31.12.2015

Lazkain anteeksipyyntö




Uusi vuosi on hyvä aloittaa anteeksipyydellen. Tekisi itse kullekin hyvää. Olkaamme kuin muinoinen helsinkiläinen maalari Lazkai: tunnustakaamme julkisesti syntimme ja saakaamme armo yllemme. Älkäämme ainakaan vahingoittako järjestäytyneen työväen asemaa.

Minä tunnustan ajatelleeni pahaa yhdestä ylisosiaalisesta vanhasta mummosta, joka kyttää ihmisten ikkunoita nähdäkseen valon, jota kohti suunnistaa kaffekupin toivossa. Missä valo, sinne hän menee soittamaan ovikelloa ja istumaan iltaa soffalle, kaikessa rauhassa. Minunkin soffallani hän tapaa silloin tällöin käydä, ja aina  huokaan etukäteen, kun hän on ovellani ja minä siinä pääsemättömissä, varattuna vähintään kahdeksi tunniksi. Meninkin sitten ja ostin tuuhean pallomaisen havukasvin takapihalleni. Asetin sen juuri niin, että se peittää ikkunani valon kyttäävältä mummolta, joka asuu viistoon minun ikkunastani.

Kävin sitten viemässä mummolle kuitenkin suklaarasian ja verkkosukassa olevan konjakkipullon, jollaisia minulla on leegio keittiön alakaapissa, tuliaisina ulkomailta. Mummo oli niin huonona, ettei tahtonut päästä ylös tuolista. Ja minä olen peittänyt tällaiselta huonojalkaiselta vanhukselta näkymän valaistuun ikkunaani!

Näin teen kyllä edelleen, havukasvi on ja pysyy, enkä ole parantanut tapojani. Minusta nyt vain ylisosiaaliset ihmiset ovat rasittavia. Miksi he eivät lue mitään? Heillä ei ole hajuakaan tietokoneista, he eivät ratko ristikoita, eivät katso edes televisiota vaikka se on aina auki. Hengen laiskuus on synneistä suurimpia, olkoon kyseessä vaikka kuinka huonojalkainen mummo. En minä jaksa niitä, anteeksi vain Lazkain tapaan..

Muutoin menee hyvin, vaikka jonotinkin aamulla terveyskeskukseen, jossa osakseni koitui ihastuttava nuori lääkärinjolppi. Hän otti tapaukseni sydämensä asiaksi ja soitti jopa infektioasiantuntijalle suureen kaupunkiin. Kävi ilmi, että bakteerini on niin harvinainen, että siihen ei löydy antibioottia apteekista, vaan se tilataan terveyskeskukseen ja minulle soitetaan, kun saan tulla nauttimaan sen, kerta-annoksena. Mahtaa olla jysähtävä paukku vuoden alkajaisiksi maanantaina. Kenties näen tähtiä sisätiloissa. Taidan olla lääketieteellinen ihme, erikoinen puhesairaus, harvinainen bakteeri, aivokuvakin on kuulemma mielenkiintoinen. Mitähän tästa pitäisi ajatella?

Vaan emme jää tuleen makaamaan, nostamme päämme Lehdon tavoin ja nitistämme bakteerit ja yhteiskunnan mätäpaiseet. Panenkin teille tähän loppuun uuden vuoden kohotukseksi Mathias Calamniuksen virren sanat. Kuvatkoon se toiveikkaasti  vaikka tätä häjyn hallituksen aikaa,  jonka moni toivoo pikaisesti loppuvan ja jonka aikana on kuljettu cuoleman cujilla.
Cosca joutui colmas Amu,
Herra Hengensä tacaisin
Ottapi isän kädestä.
Culci cuoleman cuilla,
Hijtten vainiot vaels
Paha paikka hämmästypi,
Culkeissa caickein Luojan.
Paiscais Porttinsa lujasti,
Ovet luckohon osaisi,
Sois ei pääsevän sisälle
Pahoin pelkäis valdaansa.
Jeesus astupi lähemmä,
Lici Linnaa piruen,
Potcaisi leviän Portin,
Paiscais maahan Pihtipielet:
Lucko coht Lumehen lensi,
Naulat tuiscuvat tulehen,
Salvat liecihin samahan:
Tarttui kijnni cahlehisijn,
Kijnni pannansa pahoja:
Pani connat Cahleijsihin,
Häjyn Helvetin hajotti…

(Mathias Salamnius, Ilo-laulu Jesuxesta)

23.12.2015

Valoa kohti!




Eilen oli vuoden pimein päivä. Tänäänkin on pimeää ja huomenna on vielä pimeämpää, koska on tulossa sateita. Aurinko jaksaa hädin tuskin tehdä jonkinlaisen loivan kaaren taivonrannassa, kun se jo putoaa kuusikon sekaan.

Vaan valoa kohti mennään! Panen teille kaikille joulukortiksi toiveikkaan ja kauniin kevätlaulun, jotta jaksatte joulun yli.  Itse rakastan joulua kaikkine lisukkeineen, olen jouluihminen viimeisen päälle. Meillä laitetaan porsaan perät uuniin yöksi ja veivataan pöytään sen seitsemät herkut. Kuusen allakin on mielettömästi lahjoja. On kiva ilahduttaa muita, itsestä ei niin väliä, juu.

Toivotan kaikille oikein Hyvää Joulua ja Mainiota Joulunjälkeistä Elämää. Tämä kanava on auki yötä päivää, ja puhua sopii edelleen mitä vaan.

20.12.2015

Päivän piirros: Monin tavoin



 Virike kuvaan on saatu sieltä ja täältä. Suurenee klikkaamalla kuvaa.

14.12.2015

Paras on vaan valssata



Joulun aika alkaa itsenäisyyspäivästä. Ennen riemuja on ihanaa saada rypeä kunnolla lapsuuden traumapisteissä ja muistaa, kuinka isä juovuspäissään pysähtyi ja teki hievahtamatta kunniaa, kun Porilaisten marssi soi radiosta. Syytä marssin soitolle en muista, vaan vain seisahtuneen hetken. Se oli kauheaa, ja olin kai vaivautunut ja odotin, koska isä laukeaa. Joka tapauksessa saan kyyneleet silmiini, kun sytytän sinivalkoiset kynttilät ja kuuntelen Jääkärimarssia tai vaihtoehtoisesti Oginskin kaihoisaa Poloneesia, jossa jätetään jäähyväiset isänmaalle. Oikeastaan luulen kyllä, että mieluiten kuuntelen haikean valssin ja itken nautinnollisesti, vähän ranteet auki.

Vaivautunut olen siinäkin valokuvassa, jossa istun sankarihautausmaan kivirappusilla. Pidän silmiäni kiinni ja kämmenteni välissä nököttää ruhjoutunut sinikellokimppu. Yhdestä on varsi poikki, muut alakuloisina. Istun selkä suorana, mikä oli epätyypillistä minua, sillä tapanani  oli ilmeisesti painaa hartiat kumaraan. Itse en tätä tiedä, mutta lapsuuttani halkoo alati raikuva komennus korvissani: seiso suorana  ja ota mallia siskosta. Sisko keikistelee kuvassa söpön ekstroverttina ja äiti hymyilee katsoen kaukaisuuteen.                

Silloin joskus valokuvattiin vain ihmisiä. Paitsi joku rikas saattoi kuvata matkakohteita. Kun sain jostain kameran teini-iässä, kuvasin meren tyrskyjä, lehmän katsetta ja heinässeiväsasetelman, horsmia vastavaloon ja puita ylöspäin. Ystävissäni kuvasin heidän fritsujaan, tupakanpolttoa ja salaa napattuja ilmeitä, usein unelmoivia.

Yleensä tuolloin tytöt haaveilivat, eivät seurustelleet, paitsi yksi Raija, jolla oli poikaystävä. Soitimme Raijalle pilapuheluja isän asianajopuhelimesta ja röhisimme miehen äänellä. Käskimme Raijan tulla Tuoppi-baariin. Mieleen ei tullut, että meidät olisi voitu saada selville. Ei silloin edes ollut puhelinhäirikköjä, muita kuin minä ja Mallu, se sama tyttö, jonka kanssa harjoitimme myös pienimuotoista varkaustoimintaa, joka käsitti lähinnä tikkunekkuja ja suklaapatukoita. Tosin Mallu oli haka myös sormusalalla, jolla hän toimi itsenäisesti. Kokoelma, jonka hän jakoi luokan tytöille, oli peräisin läheisen kemikalion rihkamaosastolta.

Syntilistallemme kuului vielä läheisen vuokratalon hyyskän lattialle ja seinille kakkaaminen. Tästä olen kertonut aiemmin, joten en nyt toista sitä, miten juttu päättyi. Molemmat me kuitenkin päädyimme kasvatusalalle, ja Mallu peräti korkealle pallille, minä rivikasvattajaksi.

Joka tapauksessa pahojen tekojemme ja isäni juoppouden tähden pelkäsin lapsena sitä raamatullista uhkausta, että "pahat tekonne kostetaan teille kolmannessa ja neljännessä polvessa". Laskin mielessäni, että sen täytyi olla Akseli-papan isä tai isoisä, jonka syntejä minä nyt maksan. Jotain ne olivat tehneet, kun Akselistakin tuli semmoinen petturi, että piti julkista sivuvaimoa puolisonsa rinnalla. Mieleeni ei tullut, että syntisäkki ja minun kaikkien kärsimysteni aiheuttaja olisi mummu tai mummunmummu.

Taisin tajuta hyvin varhain kyseisen uhkauksen olennaisen sisällön: ette te kuitenkaan mitään mahda pahuudellenne. Samaan aikaan kun maksatte velkaa, teette sitä itse lisää. Kärsimys ei maailmasta lopu, koska synnitöntä ei löydy. Paras on vaan valssata.


6.12.2015

Hyvää itsenäisyyspäivää!




Tänä itsenäisyyspäivänä minulla on monta hyvää kirjaa pinossa pöydällä. On uusinta Kari Hotakaista, Tuulaliina Varista, Sofi Oksasta, Teemu Keskisarjaa. 

Jostakin syystä nappaan kuitenkin käsiini ikivanhan, kellastuneen, liimauksistaan irtautuneen opuksen Tuhannen ja yksi yötä, Kokoelma Itämaalaisia satuja, ensimmäinen täydellinen, monilukuisilla kuvilla kaunistettu suomenkielinen käännös, painettu Turussa 1878, Wilenin ja Kumpp. kirjapainossa. Etulehdelle on isoisä kirjoittanut isän nimen ja vuosiluvun. Isä on ollut seitsenvuotias, kun hän on saanut joululahjaksi eroottisen ja murhanhimoisen tarinakirjan arvokkaan ensipainoksen.


Kutkuttaa katsoa, mitä siinä kerrotaan itämaalaisten sielunelämästä ja tavoista. Isä on alleviivannut punakynällä ohjeita, joissa puhutaan miehen himosta.  Vaan löytyisikö täältä avain muslimikulttuurin todellisuuteen? En ole ennen lukenut kirjasta sadun satua, sillä eivät ne mitään lasten tarinoita ole. 


Jo ensimmäisessä tarinassa kahdesta veljeksestä tapahtuu nimittäin murha, ensi luvussa. Shahrijar  löytää vaimonsa mustan orjan vierestä ja surmaa molemmat miekallaan, tuosta vaan. Sitten hän kokoaa kaikessa rauhassa liudan neitsyjä ja muita lahjoja, ja lähtee tapaamaan veljeään lahjusten kera. Jätän lukemisen nyt tähän, vaikka neitsyjen osa kiinnostaa. 


Jatkan tutkimuksiani toiste, sillä voi olla niin, että vedänkin vesiperän ja tulen kirjan kautta tietoiseksi lähinnä Egyptin historiasta, sillä kirjan alkusanoissa viitataan vahvasti ekyhtiläisiin. Toisaalta viitataan myös mahomettiläisyyteen, mikä pitää lukuhalukipinää yllä. Haluan tietää lisää mahomettiläisyydestä! Ja Koraanista, sillä alkupuheessa viitataan ahkerasti myös Kur-aniin ja vääriin profeettoihin, joista muistaakseni Mooses oli ainakin yksi.


  - Vaan ehkä ei tätä sentään itsenäsyyspäivänä, jolloin haluan hartaasti ja vakavasti juhlia Suomen itsenäisyyttä, jonka puolesta minunkin suvussani miehiä on laonnut kotimaan multiin. En edes tiedä, haluanko tänne hirveästi mustia miekkamiehiä oveline silmineen. Minuakin, vanhanpuoleista naista vilkuilevat kylänraitilla arvioiden. En laske katsettani, vaan katson takaisin. Täällä katsoo nainenkin, ettäs tiedätte, alaikäiset korstot. Olen suunnitellut, että vedän niitä kameralla takaraivoon, jos tulevat metriä lähemmäs. Kamera painaa yli kilon.


Jos muuten Yle saisi valita, se raahaisi illan juhlassa haastateltavaksi mitä todennäköisimmin Husu Husseinin, keskustapoliitikon ja kenties tulevan puheenjohtajan. Myös muita hyvin kotoutuneita uussuomalaisia päässee kertomaan monikulttuurisen itsenäisyyspäivän rikkaudesta. Vaan onhan nyt Nazima, jota haastatella. Uskon, että kuulemme tätä teemaa illan mittaan juhlalähetyksessä. Kyllä meitä pöljiä kannattaa aina opettaa. 


Muutoin olen sitä mieltä, että Li Andersson saisi luovuttaa kansanedustajan valtakirjansa takaisin sellaiselle henkilölle, joka ymmärtää tehtävänsä kokonaisvaltaisesti eikä mullittele Suomen kansalle.


Ja lopuksi, lippujen liehuessa myrskytuulessa, professori Päivi Honkatukia opastaa meitä pöljiä Helsingin Sanomissa, että se on suomalainen mies, joka on varsinainen raiskari. Samaisessa lehdessä muuan Ville Similä kertaa laajassa amerikkalaiseen teokseen perustuvassa artikkelissaan vielä sen totuuden, että muslimeista piti tehdä vihollisia, jotta heitä vastaan voitiin lähteä taistelemaan. Sieltä on peräisin ilmeisesti mustan miehen pelko. 


Kappas vaan, minulla on paljon opittavaa. Olen hyvin vastaanottavainen ja aulis. En tunne muutosvastarintaa. Mutta sen Tuhannen ja yhden yön tarinat vielä luen, sillä kansojen sielu on niiden kertomuksiassa eikä meidän tulkinnoissa.


1.12.2015

Kirjatonta ja koulutonta koulua ja muuta pornoa



Sisko lähetti tekstiviestin Saksasta. Hän ei voi kirjoittaa sähköpostia, koska tietokone on saastunut. Siinä on ollut viiruksia ja "hacker", joka on poistanut virusohjelman ja on vallannut koneen ja ladannut siihen tuhansia pornofilmejä ja kiellettyä peliohjelmistoa. Muuan Sylvia oli koettanut korjata koneen jumitusta. Nyt he ovatkin yllättäen jääneet kiinni jostain jollekulle ja ovat rikollisia, eikä heillä ole aavistustakaan, miten kaikki on voinut tapahtua. Tulee kuulemma kovat laskut ja rankaisut. Naiset ovat palkanneet asianajajat ja ovat kauhuissaan. Sisko katsoo korkeintaan Puhtaita valkeita lakanoita, Hovimäkeä ja historiasarjoja koneeltaan.

Nuori ihminen taas soitti pääkaupunkiseudulta, että Helsinkiin ajetaan opetusviraston toimesta käärmettä pyssyyn:  kolmea opetuksen tulevaa kärkihanketta: ilmiöpohjaista opetusta, kirjatonta koulua ja kolmanneksi, koulutonta koulua. Ilmiöpohjaisessa opetuksessa ainerajat murtuvat ja keksitään projekteja, jotka toteutetaan yhteistyönä ja monihenkisesti, perusteita ei opeteta, vaan turha hapate jää pois. Pääasia on, että oppilaat viihtyvät, nuo Wilman viattomat uhrit ja huonolla kouluruoalla pakkosyötetyt tulevaisuuden toivot.

Kirjattomassa koulussa ei ole  kirjoja, ei edes pientä punaista kirjaa, vaan kaikki haetaan internetin pätevästä ihmemaailmasta tai keksitään itse. Kouluttomassa koulussa taas ei ole kouluja, vaan opetus tapahtuu museoissa, kentillä, metsissä, turuilla ja toreilla. No johan päästiin homekouluista! Ja hallelujaa Helsingin opetusviraston väelle. Siellä propellit eivät jumita.

Vaan menkäämme lopuksi pääasiaan, tuohon kuvan maalaukseen. Sitä olen usein pohtinut, sen resignoitunutta tunnelmaa. Onko noilla ihmisillä toivoa? Henkilöt katsovat joko kaukaisuuteen tai sisällepäin, itseensä, kukaan ei ole tässä ja nyt eikä kohtaa ketään.

Taiteilija François Emile Barraudilla on muitakin maalauksia, joissa toistuu sama asetelma. Vaimo katsoo selän takana, kun mies maalaa. Niissäkin mies maalaa ilmeettömänä, lähes apaattisena. Ja kumpi oikein on kummassa kiinni?

Malli sentään on elossa, hän on lupaava. Verta suonissa ja lihaa luitten päällä,  hengittää. Muut ovat verettömiä. Ja mikä kamala ajatus päässäni onkaan - vahtiiko vaimo miestään? Vai miten tuo kuvio menee? Miksi se toistuu taiteilijalla? Vaimo on aina miehen selän takana kiinni hänessä jopa kun mies tutkii postimerkkikokelmaansa.

(Maalaus François Emile Barraud)

26.11.2015

Hallituksen vika!



- 1 -
Päivä on pilvinen ja harmaa.
Hallituksen vika!

Antti Rinne on ehdottanut verojen korotusta. Hän voisi olla messissä sellaisessa hallituksessa,
joka ajaisi asiaa.
Kylläpä meillä on hyvä opposiittio.

Veronmaksajain keskusliitto sanoo,
että Suomessa on korkeampi verokanta
kuin muissa Euroopan maissa
ja että verot ovat kiristyneet kolmena viime vuonna
ja että se tie on kuljettu loppuun. 

AKT uhittelee yhteiskuntasopimuksen kanssa. Posti lakkoilee.
Yhteiskuntasopimus ja jouluposti ovat vaarassa.
Siitäs saat hallitus.


- 2 -
Finlandia-voittaja Laura Lindstedt haukkuu kiitospuheessaan
hallituksen ja pöljät ihmiset.

14-vuotiaan raiskauksesta epäilty
turvapaikanhakijaksi lehdistön epäilemä
pidätetään epäillen.
Joku nainen kysyy jossain, miksi epäillyn syntyperä pitää paljastaa.
Hallituksen vika!

Poliisi sanoo, että mitään ei saa sanoa
ja että kaikki on epäilyä. 
Lausuntoja ei anneta, mutta  poliisi epäilee epäilyttävän 14-vuotiaan
ja raiskaajaksi epäillyn tunteneen toisensa,
mitään emme kuitenkaan kerro,
painottaa polliisi,
repikää tästä.

Lenkkeilijätytön murhaamisesta epäilty piip-syntyinen huppupää
tuomitaan elinkautiseen.
Etelä-Sveitsissä tehdään lakimuutos:
burkan käytöstä ja huputtautumisesta saa sakot.
Hallituksen vika! Perinne pilalla!


- 3 - 
Aarnio on päässyt vapauteen.
Kaipaa Hesen ateriaa ja syö papusoppaa palvilihalla asianajajansa kanssa.
Lehdistö kysyy, mitä teit illalla ja mitä olet kaivannut ja miltä nyt tuntuu. 
Aarnio ei vastaa, että olin saunassa ja otin vaimon kanssa saunakaljan.
Toimittajat kysyvät lisää tärkeitä kysymyksiä.


- 4 -
Kahdeksanvuotias sairastui rintasyöpään.
Ennuste on heikko.
Hallituksen vika!
Juha Valjakkala jatkaa pakoaan.

Valtion velkaa mittaava kello rikkoo 100 miljardin rajan.
Niinistö lupaa vähentää päästöjään.
Nyt pitää välttää hätiköityjä päätöksiä.
.


(Maalaus Michael Sowa)

19.11.2015

Pieni ruusulaulu



Minulla oli nuorena ystävä, tai oikeastaan minulla ja siskolla oli samanikäinen sisaruspari ystävinä. Ja jos totta puhun, meillä molemmilla sisaruspareilla oli vielä kolmaskin siskopari ystävinä. Kunkin parin  isotsiskot olivat samalla luokalla, samoin me pikkusiskot. Saatoimme mennä kaikki yhdessä joskus elokuviin katsomaan Beatlesiä tai Lallintalolle, mutta muutoin me pikkusiskot olimme keskenämme, samoin isotsiskot.

Yhdellä isosiskolla oli ajokortti. Ja voi sitä eau de toiletten, deodoranttien  ja halpojen meikkien tuoksua pienessä autossa, kun vedeltiin viimeisiä voidepuutereita naamaan ja suihkeita kainaloon ja köröteltiin vatsanpohja kutisten kohti Köyliötä huulet töröllä. Lalliksen pihalla jätettiin villatakit autoon ja mentiin sisään hameissa. Minulla oli orastava Marimekko-kausi, vaikka mekot olivat kalliita eikä meillä ollut koskaan rahaa. Jostain oli kuitenkin saatu pala kangasta ja teetetty ompelijalla minulle hihaton putkimekko, jonka selkäpuolelle oli ommeltu väljä huppu. Kangas oli Fandango.

Lalliksella oltiin täysin sen varassa, hakivatko pojat tanssimaan. Elleivät, oli seinäruusu. Paitsi tyrkyt eivät olleet, sillä he tanssivat lehmäparissa näyttääkseen taitojaan pojille. Me emme tanssineet lehmäparissa, vaan kestimme kohtalon urheasti, ellei haettu. Tyttöjen tarjokasmuuri oli pitkänä rivinä pitkin seinää ja poikien vastapäätä, keskellä lattiaa. Tyttöjen muuri oli liikkumaton, poikien muuri vyöryi hitaasti kohti tyttöjä. Kun ensimmäiset rytmit kajahtivat, oli oltava eturivissä, jos mieli tanssia. Välillä tyttömuurissa oli tönimistä, kun osa rynni takaa tyrkylle. Kiihkeimmällä soidinhetkellä tyttömuuri läheni poikamuuria kuin rivitanssissa, vain jalat liikkuivat, ylävartalot olivat liikkumatta, ja kädet. Tyttörivin taakse jäi lopulta leveä tyhjä tila ennen seinän vieren tyhjää penkkiriviä.

Kun näytti siltä, ettei kukaan hae, alkoi jäljelle jääneillä peruuttaminen taaksepäin pois silmistä. Sekin tehtiin yläruumis halvantuneena, niin ettei peruuttamista huomannut. Siitä oli sitten helppo laskeutua huomaamattomasti seinäruusuksi istumaan, josta asemasta käsin sopi hymyillä tanssiville ja vilkuttaa iloisesti - ihanaa hei hei vaan  - ystäville tai käydä naisten vessassa lisäämässä meikkiä. Tästäkin on monella kokemusta, paitsi täysluntuilla, ja itse panin satunnaisen seinäruusuuden rillien syyksi. Pojat eivät tykänneet silmälasipäisistä vakavista tytöistä. Huomasinkin selvän eron, kun jätin rillit laukkuun ja heitin huoletonta huulta ystävien kanssa siinä aivan eturivissä. Jo napattiin tanssimaan! Toisaalta ensirakkauteni myöhemmin valloitti minut sanomalla ensi repliikikseen: Sinä sitten näytät viisaalta noitten rilliesi kanssa. Siitä tulikin sitten meikäläisen oppikoulu kohti edistyksellistä maailmankatsomusta. Tai niin ainakin luulin.

Tie ei ollut kuitenkaan ollenkaan ruusuinen eikä ruusulauluja laulettu, vaan korvissani soivat työväen marssit, Bob Dylan, Joan Baez, Pete Seeger ja kauneimmat venäläiset laulut, jotka kertoivat siitä, miten se on työmies, joka pitää maailmankaikkeutta harteillaan. Maailmankatsomukseni muuttuikin duunarisentriseksi, kun oivalsin perusasiat. Punaruusuja oli korkeintaan toverin haudalla.

12.11.2015

Tapa hyödyntää digitaalisia laitteita



Nuoret ovat väsyneet kouluun, kertoo Suomen Akatemian tuore tutkimus. 
Koulun merkityksen kadottaneet oppilaat kokevat tutkimuksen mukaan monenlaisia pettymyksen tunteita, ja päällimmäiseksi on noussut nuorten huoli siitä, että heidän oma tapansa hyödyntää digitaalisia laitteita ei vastaa koulujen käytäntöjä. 
Tämä on varsin uskottavaa, sillä useimmissa kouluissa on vielä käytössä ajastaan jälkeen jäänyt kateederivetoinen opetus, jota elävöittävät korkeintaan havaintovideot ja - pyhä jysäys - Power Pointit. Harva opettaja ymmärtää sallia kännykän monipuolisen maailman, ja vielä harvempi ymmärtää mitään kuulokkeiden teknisen laadukkuuden nautinnoista. Eikä puhettakaan kehittävistä nettipeleistä. Tai ruokailusta Mäkin tilauspalveluna koulun laskuun, sillä eivät kaikki syö kalapuikkoja tai kasviksia.
Me teimme muutama vuosikymmen sitten viittauslakon, kun olimme uupuneita kouluun. Se oli kivaa, ja Jalosen Jukkakin  nosti päänsä käsivarsien välistä. Jaksoimme seurata opettajan reaktioita odottaen räjähdystä, jota valitettavasti ei tullut. Pekka ehdotti pehmustettuja tuoleja kouluun, ja sitä nauroi pitkään koko opettajainhuone ja kohteliaisuudesta jokunen mammanpoikakin.

Alakoulussa kun uuvuimme odottamaan terveydenhoitajaa, joka tuli rokottamaan luokkaa tuberkuloosia vastaan, opettaja käski painaa pään pulpetille ja olla hiljaa. Sitten hän lauloi meille Jeesus-virren. Ei se kauheasti virkistänyt, mutta se sitten taas virkisti, kun terveyssisar tuli ja huudahti, että paidat pois, yläpää paljaaksi, tytöt ja pojat. Moni ujosteli aluspaitaansa ja Kermisen Sirpa pillahti itkuun. Isolla neulalla pistettiin rintaan ja käskettiin katsoa, tuleeko näppylät. Piti tulla, ja minulle tuli. Tämä on ehkä virkein muistoni kouluajoilta. Toinen kirkas hetki oli se, kun annettiin läksyksi a ja i. Olin innoissani. 

Lukiossa olin jo varsin uupunut ja virkistyin lopullisesti vasta, kun pääsin koulusta pois. Tuolloin en vielä tiennyt, että palaisin joskus koulumaailmaan uuvuttamaan osaltani oppilaita. Nyt kaipaan näitä tylsiä aikoja, kun odotti aina seuraavaa lomaa, varsinkin kesälomaa. Yksi kollega oli niin väsynyt keväällä, että oli sanonut luokalleen, että nyt mää teistäkin perkeleistä pääsin. 

Kuten riveiltä voi lukea, yhdyn täysin siis tuohon nuorten uupumukseen. Kouluista tulisi tehdä toiveiden tynnyri. Pitäisi olla rauhallisia vetäytymiskoppeja ja enemmän koneita ja kaikkea kivaa digiä. Äidinkielen tunneillakin voisi jokainen pitää omaa julkista blogia ja kilpailla vaikka sillä, kenellä on paras blogi. Parhaan numeron saisi se, jolla olisi suurin kommenttien määrä.


(Valokuva teoksesta Suomi 75, itsenäisen Suomen historia 2)

8.11.2015

Laitakaupungin lapsi




Ajattelin kirjoittaa teille viime päivien pettymyksestäni mediaan. Viittaan erityisesti lehdistön suuntaan. Sekin aika, mikä kytättiin valtioneuvoston käytävillä odottaen tietoa hektisestä hallitustilanteesta, olisi voitu käyttää sote-käsitteen selventämiseen kansalaisille, joista useimmilla ei liene ollut hajuakaan siitä, mitä sote käytännössä voisi tarkoittaa.

Mutta ei. Lehdistö kirjoitti Amanda Harkimon viimeisimmästä peitonheilutuksesta naapurimaan tositelevisiossa ja siitä, kuvan kera, miten Kim Basingerin tyttären takapuoli ei mahtunut mekkoon.

Vasta kun oli päästy sopuun sotesta, Helsingin Sanomiin ilmestyi kirjoitus, joka kertoi, että uudistus tarkoittaa vallansiirtoa kunnilta uusille itsehallintoalueille. Mitä enemmän alueita on, sitä lähemmäksi ihmistä hallinto - ja ilmeisesti yksityisen kansalaisen terveydenhoito -  tulee. Toisin sanoen keskustan mallissa matkat sairaalaan ja ehkä myös lääkäriin ovat ainakin teoriassa lyhyempiä kuin kokoomuksen viiden alueen mallissa. Kokoomuksen mallissa rahaa säästyy tietenkin enemmän, mutta ihminen etääntyy hoitopisteistä.

Laitimmaisissa kaupungeissa ja syrjäseuduilla voi siis ehkäpä hyvinkin jatkaa elämistä, eikä maaseutulaisten tarvitse muuttaa kasvukeskuksiin palvelujen perään. Minäkin olen miettinyt, muuttaisinko Turkuun, Poriin, Tampereelle vai Helsinkiin. Kaikki ovat siitä ihmeellisiä paratiiseja, että niissä on ympärivuorokautinen palvelu.

Kun ikääntyy, suhde erilaisiin sairauksiin eskaloituu. Eikä päivää, ettei kuule jonkun sairastumisesta vakavasti. Viimeksi näin vanhan luokkatoverini marketissa, ja häneltä oli leikattu kilpirauhassyöpä. Sitä ennen yksi ystävä sai hermoromahduksen ja joutui hoitoon. Ja molempia näitä ennen yksi kollega oli löydetty kotoa lattialle tuupertuneena ja kuolleena. Vaan isoissa kaupungeissa olo olisi selustasta turvattu. Ei tarvitsisi miettiä, mitä tekee, jos tulisi alkuillasta jokin kohtaus, ja terveyskeskus on jo kiinni. Tai viikonlopulla, jolloin maaseudun hämärässä kaamoksessa variskin on hiljaa. Pitäisi osata sairastua silloin, kun lääkäriin pääsee.

Näistä kasvukeskuksista käsin olisi sitten myös helppo vastustaa keskustan laajaa sotemallia. Voisi myös alkaa jälleen punavihreäksi. Kenties muuttuisi suvaitsevaksi ihmiseksi ja alkaisi toimia vaikka Punaisessa Ristissä tai Edistyksellisissä Senioreissa. Tietäisi senkin, että tuulivoimaloita ei tulisi omalle tontille eikä ydinvoimalaa. Voisi alkaa suosia tai vastustaa, ihan trendien mukaan. Olisi taas oikeassa leirissä ja voisi alkaa kirjoittaa blogikirjoituksia, joissa on suurkaupunkilaiselle ominainen yleisesti hyväksyttävä näkökulma. Täältä laitimmaisesta kaupungista tulee mitä tulee.


1.11.2015

Nuppi kaakkoon eli Helsingin ihmeisiin




"Terveisiä Helsingistä. Kävin siellä eilen katsomassa Kansallisteatterin uudisversion Nummisuutareista. Lupasin aiemmin syksyllä  sanoa Tapsalle siitä sanasen jossain muodossa, ja katson nyt, kirjoitanko siitä jotakin omaan juttuunsa.  Ellei tule takkia, purskautan painavan mielipiteeni kommentissa ulos. Voi olla, että kirjoitan vain onnettomasta bussivessakäynnistäni, ja näytelmä jää sivurooliin. Ette te kumminkaan sitä käy katsomassa, kun luulette, että se on tylsää kamaa. Ei ole, siinä vedetään kamaa nenän kautta, Eskokin."   
Ensin ajattelin kirjoittaa jutun painopistealueena teatterinkin jo vallannut äänisaaste ja meluturmio. Kuvaksi olin katsonut Michael Sowan Their Master's Voicen. Vaan ei siitä mitään olisi tullut. Ei teistä kukaan kuitenkaan ole näytelmää katsonut ettekä näin ollen osaa kuvitella sitä infernoa, joka oli lyyhistää minut jo ensi rytinässä, kun näyttämölle pelmahti maaninen turkkamainen horkkaryhmä vapisemaan sinänsä hauskoissa asennoissa, joita eri puolilla maailmaa tapaa uskonnollisissa rykelmissä. Kukaan muu ei näyttänyt hätkähtävän sitä, että musiikki pauhasi kautta näytelmän täysillä niin että koko Kansallisteatteri tärisi ja minun oli pakko panna sormea korvaan, huom. vain toista, koska en halunnut olla ilonpilaaja.

Olen lukenut kaikki näytelmän julkiset nettiarvioinnit,  eikä yhdessäkään mainita sanaakaan äänentoiston volyymista. Eikö kukaan muu kuin minä hätkähdä enää selkeästi meteliksi luettavaa pauhua ja huutoa esityksissä? En suostu uskomaan, että väki Nummisuutareissa esiintyisi todellisuudessa sillä intensiteetillä ja volyymilla, jolla nyt koko näytelmä putkautettiin ulos. Olen kuvitellut, että äänisuunnittelijoiden tehtävänä on tuottaa ääni kuuluviin eikä pyrkiä ensisijaisesti ottamaan laitteista kaikkia tehoja irti. Kun nupit ovat kaakossa ja siihen päälle vielä huudetaan repliikit, ei tulos äänisuunnittelun osalta voi olla hyvä.

Muutoinhan Janne Reinikaisen ohjaus oli kiinnostava, ja esityksen visuaalinen anti näyttävää, jopa kaunista. Myös näyttelijäntyö oli kauttaaltaan kelpoisaa, ja Aku Hirviniemi oli mainio Esko, parhaita, mitä on nähty. Jos Eskossa joku näkee persulaisen, hän näkee omia kliseitään, joihin ohjaaja tosin osoitti suuntaa näytelmän käsikirjoitusta muuttaessaan. Nythän Eskosta tehtiin murhamies, jonka oma perhekin hylkäsi. Mitään sovitusta ei tapahtunut, ei anteeksiantoa, vaikka elävänä haudattu ruumis nousi ylös haudastaan. Esko haihtui jonnekin pois, olemattomiin ja syrjäytymään, kieli- ja viestintätaidottomana, siis ilmeisenä persukliseenä. Morsian Kreetan vihitty sulhanenhan oli ulkomaalainen, ja Esko oli häissä aivan pihalla muiden puhuessa englantia englanninkielisen musiikin soidessa taustalla. Esko veti viivaakin nenäänsä tietämättä mitä teki. Sivistyneet osasivat viivanvedon ja kielen ja olivat kansainvälisiä.

Minulle persuteema jäi päälleliimatuksi, vaikka kriitikot sitä kilvan ylistivät. Myöskään Reinikaisen näkemys komedian kääntämisestä lopussa tragediaksi ei mennyt  minun veriini. Olo jäi tyhjäksi ilman katharsista, anteeksiantoa ja sovitusta,  jotka Reinikainen oli pyyhkinyt näytelmästä pois. Kliseepersu sai mitä ansaitsi, murhaajan leiman, vaikkei ketään murhannutkaan.

Näytelmästä jäi hämmentävä olo. Voima ja volyymi oli tavallaan  huumaavaa materiaalia, silmien eteen aukeavat kuvat olivat lumoavan kauniita, sovitus virkistävän uusi, näyttelijäntyö hyvää, mutta se helvetillinen meteli ja tekoistutukset juoneen. Yhtä hyvin joku muu voisi ohjata Eskosta syrjäytyneen punavihersokean anarkomarkon. Eläkööt siis kaikki näkemykset. Kunhan vaan emme tapa niistä ainuttakaan.


Kotimatkalla jatkoin tutustumista uusiin sovituksiin. Kävin nimittäin bussivessassa. Se oli hirveä käynti, vieläkin hävettää.

Vessakoppi oli takaoven vieressä ja sinne laskeuduttiin kuin kellariin. Vastapäätä eriötä istui lihava vanha mies, joka katseli röyhkeästi, kun ronklasin ovea auki. Koppi oli pimeänä ja se oli alle neliön kokoinen ja vissiin korkuinenkin. Missään ei näkynyt valokatkaisijaa. Hamuilin  nuppeja, mutta mitään ei tapahtunut, en saanut valoa päälle. Niinpä vedin oven raolleen, ja itseni piiloon ukon katseilta. Päätin pissiä pimeässä siinä ahtaassa suljetussa tilassa, jossa tuli toisella kädellä pitää ovea auki-kiinni ja toisella kuoria sukkahousuja alas ja nostaa pytyn kansi. Olallani roikkui lisäksi heiluva laukku. Sain tarpeeni toimitetuksi, mutta lorina kuului taatusti kyttäävän ukon korviin, koska ovessa oli rako valoa varten. Kun sain  ähellettyä sukkahousut ylös käännyin vetääkseni pöntön. Mikään nuppi ei toiminut ja pontössä oli todisteet.

Oli pakko raottaa ovea enemmän ja kohtasin heti ukon katseen. Painelin edelleen hikisenä nuppeja, mutta en saanut vettä tulemaan, vaikka poljin jo jalallanikin yhtä vipua lattiarajassa. Ukko jatkoi tyynesti oveen päin tuijottamistaan. Luovutin pöntön herran haltuun.

Koetin sitten pestä kädet, mutta vipstaaki ei toiminut ja päätin jättää rikospaikan likaisin käsin ennen kuin tukehdun sinne. No, en sitten tietenkään saanut oveakaan kiinni, vaan monen rynkäyksen jälkeen se jäi hieman raolleen. Ukko hengitti raskaasti ja vahtasi, kun nousin punaisena ylös rappuja paikalleni ikään kuin muina miehinä. Kun pääsin istumaan paikalleni, huomasin, että auton etuosan ilmoitustaululla paloi koko ajan WC varattu -ilmoitus. Tämäkin vielä. Kunnes seuraavassa töyssyssä kopin ovi lennähti apposen auki ja minä kiirehdin  sulkemaan sitä. Kopeloin jotakin sisäpuolelta ja paiskasin oven kiinni. Valomerkki sammui. Vielä jännitin sitä, kuka menee seuraavaksi sinne vessaan, jossa oli haiseva vastalause pöntössä.  Että oli antoisa reissu, josta muuten mainitsen vielä, että kohtasin Narinkkatorilla elämäni ensimmäisen romanikerjäläisen. Sattui vielä niin, että kerjäläisnainen juoksi itkien perääni ja töpsytti ryppyistä paperiliinapakkausta eteeni, ostettavaksi. Pysähdyin ja katselin mykistyneenä sitä itkua, kunnes minut tempaistiin jatkamaan matkaa. Kyllä maailma on suuri ja ihmeellinen.

(Valokuva Iines 31.10.2015)

27.10.2015

Pieni blogihistoriakatsaus



Sivupalkista huomaan, että Anita Konkan blogi täyttää kymmenen vuotta tänä vuonna. Onnea! Se on melkoinen saavutus näinä vaihtelevina somekulttuurin aikoina, jolloin suositaan monenlaista nopeaa viestintää ja pätkäkirjoittamista ja tilan täyttämistä monenlaisilla merkkiaineksilla ja houkuttelevilla kuvilla. Mainittakoon, että Anita Konkan Kirjailijan päiväkirja -blogi oli jo tätäkin ennen, vuodesta 2002 alkaen. Se oli ensimmäisiä blogeja, joihin blogimaailmassa tutustuin vuonna 2003, jolloin itse tulin blogosfääriin, ja aloitin ensimmäisen blogini, jonka sittemmin poistin.

Huomaan myös, että omakin blogini täyttää ensi vuonna kymmenen vuotta. En tiennyt ollenkaan, että tästä tulisi näin pitkä pesti. Tällä hetkellä blogissa on 814 kirjoitusta ja 84 767 kommenttia. Omaan kirjoittamiseeni ja kommentointiini oli alkuun vaikuttimena neurologinen puhesairaus dysphonia spasmodica, joka esti ja estää edelleen pidemmät puhumiset reaalitilanteissa perhetilanteissakin. Jo virkkeen alkupuolella etenkin vokaalialkuiset sanat takertuvat kurkkuun ja salpaavat äänihuulet, niin että ääntä ei  tule ennen kuin pysähdyn, otan lisää henkeä ja aloitan uudelleen. tragikoomista on, että puhe katkeaa taas samaan paikkaan. Eikä voi edellyttää, että kukaan jaksaa kuunnella katkopuhetta pitkää aikaa kiusaantumatta. Siispä säästän heidät siltä ja kirjoitan ajatuksiani ja mielipiteitäni blogilaineilla.  Ehkä on onni, että puhesairaus tuli introvertille, joka muutenkin kirjoittaa mielellään. Sosiaalisesti vilkkaalle ihmiselle tämä sairaus olisi suuri kärsimys, sillä se eristää väkisinkin, ellei pidä varaansa ja puoliaan.

Ensimmäisen kuvablogin perustin lokakuussa 2005, joten kuvabloggaus täyttää myös kymmenen vuotta. Ensimmäinen kuvajulkaisuni koostui vanhojen kirjojen kuluneista kansista ja oli varsin vaatimaton. Ehkä huomionarvoista on se, että muistan jokaisen ottamani kuvan varsin hyvin, eli kuvabloggaaminen on ollut varsin riemukasta. Muistan sen kiihkon ja jännityksen, kun sain ensimmäisen järjestelmäkameran! Luultavasti en olisi keksinyt valokuvausta ilman blogimaailmaan tuloa. Mainittakoon, että nykyisen kuvablogin, joka on suora jatkumo ykkösblogille, aloitin vuonna 2007, kun uudistin blogipohjaa. Tällä hetkellä valokuvaaminen vie yhtä paljon aikaa kuin kirjoittaminen. Molemmat yhteensä merkittävän siivun joka päivä enkä pidä sitä hävettävänä. Mitäpä muuta eläkkeellä oleva tekisi yhtä mieluusti kuin henkisiä ja luovia toimintoja pitääkseen rappeutumisen loitolla? Minusta esimerkiksi sosiaalinen rupattelu ja naiskööreissä istuminen on pitkästyttävää ajanhaaskausta.

En osaa surra sitä, että niin sanotut kirjoitusblogit ovat jääneet muiden media- ja somekanavien jälkeen. Suuret keskustelupalstat nielevät osan entisistä blogien lukijoista, sanomalehtien ja yritysnimien alla kirjoitettavat blogit etäännyttävät vanhakantaiset itsenäiset ja riippumattomat blogit omaan takapajuiseen maailmaansa. Muoti- ja lifestyleblogit saavat satojatuhansia lukijoita, vaikka niiden sisältö voi olla varsin mitätöntä. Niiden kirjoittajat saattavat höttöisyydestään huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ansaita elantonsa blogillaan.

Iltapäivälehdet ovat lisänneet kolumnistien määrää, ja nettilehdet ovat täynnä keskusteluttavia ajankohtaisaiheita. Se on kaikki pois kirjoitusblogien huomiosta, mutta on ilmiöllä etunsakin. Pahimmat nettihörhöt ja ennen melko tavalliset blogikiusaajat ovat siirtyneet yleisille palstoille. Jäljelle jäävät kirjoittajat ja kommentoijat, joilla on sanottavaa ja jotka tahtovat panostaa laatuun ja visuaalisuuteenkin. Jos kirjoitusblogiin osuu kommentoimaan poliittinen trolli, hän erottuu joukosta selvästi.

Lopuksi: viime viikolla vietettiin lehdistössäkin sananvapausviikkoa. Tätä toteuttettiin nettilehdissä hiljaisuudella ja keskustelujen estoilla, sillä tietyt aiheet olivat vapausviikollakin kiellettyjä. Niistä tulee edelleen olla vain hyväksytty mielipide. Tällainen lehdistön ankara linja merkitsee hyvää blogeille, joissa on lähes aina vapaa keskustelumahdollisuus. Kauan eläköön siis blogit ja sananvapaus!

(Maalaus Michael Sowa)

17.10.2015

"Jostakin on jotakin pöllähtänyt" eli asiantuntija vastaa



Miksi ulkomaalaiset eivät pidä suomalaisesta ruoasta? Asiantuntija vastaa. Helsingin yliopiston kansatieteen dosentti Maarit Knuuttila.


 Miksi suomalainen ruoka maistuu pahalle? Jyrki Lehtolan kommentti.


Ajankohtaiskeskustelu vihateoista ja rasismista Suomessa. Keskustelun avaa keskustelualoitteen ensimmäinen allekirjoittaja, kansanedustaja Nasima Razmyar . 


Helsingin ilmassa oli kuun alussa harvinaista radioaktiivisuutta – Säteilyturvakeskus: "Jostakin on jotain pöllähtänyt" 


Kakkaatko väärin? Vessanpöntöllä istuessa mutka säilyy, mutta kun ihminen kyykistyy, mutka oikenee ja uloste pääsee vapaammin ulos", sanoo ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen. 


Valittaja, jahkailija ja uhrautuja voi oppia tulemaan toimeen työssä – asiantuntija neuvoo, miten se onnistuu. Vinkkejä Työterveyslaitoksen kehittämiskonsultti Anna Vanhalalta. 


Michelin-tähtikokki Pekka Terävä tekee paljastuksen. Kun koko Suomi kohisee alle kuuden euron pizzoista, hän hoitaa homman kahdella eurolla. 


"Salilla keskitytään helposti vahvistamaan isoja näkyviä lihaksia. Siksi innokkaalla treenaajalla voi olla valtava hauis, mutta hän ei saa kunnolla kättä ylös", sanoo UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari. 


Oletko aina leikannut täytekakun väärin?  Katso yksityiskohtaiset leikkausohjeet käyttäjän Numberphile YouTube-videolta. 


Yle pyysi minua seuraamaan A2-illan suurta pakolaiskeskustelua somen näkökulmasta. Twitter-virtaa seuraillessani huomasin kiinnostavan ilmiön. Virtaan alkoi tulla munapäisiä tilejä. Katleena Kortessuo.




(Mainos  teoksesta Suomi 75, Itsenäisen Suomen historia)

10.10.2015

Ilmapiiri vapautui torstaina 8.10. kello 12.00



Syksy ei tule aina kauniisti. Puut eivät kellerry, punerru, eivät hehku väriloistossaan. Ruoho ei taivu nöyrtyen huurteen alle.

Syksy tulee tuonen lailla, se käpertää lehdet ruskeiksi koppuroiksi, kunnes ne putoavat maahan mädäksi kerrokseksi. Hiusjää tulee hiipien lahoavaan oksanpalaan, sillä kuolemakin on kasvua: biologiset apuvoimat kasvattavat sienirihmastoja. Jokaisen rihman päähän kasvaa jäinen hius. Harventuneet puut paljastavat säikkyvien lintujen piilopaikat. Joen virta nostaa rannoille rojua, pihlajissa on rusinoita.

Suomen yhteiskunnallinen ilmapiiri vapautui torstaina 8.10. kello 12.00. Kuin samppanjapullon korkki olisi poksahtanut ilmaan. Heikki Rinteen kasvot tyyntyivät, Ruben Stilleriltä loppuivat kysymykset, vihreiden puoluesihteeri ratkesi riemusta nikottelemaan, Sebastian Tynkkynenkin - tuo luojan lähettiläs, persujen viimeinen niitti - sanoi, että minä se yritin varoittaa. Saarakkala yhtyi häneen. Tasan kahdeltatoista Yle julkaisi tekemänsä poliittisen kyselyn tulokset.

Suomi on pelastettu, sitä ollaan  kuin ollaankin humaani länsimaa, joka ei sorra mamuja, matuja eikä sari sairaanhoitajaa eikä pekka paperimiestä saati köyhää eläkemummoa tahikka päiväkotilasta. Hallelujaa sille. Jäämme enää odottamaan hallituksen lopullista kaatumista ja persujen viimeisiä askelia Suomen politiikassa.

Enää ei puhuta raiskauksista saati raiskuun yrityksistä. Keskustelut elikkä vihapuheet kielletään pysyvästi lehtien poliittisesti herkkien uutisten perästä. Etsitään positiivinen näkökulma, laaditaan valoisia katsauksia, joissa korostetaan sitä, että ei ole mitään pelätävää, kaikki on hyvin, kunhan ette pöljät pelkää erilaisuutta. Lehdissä mainostetaan näkyvästi (HS, Demari, Vihreä Linja) opetushallituksen suunnittelemia valtakunnallisia Vihanhallintakursseja ja terveysministeriön Erilaisuuden sieto- ja kestäminen -kursseja, vasta-alkajille.

Koulutus saa lisää rahaa, eläkkeitä nostetaan ja asumistukiin tulee lievää suurempia korotuksia. Ammattiyhdistysliikkeiden merkittävyyteen panostetaan koulutusrahaa ja johtajia tuetaan ylimääräisellä Lapin-matkalla yhdistyksen kelomökille. Paperimiehet saavat kolmen prosentin korotuksen sunnuntailisiin ja sairaanhoitajat 0,45 prosentin. Subjektiivista päivähoitoa lisätään, ja siitä tehdään pakollinen puolentoista vuoden iästä alkaen, järjestäjänä opetushallitus, Ville-Veikko Mastomäki ja Pinja-Liina Jalkanen. Maahanmuuttajille laaditaan erityisen tuen lisä, jossa mm. tyttöjen sairaalakulut korvataan.

Ihan tässä vatsanpohjasta riemullisesti nipistää, kun ajattelee, mitä muuta Heikki Rinteen ja Ville Niinistön laatimalla elvytyslistalla on. Se on taatusti tehokas ja ketään sortamaton! Kenties Arhinmäkikin pääsee talkooryhmään mukaan. Vastaanotto tulee taatusti olemaan suopea, kansa aplodeeraa eikä Ruben Stillerillä eikä ylipäänsä Ylellä ole mitään lisättävää, saati kysyttävää.

2.10.2015

Puurolle, pojat!



1.10. Suomi-neito on saanut taas häpeällisen kolauksen maineeseensa. Sen lautaset eivät enää kelpaa. Lehdissä on nimittäin kirjoitettu,  että neito on tarjonnut koiranruokaa maahanmuuttoviraston asiakkaille, ulkomaalaisille! Ettei parempaa tarjottavaa nyt muka ole!  Jo otti ohranen! Sydäntä kylmää, kun ajattelee, mitä ulkomaan lehdet kohta kirjoittavat ja miten vaikeaa edustajillamme Brysselissä taas tulee olemaan.


2.10. No eipäs tarvinnut kuin nukkua yön yli, niin ammattiselittäjät ovat jo liikkeellä tätäkin notkahdusta selittämässä. Asialle on pantu mm. Suomen virallinen katastrofiselittäjä, psykologi Salli Saari, joka sanoo kauniisti, että turvapaikanhakijoiden turhautuminen se vain purkautuu, kun odotukset eivät olekaan heti täyttyneeet. Koetetaan siis kaikki ymmärtää, että kyllä se kiitollisuus sieltä tulee myöhemmin, kunhan odotukset täyttyvät. Voivat muuten suuttua ja lähteä takaisin.

Kriisipsykologi Soili Poijula selittää taas hauskasti, että kulttuurien yhteentörmäyshän tässä vain on, mitämaks, ei hätää, ihan normaalia. Turvapaikanhakijoiden  tulinen luonto  tässä näkyy, sillä heillä on ilmaisukyky vähän eri luokkaa kuin suomalaisella. Moittiva katse suomalaiseen.

SPR:n apulaisjohtaja Janne Salmivaara taas rauhoittelee, että älkääs nyt suomalaiset, rahastahan tässä vain on kysymys. Kun rekisteröimättömät saavat 200 euroa vähemmän kuin jo rekisteröidyt, niin tottakai siinä ollaan kateellisia, kun muut painavat bussilla Jumboon.

Ruokapalvelu Oulun Serviisin Pauliina Mättö - hups -  Värttö taas on kiitollisena palautteesta ryhtynyt parantamaan ruokalistaa asiakkaiden makumieltymyksiä ja nälkää vastaavaksi. Kun ennen sai yhdellä päivällisellä kahdeksankin jauhelihapihviä ja kymmenen munaa per nuorimies, niin nyt asiakkaille tarjotaan kaksi lämmintä ateriaa aamu- ja iltapalan lisäksi. Heille ei Värtön mukaan voi tarjota samaa ruokaa kuin suomalaisissa laitoksissa.  

Miten se menikään Suomen peruskouluissa se kalapuikkojuttu - jossa kolmetoistavuotias poika otti lautaselleen neljä kalapuikkoa kolmen sijaan, ja tilannetta selvittämään kutsuttiin poliisi?  Mitä tapahtuisi, jos turvapaikanhakijalta pyydettäisiin takaisin edes neljä kahdeksasta jauhelihapihvistä ja kymmenestä kananmunasta? Ja mitä sanoisi suomalainen vanhainkotimummu, kun lautasella olisi puuron sijasta edes yksi lihapihvi ja kananmuna?


(Valokuva teoksesta Suomi 75, Itsenäisen Suomen historia)

26.9.2015

Pääsöpiletti elämän kemuihin




Sain pääsöpiletit Janne Reinikaisen ohjaamaan uhmakkaaksi ja röyhkeäksi mainittuun Nummisuutarit-esitykseen Kansallisteatteriin! Hurraa, juuri tätä tarvitsen, uutta näkemystä mistä vaan! Teatterisovituksessa Eskosta on tehty Persu-Esko, joka syrjäytyy ja surmaa ja riehuu Suomen lipun kanssa.

Yhteiskunnassa hilluviin maailmanselittäjiin olen umpikyllästynyt. Aamutelevisioon oli kutsuttu ammattiymmärtäjä Tommy Hellsten selittämään sitä sun tätä, arvaatte, mitä. Aloitettiin Nokian eksjohtajan Jorma Ollilan luoman, ja nyt julkisuuteen putkahtaneen  aggressiivisen ilmapiirin maininnalla, ja Hellsten saikin kasvonsa syvästi pahoitteleviin masentuneisiin kurttuihin. Oltiin kuitenkin hienotunteisia kunnioitettua johtajaa kohtaan, ja nimiä ei mainittu. Kyllä, valitettavaa on, pelon ilmapiiri ei johda hyvään tulokseen.

Siitä jatkettiin sitten kysymyksellä: mitä tehdän maahanmuuttajavihan kanssa, kun niitä kukluxklaanejakin Suomessa on - viittaus  pahvitötteröön Lahden torilla. Todettiin tässäkin, että pelko se on syy kaikkeen vihaan. Omaa pelkoa tulee käsitellä, niin kaikki muuttuu hyväksi ja viha väistyy. Näin helppoa se siis on.

Vaan helvetillinen metelinnosto yhden lippua kantaneen pahvipään performanssista.  Ja taisiko siellä pari papattiakin possahtaa muutaman persupirjon toimesta. Näistä sitten saatiin materiaalia maailmalle levinneisiin viha- ja kukluxklaanikuviin. Ja kolumnit ja televisio täyttyvät huolestuneista kirjoituksista, että mitä tehdä sille kauhealle vihalle. Miten olla kuin eleä, kun ahistaa? Että eikö nyt muisteta Suomen sotalapsia ja evakkoja?

Ja medialla on hauskaa. Tulee ilmaista materiaalia, josta laatia klikkipornoa ja tv-studiooon jättikeskusteluita, joissa on hirveästi porukkaa, hirveästi eri kantoja ja joissa kaikki huutavat toistensa suuhun ja joista ei jää mitään käteen. Miten sitä kaipaakaan hiljaisuutta ja yhden ihmisen rauhallista puhetta, jota toimittajat eivät sotke välihuudoillaan. Jota ei häiritse alapalkissa vyöryvä alati vaihtuva tviittitulva. Kiitos pääministerin puheesta! Lisää puheita studioon, jonne ei päästetä toimittajia eikä yhtään maahanmuuttajaa eikä yhtään persua eikä ketään nikottelemaan. Katsojan ajatuskykyyn voi luottaa.

*

Sain myös uutukaiskirjan,  Sofi Oksasen Norman. Vaan näitten maineikkaitten kirjojen markkinointikin väsyttää. Sofi Oksanen joka kanavalla kertomassa totuutta teoksestaan, etukäteen. Eilen, tänään, huomenna. Ja Finlandia-palkinnon aikoihin. Ja kirjamessuilla. Kirjailijaparat.

Yksi ystäväni on päättänyt, että hän  kuolee ennen Turun kirjamessuja. Hänellä olisi siellä esiintyminen, eikä hän ole menossa sinne. Hän on laihtunut lyhyessä ajassa kaksikymmentä kiloa. Kaikki alkoi ehkä siitä, kun hänen hyvä ystävänsä kuoli haimasyöpään. Nyt hänellä on vuoroin vatsasyöpä, vuoroin leukemia, tai jokin vakava syndrooma, esimerkiksi Sjögrenin syndrooma. Hän on teettänyt erilaisia lääketieteellisiä kokeita omalla rahallaan, suolet ja vatsa on tähystetty jokaisesta reiästä, ei vikaa, kaikki on kunnossa, mitä nyt jotakin häikkää veressä, joka sekin on tutkittu monen pullon verran. Ei edes lihasreumaa, jota sitäkin hän epäili kun teekuppi ei pysynyt kädessä. Ei, tuskin hän näkee oman kirjansakaan julkistusta. Vaan johan  tässä tulikin elettyä, ja aika jumalattomasti vielä. Toinen ystävä taas, samanikäinen, hyvin huonossa kunnossa, otti ja lähti iloisesti reissuun, katsomaan maailmaa, vaikkei juuri kävelemään pääse. - Maailma on omituinen paikka. En tiedä minäkään, kuinka pitäisi olla ja elää. Kunhan lipuu vain päivien saatossa.



17.9.2015

Ketunhäntä kainalossa?


Viestinnän ammattilaiset ja politiikan asiantuntijat ovat kiirehtineet arvioimaan pääministeri Sipilän puhetta tuoreeltaan.

Mikäs siinä. Odotetunlaisia arvioita kuivasta mutta selkeästä insinööriviestinnästä sieltä on tullutkin. Vaan miksi insinöörismies ei puhuisi kuin insinööri? Ei kai se nyt mikään pointti ole. Lisäksi kenet tahansa suomalaisen poliitikon saa kiinni puheviestinnän  koko virhekirjosta, jos niin haluaa. Itse voisin luetella samantien, mitkä heikkoudet kiusasivat oppositiopoliitikkojen puheviestintää, kun heitä haastateltiin puheen päätteeksi. Ville Niinistö ja Antti Lindtman puhuivat kuin Meksikon pikajuna ja meinasivat etukenossaan tulla housuistaan ulos.

Itse olisin vähintään säikähtänyt, jos Sipilä olisi puhunut ilmeikkäästi kuin Marthin Luther King tai amerikkalainen Hyde Park -puhuja, intoa, nyrkinheristystä ja harkittuja taukoja ja painotuksia käyttäen. Ketunhäntäkö sillä on kainalossa?

Luulen, että tämä puhe upposi perisuomalaiseen mielenmaisemaan, jos sinne nyt jokin yleensä uppoaa.  Puhuja oli enimmäkseen oma hieman monotoninen itsensä, luojan kiitos. Vierassanat - harvat - putkahtivat automaattisesti kera suomalaisen selityksen, siitä erityiskiitos. Poliittista jargonia ja käsitteellisiä lause- ja sanarakenteita vältettiin, vähäistäkään kuulijaa ei pyritty hämäämään ainakaan kielen keinoin. Väljä rakenne oli puhutun viestinnän omainen, jossa asioihin jopa palataan.

Hyvin erikoista oli, että pääministerin puhe tuomittiin etukäteen mediassa varsin korkeiltakin paikoilta. Lehtien politiikan toimituksen esimiehet kirjoittivat asiasta kolumneissaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Eniten tunnuttiin paheksuttavan sitä seikkaa, että toimittajia ja opposiotiota ei päästetä tilaisuuteen mukaan tenttaamaan puhujaa. Luojan kiitos, ettei päästetty! Ei puheesta ole ketään tapana tentata viestinnän lakienkaan mukaan. Puhe on puhe ja sen itsenäisyyttä kunnioitettakoon. Oppositiolla ja toimittajilla on ollut vapaus  kertoa näkemyksiään mediassa tätä ennen ja kyllä ne sen ovatkin tehneet. Lisäksi Yle oli järjestänyt keskustelutilaisuuden oppositiolle studioon puheen jälkeen.

Lehdet ovat sitä paitsi itse asettaneet useisiin omiin uutisjuttuihinsa sensuurin ja  kommentointikiellon, ja nyt vaadittiin lehdistölle itselleen vapaata keskustelumahdollisuutta puhetilaisuudessa. Puhetta seuraava tenttaus olisi ollut katsojalle lähinnä piinaava. Yksi puhuja altavastaajana ja kymmeniä toimittajia hyökkäämässä päälle.

Minusta tuntuu, että lukuisilla arvioijilla on ketunhäntä kainalossa. Puhe on helppo lytätä, jos on nykyisen eduskunnan ja hallituksen kokoonpanoa vastaan, kuten näinä aikoina tavataan olla. Kaikesta löytää huonoja kohtia, kun niitä tikulla etsii.

12.9.2015

Pullonkerääjä

Kun juopot heittävät pullonsa, iskevät kerääjät. He elävät siitä kurjuudesta joka pudottaa pullon kädestään heti kun se on tyhjä. He ovat kunnon ihmisiä niin kuin useimmat roskalaatikon penkojatkin. Tarkasti perillä säädystään ja siitä rajasta alapuolellaan jota eivät riko. Useimmat ovat eläkkeellä joka ei riitä elämiseen. Lisäksi on vierailevia taiteilijoita joilla on ilmennyt satunnaisia tarpeita. (Jouko Turkka, Aiheita)




Olipas kerran pullonkerääjä. Hän on myöhään kotoaan erkaantunut aikamiespoika,  äitinsä sydämen syrjimmäinen, isänsä ikuinen häpeä.

- Kun pitsalähettiläänäkään ei menesty, huokaa äiti. - Ei viikkoakaan.

Oli tullut pian palautetta pitsapaikasta, että ei me voida pitää, on niin kummallinen. Kulkee portaisiin pyykkinarujen alta ja hivelee ihmisten pyykkejä, kiertää tamppaustelineen ympäri kumarrellen. Ihmiset haluavat pitsansa nopeasti, ei niillä ole aikaa odottaa, että se tuodaan tanssien ja mutkitellen.

 - Mene pulloja keräämään, ärähtää kotona isä, tarkka mies. - Muuan mies keräsi pulloilla miljoonan. Olisit hyödyksi.

Poika ostaakin pyörälaukun, semmoisen setin, jossa tarakan molemmin puolin on pussimainen laukku. Tästä lähtien hänen nähdään palaavan aamuvarhaisella kassit pullottaen kotiin, kesät, talvet. Mieheen tottuu pian koko kaupunki, niin että kun näkee maassa pullon tai tölkin, ajattelee pullonkerääjää.

Vaan sitten tulee aika, jolloin yksi ja toinen huomaaa, ettei ole enää pullonkerääjää. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Muuan kertoo nähneensä pullonkerääjän näköisen miehen, mutta oliko se se, kun se oli kaljuuntunut päälaelta, lihonut ja kasvattanut parran. Ruvennut istumaan marketin penkillä katsomassa ihmisiä.

- Koskas meiltä katosivat pullonkerääjät, kysyy muuan rouva.
- Silloin kun tuli tölkit, lohkaisee tietävä.
- Ei ne enää kerää, kun ansiot pienentää sossuntukia, hekotteli kolmas. - Se tienas varmaan miljoonan niillä pulloillaan ja muutti Portukaliin tanssinopettajaks.
- Nii, eikös Ressu Retfortin vaimollakin ole nuari rakastaja, kuupalainen tanssinopettaja.

Ja sitä rataa kulkee puhe markettien hedelmäpeliosastolla. Ja siinä penkillä istuu se pullonkerääjä, jota kukaan ei enää tunne, niin muuttunut mies se on. Se pullonkeruu oli nimittäin mennyt liikaa veriin, tullut himoksi, ja kaikki mikä oli himoa, on syntiä, sanoo äiti. Jumalatonta menoa. Mies oli alkanut oikoa littanaksi menneitä tölkkejä ja oli tullut kotiin monen päivän päästä kädet verillä, taskut ja rintapielet täynnä litistettyjä tölkkejä kuin sotilaalla mitaleja. Oli siitä sitten nopeasti  muuttanut omilleen, tai kunta sille oli osoittanut vajakkiasunnon, kuten isä sanoo. Pullolaukut oli otettu pois ja sanottu, että ei enää tarvi, kyllä isänmaa poikansa elättää. Ja niin mies istuu kuin syöttöpossu marketin penkillä katselemassa kun kansaa valuu käytävillä edestakaisin. Ehkä hän valitsee mielessään ihmisosumia laukkuihinsa. Tuota en ota, tuon otan ja tuon ja tuo ei kelpaa...

(Maalaus George Seurat)


PS Einesbaariin on tulossa viikolla 38 Rikun alustus Jouko Turkan Aiheista. Kirja on melkoinen lukukokemus! Se inspiroi meikäläistä tarinaan, tositarinaan.

PS2 Tässä ei ole tarkoitus keskustella kirjasta kuin viitteellisin maininnoin korkeintaan! Muuten sana on vapaa.

4.9.2015

Tämän jälkeen siirryn lifestylepostauksiin



Joskus vuonna 1933-34  venäläinen runoilija Osip Mandelštam lausui pienessä ystäväpiirissä runonsa Stalinista. Runossa Kremlin vuoristolaisella, diktaattorilla, on viikset kuin torakalla ja sormet kuin lihavat madot. Muutenkin runo on terävä ja kriittinen analyysi hallitsijasta ja stalinismista.
Elämme, emme tunne maatamme jalkojemme alla 
puheemme ei kymmentä askelta kanna,
missä puhe puolen sanan verran maistaa
siellä muistetaan Kremlin vuoristolaista.

Hänen paksut sormensa ovat kuin madot rasvaiset
ja sanansa faktiset kuin puudan punnukset.
Torakanviiksinen nauru viiltää
ja saappaittensa varret kiiltää.

On ohutkaulaista johtajaa ympärillä
hän palveluita teettää puoli-ihmisillä.
Kuka vinkuu, kuka naukuu, kuka nyyhkii,
hän yksin komentaa ja nenät pyyhkii. 

Kuin hevosenkengän takoo ukaasin toisen perään -
kenelle nivusiin, kelle otsaan, kenelle silmäterään.
Herkkua kaikki tappaminen hänestä on
ja osseetin rinta on taipumaton.
Kun Mandelštam luki runonsa, ensimmäisen säkeistön loppu oli erilainen kuin ylläolevassa suomennoksessa. Kaksi viimeistä riviä olivat nimittäin muodossa: "Kuulemme vain Kremlin vuoristolaista, murhaajaa ja talonpojan teurastajaa."  

Runo kulkeutui nopeasti Stalinin käsiin jonkun "ystävän" saattelemana, ja Mandelštamin päivät olivat luetut. Hän joutui vallitsevan poliittisen trendin vastaisesta runoudestaan kaksikin kertaa eri vankileireille ja lopulta kuoli siellä. Vainottunakin Mandelštamin sanat vielä juoksivat:


Veit kaikki meret ja kaiken tilan.
Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.
Mitä siitä hyödyit? Et mitään.
Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

Tämä runo on  sykkinyt alitajunnassani monta päivää, kun olen suunnitellut uutta blogikirjoitusta. Kirjoitan usein yhteiskunnallisista kysymyksistä ja mieluusti vinosta näkökulmasta. Tällainen on käymässä vaaralliseksi.

Useat tahot vaativat  poliisia ja palokuntaa hätiin, keskustelun lieskat lyövät leireissä korkeina. Liekit tahdotaan sammuttaa ja ylilyönnit suitsia, etenkin sellaiset, jotka eivät ole punavihreän maailmankuvan mukaisia. Lehtien keskusteluja on suljettu ja kommenttien sensuuri on kiristynyt, blogeissa on käyty varovaisemmiksi. 

Milloin totalitarismi - vai mitä tämä hiljentäminen on -  tulikaan meille? Onko se hiipinyt hiljaa vai ollut aina, vai nyt kun vaaleissa kävi kuten kävi, piru on päässyt irti?  Ehdotan edelleen sitä, mitä ennenkin: vaihdetaan äänestäjät, tai kielletään äänioikeus ainakin peräkamaritasolta, ehkä myös amisosastolta. Junttitestit voisi ottaa käyttöön somessa ja kaikki anonyymit voitaisiin tappaa ja heittää rovioon: vain omalla ristimänimellä saa kommentoida. Taso paranee välittömästi!

Olen tähän asti ollut punavihreä ja hieman enemmän punainen - olen ehkä edelleen, mutta tällainen suitsinta ahdistaa ja rajoittaa minunkin ilmaisuani. Se uhkaa salvata  kirjoitushalun yhtä lopullisesti kuin  Stalinin ukaasit.  Haluan edelleen kysyä myös  tyhmiä kysymyksiä. En nimittäin tiedä niihin vastausta. 

(Ensimmäisen runon suom. Erkki Peuranen, toisen Risto Ahti)

30.8.2015

Kehitystä!

 


29.8. Tämä on nyt uutta suomalaisella  viestintärintamalla: nykyistä henkistä ilmastoa aletaan arvioida laajemmin ja objektiivisemmin. Nähdään se, että molempien leirien ääripäissä on aggressiivista vihaa ja kieltämistä. Myös äärisuvaitsevaisto käyttää retoriikkaa ja oletusasetuksia, jotka nojaavat luuloihin.  Se on maalannut täydellisen rasistin muotokuvan, jonka saa jokainen epäilijä pyytämättä. Vihapuhetta ja luulemista ei yksinkertaiseksi ole ennen tunnistettu molempien äärinapojen ominaisuudeksi.

Tämä on lupaava kehityskulku, jonka kulkuun presidentti Sauli Niinistö on vaikuttanut ratkaisevasti. Muita vaikuttajia ja objektiivisia näkijöitä ovat mm. professori, islamintuntija Jaakko Hämeen-Anttila, joka puhuu keskustelun polarisoitumisesta näiden napojen kesken. Hämeen-Anttila jättää Suomen kähinät pysyvästi taakseen ja siirtyy Edinburghin yliopistoon. Viralliseksi syyksi hän mainitsee opetusalan leikkaukset. 

Myös jokuset kolumnistit ovat avartaneet maahanmuuttolinjaansa, mm. Saska Saarikoski on alkanut nähdä ongelmia napojen molemmissa päissä, samoin vaikkapa Jyrki Lehtola.  Kolumnisteille on silti ominaista, että jutut ovat varovaisia, oma ovi pidetään auki kummankin navan suuntaan. Lisäksi aikana, jolloin uhiksi koetaan enemmän raiskaukset ja ryöstöt sekä idän uhka, Helsingin Sanomat maalaa edelleen sitkeästi ja  isoin kirjaimin uusnatsiuhkaa. Koska näitte viimeksi uusnatsin? Koska sen sijaan kuulitte viimeksi raiskauksesta?

Helsingin Sanomissa on meneillään myös voimakas kampanja, jolla maahanmuuttoa selitetään pöljille. Uusin juttu on  Satu Vasantolan kolumni Maahanmuuttajalapset voisivat parantaa koulujen tasoa Suomessa - Englannissa he tekivät sen jo.  Artikkelissaan Vasantola selittää, miten ennen eräästä Englannin heikoimmasta pohjasakkakoulusta tuli yksi parhaista, kun sinne otettiin paljon maahanmuuttajalapsia, ja heidän opetukseensa kiinnitettiin erityistä huomiota. Esimerkiksi äidinkielenopettajaksi palkattiin kirjailija, joka opetti lapset kirjoittamaan ja analysoimaan runoja. Lapsia myös kannustettiin ja kehuttiin kovasti.

Erityisen hyvin alkoivat pärjätä maahanmuuttajalapset. "Ainoat, jotka meidän koulussamme alisuorittivat, ovat valkoiset brittipojat." Näin kommentoi Vasantolan mukaan koulun rehtori Sue Croft. - Jälkikeskustelussa kävi sitten kuitenkin ilmi, että Vasantolan artikkeli kiersi totuutta. Hän ei kommenttien mukaan kertonut sitä totuutta, että koulusta potkittiin ennen kokeilua heikoimmat oppilaat muihin kouluihin. Lisäksi hän ei kertonut maahanmuuttajalapsien alkuperäistä kotimaata - kotimaalla on todettu olevan eroja, koska lapsilla on takanaan erilaisia koulukulttuureita ja suhtautumistapoja kouluun. Itse lisäisin sen, että tulokset paranevat missä tahansa koulussa sillä, että opettajilla on resursseja käyttää aikaa ja erityishuomiota oppilaisiin, etenkin, jos se on kirjattu uusiin opetusmenetelmiin.  Erityisen huolissani olisin kyllä valkoisista brittipojista, jotka putosivat kelkasta. Valitettavasti en saa linkkiä HS:ien artikkeliin, koska artikkeli on maksun takana.

Mutta summa summarum: tulevaisuudessa on valoa! Maahanmuuttokeskustelu alkaa lopultakin sietää monenlaisia näkemyksiä ja lähestyä faktoja luulojen sijaan. Asialla onkin kiire, sillä kaikilta kulkuväyliltä kantautuu järkyttäviä uutisia pakolaisten hädästä, kun me  itsekkyydessämme olemme täynnä ennakkoluuloja ja vihaa ja tappelemme keskenämme koettamatta ratkaista asioita. 

30.8. Tänään on satanut rakeita ja ukkostanut kauan ja kovaa. Aamupäivällä alkoi ja edelleen ukkostaa Satakunnan lakeuksilla. Herkimmät kesäkukat ovat murtuneet rankkasateen alla. Ei ole päässyt ulos. 

(Valokuva Iines, Kapalolapsi)

24.8.2015

Kaari Utrio - Islamin häpeä!

Kaari Utrion ansiokas kirjoitus 15 vuoden takaa.

Kuullessani sanat Afganistan tai Taliban tai Saudi-Arabia tai Kuwait lähetän kiitolliset terveiset eurooppalaisille esi-isilleni, jotka jaksoivat vuosisatoja puolustautua islamin ekspansiota vastaan. Kiitos heille kaikille El Cidistä Jan Sobieskiin. Kiitos ristiretkiläisille, jotka viivyttivät tulvaa sata vuotta. Eurooppalaisten naisten tulisi siunata itäisen Euroopan kansoja, jotka taistelivat urheasti islamia vastaan samaan aikaan kun länsieurooppalaiset kahakoivat keskenään tai hölmöinä katsoivat vierestä.


Eurooppa kesti lähes tuhat vuotta islamin hyökkäystä sekä Gibraltarin salmen että Bosporin salmen yli. Kauheat ongelmat jäivät sittenkin, kun vaara oli torjuttu 1600-luvulla; niitä jälkiä korjaillaan Balkanilla. Mutta huntua meidän ei tarvitse käyttää! Voimme opiskella, ansaita oman leipämme, äänestää ja ajaa autoa. Aviomies ei voi naida kolmea muuta vaimoa eikä heittää heitä ulos parilla lauseella. Emme ole holhouksen alaisia: päätämme omien rahojen käytöstä, olemme oikeustoimikelpoisia.


Nykyään on sopimatonta mainita ääneen islamin kielteisiä puolia. Länsimaisen suvaitsevaisuuden nimissä meidän pitäisi ummistaa silmämme toisten kulttuurien viheliäisiltä puolilta. Omaa kyllä saa haukkua. Kieltäydyn sellaisesta tekopyhyydestä. En ole lainkaan suvaitsevainen silloin, kun naisia sorretaan uskonnon nimissä. Minkä olen saonut kristinuskon tavasta kohdella naisia sanon myös islamin tavasta.


Eurooppalaisilla naisilla on ollut käsittämätön onni. Länsieurooppalainen kulttuuri johti renessanssiin ja valistukseen: näistiä vaiheista on moderni eurooppalaisuus peräisin. Islamin maailma ei – kuten ei myöskään venäläinen – kokenut kumpaakaan, ja se tuntuu.


Onnetonta Afganistania hallitsee hurmahenkinen Taliban-liike. Liike on löytänyt helpon tavan päästä paratiisiin: naisia sortamalla. Jos naisilla on sattunut olemaan joitakin oikeuksia, otetaan nekin pois. Kielletään ansaitseminen, koulutus ja terveydenhoito. Sillä tavalla naiset pysyvät niin sairaina ja heikkoina, etteivät jaksa edes huutaa.


Karkotetaan avustusjärjestöt, varastetaan avustuspaketit omaan käyttöön. Jos naiset eivät tottele, hakataan lisää. Kaikki tämä Koraanin nimessä.


Islamilaisessa maailmassa on toki oppineita, jotka ilmoittavat, että Talibanin menettely ei ole Koraanin mukaista. Mutta onko kuultu ja nähty suurta islamilaista vastarintaliikettä, joka puuttuisi Talibanin menettelyyn? Ovatko rahavirrat ehtyneet? Ovatko muftit ja madrasat kautta maailman julistaneet Talibanin boikottiin?


Miksi pata soimaisi kattilaa? Pakistanissa lähes kaikkia naisia pahoinpidellään kotona, eikä raakalaisuus sinne rajoitu. Mullahit vainoavat naisten avustusjärjestöjä. Saudeissa ei nainen saa ajaa autoa vain yhden naurettavuuden mainitakseni. Eikä moskeijassa rukoilla rinnakkain: edes Jumalan edessä nainen ja mies eivät ole tasavertaisia.


Naisten sorto ja halveksunta kuuluu olennaisena piirteenä islamilaiseen maailmaan. Jos siitä haluttaisiin päästä irti, koko kulttuurin pitäisi muuttua yhtä paljon kuin länsimainen kulttuuri on muuttunut tuhannen vuoden aikana. Mutta ei siitä haluta irti. Sortokulttuuri palvelee islamilaisen miehen etua.


Islamin puolustajat korostavat naisen turvattua asemaa perheessä. Perheturva on silkkaa valhetta, kun isä hakkaa tyttärensä tai veli murhaa sisarensa sen vuoksi, että tällä on rakastaja. Tätä barbariaa kutsutaan “kunniamurhaksi” ja sivistyneimmissä islamilaisissa maissa, kuten Jordaniassa, siitä saattaa saada parin kuukauden vankeustuomion, muualla ei mitään. Veli oikein odottaa sisaren hairahdusta, sillä naisparan tappajasta tulee sankari.


Sellaista oli Euroopassakin tuhat vuotta sitten. Mutta onneksi ei ole enää.


Viiden vuoden kuluttua vietämme Suomen naisten äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden satavuotisjuhlaa. Terveisiä vain Kuwaitiin, jossa naisten äänioikeus juuri kiellettiin.

Raivoa



23.8. Edellinen lintubongaukseni oli siis hernekerttu, ei pähkinänakkeli, jolla on lyhyempi pyrstö ja joka on harvinainen Suomessa. Tänään bongasin karttaperhosen, joka on levinnyt Baltiasta hiljalleen myös Suomeen, lähinnä eteläosiin, ja harvinaisena myös pohjoiseen. Näin kuvausretkelläni myös oravan ja liitumittareita, sitruunaperhosia ja lanttuperhosia. Lisäksi kuulin epämääräistä läiskettä kaislikosta, mutta läiskyttäjää en saanut kameran hahlolle, vaikka hiivin kaislikossa  hipi hiljaa. 


24.8. Nyt en malta puhua enempää perhosista ja hernekertuista. Kuhina maahanmuuttoasioissa on ennennäkemättömän vilkasta. Jopa taide- ja kulttuuri-ihmiset ovat ottaneet kierroksia ja lähetelleet pyyntöjä poliisisedille, vaikka minulla on se käsitys, että Matti Rossin jälkeen ainutkaan kulttuuripersoona ei ole setiä vaivannut ilmiannoilla tai tutkintapyynnöillä.  

Tämä kaikki rabies Olli Immosen takiako? Mikä tässä ajassa nyt oikein kiehuu? Kiihko alkoi vaali- ja hallitusraivosta, ja sen jälkeen epidemia on levinnyt kiiman tavoin myös blogimaailmaan. 

 Olkaa nyt hyvät lukijat tarkkana IP-osoitteittenne kanssa, jos aiotte kirjoitella tänne kyseenalaisia kommentteja maahanmuuttoasioista, sillä IP-osoitteesta pystyy päättelemään vaikka mitä, luin. Kauheaa. Vuosikausia minua seurasi Tikkurilan poliisi, niin luulin, kun se IP-osoitteessa luki. Tulin sitten myöhemmin tietämään, että seuraaja olikin Tikkurilan poliisin kirjuri, viaton nainen. 

Minua on seurattu myös Valtioneuvostosta ja Brysselistä. Verohallinnosta "eksyttiin" blogiini hakusanalla kirjanpidon peruskurssi. Tämä on taivahan totta.  - Nyt olen siis viisas ja tiedän, että joku konttoristi tai libristi se siellä aikansa kuluksi virkistää itseään blogini jutuilla. Näin ainakin haluan uskoa, vaikka suojelupoliisi.fikin täällä on käynyt. 

Kiitos vaan kaikkiin instansseihin, joiden päivää saan kunnian piristää! Teitä on vieläkin ihan mukava joukko, vaikka juttuni ovatkin pehmenneet sitten Tikkurilan poliisin aikojen tavalliseksi blogituusaamiseksi. 

Siis nyt en malta - viittaan ylle - olla lopuksi viittaamatta tänäiseen vastaanottokeskuksen kahakkauutiseen, jossa ilmenee ehkä kuvallisestikin se, mitä moni suomalainen maahanmuutossa pelkää:

"- - Tilanne sai alkunsa , kun venäläismies perjantaina aamupäivällä löi yhtä albaanimiestä. 
Työntekijät päättivät heti siirtää miehen toiseen vastaanottokeskukseen.Kun miestä lähdettiin siirtämään, albaanijoukko hyökkäsi auton kimppuun. 
Autoa ajanut nuori siviilipalvelumies järkyttyi tapahtumasta pahoin.Tunnelma vastaanottokeskuksessa oli edelleen tänään levoton.
Kymmeniä nuoria albaanimiehiä istui suurena ryhmänä ja möykkäsi ohikulkeville ihmisille. 
Poliisi jatkaa parhaillaan tapahtumien tutkintaa paikan päällä.Joutsenon vastaanottokeskus on maamme suurin ja se on aivan täynnä. Siellä on nyt noin 400 turvapaikanhakijaa, joista noin 100 on nuoria albaanimiehiä. - -" (IL 24.8.)

Vaan ilmeisesti onneksi, jos näin uskaltaa sanoa :
"Kaikki albaanit ovat saaneet käännytyspäätöksen" (IL 24.8.).

Onko tämä nyt rasismia todeta näin: onneksi albaanit saivat käännytyspäätöksen? Tuohan lukee lehdessäkin ilman onneksi-sanaa. Vai saanko nyt syytteen rasismista ja ilmiannon perääni, kuin pitkän pyrstön? Senkin uhalla totean iloni siitä, että nämä reippaat albaanimiehet potkaistaan yli rajan. Näistäkö olisi ollut nostamaan Suomi ylös suosta?

Vaan sitä en ymmärrä, miksi iso joukko maahanpyrkijiöitä ylipäänsä pääsee maahan, jos he eivät täytä turvapaikkakriteereitä. Eikö hädänalaisuus muka rajalla näy? Eikö ole raakaa herättää ahdingossa olevissa turhaa toivoa?