Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä eli Kuivan Iivanan päivä

 

Ette tainneet tietää sitäkään, että maanantaina 29.8. vietetään Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivää? Tai oikeastaan vietettiin, vanhan kansan kalenterin mukaan, aina vuoteen 1908 asti, jolloin sen paikalle almanakkaan lykättiin Iineksen päivä. 

Uuden testamentin mukaanhan Johannes Kastajan mestautti Herodes, vuonna 32. Tämä Herodes ei ollut se jouluevankeliumista tuttu kuningas Herodes, vaan Galilean neljänneksen kuvernööri ja neljänneshallitsija Herodes Antipas. Surman vaatijana oli Herodeen vaimo Herodias, joka antoi tyttärensä vaatia palkaksi  kauniista tanssista mitä halusi. Äiti ehdotti, että tytär pyytäisi Johannes Kastajan päätä, ja näin tapahtui. Tytär vaati pään heti vadille. Tyttären nimeä ei Raamatussa mainita, mutta perimätiedon mukaan hän oli Salome.

Keskiaikana päivä ilmaistiin vanhoissa pyhimyskalentereissa sanoin Decollatio Johannis.  Mikael Agricola suomensi termin 1500-luvun alkupuoliskolla muotoon Johannes Kastajan kaulanleikkaus. Päivää kuvattiin kalentereissa myöhemmin lyhennyksellä Joh. Kast. k.l.. On todennäköistä, ettei kansa yleisesti ymmärtänyt enää tuolloin päivän tai lyhenteen merkitystä. 

Kaulanleikkauspäivähän ei muinoin ollut hyvä päivä, vaan se koettiin vaarallisena ja kammottavana. Siksi päivälle asetettiin kovia ihmisten elämään vaikuttavia vaatimuksia. Kaulanleikkauksen päivänä ei saanut esimerkiksi  kylvää ruista eikä muokata peltoa, sillä siitä olisi mennyt viljaonni. 

Jos tämän kiellon suhteuttaisi nykyiseen internetaikaan, voisi ehkä sanoa, että kyseisenä päivänä ei saisi kirjoittaa uusia nettitekstejä eikä edes suunnitella uutta kirjoitusta, ei päätoimittaja, toimittaja, vieraileva kolumnisti tai intohimoinen nettikommentoija. Ei saisi tviittailla tai julkistaa kuvia internetissä, vaikka olisi kuinka herkullisia biletyskuvia juhlivasta arkkipiispasta, joka ravistuttaa instituutiota. Ei saisi antaa edes suullisia lausuntoja uutisille, sillä puhuttu julkinen  sana olisi samaa sanankylvöä kuin kirjoitetun sanan levitys. Kylvöt kielletty koko kansalta.

Sallittua sen sijaan kaulanleikkauspäivänä oli  niittyjen perkaaminen ja syöpäläisten hävittäminen, ja oikeastaan se oli erinomaisen sopiva näihin toimiin. Eli nykyaikana se suhteutuisi mitä mainioimmin woke-aatteeseen: perataan pois toksisuutta Shakespearelta ja poltetaan Päivi Räsänen roviolla sekä siivotaan Areenasta ja MTV-katsomosta kaikki vanhat Peteliukset ja Kallialat, etenkin ne romani- ja saamelaissketsit. Tehdään turvallista tilaa urakalla.

Sitä ette ainakaan tienneet, että Suomen ortodoksisella alueella  kaulanleikkauspäivää  kutsuttiin Kuivan Iivanan päiväksi. Itäisen kirkon piirissä päivä oli jos mahdollista vieläkin pahempi kuin lännen kirkon parissa. Karjalan tunnetusti omenan kokoisia marjoja ei saanut poimia, koska  marjat sisälsivät mestatun Johanneksen verta ja poimittu paikka olisi ehtynyt kuivaksi maankantturaksi.

Itse jään lopuksi miettimään, pitäisikö päivä liputuksineen palauttaa  monikulttuurisuuden kunniaksi  kalentereihin. Me suomalaiset kun osaamme kunnioittaa monikulttuurisia perinteitä. Kyllä se tuohon Iineksen nimipäivän rinnalle mahtuisi. Vai mitä?

(Maalaus Andrea Solario 1507 - 09)

Henkilökuvia yleisestä kirkkohistoriasta

Sääli lopettaa edellinen keskustelu, sillä siellä on kiinnostavia puheenvuoroja, ihan loppuun asti. Keskustelua vaan on hankala lukea, kun on yli 200 kommenttia ja pitää klikkailla sieltä ja täältä ja etsiä. Mennään siis uuteen aiheeseen, ainakin aluksi. 

Otetaan käsittelyyn aina niin raikas kirkkohistoria. Käsiini osui nimittäin toista kirjaa etsiessäni  jonkinlainen koulujen oheislukemisto Kylvöä ja kylväjiä sanan vainioilla. Henkilökuvia yleisestä kirkkohistoriasta, vuodelta 1956, eli siis oppikirja juuri ennen suurten ikäluokkien kouluaikaa. 

En tiedä, mistä kirja on hyllyyni kulkeutunut. Se voi olla kirpputorilta, antikvariaatista, huutokaupan miljoonalaatikosta. Leimoja siinä ei ole, kirjan entisestä omistajasta ei ole tietoa, on vain lyijynällä piirretty  kikkelin kuva etuaukeamalla ah ja oh -tekstein ja taka-aukeamalla vielä suurempi kikkeli suih-tekstillä varustettuna. Kirjan painokuvitus on Aaro Loposen, lyijynynäsomisteet tuntemattoman oppilaan. Ihastuinkin kirjan raikkaan anarkistiseen kuvitukseen. 

Tässä hieman makupaloja näinä reippaan tuuletuksen ja iloisen anarkian päivinä. Toivottavasti teillä ei mene jauhot suuhun. Voin samalla vakuuttaa, että en ole nauttinut edes mietoja alkoholijuomia päästäessäni nämä silmienne eteen. Suosittelen reippaasti suureksi klikkaamista.

Aivan kuten edellisessä keskustelussamme aika moni sanoikin suhteensa Jumalaan tai jumaluuteen - valitkaa itsellenne sopiva sana - olevan ikään kuin suhde luontoon, joka puhuu hänelle mitä puhuu, niin aivan samoin kristillisen munkkilaisuuden perustaja Pyhä Antonius sanoi viitatessaan kädellään luontoon: Tämä on minun kirjani. Sen toisella lehdellä on sininen taivas ja toisella vihreä maa. Näiltä sivuilta olen oppinut tuntemaan Jumalani.  - Kaunista, huokaan minä. Antoniuksessa on idoliainesta. 

Tässä kuvassa on nuori Hedberg, jonka kerrotaan joutuneen maailmallisuuden valtaan hänen opiskellessaan Turussa. Kerrotaan, että hänet pakotettiin opettelemaan tanssimista ja ottamaan osaa seuraelämään, osin myös omasta halustaan. Vaan onneksi sitten, kertoo oppikirja, sattui Turun palo ja Hedberg pelastui sielunsa tuholta ja muutti ja alkoi tosissaan opiskella jumaluusoppia.

Kolmas ja tällä erää viimeinen kirkkohistoriamme suurhenkilö on tietysti Mathilda Wrede, jonka vangit kokivat taivaallisena ilmestyksenä, kun hän ilmestyi pimeään koppiin kaltereiden taakse tuomaan armoa ja rauhaa. En ole kyllä varma, kokivatko vangit hurmaa armosta vai naisen tuoksusta, mutta veikataan kumpaakin. Hyvää vangeille kuitenkin. 

Näitä raikkaita kuviahan opuksessa riittää.  Mutta ei makeaa mahan täydeltä. Riemuitkaat nyt näistäkin. Vai mitä? Ei tainnut kirkkohistoria tai uskonto olla kenenkään lempiaine koulussa? 

(Valokuvat Iines, kannattaa klikata kuvat suuriksi yksityiskohtien vuoksi.)

Sietämättömän sietäminen

 

"Ei ole temppu eikä mikään kannattaa sellaisen sananvapautta, jonka kanssa olet samaa mieltä tai jonka mielipiteitä pidät yhdentekevinä. Sananvapauden puolustaminen alkaa siitä, kun ihmiset sanovat jotakin mielestäsi sietämätöntä." (Salman Rushdie)

Vaan tiesittekö te, arvoisat lukijat, että sananvapauden ja muiden yhteiskunnallisten vapauksien tilaa eri maissa arvioiva yhdysvaltalainen Freedom House -tutkimuslaitos luokittelee vain kolme maata maailmassa täysin vapaiksi: Suomen, Ruotsin ja Norjan. 

Kantakaamme siis vapauden ja sanomisrauhan lippua korkealla ja olkaamme ylpeitä vapaudestamme. Suuntaan sanani myös valtakunnansyyttäjälle, Raija Toiviaiselle, joka uhkaa viedä kansanedustaja Päivi Räsäsen ikivanhat loukkaavat homopuheet hovioikeuteen - ellei ole jo vienyt - , kun käräjäoikeus ei ymmärtänyt, mistä Toiviainen halusi olevan kyse. 

Yleinen trendi suvaitsevien keskuudessa on siis se, että  Päivi Räsäsen suu on tukittava, sillä hän loukkaa homoja raamattupuheellaan. Mainittakoon, että vuonna 2010 TV2:n suuren homoillan päätteeksi  moni sai orgasmin erotessaan kirkosta Räsäsen vuoksi. Räsänen suurin piirtein haluttiin polttaa roviolla.

Sen sijaan samassa ohjelmassa esiintynyttä homovastaista  imaami Abbas Bahmanpouria ei vaadittu roviolle, koska hän on ulkomailta tullut ja muslimi ja kuuluu valkoisen suvaitsevuuden piiriin. 

Kolumnisti Jyrki Lehtolahan on osuvasti kirjoittanut, että valkoinen suvaitsevuus on kuin rakastuisi itseensä joka aamu uudelleen. Oman valkoisen suvaitsevaisuuden julkinen hyväilyhän  alkoi Lehtolan mukaan 60-luvun amerikkalaisliberaalien paremmissa piireissä. Eliitin juhliin tummaihoisesta tuli himoittu eksoottinen koriste, jonka syytökset orjuudesta ja kolonialismista saivat valkoisen pyörimään onnesta.  

Samoin meillä Bahmanpour oli Suuren homoillan himoittu eksoottinen koriste, joka sai sanoa, että Koraanin mukaan homot saa tappaa, koska homous on moraalinen pahe. Ja Koraaniahan imaami päivät pääksytysten opettaa moskeijassaan. En muista kenenkään missään mediassakaan paheksuneen imaamin homontappopuheita. Niinpä niin, Suomi on kaksoistandardien maa. Vieraat ensin, sanoi Kari Suomalainenkin ja sai kenkää.

Saapas nähdä, aikooko Suomi oikeasti mennä Toiviaisen toiveesta tähän takautuvaan lainkäyttöön ja tiedotusvälineiden ja taideteosten sensurointiin, jota on totuttu näkemään lähinnä Venäjällä. Uskon, että jos näin käy että Räsänen tuomitaan puheistaan, niin Suomi putoaa sananvapausmaiden joukosta alemmas. Sanavapauden tulee kestää uskonnollinen paasauskin. Muu on totalitarismia ja rautasaappaiden kopinaa.

Vaan hieman toiseen aiheeseen lopuksi - nythän meillä Venäjän puolustaminen ottaa taas tulta. Ajattelija Syksy Räsänen, joka taatusti ei ole Päivin sukuhaaran Räsäsiä -  kyseenalaistaa Ukrainan toimia, Erkki Tuomioja paheksuu Suomen sotauhoa, ja venäläisten mahdollinen viisumikielto panee monia epäröimään, vaikka avain Venäjän toimien purkamiseksi  olisi oikeasti Venäjän kansan henkinen tahtotila. Kannatan lämpimästi Venäjän kansan suututtamista enkä paapomista. Suivaantunut venäläinen olisi oiva täsmäase.

(Kuva Graham Jordan)

Sananen puiden vihaamisesta

Sanotaan, että puiden istuttaminen on tärkeä ilmastoteko. Onko sitten niin, että puun kaataminen on ilmastoa tuhoava teko? Tai jos ei nyt suoraan tuhoava, niin ainakin ilmastovastainen teko. 

Olen katsellut kaksikymmentä vuotta työhuoneeni ikkunasta kahta lehtikuusta, kun ne saavat keväällä hennonvihreät hapsulehdet, kun ne piilottavat kesällä suojiinsa  oravapoikueen ja  käpylinnun, kun ne räväyttävät syksyllä kirkkaan keltaoranssin primadonnanpukunsa  ihailtavaksi. 

Nyt lehtikuuset makaavat maassa  paloiteltuina ja odottavat ruumishuoneelle vientiä. Ja Puulanssin miehet ovat nyt turvavaljaineen ja sahoineen takana olevan jalavarivin kimpussa kuin leijona peuralaumassa. En tiedä vielä, kaatavatko he myös jalavat vai vain karsivat niitä. Yhtiökokouksessa ei tehty selvää päätöstä. Mutta kaiken aikaa saha laulaa ja mies taiteilee akrobaatin lailla oksistossa. Ehkä tuleekin vain typistys? 

Olen törmännyt usein puiden vihaajiin. Heidät tunnistaa siitä, että he haluavat kaataa pihapiiristään puun, yleensä jollain verukkeella. Ettei kaadu myrskyssä talon päälle. Etteivät sen juuret nosta taloa vinoon. Etteivät sen oksat hinkaa kattoa. Etteivät sen lehdet tuki rännejä. Aina on kyse taloudellisesta häviöstä, maallisen omaisuuden tärvääntymisestä villin luonnon alle. Ja kaiken alla on puiden pelko. Puu on luonnonvoima, joka uhkaa ihmistä. 

Kun puitten kaatamisesta puhuttiin keväällä, tulin sanoneeksi eräässä pihakeskustelussa, että on kiva katsella niissä leikkiviä oravia. - Oravat on kamalia, puuskahti yksi asukas, vanhempi mies. 

Miksi joku vihaa puita ja luonnon eläimiä? Muutama vuosi sitten taloyhtiössä oli suuri operaatio pulujen karkotus. Paikalle oli tilattu jumalaton nosturi, jossa hilattiin mies katonharjalle asettamaan verkkoreunukset pulujen esteeksi. 

- Kun ne otukset paskovat terasseille, sanoi Oili nyrpistäen nenäänsä. 

- Kus kuivaa, pask murenoo, sanoo raumalainen. 

Tämä oli minun ajatukseni, jota toki sivistyneenä ihmisenä en sanonut ääneen. Myöntelin vain, että onhan se kamalaa. Mietin, miksi Oilia haittaa pulunjätös terassillaan, jolla hän ei koskaan oleskele. - Mää en ole koskaan terassillani, ulkona, sanoi Oili kerran. 

Se pulunkarkotusoperaatio maksoi maltaita ja pulut saatiin pois. Yhden räystään alta vedettiin harjan varrella pesä maahan ja muistan katsoneeni kuin hidastetussa filmissä, miten pesä irtosi,  lensi alapuoliselle terassille ja siinä olevat munat särkyivät kuin omeletti paistinpannulle. 

Ajattelin tässä myös Pariisin puluja. Miten ihmiset siellä avaavat ullakkoikkunansa ja antavat puluille ruokaa ja kuuntelevat niiden kujerrusta nukahtessaan. Kenties joku antaa pululle kirjeen vietäväksi. Miten pulu tuijottaa ikkunasta huoneeseen kuin tuntisi asukkaan. Miten luonnollinen osa ne ovat Pariisia. Ei Pariisissa puhuta pulun jätöksistä.

Meillä halutaan karsia kaikki paljaaksi. Villiviinit seiniltä tuhoamasta taloa. Oikeastihan villiviinin ja köynnöksien on huomattu suojelevan seiniä ja maalipintoja. Ajatelkaa valtavia harmaita kivitaloja Helsingissäkin. Miten kauniita ne voisivat olla, jos niiden seinillä kiemurtelisi villiviini eri vuodenaikaan vaihtuvine väreineen. Ja kun katsoo rivitalojen myynti-ilmoituksia, niissä on meillä paljaat matalat harvalautaisen väliaidat, ei puita pihalla, vaan avaraa se olla pitää, kun ollaan Suomessa. Ja isot raot naapuriin, jotta ei voida syyttää epäsosiaalisuudesta.  Ei ihme, ettei pihoilla viihdytä, kun ne ovat avoimia kenttiä. 

Katsokaapa joskus huviksenne ulkomaisia puutarha- ja pihansisutusohjelmia. Kaikissa taloissa on korkeat ja umpinaiset aidat ja niiden reunoille istutetut köynnökset, on puita ja pensaita, vihreää ja runsasta.

Suomi, metsien maa, on kumman ambivalentti suhteessa puihin ja kaikkeen kasvavaan. Luonto halutaan viedä mahdollisimman kauas ja halutaan pitää siitäkin huoli, etteivät vaan luonnon eläimet eksy lähellekään pihapiiriä. Suomen kaksisataa suttakin halutaan tappaa.

Kaupunkien pinnat peitetään asvaltilla ja puistot varustetaan kolisevilla frisbee-häkkyröillä, himourheilijoiden juoksuradoilla ja metsiköt varustetaan makkarankäristyspistein ja suurin laavuin, jotta ihminen ei vahingossakaan kohtaa aitoa luontoa liian läheltä. 

Tätä lopetellessani en vielä tiedä, kaatuuko koko jalavarivi, mutta näyttää siltä, että ne karsitaan. Ihailla täytyy kyllä taitavaa ja notkeaa miekkosta, joka hyvin tottuneesti roikkuu ja killuu puussa lähes pää alaspäin sahatessaan oksia. Hoitoleikkauksen annan anteeksi, mutta en terveen ja kauniin puun kaatoa. Hyvästi lehtikuuset!

(Piirros Elsa Beskow)