29.9.2010

Ruumiin joutilaisuus

Muuan anonyymi epäili edellisessä blogikeskustelussa, että "Täällä on näemmä liikkeellä taas "vapaapäiväläisiä" työnantajan ajalla."

Täytyy myöntää, että keskustelu kävi aika pirteästi kesken parhainta työaikaa, aamupäivää, jolloin ihminen on jo selkeästi hereillä muttei vielä väsynyt - kenties hän on jopa vähän innoissaan tulevasta päivästä ja sen mahdollisista riemuista ja haasteista. Sitä en tiedä, moniko kirjoitti työantajan piikkiin, moniko omaansa. Lukijamittari kuitenkin kertoo jotakin virtuaaliliikehdintää tarkkailevalle viestinnällisesti uteliaalle ihmiselle.

Mittari siis kertoo, että täällä käydään Korson* poliisista, Suomen valtiovarainministeriöstä, eri kaupunkien yliopistoista, valtion ja kaupungin laitoksista, eduskunnasta ja nimeltä mainitsemattomista tutuista yrityksistä, puhumattakaan pienyrityksistä.

Tämän täytyy tietenkin merkitä sitä, että väki on liikkeellä työnantajan päätteillä, käyttäen työaikaa luppoaikanaan. Jos vielä luo silmäyksen siihen, minkä perässä tänne tullaan, se ei suinkaan aina ole tiukka asiahaku tai hinku Iineksen sanan äärelle, vaan ihan sieltä pääkallon paikaltakin tullaan ison takapuolen, naiset pillu paljaana ja kapea hame hyväily -hakujen perässä. Kautta aikojen suosituin haku blogissani on nuorta lihaa, ja etenkin työpaikkahakuna. Keskellä kirkkainta vireintä työaikaa haetaan innoitusta nähtävästi elämän perusarvoista, siitä, mikä maailmaa pyörittää.

Anteeksi annettavia työpaikkahakuja ovat mielestäni ahdistuneet terveyshaut, kuten vaikka elohiiri silmässä, värinä niskassa, korkea alapaine tai kahvi ja huimaus. Senkin kyllä annoin anteeksi, kun eräästä korkean tahon laskentatoimen yrityksestä tultiin blogiini kirjanpidon alkeet -haun perässä - tarkkaa sanamuotoa en muista. (Muistini mukaan tuo haku oli valtiovarainministeriön, mutta en kirjaa sitä tähän, koska en ole varma. Muistini on hatara omien blogikirjoitusteni suhteen, kuten anonyymit tietävät.)

Olen itsekin koulussa surffaillut netissä joskus oppitunnilla. Kerran harrastin jopa kyseenalaista nettierotiikkaa, kun opiskelijat kirjoittivat itsenäisluonteisia projektitehtäviään, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Muuan keskustelupalstan verbaalikkomies puki minut tiukkaan punaiseen lateksihaalariin ja pani laskemaan pulkalla mäkeä pylly siukuen. Muuta ei kuulemma tarvittu. Minähän laskin. Kun opiskelija tuli näyttämään paperiaan, pienensin sivun alapalkkiin - tämän taidon olin oppinut oppilailta - ja katsoin häntä ehkä hieman sumein silmin, mutta täysin hetkessä kiinni. Tämä oli sitä aikaa, jolloin olin löytänyt netin ja kokeilin kaikki mahdolliset asiat, kuten uteliaat kai tekevät.

En osaa siis sanoa, onko työaikana surffailu pois työnantajalta, sillä jonkin verran joutilasta aikaa töissä aina on. Kun katsoo mitä tahansa työtehtävää ulkopuolelta, tuntuu kuin se olisi löysää täynnä ja työntekijä vetkuttelisi tahallaan. On myös niin, että ihminen haaveilee pitkin päivää silmät avoinna muita petkuttaen, katsellen muka tilikirjaa tai puhuvaa esimiestä tai mitä milloinkin. Nettisurffauskin on haaveilua, itseen uppoamista, hetki yksityisyyttä, joka on tarpeen, jotta jaksaa työtehtäviä. Sitä paitsi näpytellessään koneella ihminen näyttää työhön uponneelta. Minä tiedän tämän.

Vielä yksi asia - joutilaat ja kiireettömät ihmiset, haaveilijat ja surffailijat ovat ihastuttavia kanssaeläjiä. Sellaisen ottaisin mukaani autiolle saarelle.

( Ivan Gontjarov, Oblomov, kansikuvassa Ilja Repinin maalaus säveltäjä Modest Musorgskista )

* nimi muut.

21.9.2010

Palaa pääskysen lailla

Minusta tuntuu, että Tuomas on jäänyt yhtä yksin kuin minä. En ole vielä varma, kuoleeko Ainokin, hänen lapsensa, joka alkuun turhaan odotti äitiä palaavaksi ja huusi hänen nimeään unissaan. Luulen kyllä, että Ainokin kuolee, koska takakannessa sanotaan, että lastenhuoneen verhot syttyvät tuleen ja nuket jäävät odottamaan leikittäjäänsä. Kirjassa palaa-verbi saa sfäärisiä merkityksiä, äiti ei palaa mutta verhot palavat ja mitä luultavimmin Aino.

Onneksi on tämä Pääskynen, Markku Pääskynen, joka on kirjoittanut Enkelten kirjan. Kuvitelkaa - enkelten kirja, ei enkelien. Olen lohdutettu jo tästä monikon genetiivistä. Ja kuvitelkaa vielä, että pääskynen, pääskynen, ei varis. Minulla oli kerran naapuri, Tarja Varis, joka soitti ovikelloani ja tuli esittäytymään, päivää, olen uusi naapurinne, Tarja Varis. Ymmärtäähän sen, Pohjois-Karjalasta, rajanpinnasta ja maaseudulta, jossa naapuruus merkitsee ystävyyttä. Satakunnassa ei merkitse, mutta sitä Varis vielä ei tiennyt.

Olen sivulla 55, ja odotan jonkinasteisella kasvavalla kiihkolla, miten Tuomaksen ja Okon tapaaminen sujuu. Okko on se kiltti ja hiljainen poika, jota Tuomas lapsena löi ja jonka kaulaan hän eräällä välitunnilla kun kukaan ei ollut näkemässä tarttui peukalolla ja etusormella ja väänsi. Tuomas oli Pääskysen mukaan suunnitellut iskuaan jo kauan, joten ei siis ihme, että Okko alkoikin ulista. Tuomas jätti Okon maahan itkemään.

Pääskynen jättää usein pilkut pois lauseiden rajalta, ja huomaan, että minuun on jo tarttunut tämä tyyli - saan lisäillä pilkkuja tähän tekstiin jälkikäteen. Niin on voimakas Pääskysen lento. Ehkä on vain hyvä, että työssäni laistin usein pilkkusääntöjen opettamisen, sanoin keväisin, että hups, emme ehtineet pilkkuihin asti. Kun ne opetin, tunsin itseni hyväksi opettajaksi, olin varma puhuessani, pilkut toivat ryhtiä olemukseeni. Muutoin minulle sopii, että pilkku merkitään sinne missä on ajatuksen taukoa - näinhän ei saisi tehdä koska Suomessa ei ole loogista pilkutusta vaan kieliopillinen pilkutus - tai jätetään merkitsemättä, jos tahdotaan lukijan ajattelevan kokonaisuuksia pätkien sijaan. Minua kuitenkin sävähdyttää, jos huomaan kirjoittajan osaavan pilkkusäännöt, vaikkapa sen, että rinnasteisten alistussivulauseitten väliin ei tule pilkkua. Yleensä on kuitenkin niin, että jos tehdään pilkkuvirhe, se on pilkun poisjättö, ei liikapilkutus.

Jos nyt käy niin, että Aino kuolee, olen lohduton, mutta lohdutettu. Palan ja palaan. Kuolemasta nousee elämä. Enkelit ovat, vaikka elämä on helvetti. Vastakohdat ovat yhtaikaa läsnä, kuin antiikin draamassa. Ja tämän kaiken sanon, kun olen vasta sivulla 55. Mitä kaikkea sanon, kun olen lukenut kaiken kirjasta, joka on miehen, siis ihmisen, selviytymistarina?

Nyt sanon vielä sen, että hyvä kun on pääskysiä eikä vain variksia. Minä en enää jaksa sitä vittukieltä enkä raakaa väkivaltaa enkä sitä, ettei ojanpohjalta nähdä tähtiä muuta kuin silloin kun joku on vetänyt turpaan.

(Piirroskuva: Sielun veljien Peltirumpu-levyn kansi)

15.9.2010

Tehtävä

Olin yhden jälkeen matkalla hammaslääkäriin, autolla tiheässä sateessa, kun huomasin tiellä rivitalojen edessä naisen. Hänen vieressään keskellä kävelytietä oli valtava määrä isoja matkalaukkuja ja laukunsiirtoteline, parikin.

Säälin sateessa kastuvaa naista, joka odotti ilmeisesti tilausbussia tai muuta autoa, jossa muut jo olivat, ja nainen oli jäänyt vain laukunvahdiksi. Arvelin bussin tulevan pian, ja porukan nostavan yhdessä ryhmäläisten laukut autoon. Nainen oli hyvin laiha ja pitkä, ja hänellä oli pipo hupun alla ja pitkä tumma takki. Hän katsoi koko ajan maahan, ehkä suojasi kasvojaan sateelta.


Kun tunnin kuluttua tulin takaisin hammaslääkäristä - marketissakin olin ehtinyt käydä - laukut olivat edelleen siellä, kaatosateessa, mutta olivat yllättäen siirtyneet tien yli, vastapäätä entistä paikkaa, kaikki arviolta parikymmentä valtavaa pakaasia. Ja mikä erikoista, nainen näytti raahaavan niitä kolmanteen paikkaan, vetäen yhtä perässään. Minun oli pakko pysähtyä tien viereen ja kuvata nainen.

Hetkeäkään en ajatellut, että hänellä on hätä, ja että pitäisi soittaa hätäkeskukseen, vaan ajattelin, että hänellä on Tehtävä. Hänellä täytyi olla myös Säkenöivä Voima, sillä miten laiha hontelo nainen muutoin jaksaisi siirrellä valtavia pakaaseja tihenevässä sateessa? Sitäkin mietin pysäytetyssä autossani, että naisen on täytynyt käyttää paljon aikaa laukkujen pakkaamiseen. Niissä oli ehkä hänen koko maallinen omaisuutensa. Kenties hän on käyttänyt tehtävän esivalmisteluun koko yön ja aamun. Hieman mietin, että jos sittenkin menisin kysymään, tarvitseeko nainen apua, mutta en mennyt, sillä ajattelin, että hänellä on oikeus suorittaa tehtävänsä - Tehtävä voi häiriintyä ja kaikki menee pieleen, nainen romahtaa ja palaa sateeseen ja hämärään ja menettää voimat siirtää laukut kotiin, sillä onhan hänellä koti, josssain.

Mitä sinä arvelet, mistä oli kyse? Mikä tarina tässä on? Minua tapaus kiehtoo ja tunnen myös syyllisyyttä siitä, että istuin sisällä autossa hammas sievästi paikattuna lämmin leipäpussi ja iltapäivälehti korissa. Toisaalta mietin aivan proosallisesti, että miksi emme anna hullujen olla hulluja, miksi koetamme tehdä heistä kaltaisiamme. Kenties naisella oli hyvä olla ja olisi ollut itsekästä mennä lespaamaan, että voinko auttaa, koska olen hyvä ihminen.

(PS Alimmasta kuvasta näkyy parhaiten koko valtava laukkumäärä, jota nainen yksin hoiteli. Muissa kuvissa laukut olivat kahdessa paikassa, jakaantuneina, kun nainen siirteli niitä paikasta toiseen, edestakaisin.)


(Valokuvat Iines 15.9.)

13.9.2010

Sinulla on kauniit posket, Kerttu.


Edelliseen keskusteluun syntyi mielenkiintoinen väittely siitä, saako vauvalle lässyttää. En halua välttämättä toistaa siellä sanottuja teesejä, mutta en malta olla kokoamatta asiaa tänne, koska oma puheenvuoroni on kommenttia pidempi.

Olen siis sitä mieltä, että vauvalle saa ja kenties jopa pitää lepertää, lässyttää, jokeltaa, miten vaan. En tarkoita tällä sitä, että leperrys olisi ainoa kielimuoto vauvan ja vanhempien välisessä vuorovaikutuksessa, vaan lähinnä sitä, että siitä ei ole vauvalle vahinkoa, vaan iloa, ja se edistää hänen tunnemaailmansa rikkauden kasvamista. Onhan muitakin kielimuotoja, joita vauva kuulee - pääpiirteittäin varmaan normaalia yleispuhekieltä, jota muillekin perheenjäsenille puhutaan, eikä ole mitään syytä olla puhumatta lapselle yleensä ottaen kuin täysipäiselle ihmiselle.

Puheen kehityshän alkaa jo kohdussa, jonne lapsi kuulee äidin puheen, kenties isänkin, jos tämä vaan keksii huudella vauvalle vatsan läpi terveisiään. Minun mieheni keksi ja jutteli Percivalin - hän luki tuolloin Kärpästen herraa suorittaessaan kesken jäänyttä lukiota yksityisesti - kanssa kauan ja hartaasti minusta piittaamatta, maaten vatsani päällä. Hän sanoi, että ole sinä nyt hiljaa, tämä on hänen ja Percivalin juttu. Minä olin. - Maailmalla on tehty tutkimuksia, joiden mukaan vastasyntynyt vauva pystyykin erottamaan rytmin perusteella äidinkielensä toisesta kielestä – jokaisella kielellä on oma rytminsä ja äänneasunsa.

Jokelteluhan on eräänlaista puheen harjoittelua, ja vauva oppii äidinkieltään varhaisten hoivatilanteiden aikana, pyllynpesussa ja vaipanvaihdossa, sylitellen ja hyväillen. On havaittu, että mitä enemmän vanhemman ja vauvan välillä on myös ei-kielellistä vuorovaikutusta – vanhemmat hymyilevät jokeltelevalle vauvalle tai koskettavat häntä – sitä enemmän vauvat jokeltelevat, ja jokeltelu on myös äänteellisesti rikkaampaa.

Vanhemmat ja jopa sisarukset puhuvat usein luonnostaan vauvalle eri tavalla kuin isommille. Puhutaan hitaammin ja korkeammalla äänensävyllä, liioitellaan ja painotetaan äänteitä, toistetaan sanoja ja käytetään hyvin yksinkertaisia lauseita: –NO MISsä on Musti? NO sIELlä se Musti on, kAtsOppa SIELtä MUSti TUlee. Tämä on tyypillistä hoivakieltä.

Joskus kuulee sanottavan, että vauvalle ei saa lässyttää, mutta vauvalle nimenomaan pitää puhua hoivakieltä, saa lässyttääkin, sanoo mm. kehitys- ja kasvatuspsykologian professori Maarit Silvén. Tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä enemmän vanhemmat hoivapuheessaan korostavat vokaaleita ja tavujen eroja, sitä paremmin vauvat hallitsevat niitä. Hillitty kirjakielen suoltaminen on siis veden heittämistä kaivoon.

Itseäni vauvalle lespaaminen ei siis närkästytä, vaan enemmän se, jos perheessä kielletään lepertely ja valitaan tietoisen huoliteltu kieli vauvadialogiin. Samoin minua epäröittää se, jos lapsen sanavaraston määrää lasketaan ja kirjataan ylös tyyliin: Kertun sanavarasto puolivuotiaana on kuusi sanaa, yksivuotiaana viisikymmentä sanaa. Miksi laskea sanojen määrää tai miksi miettiä sitä, miten vauvalle pitää puhua? Asetetaanko tällä puheen valinnalla ja lapsen kielen tarkkailulla ensimmäiset suorituspaineet lapsen harteille ja kerrotaan hienovaraisesti, mitkä arvostukset ovat oikeat?

Itselleni on leperretty ja höpsötetty ja kutitettu mahaa ja jodlattu mielin määrin, ja silti minä opin esimerkiksi lukemaan hyvin varhain, kenenkään opettamatta, katsellessani kotiin tulevia lehtiä. Kieleni oli myös lähes kirjakielistä, on aina ollut, tahtomattani. Minun tyttäreni taas, jota minä hiillostin lukemaan, oppi taidon vasta vähän alle seitsemänvuotiaana, vaikka puhui heleällä äänellään kaunista pitkävirkkeistä äidinkieltä jo alle kaksivuotiaana. Minä myös laskin hänen sanavarastoaan ja vertailin sitä ikätason suorituksiin. Lapset pitäisi saada vasta viisikymppisinä!

Lepertelypuheessa on sitä paitsi mukana tunneaspekteja, jotka huolitellusta ja kultivoituneesta kielestä puuttuvat. Jos ihastelet vauvasi paksua poskea ja sanot pussaten ja mussuäänellä että voi äidin pikku nasupossua, niin voi olla, että hurmos ja onni lapsesta menee paremmin hänen tajuntaansa kuin jos sanoisit kirjakielellä: Sinulla on kauniit posket, Kerttu.

(Maalaus Jarmo Mäkilä, Koulun kopla 2010)

Lähteet
http://agricocacola.vuodatus.net/blog/2483839/saako-lassyttaa/
http://www.digipaper.fi/pilttipiiri/13756/index.php?pgnumb=10

11.9.2010

Syyspäiväkirja 4. sivu


Tultuani eilen onnistuneelta hammaslääkärikäynniltä olin hetken ope. Olin nimittäin juuri kumartunut marketissa pakastealtaan ylle, kun ääni sanoi korvaani hei ope, sulla on kiva tukka. Lellu se oli, muinoinen markkinointilinjan opiskelija, neropatti, joka takarivistäkin säteili luokan ylle valoaan. Sanoinkin sen hänelle jutustelumme lopuksi, ja kadun vain sitä, etten ollut aiemmin sanonut. Miksi ihminen sanoo vain elämänsä illassa tai sitä kiihtyvällä vauhdilla lähestyessään hyviä asioita lähimmäisille?

Nutturani on siis saanut kyytiä ja kutrit ovat valahtaneet kampaamon lattialle. Tyyli on mallia lyhyt, pysty ja pörrö. Hieman tuntuu haikealta, mutta on tukka lyhyenäkin paksu. Meillä on suvun miehillä tuuheat pehkot, ja heillä on valokuvissa näyttävät laineet otsalla. Toisaalta hyvä, sillä voogi päälaella tuottaa lisää pituutta lyhyenlännälle ruumiinrakenteelle, jollainen suvun miehillä on; isä tosin oli hintelä ja pieniluinen. Minä olen vain pieniluinen ja ymmärrän olla kiitollinen hoikista nilkoista ja ranteista.

Yöllä hääräsin sitten taas unissani koulun käytävillä ja etsin epätoivoisesti luokkaa tietäen olevani pahasti myöhässä - tuntia oli jäljellä enää kaksikymmentä minuuttia. Tätä unta näen toistuvasti vuodesta toiseen, lähes samanlaisena. Olen koulussa ja tiedän olevani siellä luvatta, ansiotta, syyllisyyttä tuntien. Koskaan en pääse luokkaan asti, koskaan en pääse kohtaamaan oppilaita tai opetustilannetta, olen aina käytävillä tai opettajainhuoneen eteistilassa. Kerran pääsin työhuoneeseeni asti, koska minun täytyi muka kerätä unohtuneita papereitani työpöytäni laatikosta. Muistan, miten seisoin työpöytäni vieressä ja haistelin huoneen ominaistuoksua.

Kuulin lisäksi eilen tyttäreltä pienestä ujosta ja vähän erilaisesta Sebastianista, jota muuan poika kiusaa jatkuvasti. Syy on kiusaavan pojan mukaan se, että Sebastian ärsyttää häntä. - Voi voi, miksi sinä nyt noin sanoit oli kiusaavan pojan oman opettajan nuhtelu. Sebastianiin hän ei kiinnittänyt mitään huomiota, ei kysynyt, miten tämä tilanteen kokee. Tälla kaavalla kouluissa tunnutaan hoidettavan pääosaa kiusaamistapauksista - kiusaajat kuuluvat opetusresursseihin, ja heille on lempeää terapiaa, mutta kiusatut unohdetaan ja vaietaan vaihtamaan koulua, heille tahdotaan sanoa, että mitäs olet erilainen, opettele samanlaiseksi. Puistattavaa suhtautumista kouluväeltä.

Nyt sataa pehmeästi, avonaisesta ikkunasta kuuluu litsahduksia. Mietinkin tässä, minne suuntaisin ottamaan makrolinssillä pisarakuvia luonnosta. Mökille ei viitsinyt mennä, kun klapit ovat märkiä, ja niitä ei voi siirtää liiteriin - tätä työtä olisi vielä yllin kyllin. Kaikista mieluiten lähtisin nyt jonnekin kauas. Tahdon muutosta, mikä on minulta, härkäihmiseltä, poikkeuksellista. Olen kyllästynyt kaikkeen vanhaan. Tahtoisin asua pitkään jossain ulkomailla. Jos minulla olisi ystävä, vapaa kaikesta, lähtisin hänen kanssaan.

(Valokuva Iines 9.9.2010)

2.9.2010

Syyspäiväkirja 2. - 3. sivu

1.9. Kirpputorilta tarttui ostoskoriin pehmeäkantinen vanha kirja, jonka
kansikuvana on naisen silhuetti. Naisella on hulmuava hame ja korkokengät. Hän kohottaa kätensä ylös ja riuhtaisee kahleensa katki.

Sama se, kuka on kirjailija ja mikä kirjan nimi, kun ostin vain kauniin vanhan esineen. Lehdet ovat osittain paperiveitsen avaamattomia, siis umpinaisia, kiinni, viime vuosisadan alun kirjapainotavan mukaan. On mahdollista, että en raatsi viiltää kirjan sivuja auki katsoakseni, mistä nainen vapautui. Tosin minulla on jopa kaksi paperiveistä, joita voisin käyttää kirjan avaamiseen oikeaoppisella tavalla, joka takaa kauniin ja hieman rosoisen sivun reunan.

Kirjan takakansi on hupaisa, suorastaan naurettava. Siinä on mainosesittely: Uusinta kotimaista kaunokirjallisuutta Jouluksi 1919. Tarjolla on Nuoren leskivaimon lankeemus, Rappiolla, Dilta Hiltunen antautuu elämänpyörteeseen, Arvolan kauhea lapsi, Takaliston lauluja, Irti sortajista ja monta muuta. Eniten tahtoisin lukea Arvolan kauhean lapsen. Tahtoisin myös tarkistaa, mitä Takaliston laulut ovat. Ovatko ne saloseutujen asukkien vai muiden köyhien kurjuuslauluja, tulevia partisaanimarsseja vai mitä.


2.9. Tänään kävin vuorella ja yritin hakea iloa. Ilo on nimittäin aiheena Valokuvatorstain kuvakisassa. Ilo löytyikin lähes heti, kun kiersin vuoren takakautta tuulettomalle suvantopuolelle. Kaksi sinisiipeä lämmitteli ruskeissa käppyrälehdissä, juuri niin kuin minä ilon näen, surun vastakohtana, tilapäisenä vieraana ihmisen jokseenkin tasaisessa elämässä.

Kuulin, että Habibilta oli evätty pääsy muutamille tunneille. Häntä rangaistaan niin, että jos hän riehuu jollain tunnilla silmittömästi, hän ei saa tulla sen aineen seuraavalle tunnille, vaan vasta sitä seuraavalle. Hän on vasta nyt myös päässyt ensi kertaa psykologille, vaikka hänet on potkittu useasta peruskoulusta pois.

Katson usein kakkoselta ohjelmaa Lapsityrannit. Ohjelmassa näytetään, miten kiljuvista, seinille hyppivistä ja hakkaavista kakaroista tulee yhteisökelpoisia pieniä kansalaisia. Olenkin tämän ohjelman myötä havainnut, että vastapäiseen taloon on muuttanut perhe, jossa on lapsityranni. Hän on pieni poika, jonka huuto ja marina kuuluu sisältäkin ulos, taukoamatta, useita kertoja päivässä, jos oma ikkuna on auki tai istuu pihalla. Senkin kuulee, kun perhe lähtee ulos. Ensin tulee pojan huuto, sitten perhettä alkaa valua ovesta, äiti, mummo ja lapsityrannin lisäksi isoveli. Lapsityranni ei suostu kävelemään, vaan hoikka äiti tai vielä hoikempi mummo kantaa häntä selkä vääränä. Lapsityranni huutaa ja ojentelee käsiään, kiemurtelee ja päästyään maahan makaa itkupotkuraivarissa ja päästyään takaisin syliin kiemurtelee niin että naiset ovat helisemässä. Minun tekisi mieleni soittaa televisio-ohjelman nanny paikalle, sillä naisia tulee sääli, niin uupuneilta he näyttävät. On selvää, että perhe tarvitsisi jäähypenkin lapsityrannille, ja jääkaapin oveen teipatut säännöt. Lelujen määrääkin voisi varmaan säännöstellä ja antaa aluksi vain viisi lelua.

Paikallislehdestä luin, että Pikkukaupungissa on eilen nähty susi, metsikössä, jossa käyn kuvaamassa luontokuviani. Sudesta oli kuva, ja asiantuntija oli vahvistanut jäljet. Pitääköhän pelätä kuvausreissuilla? Miten suden voi karkottaa, jos sellainen tulisi metsätiellä vastaan?

(Valokuvat Iines, perhoskuva kannattaa katsoa isompana täältä.)