30.3.2018

Ketulla on kiire



Aamulla kävin kameran kanssa lintuja tähyilemässä. Olen nimittäin kuullut jo peipon hennon lauluyrityksen,  tikan reviirikoputuksen ja fasaanien kutsuhuudot. Tänään näin kiireisen ketun joen jäällä. Viime vuonna samaan aikaan samalla kohdalla uiskenteli telkkäpari.

Olisin mieluusti katsonut illalla elokuvan Kristuksen kärsimyshistoriasta. Tarinanhan tunnemme, mutta kyseessä on klassikko. Sitä paitsi ihminen kaipaa suurina uskonnollisina juhlapäivinä osallisuutta yhteiseen tapahtumaan henkilökohtaisessa elämässäänkin, pienen palasen pyhyyttä.

Vaan eipä televisio tarjoa yhteisöllistä kokemusta pääsiäisen merkityksestä katsojalle. Eikö edes  Ylen kuuluisi vilkaista kulttuurihistorian lisäksi almanakkaa ja suunnitella senkin pohjalta tarjontaansa? Katsojahan veronkin maksaa. Kun Yle valistaa katsojia maahanmuuttokulttuurissa, valistakoon myös uskonnonhistoriassa.

Kymmenkunta vuotta sitten televisiosta tuli se kaikkein parhain Kristus-elokuva, Mel Gibsonin ohjaama The Passion of the Christ.  Henkilöt puhuivat lumoavaa outoa kieltä - arameaa. Miljöö öljylehtoineen oli kuin Raamatusta.

Muitakin hyviä Kristus-elokuvien ohjauksia olisi tarjolla: Martin Scorsesen Kristuksen viimeiset kiusaukset ja Pier Paolo Pasolinin loistava Matteuksen evankeliumi.  Gibsonin ohjauksen olisin kuitenkin nyt mieluiten katsonut uudelleen sen visuaalisen ja yleensäkin aisteja hivelevän tunnelman vuoksi.

Onkohan Yle ajatellut, että elokuva loukkaisi eriuskoisia ja uskonnottomia? Niin kuin Suvivirsi ja tiernapojat koulussa? Miksi erikoisesti muslimeja pelätään näissä uskonasioissa? Islamhan on rauhan uskonto, myös muille uskonnoille siis. Näin meille on opetettu. Sivumennen: Mikä sekin juttu oli, että matkailumainoksesta oli poistettu kirkkojen kattojen ristejä, muslimien vuoksi tämäkin.

Olen monesti kaivannut elämään takaisin sellaisia tuntoja kuin harras mieli, nöyryydentunto, hiljentyminen, kärsimyksen osan ymmärtäminen elämässä. Ne on liitetty kaikkiin eri uskontoihin. Pelottaa tämä aika, josta tunnot ja herkkyydet koetetaan eliminoida pois. Paetaan totuutta kuin kettu jäällä tai panemalla pää pensaaseen.

Vaan taiteen avulla nuo kielletyt tunnot saavutetaan, taiteessa ne elävät. Kannattaako siis kieltää uskonkulttuuriakaan? Ilman sitä ihminen ei ole ihminen. Esimerkiksi Suomeen lukutaito tuli vain ja ainoastaan kristinuskon myötä.

Katsotaan nyt sitten pyhinä Ylen valinta pääsiäispäiviksi: Aki Kaurismäki, Toivon tuolla puolen. Saadaan yhteisöllinen kokemus. Voi olla, että elokuvan syyrialainen on se Kristus-hahmo, joka kärsii. Mene tiedä.

(Valokuva Iines 30.3.)

22.3.2018

Julkisia tuomioita


Minun käy sääli näitä julkisen tuomion saaneita akulouhimiehiä, lauritörhösiä ja bennyfredrikssoneja.

Karmealta tuntuu sekin ajatus, että Louhimieheltä todennäköisesti kielletään oman alansa merkittävin kotimainen palkinto, Jussi-patsas, raaoiksi nimettyjen ohjausmenetelmien vuoksi. Kuitenkin elokuva lienee vuoden paras, merkittävinkin jopa kansainvälisesti. Taiteessahan palkinnot ovat toimeentulon elinehto. Vain huiput pärjäävät.

En tarkoita, että kannatan lapsille valehtelemista tai oksennuksen syöttämistä saati lyömistä opetusmielessä. En kuitenkaan vertaisi tätä ohjaajasadismiksi nimettyä metodia esimerkiksi keskitysleirien hirvittävään ahdinkoon, koska näyttelijät eivät elokuvaa tehdessään olleet vangittuina, vaan vapaaehtoisesti tilanteessa, vieläpä palkkaa vastaan. Jollain tavalla ymmärrän, että poikkeuksellisia äärioloja kuvattaessa toimitaan myös äärillä, rajoja hipoen. Voin ymmärtää myös sen, että ohjaaja karjuu epäeettisesti  ja haukkuu näyttelijää. Se on tilapäistä, eikä kohdistu näyttelijään persoonana.

Julkinen tuomio suistaa lahjakkaankin ohjaajan umpikujaan. Juuri luin lehdestä mailmankuulun mezzosopraanon Ann Sofie von Otterin miehen, Benny Fredrikssonin itsemurhasta. Fredrikssonhan oli Tukholman kaupunginteatterin johtaja, jota syytettiin julmista ohjausmenetelmistä. Kuitenkin hänen lahjakkuutensa ja työnsä tulokset tunnustettiin yleisesti.

Olemmeko me ihmiset nykyään liian hyvin kohdeltuja, liian hyvin ymmärrettyjä, liian hyvissä ja mukavissa oloissa, joissa oma keho on monelle temppeli? Pyhä laitos, jota ei saa hipaisemallakaan naarmuttaa tai loukata? Jos joku sanoo pahasti, se on kunnianloukkaus, joka levitetään somen kautta mediaan koko maailman tietoisuuteen. Aina ei tarvita poliisia, julkinen tuomio jauhaa kohteensa murskaksi nopeammin kuin oikeuslaitos,  josta on tulossa tarpeeton.

Ja eikö elämään kuitenkin kuulu myös alistuminen ja nöyrtyminen? Kärsimyskin? Eivätkö ne ole ihmisen osa, jossain määrin? Eikö niistä voi versoa mitään hyvää? Onko ihminen näinä päivinä tehnyt kehostaan jumalan ja sielustaan itsevaltiaan, joka ei kestä käskyjä muilta kuin itseltä tai personal trainerilta? Joka laskee tykkäyksiä ja seuraajia ja itkee hiljaa kotona, kun bodya ei huomata?

Miten ihminen, joka saavuttaa kärsimyksen kokemuksen vain lukemalla tai katsomalla nautiskellen Netflix-elokuvien raakoja kohtauksia, voi koskaan ilmentää todellista kärsimystä?

(Maalaus Lucas Cranach the Elder)

13.3.2018

Nuori hämäläinen Tampereen tienoilta



Itäbalttilaisen rodun edustaja istuu kauan sitten matematiikan tunnilla ja puree kynän päätä. "Ympyrän alalla tarkoitetaan sitä raja-arvoa,  jota sen sisään piirretyn säännöllisen monikulmion ala lähenee, kun sivuluku rajattomasti kasvaa."

Ala lähenee? Liikkuuko se? Miksei se voi pysyä paikallaan edes määritelmän aikana? Ja miksi se on raja-arvo, miksi ei täsmällinen arvo? Ja miksi monikulmio on tungettu ympyrän sisään? 


Itäbalttilaisen rodun edustaja puree huuleensa tikun ja  putoaa. Pää pursuaa lisäkysymyksiä, jotka alkavat useimmiten sanalla miksi. Hän  on maassa, jonka kieltä ei ymmärrä.


Itse asiassa minähän se olen - kuten tiesittekin,  joka putosi pois matematiikasta  ja oli hilkulla syrjäytyä elämästä ja ainakin ylemmistä opinnoista.  
Tunnen, että minulla ei ole vieläkään edellytyksiä ymmärtää matematiikan abstraktia käsitekieltä, vaan aivoistani puuttuu työkalu,  joka avaa abstraktiset käsitteet. 

Tein jopa asperger-testin. Tulokseksi tuli, etten ole asperger, mutta pisteet olivat kyllä käsittääkseni hieman korkeat, 98. Olen syntynyt etuajassa ja alle kolmikiloisena rääpäleenä. Että jospa sieltä löytyy jotain älyynkin iskenyttä lommoa. 

Tämä juttutakauma juontui eilisestä Kemppisen blogista, jossa oli tuttu Mantere - Sarvan Keskikoulun historian oppikirjan kansikuva.  Innostuinkin kaivelemaan  koulukirjojani, ja unohduin lukemaan tunnilla istujan ikävystyneitä  reunamerkintöjä. Laulun sanoja ja piirroksia.


Hyllystä löysin Sarva - Niemen Historian oppikirjan lukioluokkia varten. Sen alkulehdillä kerrotaan kutkuttavasti ihmisen ilmestymisestä esihistoriallisena aikana: 
"Ihmisen  p y s t y k ä y n t i  vapautti eturaajat moniin tarkoituksiin soveltuviksi  k ä s i k s i,   joihin kehittyivät kourat.  K a l l o  m u u t t i  muotoaan,  leuka kävi sirommaksi,  ja ihminen sai kuonomaisen naaman tilalle eteenpäin tähystävt silmät ja kasvot.  Sitä mukaa kuin ihmisen älyntoiminta varttui, hänen  a i v o n s a   s u u r e n i v a t   ja poimuttuivat."
Tuo ihmisen kehittyminen suoraan apinasta on tietenkin huvittavaa nykytiedon valossa, jossa puhutaan mieluummin nykyisen kaltaisten ihmisten ja neanderilaisten tyyppien liitoista kuin suoraan eläimestä kehittymisestä. 



Psykologian oppikirjassa ehkä vanhentuneita ovat Freudin opit. Oidipus-kompleksit antiikin tragedioiden valossa olivat hurjia! Yllä olevaa kuvaa  katsoessani mietin, olisinko saanut mukia, jos tuollainen testi olisi ollut oppikouluun pyrkivillä muinoin. Voi olla, etten olisi uskaltanut. Mietin sitäkin, pantaisiinko nykylapsi tavoittelemaan mukia vai energiajuomapulloa. Että riittäisikö motivaatio mukiin.

Ylimmän kuvan rotuoppiin on vaikea sanoa mitään, koska rotujahan ei enää ole kuten ei luokkaerojakaan. Olkaamme siis kaikki vaan nuoria hämäläisiä Tampereen tienoilta, vaikka olisimme tulleet mistä kolkasta tahansa. Tarvitseeko ihminen rajoja ja määrityksiä oikeastaan mihinkään? Sukupuoleen, kansalaisuuteen, seksuaalisuuteen, toimintaansa?

(Ylempi kuva valokuvattu teoksesta Sarva - Niemi, Historian oppikirja lukioluokkia varten I, Vanha ja keskiaika; alempi Arvo Lehtovaaran Psykologia-teoksesta.)
*********************************

Lisäkuva kommentointii liittyen,  15.3. klo 16.28, poistuu ennen pitkää:




1.3.2018

Jotain mätää Tanskanmaalla?

Najma,  Aisha,  Ahmed, Vilho,  Elnathan, Tareq,  Roni,  Aadel Abbas,  Asli,  Jusuf,  Mohammad,  Emilia,  Ruqaya,  Kaspar,  Nuuti,  Mohamed-Saqad,  Markus,
Somalaya,  Enna, Timofey,  Barham,  Saqif,  Saaga,  Lavi,  Ervin,  Zhvar, Pauliine,  Fadumo,   Amira,  Hava,  Asnat,  Ruth,  Aadil,  Eric,  Dzhamalbek,  Fahad,  Hassan,  Nella,  Andro,  Jasmin,  Nikita.

Tässä kaksi ensimmäistä luokkaa Etelä-Suomen kiihkeältä kasvualueelta. Etunimet ovat aitoja, niitä ei ole muutettu piiruakaan. Kyseessä on tavallinen suomalainen ja suomenkielinen peruskoulu, ala-aste. Tulos ei ole valikoima, vaan luonnollinen tulos alueen koulutulokkaista.

Suomessahan ei ole virallisen määritelmän  mukaan "maahanmuuttajaghettoja", kuten esimerkiksi Ruotsin Malmössä. Ehkä näin oikeasti onkin, mutta mielestäni tämä ensimmäisten luokkien  nimiotos on valaiseva, ja se  kertoo tulevaisuuden vääjäämättömän suunnan ainakin tällä alueella. Kyseessä ei ole siis piikki tilastoissa, vaan maahanmuutajaryhmillä on paljon lapsia, ja isillä on monia vaimoja, somaleilla varsin yleisesti.

Eli Antti Rinne voi huokaista helpotuksesta: synnytystalkoisiin ei tarvitse ruuhkavuosia elävien suomalaisäitien  ryhtyä, väestön lisäys hoituu muilla keinoin mutkattomasti. Hyvä asia siis. Suomi ei katoa maailmankartalta aikojenkaan kuluessa, vaikka suomen kieli katoaisi. Kieliähän tulee ja menee.

Vaan asialla on toinenkin puolensa. Paljon puhutaan nimittäin siitä, että vanhemmat eivät halua lapsiaan kouluun, jossa on paljon maahanmuuttajalapsia. Vanhempien rasistinen asenne kuitenkin tuomitaan terveesti  ja sitä verrataan osuvasti Nimby-ilmiöön. Tuomitsijoiden omat lapset kuitenkin pannaan toisiin kouluihin, jotta ne varmaan pääsevät sitten aikanaan eliittilukioihin.

Nyt Tanskanmaalta kuuluu kummia, kovia uutisia, joita vielä vuosi sitten olisi pidetty rasistisina. Nimittäin Tanskan hallitus haluaa päästä eroon "maahanmuuttajaghetoista" vuoteen 2030 mennessä. Hallitus esittää kovia keinoja alueiden ongelmian ratkaisemiseksi, jotta ghettoalueilla ei voisi elää "rinnakkaisyhteiskunnassa" vaan maahan sulautuen.

Yksivuotiaat lapset halutaan pakottaa päiväkotiin, ja jos perhe kieltäytyy, se voisi menettää lapsilisänsä. Asuntoyhtiöille halutaan oikeudet häätää heti alueella rikoksista tavattuja ja tuomittuja perheineen. Opettajille tulisi rangaistus, jos nämä eivät puuttuisi havaitsemiinsa alueen lasten oireiluihin  kaltoinkohteluiden vuoksi. Lukioille tulisi oikeus valita opiskelijansa, jos maahanmuuttajien osuus ylittäisi luokasta 20 prosentin rajan. Lisäksi hallitus esittää kunnille bonusta maahanmuuttajan työllistymisestä tai opiskelusta ja kaksinkertaista rangaistusta ghettoalueilla tapahtuvista rikoksista.

Tanskan malli tuntuu linjakkaalta, mutta ankaralta ainakin, jos sitä vertaa Suomen yleiseen lepsuun rangaistuslinjaan. Mielenkiintoista onkin se, minkä tuloa  meillä ei  haluta nähdä:  ghettoalueita on Euroopassa ja asia tunnustetaan monin paikoin.  Meilläkään ei toivottavasti panna enää mariapettersoneita kirjoittamaan alueilta typeriä puppujuttuja.

Vaan miten siis Helsinki, pääkaupunkimme? Uhkaako esimerkiksi Itä-Helsingissä joitain alueita eriytyminen "maahanmuuttajaghetoksi"?  Olisiko mahdollista tehdä jotain ennakkoon?

(Kuva Johann Heinrich Füssli)