihmetyttää kysymyksessä tarjottu esimerkki: kasvojen hyväily tai käden laskeminen reidelle. En pidä kumpaakaan tarpeellisena, mutta kyllä aika oudoille urille mennään, jos oppilaan posken silautusta tai toisessa kysymyksessä esitettyä hyväksyvää hartioille taputusta pidetään seksuaalisena ahdisteluna jo kysymyksenasettelussa. Hälytyskellot soivat!

Tunnustan, minä olen koskenut oppilaisiini, olen jopa halannut heitä, mutten normaalissa opetustilanteessa, vaan vaikka lohduttaessani äitinsä itsemurhaa itkevää tyttöä. Sitä en sitten tiedä, olisiko tämä tilastoitu seksuaalisena häirintänä, mutta vannon, että en ole lesbo enkä tuntenut seksuaalisia tunteita, vain myötätuntoa ja surua. Olen myös tarttunut oppilaita kevyesti harteista kumartuessani istuvan oppilaan puoleen neuvomaan jossakin. Ja sanoisin, että kyllä empatiakykyinen opettaja aistii oppilaasta vaikka sen, että tämä kaipaa äitihahmoa. On oppilaita, jotka tulevat suorastaan iholle ja joita pitää jopa häätää hienovaraisesti kauemmas. Esimerkiksi siskollani ala-asteella on oppilaita, jotka tahtovat istua opettajan sylissä. Itselläni on vain tapa mennä lähelle toista ihmistä, ja oppilaissa oli monenlaista avun ja tuen tarvetta ohi opetuksen. Ketään en koskaan lähennellyt, ei tullut mieleenkään, mutta mielelläni olisin ottanut syliin useampia kuin otin. Minusta on siis aika kauheaa, että opettaja ei saisi osoittaa lämpöä rikkinäisille oppilaille, jotka sitä kaipaavat.

Mahtaako nykyajan kaiken yliseksualisointi olla ohjannut lasten vastauksia? On myös siis niin, että moni lapsi on kotonaan kokonaan vailla lämpöä ja kosketusta, ja kokee ehkä juuri siksi kysyttäessä opettajan tahattoman lämmönosoituksen seksuaalisesti, toisin sanoen hän ei erota inhimillistä lämmintä kosketusta, koska hän ei tiedä, mitä on koskettaa toista? Hän arvelee, että kosketus on aina siis vain seksuaalista. On jotenkin absurdia, että kun nyt ei oppilaaseen saa enää tarttua kuritusmielessä edes käsivarresta hillitäkseen häntä lyömästä pikku Liisaa, niin nyt ei saa siis koskettaa lämpimästikään.

En silti kiistä tutkimuksen tuloksia, ja olen sitä mieltä, että asia on käsiteltävä koulumaailmassa. Jos pedofilian tapaista oireilua ilmenee, niin se on merkki sittä, että pedofilia on miljoona kertaa laajempi asia kuin ikinä tiedämme.

Itseni tutkimus herättää siis myös kysymään: miten yleistä lapsen seksuaalinen koskettelu lieneekään harrastuspiireissä tai kodeissa, joissa lapset viettävät suurimman osan ajastaan. Jospa Tampereen poliisiammattikorkeakoulu tekisi tästäkin tutkimuksen.

No miten Google Maps sitten liittyy opettajiin?

Arvatkaapa, kuka kosketteleva opettaja on ikuistettu kesäpaikkansa niityllä pyllistelemässä kamera kädessä keskellä kesäistä perhoskuvausta? Tämä Google Mapshan on juuri uudistettu, ja siitä on noussut häly, kun oma kotitalo näkyy epäedullisessa valossa roskakasa keskellä pihaa ja emäntä pihalla kaljatuoppi kädessä, tai isäntä on ikuistettu paikallisen hieromalaitoksen edustalta. Minusta GM-palvelu on hauska, ja siitä on hyötyä, kun katselee uusia paikkoja vaikka asuntoa etsiessään.

(Piirros Norman Rockwell)

Pedon merkki

Oletetaan siis, että antifeministejä on. Mitä he vaativat? Ainakin sitä, että naiset järjestäisivät heidän asiansa. Heistä on törkeää, että feministit keskittyvät naiskysymyksiin siitä huolimatta, että koko muu yhteiskunta keskittyy lähinnä mieskysymyksiin.

Pakkohan näistä Akuliina Saarikosken ajatuksista on kirjoittaa. On pitkästä aikaa tiukka kirjoitus, jota lukiessa nyökyttelee. On naisessa ruutia. Akuliinan täytyy olla Pentti Saarikosken sukua, niin hyvin hänkin onnistuu räväyttämään porvarillisia piirejä. Ja ennen kaikkea niitä, joita antifeministeiksi kutsuu. Siis VHM:iä, valkoisia heteromiehiä, jotka kokevat menettävänsä, jos naiset saavat yhtä paljon leluja kuin hekin ja jos miesedut eivät tipu syliin yhtä helposti kuin ennen. VHM on pelon eikä pedon merkki!

Olen tuhannesti kysellyt saman asian perään kuin Akuliina. Olen ihmetellyt, mikä se on, joka saa miehet raivostumaan, kun vaikka kirjoittaa fiktiivisen sketsin tai tarinan väkivallasta, johon kirjoittajan onnettomuudeksi osuu pahantekijäksi mies, juttu kun on lehdestä. Tämän päivän lehdessäkin on kolme väkivaltauutista, jos joku haluaa kirjoittaa tarinoita suomalaisesta väkivallasta: Vauvamurhasta syytetty isä vannoi viattomuuttaan, Mies ahdisteli lasta bussissa Turussa ja Ex-vaimonsa tappanut oli lähestymiskiellossa (HS 5.2.). Iltapäivälehdissä on lisäksi uutinen siitä, miten 51-vuotias komisariosetä pääsi käytännössä rangaistuksetta, kun oli houkutellut virkamerkillään teinitytön asuntoonsa, juottanut tälle väkeviä ja raiskaissut tämän lapsilisänsaajan, hups, kahdesti.

Vaan nyt sen siis tiedän, mistä tulee se aggressio ja suoranainen viha, jonka minäkin tunnen välillä puhaltavan ylitseni täällä blogissa. Ymmärrän nyt kaiken: Se tulee antifeministien leiristä. Ja minä kun luulin jo jotenkin, että mies on tunteellistunut, kun on niin härillään, siis herkillään. Meillä on nyt siis kokonaan uusi yhteiskunnallinen ryhmittymä: antifeminisit eli antifemmarit, enkä ole kuullut muiden ennen käyttävän tätä termiä kuin Akuliinan.

Kolumninsa lopuksi Saarikoski kertoo pienen jutun siitä, miten muuan naistutkija oli sanonut antifeministien mainosmiehelle Henry Laasaselle, että miehet voisivat mennä vaikka Stockan miesten vessaan seksiä hakemaan, Laasasta kun suretti se, että naiset eivät ymmärtäneet antaa. Tätähän runoilija Timo Hännikäinenkin valitti suureen ääneen kirjassaan Ilman. ”Siellä miesten vessassa niitä nopeita ja jännittäviä kohtaamisia on”, tutkija sanoi Laaselle, joka ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että tämä olisi mahdollista. - Ratkaisu valkoiselle heteromiehellekin löytynee siis mieheyden monien mahdollisuuksien ymmärtämisestä. Suuntia on aina enemmän kuin yksi.

Minun silmäni kirjoitus siis avasi, koska luulin jo hetken vian olevan vain itsessäni - niin vihamielistä palautetta olen viime aikoina saanut. Jopa vaikenin joksikin aikaa lukiessani muualta näitten antifeministien sättimisiä niitä kohtaan, jotka uskaltavat avata suunsa heikompietuisen sukupuolen puolesta.

Ei se siis menekään niin, että naisessa on kovuuden tai röyhkeyden vikaa, jos hän pitää puolensa ja vaatii saman kuin miehellä on. Ja mies, joka raivostuu, kun hiekkalaatikko järjestetään uudelleen, on naisvihaaja, koska ei ymmärrä sitä tosiasiaa, että nainen on joka suhteessa heikommilla kuin mies. Näille antifeministeille ei riitä sekään, että jo kasvaessaan miehiksi he saavat sukupuolietuoikeuden, joka avaa heille ovet ja antaa karkit suoraan suuhun. Ja jos naiset eivät ymmärrä antaa kaikille miehille, niin on se niinkin, että läheskään kaikki naiset eivät saa. Että samassa veneessä tässä lopulta ollaan eikä asiaa edistä mitenkään se, että saavutettuja etuja eivät kaikki tahdo kaikille suoda.