Kevätpäiväkirja 8. sivu: Mitä sieltä kodeista oikein tulee?

28.5. Kodeista tulee ulos oikeasti  pahaksi kasvaneita ihmisiä, luonnehäiriöisiä pikkuisia psykopaatteja ja breiviknarsisteja, joilla ei ole omaatuntoa. Ne hyppäävät katolle hallitsemaan ympäristöään, panevat äänenvaimentimen kivääriin ja alkavat listiä ihmisiä kudeilla, jotka räjähtävät kohteen kehossa tuhansiksi osasiksi. 

Minua harmittavat tekopyhäilyt Hyvinkään ampumatragediassa. Nuorten mielenterveyshoidoissa säästetään, huudetaan kilvan lehtien keskusteluissa.

Näin käy aina, kun joku onneton nuori asehörhö listii vertaisryhmäänsä  pienemmäksi.  Syyt ulkoistetaan välittömästi  yhteiskuntaan. Tutuksi ovat tulleet mielenterveysjeesustelujen lisäksi koulukiusaamisjeesustelut, internetjeesustelut, väkivaltapelijeesustelut ja nyt viimeksi asejeesustelut - on helpompi puhua isän asekaapista ja aselain löyhyydestä kuin ottaa asia kämmenelle ja katsoa pahaa silmään. Siinä se on, pahan kukka, ihmisen mielen mataluus ja mustuus, joka on yhtä totta kuin ihmisen hyvyyskin.

"On hyvin tavallista, että monet lapset ja nuoret eivät kestä lainkaan pieniä tai isoja pettymyksiä, vaan kaikki näyttäytyy heille epäreiluna ja kaikki on aina jonkun muun syy". 

Noin kirjoittaa nimerkki Opettaja tämänaamuisessa Hesarissa ja lisää, että lapsen tunnemaailmassa ei ole enää sijaa empatialle muita kuin itseä kohtaan. - Itseä tai omaa tunnetyhjiöön luotua lumemaailmaa kohtaan, olkoon se vaikka airsoftaaminen, uus- tai vanhempi natsismi tai kotimaisittain tarkk'ampuja Simo Häyhän ihailu, lisään minä näihin Opettajan ajatuksiin.

Monet vanhemmat ovat valitettavasti aika samoilla linjoilla kuin vastoinkäymisiä kestämättömät lapsensa, kuinkas muuten.  Jo alakoulussa  opettajille annetaan aggressiivista  palautetta, jos koulusta tulee ikävää viestiä.  Moni vanhempi yrittää väärällä tavalla olla reilu vanhempi, kun ei salli lapsensa kohdata aiheuttamiaan hankaluuksia ja vastata niistä itse, sanoo yllä mainittu opettaja.  Oikeaan elämään kuitenkin kuuluu myös hankaluuksien kohtaaminen.

Erään tuntemani opettajan koulussa on parhaillaan tapaus, jossa muuan isä istuu säännöllisesti tekemässä muistiinpanoja erään luokanopettajan tunninpidosta, koska pitää tämän kurinpitoa lastaan kohtaan vääränä. Hän on tekemässä kantelua opettajasta, ja takana on kuulemma kaksikymmentä todistajaa.  Lapsi on oppinut hähättelemään opettajalle aina kun isä on pois tunneilta. Ja aina kun isä on tunneilla, lapsi on hipi hiljaa. Koulu on siis avoin paikka kaikille vanhemmille, joten tilanne on koulun puolesta ok. Sitä, mitä opettaja ajattelee ja tuntee, ei kai kukaan kysy. Itse jään miettimään, minkälainen tästä lapsesta myöhemmin tulee.

Jos lasta ei auta kukaan kotona  kasvamaan  teoistaan vastaavaksi ihmiseksi, niin kenttä lienee  avoin uusille tarkk'ampujille.  - Oli kivaa kaverit, mutta tässä kuti sinun päähäsi, mitätön olio!

On jokseenkin järkyttävää, että esimerkiksi Satu Taiveaholta evätään pääsy adoptioäidiksi hänen miehensä taloudellisten väärinkäytösten vuoksi. Lihallisille vanhemmille ei ole minkäänlaisia kriteerejä. Murhaajakin saa vapaasti lisääntyä istuttuaan kakkunsa tai vaikka kakun aikana. Vanhemmuudelle voisi mielestäni säätää testit, jotka vanhemmiksi aikovien tulee läpäistä. Ellei läpäise, johdot poikki ja torvet tukkoon. Tämä olisi parempi ratkaisu maapallon liikakansoituksenkin välttämiseksi kuin Linkolan itsekkäät teesit.

Kevätpäiväkirja 7. sivu: Pavlovin koira

Nyt kun blogiini on tullut laatua ja hiljaisuutta lyhyiden keskustelujen muodossa, tyhmän keskustelun jäätyä pois, olen äimänä tästä seinistä huokuvasta hiljaisuudesta. Mitäs tällä nyt sitten tehdään. Istutaan ja pyöritellään peukaloita ja syljeskellään kattoon. Ollaan nyt sitten laadukkaita.

Tätähän minä olen odottanut, kaiken aikaa. Että minulta ei odotettaisi leiskuvaa provosointia, jonka perään iskeytyy satamäärin kommentteja. Se on kuulkaa hemmetin raskasta, siitä tulee suorituspaineita, rimakauhua, valkoisen arkin pelkoa. Kun sitten uskaltaa painaa jonkin tekeleensä kohdalla julkaisunappia, alkaa hikoilu. Jospa kukaan ei koskaan enää kommentoi sinua, jospa blogisi putoaa mustaan virtuaaliaukkoon. Sitten saavat anonyymit tulla sanomaan, että onpas täällä hiljaista, hehee, kaikki ovat lähteneet, miehetkin, sinun vikasi.  Kerrankin lähdin heti jutunjulkaisun  jälkeen ulos, ja kun kannon päällä tarkistin puhelimesta jutun vastaanottoa, oli tullut yksi kommentti, Ofelia outolinnulta - muistan tämän selvästi, vaikka tästä on aikaa. Olin riemuissani! Olin pelastettu, kiitos Ofelia!

Minähän olen asiakaslähtöinen kirjoittaja. Mietin kuin kauppias, mitä teille nyt saisi olla. Syytän tästä maireudesta  opettajuuden taakkaa, joka kulkee  mukana läpi elämän. Opettaja on aivopesty ja manipuloitu otus, opettaja miettii vain asiakasta, sitä miten viesti menee perille ja aiheuttaa aktiviteettia. Hän on kuin Pavlovin koira, jolla valuu sylki jo kun ruokakello soi, ja lopulta, kun näkee ruokakellon kuvan. On  oikeastaan järkyttävää, että hän kouluttaa muistakin Pavlovin koiria. Jos sylki ei valu luokassa, kun alat paasata, jos eväkään ei värähdä, olet ollut huono, oikein huono.

Muistan vielä mikä painajainen oli, kun ammattikorkea tuli, ja opiskelijat, tulevat maisteristason akateemikot kävelivät kesken tunnin tyyninä ulos, jos anti ei miellyttänyt. Olin kauhusta kankea, vaikka olin hyvin koulutettu Pavlovin koira. Lyhyen ruutuvekkihameen helma väpätti polvieni päällä ja kainalot kostuivat, kun kuulin salkkujen napsahtelevan kiinni - niillä oli aina kovat salkut - ja määrätietoisen korkojen kopinan, joka etääntyi luokan ovelle ja häipyi kuulumattomiin, kunnes kuului seuraava salkun napsahdus ja tuolin narahdus.

Näin kerran jopa painajaisen, jossa koko luokka tyhjeni yksi toisensa jälkeen, ilma oli täynnä napsahtelua, tuolien tai penkkien narinaa ja etääntyvien askelten kaikua sekä minun polvieni vapinaa. Opettajien palaverissa sitten kuulin, että se luokasta poistuminen omia aikojaan oli niiden tapa, ne lähtivät syömäänkin, kun maha murahti ensimmäisen kerran, siitä vaan nousivat ja jättivät luokan. Tämä tieto ei auttanut. Näköalani pimeni ja tunsin halua siirtyä toisille asteille, ja siirryinkin. Salkut eivät enää napsahdelleet eikä vekkihameeni värissyt.

Mutta siis, se asiakaslähtöisyys,  se jäi kummittelemaan. Ei tulisi mieleenkään, että voisi vain kirjoittaa niin kuin sisimässään tahtoo. Palautehan on a ja o.  Pavlovin koira sisälläni elää ikuisesti.
 

(Valokuvassa Ivan Petrovitš Pavlov, Hulton Archive/Getty Images)

Kevätpäiväkirja sivu 6: Joka aamu on blogi uus

21.5. On pakko palata aiemmin  sivuamaani "blogikin on paikka avaruudessa"-ajatukseen. Koin  nimittäin voimakkaan oivalluksen lukiessani aamun lehdestä, että "HS Open -sovelluskilpailun voittaja esitellään blogissa".

Siis blogissa. Helsingin Sanomien blogissa. Tajusin leimahduksena, että blogi ei olekaan staattinen sijainti, joka on olemassa. Se ei ole avaruuteen työntyvä kieleke, ei lautta jolle voi nousta tarpeen tullen. Se ei ole homehtunut kokoelma vanhoja tekstejä.

Ei, blogi on yksi ohimenevä kirjoitus! Blogi on tuulen kääntämä ja mukanaan viemä lehti päivien saatossa. Joka aamu totisesti on blogi uus! Uusi kirjoitus korvaa vanhan.

Olen ollut  koko ajan väärässä, kun olen hakenut kielititeteestä uutta nimeä blogin kirjoitukselle, yhdelle artikkelille. Olen ajatellut, että blogi on tämä koko systeemi, jota ihminen pyörittää, kirjanlainen, jota hän luo kokoelmaksi erilaisiin tarkoitusperiinsä.

Ei, ei ja ei. Ei ole mitään kokonaisuutta, ei tässä olla luomassa monumenttia, möhkälettä, vaan irtosiivuja, jotka tulevat ja menevät.    Olisi pitänyt heti oivaltaa, että on vain blogi, uusi kirjoitus, pakina, kolumni, päiväkirjan sivu. Ja jos kielitieteellisesti ajattelee, olisi pitänyt mieluummin hakea uutta nimeä blogikokoelmalle, joka on säilötty vainaa, muumio käärinliinoissa, joihin harvoin palataan, muut eivät koskaan, ehkä. Ei muita varten tarvita  kokonaisia blogeja. Siksipä riittää kun puhuu blogien arkistosta, kirjoitusten kokoelmasta, jos tykkää hautoja hoitaa.  Blogiarkisto se blogi on, ja me olemme arkistonhoitajia. Istumme vainaan päällä ja somistamme sitä kuvin ja kiemuroin. Kuvittelemme, että se on tärkeäkin.

(Huoneentaulu täältä.)

Kevätpäiväkirja 5. sivu: Infrastruktuureista

19.5. Olen  ajatellut, että teetän puusepällä  tietokonetyöpöydän. Valmiilla tuotteella tulee olla  tarkka infrastruktuuri, kulman suhde naapurikulmaan ja vastakkaisen tason korkeuteen on tietty luku, ja  kaiken tulee olla suhteessa reisien pituuteen, istumakorkeuteen sekä erinäisiin muihin korkeus- ja pituusmittoihin.

Standardipöydillä on väärät infrastruktuurit, ja ne aiheuttavat jännittyneitä pään asentoja ja silmävärveitä.  Katse suuntautuu liian ylös ja kiristää huomaamatta leukaperiä ja niskalihaksia. Tämä kaikki voi johtaa jopa öiseen hampaitten narskutteluun ja levottomiin uniin. Eihän ihminen lue lehteä tai kirjaakaan leuka ylhäällä. Esimerkiksi aamukahvipöydässä, kun lehti on levällään, huomaa lukevansa mieluiten alhaalla olevat uutiset ja alimmaiset sarjakuvat. Silti lehden yläosa on halutuinta uutis- ja mainostilaa, vaikka sieltä pitää lukea niska kekassa, leuka kiristyneenä.

Internetistä löytyi  yksi pöytämalli, joka vastaa  hyvin, ehkä jopa ylilyödenkin niskajännitteisen hampaittenkiristelijän tarpeita. Malli on vähintään mielenkiintoinen. Puuseppä voi varmaan toteuttaa kuvan kaltaisen pöytäsysteemin. Ihmisen fysiikka se on, joka tyrmää tietotekniikan rajattoman voittokulun.

20.5.  Olen lukenut blogeista, että Facebookiin on perustettu Wanha Blogistania, jonne on kutsuttu vuonna 2005 aloittaneita bloggaajia. Minäkin aloitin vuonna 2005, Iineksen kuvilla ja Illuusiana ja Kielipoliisinakin. Ikkunaiines aloitti varsinaisesti vuonna 2006, lopetettuaan hädissään ensimmäisen Iines-virityksen.

Muistan hyvin tuon ajan, jolloin kilvoiteltiin sijoituksista ja linkitysten määristä Pinserin listalla ja jaettiin Kultaisia Kuukkeleita parhaille blogeille. Tuolloin bloggaajat eivät olleet eriytyneet niin voimakkaasti kuin nyt, vaan oltiin yhteisöä, jolla oli vielä piirrettävissä oleva infrastruktuuri. Oli määrä linkkailla ahkerasti joka jutussa jotakuta toista bloggaajaa. Sitten katsottiin Pinserin listalta, kuinka linkattu kukin blogi oli. Omassa mielessäni tältä blogien kulta-ajalta on kaksi blogia, jotka olivat ylitse muiden, Anitan Konkan Kirjailijan päiväkirja ja Minttu Hapulin Siiveniskuja. Ne olivat jotakin suurta ja erityisen kunnioitettavaa.

Blogistanian eriytymisen aloittivat käsityö- ja tuunausblogit, jotka ponkaisivat suosituimmiksi ja luetuimmiksi blogeiksi vähän puun takaa, yllättäen. Käsityöbloggausta jopa jossain määrin pilkattiin, useat muuttivat bloginsa nimen "käsityöblogiksi", miehetkin. Sitten tulivat muotiblogit, nämäkin puun takaa ja rynnäköllä ja tekivät sen vallankumouksen, jota nyt elämme.  Blogit kaupallistuivat samalla ja niitä myytiin lehdille. Valta on nyt muodin ja kevyen, kauniin lifestylen. Ne vetävät lukijoita ja tilaajia ja mainostajia. Ikävää! Nyt ei koko Blogistanian infrastruktuuria edes voisi piirtää, niin vyyhteytynyt se on.

Jostakin muuten luin senkin, että oli myös "kirjoitustaitoisen Ikkunaiineksen erinomainen blogi, jonka tyhmä keskustelu kommenttilootassa sittemmin pilasi." No, jaa. Voisin tietenkin minäkin pitää ennakkosensuuria ja kirjoittaa useammin, jopa päivittäin, niin keskustelu olisi lyhyempää. Toisaalta jossain Kemppisenkin laatublogissa on väliin äärimmäisen tyhmää keskustelua. Kaikkein typerintä keskustelua kuitenkin lienee sellainen, jossa ei ole sisältöä. On vain pokkurointia ja hymistelevää kiittelyä puolin ja toisin, kymmeniä kommentteja putkeen. 

(Valokuva Iines, Saniaisen infrastruktuuri toukoyössä)

Kevätpäiväkirja 4. sivu: Pieni elämä - haittaaks se?

9.5. Väliin epäilee, että elää elämätöntä elämää. Kun on vain vähän  ulkoista happeningia  ja kun ei itse mene minnekään. Jos joku järjestää jotain, sitä alkaa järsiä tapahtumaa ennalta. Niin kuin sitä, että kaupungissa järjestetään jokin Keväthumaus, jonka tähtiesiintyjä on  Pirjo Liimatta, Master Chef -kilpailun kolmonen, ja kun Seijan Vaatteella on mekkotanko ulkona ja sisällä  pannu kuumana, ja kun kirjastolautakunta kutsuu kirjailijan kuorma-auton lavalle asetetun mikrofonin  taakse lausumaan, se on naapurikaupungin emäntä, joka on julkaissut runojaan omakustanteena.

Sitä ihmettelee toistamiseen, miten Aino Kallas on voinut sanoa eläneensä elämätöntä elämää. Runoilijoitten  jumalatar, meren yli mennyt, kaivattu, kaipaaja. Miten tuommoinen voi sanoa, että hänen syvin ja persoonallisin elämyksensä on ollut elämättömyys ja että se on hänestä tehnyt sekä taiteilijan että persoonalllisuuden. Persoonallisuuden tekee sitä paitsi mikä tahansa asia kenestä tahansa, pahoinpitelykin, tuommoista ei tarvitsisi henkevän kirjailijan sanoa ääneen, saati paperille. Vaan kenties Kallas tarkoittaakin, että elämättömyys on tehnyt hänestä Persoonallisuuden.

Varastin aamulla terveyskeskuksen odotustilasta naistenlehden. Odotin, ettei kukaan näe  ja sulloin lehden taitettuna  pieneen käsireppuuni paksun lompsan viereen. Aloin nimittäin himota  juttua Pieni elämä - haittaaks se. Sen on kirjoittanut muuan Juha Heinisuo, kuvasta päätellen oikein kaunis nuorimies.   Juhan jutussa sanotaan, että pitää esittää, että elämässä on paljon sisältöä. Tätä minä olen aina sanonut, että suljetussa talossa ne vasta kurpitsajuhlat ovatkin! Ihmiset ovat toisaalta hyvin hauraita ja vähän hukassa hyvinvointinsa keskellä, heitä tulee vähän surku, kun juoksevat kuin päättömät kanat Raakkelin kartanolla - näky lapsuuden kultavainioilta.

Pitäisi kirjoittaa Einesbaariinkin,  Vartion kirjasta pieni juttu, Kaikki naiset näkevät unia. Motiivini on   katsoa, missä määrin  teos on kestänyt aikaa, kuusikymmenluvulta tänne asti. Vieläkö naiset kohkaavat samoin kuin muistan rouvan Pyyn kohkanneen? Vieläkö he uppoavat itseensä, kun lapset ovat pois jaloista, toisissa huoneissa, kuten Vartion kirjassa lapset ovat kaiken aikaa kuulumattomissa, näkymättömissä? Vai ovatko lapset edelleen toisissa huoneissa kuin äiti? Tämä lasten puuttuminen rouva Pyyn  näyttämöltä  ihmetyttää minua vaivaantumiseen asti, ihan kuin klassikossa olisi virhe. Onhan rouva Pyy sentään nuori kotiäiti ja hänen lapsistaan ei kirjassa ole juuri muuta kuin nimet.  Ratkaisu voi piillä anopissa, joka asuu samassa huushollissa. Mutta silti. Minun pitää vielä silmäillä kirjaa, etten puhu sivuasioista.

10.5. Lehdissä on  keskustelua siitä, että vauvoja ei pitäisi ottaa mukaan markettteihin, konsertteihin tai elokuviin.  Arja Sutela -niminen ihminen sanoo näin, ja suuri joukko huolestuneita ihmisiä on toista mieltä.  Onhan se nyt saletti, että vauva ärsyyntyy markkinapaikkojen valoista ja melskeestä ja vieraista hajuista, jos refleksit ovat tallella. Ja vauvan vieminen rokkikonserttiin on minusta henkistä pahoinpitelyä, piittaamattomuutta lapsen alkioasteesta. Vauva on pieni vain kuukausissa laskettavan määrän. Vai onko se sitten elämätöntä elämää, ettei pääse rokkikonserttiin tai shoppailemaan vauva selkärepussa?

(Valokuvat Iines, Pupu ja pytinki ja Ruusuja hopeamaljassa)

Kevätpäiväkirja 3. sivu: Sijainnin kokemisesta

7.5. Tuolla pari keskustelua alempana virisi vielä eilen kielijutustelua blogilla käynnistä. Saatetaan sanoa, että Iineksen blogilla käydään  keskustelua. Käytetään ulkoista paikallissijaa, adessiivia.

Paikallissijat  ovatkin ne, jotka ensin menevät sekaisin, kun ihminen liikkuu uusilla alueilla. Tämä näkyy erikoisesti matkoilla ja Internetissä, mutta myös arkisemmissa tapauksissa.  Kirjoitetaan taululle tai ruudulle, vaikka ei kirjoiteta vihollekaan eikä paperille. Osallistutaan kursseille, vaikka oikeasti osallistuttaan yhteen kurssiin.

Suomalaiset ovat ennenkin suosineet ulkoisia paikallissijoja. Ihminen on kuin puusta pudonnut astuessaan uudelle reviirille, etenkin lentomatkan päässä olevalle. Siksi hän ehkä  kulkee  paikan päällä ja ulkona, hän on olevinaan Pattayalla tai Goalla, eikä Pattayassa tai Goassa. Suomessa ollessaan hän uskaltaa olla reilusti Hangossa tai Helsingissä, ei Hangolla tai Helsingillä.

Nyt ulkoisia paikallissijoja käytetään uudella tavalla, uusista kohteista. Kun ollaan blogilla, olla avoimella foorumilla, joka on eräänlainen  hyde park. Internetin sivu voidaan kokea syvyysulotteiseksi paikaksi, se ei ole vain mekaaninen kuollut laatta, sivu. Siihen liittyy erottamatta ihmisen ajatustoiminta,  hänen tapansa kokea oma itsensä, persoonansa ja muut sivulla olijat. Ihminen muodostaa oletuksia, suunnittelee ja kuvittelee ja ilmaisee itseään ehkä syvemmin kuin konsanaan sanallisesti kenellekään.

Internet onkin  mullistanut ihmisen tapaa kokea sijaintinsa. Internetissä vietetään tunteja päivässä, ja liikkuminen netin saiteilla vastaa  liikkumista fyysisissä paikoissa. Kun ihminen vielä jättää hajumerkkejään useisiin paikkoihin, palaa tarkistamaan reagoinnit ja merkkaamaan lisää,  on nettisivu jo muuttunut paikaksi,  jolla on merkitystä ihmisen elämässä. Paikka voi tulla ajatuksiin silloinkin, kun ihminen ei ole ruudun ääressä. Hän voi suunnitella tulevaa toimintaa siellä ollessaan fyysisesti vaikka treffeillä.

Sitä voisi vaikka uskoa, että Internetin kokeminen paikaksi on osa evoluutiota. Henki liikkuu fyysisen kehon sijasta. Tämä ei voi olla vaikuttamatta ihmisen tapaan sijaita avaruudessa. Muutenkin se, miten sijaitsemme avaruudessa, on huima ajatus. Joskus ei voi katsoa kuuta, edes superkuuta, kun huomaan, miten se on siirtynyt toisaalle jo muutamissa minuuteissa. Maapallon liike alkaa huimata ja ajatus siitä, että osa porukasta on kantapäät vasten omia. Sitä voi miettiä, miten tässä liikkeessä voi säilyä järjissään. Mitä tapahtuu, jos vetovoima lopahtaa? Putoammeko vai nousemmeko? Miten voi olla vakuuttunut, että ihmisellä on oikeat koordinaatit? Meidän mökilläkin on väärät koordinatit, se ei sijaitse siellä, missä koordinaatit ilmoittavat sen olevan.

Summa summarum: Vierastan minäkin blogilla käyntiä. En osaisi sanoa niin. Evoluutiolla on tekemistä meikäläisen kanssa! En taivu ulkoisiin paikallissijoihin, adessiiviin, ablatiiviin ja allatiiviin, sillä rakastan sisällä oloa, sisälle menoa, en halua ulkoistaa asioita. Erikoisesti adessiivin käyttö voi olla tapa etäännyttää asia  pois itsestä, halu ottaa pieni välimatka, jotta asia olisi omassa kontrollissa, käden ulottuvilla. Sitäkin mietin, kieliikö runsastunut ulkopaikallissijojen käyttö ihmisen pinnallistumisesta ja hetkellistymisestä.

(Valokuva Iines 6.5. Pyrstötiainen pesässään)

Kevätpäiväkirja 2. sivu: Tanssit laiturilla

1.5. Tapanin-myrsky oli räjäyttänyt laiturin hajalle. Päässä oleva klunssi on siirtynyt pappilan rajalle, eikä sitä siitä, matalasta kaislikosta kisko irti pirukaan, saati pappi. Jokin iso vetokone tai kaivuri uppoaa ja tuhoaa rannan rakenteen. Tuossa alempana se on, katsokaa itse.

Taas askel kohti rappiota. Viime kesänä oli kaisloittunut laituri, nyt ei sitäkään. Sen sijaan kauempana keskellä kaisloja nököttää nyt sitten pikkuinen tanssilava, sopivasti kallellaan kuin Hugo Simbergin maalauksessa. Toisaalta - olen optimisti kaiken pessimismin keskelläkin - nyt laituri on tullut pois pohjimmaisesta poukamasta, merelle päin, jolloin siihen voisi härskisti rakentaa kulkusillan. Alla on  lunastettu vesijättömaa, lupa mennä veteen kaislikonkin halki. Tämä vaihtoehto on tutkittava tarkoin.

Tapasin Martan ja Martinkin. Martti voiteli moottorisahaa aamuauringossa ja Martta istui tuulensuojassa paikassa. En enää ajattele Marttia Martan deittiystävänä, sillä onnenkantamoinenhan Martti on. Hyvä mies.  Ruohonleikkuristani on kadonnut veto ja kysyin Marttia korjaajaksi.  Muutoin on kaikki mökillä kunnossa, piha tietenkin täynnä oksia ja risuja, mutta talo ehjänä ja kohtalaisen kutsuvanakin. Pitää soittaa putkimies yhdistämään vesi ja putsaamaan katto ja savupiippu.

2.5. Sitten  toisenlaiseen asiaan, josta huomaan jopa hiukan kiihtyväni. Sormeni napsuvat näppäimillä kiivaasti, nopeasti, ja joudun varmaan  poistamaan tästä adjektiivit, adverbit,  lyöntivirheet sekä jokusen sivulauseen ja huutomerkin.

Edellisessä keskustelussa estradille nousivat  television säätiedotusten naismeteorologit, joista on tullut  eräänlaisia auton konepellillä kiehnaavia pin up -tyttöjä. On muutenkin arkista  ja mitä normaaleinta saada pyytämättä kasvoilleen  jonkun rintavako,  takamus tai häpy.

Joskus äiti lausui minulle nukkumarunoa: Uni tulee ulkoa, uni kysyy lasta, löytää lapsen kehdosta, siskon heijaamasta.  Ihan kuin seksistäkin ajateltaisiin niin, että seksi tulee ulkoa, seksi kysyy lasta. Löytää lapsen kehdosta, --.  Muuan kommentoija  totesikin, että seksi ei tule ulkoa, vaan ihmisen sisältä. Ulos se tulee vaikka silmistä ja muusta värähtelystä. Niin minustakin. Ei ole olemassa erikseen seksikkäitä naisia, tai miehiä. On vain seksiä korostavia ihmisiä tai seksiään korostamattomia ihmisiä, subjekteja ja objekteja, jotka löytävät toistensa silmät, jos etsivät ja nostavat katseensa tai jos katsetta ei hajoiteta muita paikkoja tyrkyttämällä.

Kyllä. Ajatuksistani paistaa kirkkaasti läpi kyllästyminen vyöryvän seksin kaikkeuteen. Seksistä on tehty tyydyttymätön itseisarvo, jota rakennetaan oman ruumiintemppelin ylle ja päälle. Seksi on jumala. Me olemme runkkaavia jumalia.

(Maalaus Hugo Simberg, valokuva Iines, suurenee klikkaamalla)