27.8.2008

Syyspäiväkirja 1. sivu

Nämä syyspäiväkirjan lehdet jatkavat kesäpäiväkirjan linjaa, eli havainnoin näillä sivuilla itseäni omassa miljöössäni. Joku voisi nimittää tällaisia kirjoituksia haircutiksi, ja se sopii hyvin siihen, mitä tahdon kuvata näillä lehdillä.

Voisi ehkä myös sanoa, että nämä sivut ovat suvantoja blogini välillä kiihkeässäkin keskusteluvirrassa. On silti mieluisaa, jos nämäkin herättäisivät ajatuksia teissä, hyvät lukijat, mutta ymmärrän hyvin, että tällainen hiljainen havainnointi ei aina herätä intohimoja, eikä aina edes lukuhalujakaan. Mutta - näillä lehdillä päästään talveen.

Muistan kun keksin tuon ilmaisun: näillä lehdillä. Se tuli runosta, jonka kirjoitin syksyllä äidin kuoltua keväällä joitain vuosia sitten. Katsoin puitten vihreyttä, ja mietin, että näillä lehdillä äiti vielä eli, nämä lehdet hän vielä näki, ja kun nämä lehdet irtoavat, tulee uudet lehdet, jotka eivät ole äitiä nähneet, joita hän ei ole katsonut. Side katkeaa. Yksi ei ole mitään luonnon kiertokulussa ja kuitenkin yksi on kaikki.

Tänään tein neljän kilometrin sauvakävelylenkin pururadalla. Lenkki sujui hienosti, vaikken ole kesällä sauvakävellyt ollenkaan, koska mökillä saa liikuntaa päivittäisistä töistä. Tunsin, että olin voimissani, kuljin nopeasti ja kun alkumatkan jyrkkien ylämäkien aikaansaama hengästyminen tasaantui, hengitin loppumatkan tasaiseen rytmiin, jopa hengästymättä pienissä loppumäissä. Ajattelin, että voisin kiertää vielä toisenkin lenkin yhtä kovalla vauhdilla.

Tytär kertoi mesessä, että perjantaina on jo ensimmäinen tentti, didaktiikan perusteiden kirjatentti - hän suorittaa opettajan pedagogisia opintoja. Joka päivä on luentoja ja viikonloppu menee töissä. Ansaita saa vain 600 euroa menettämättä opintotukea. Opintolainaa on siis pakko nostaa! Helsingissä ei kai kukaan pysty elämään 1 000 eurolla kuukaudessa - 400 euroa opintotukea ja 600 euroa töistä? Miten kummassa opiskelijat pärjäävät nykyään, muka 1 000 eurolla kuukaudessa? Tienaavatkohan opiskelijat pimeästi? Minun on pakko tukea häntä taloudellisesti niin paljon kuin pystyn, jotta hän saisi opinnot vuodessa valmiiksi.

(Valokuva Iines)

24.8.2008

Fantasia vanhemmuudesta *

Lähes joka kolmannelta suomalaisvanhemmalta puuttuu ominaisuuksia, joita vanhemmuus vaatii, väittävät Jyväskylän yliopiston tutkijat Pekka Kosonen ja Pekka Räihä.

Tutkijoiden mielestä vanhempien roolissa on tärkeää osata kohdata oma lapsi, sietää erilaisuutta ja luoda suhteita muun muassa lapsen hoitajiin ja opettajiin. "Tämä asiantuntijuus pitäisi vanhemmalla olla. Muuten tulee ongelmia", Kosonen sanoo.

Kosonen ja Räihä pohtivat sitä, että mitä jos syy koulun järjestyshäiriöihin ei välttämättä olisikaan oppilaissa tai liian suurissa luokissa, vaan siinä että vanhemmat ovat ikään kuin väärällä alalla. Vanhemmuuteen voi hupsahtaa vaikka ehkäisyn pettäessä tai väärin motiivein.

Kosonen ja Räihä haluavatkin päivittää käsityksen hyvästä vanhemmuudesta. "Yllättävän moni vanhemmaksi aikova ajattelee edelleen, että vanhemman tärkein tehtävä on pitää lapset kurissa."

Monella vanhemmaksi aikovalla on tutkijoiden mielestä nimenomaan halu esiintyä auktoriteettina. "Aika moni on pienestä asti nauttinut siitä, että saa käyttää valtaa tai määräillä kotileikeissä. Vanhemmat eivät kuitenkaan sitten välttämättä jaksakaan kuunnella omaa lastaan. Turhautuminen syntyy siitä, kun pitää käyttää aikaa mieluisammilta puuhilta ja kuunnella lasta."

Vuonna 2003 Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksessa alettiin tosissaan harjoitella vanhemmuutta. Lasten erilaisuutta opeteltiin sietämään vanhemmille perustetuissa kasvatusryhmissä. Tarkoitus oli luoda ikään kuin kotitilanne, jossa lapset ovat yksilöitä.

Pian havaittiin, että kaikki näin kasvatettavat lapset eivät oppineet vaadittavia taitoja vanhemmiltaan. "Jos tuli pattitilanne, ongelmista vetäytyminen oli yleistä. Joku vanhempi puolestaan poltti päreensä. Havaittiin, että kaikkien kyky toimia ongelmatilanteissa ei ole sellainen kuin vanhemmilla pitäisi olla, eivätkä kaikki olleet koulutettavissa vanhemmuuteen", Räihä kertoo.

Koska tutkijat pitivät kykyä selvitä kiperistä tilanteista vanhemmille tärkeänä ominaisuutena, vanhemmaksipääsykriteereitä päätettiin Jyväskylässä muuttaa. Halu saada oma lapsi ei enää saisi merkitä yhtä paljon kuin ennen. "Joillakin on esimerkiksi kyky nähdä vika jatkuvasti lapsessa. Ihmistä, joka ei pääse tällaisesta irti, ei pidä päästää vanhemmaksi", Räihä sanoo.

Pekka Kosonen kuvailee tilannetta psykologin näkökulmasta: "Kyky vastaanottaa ympäristön viestejä on synnynnäinen, mutta se voi pilaantua esimerkiksi traumaattisten kokemusten takia. Pitäisi karsia ne vanhemmat, joilla tämä kyky on vaurioitunut ja joille on muodostunut liian vahvoja puolustusmekanismeja."

(Maalaus Paulis Postazs)

* Fantasiajutun lähde: Helsingin Sanomien artikkeli "Joka kolmannelta opettajalta puuttuu ammatin vaatimia ominaisuuksia".

23.8.2008

Luottamus

Pieni sana kirkasti päiväni, taikoi jostain kadonneen itseluottamukseni palasen takaisin ja antoi iloa ja uskoa tuleviin päiviin. Se sana tuli eräältä teistä, hyvät lukijat ja kommentoijat! En mainitse häntä tässä nimeltä, koska aavistan, ettei hän tahdo tulla näin korosteisesti esiinnostetuksi; linkki hänen kommenttiinsa löytyy kuitenkin alta, sillä ei nimi salaisuus ole.

Se pieni sana on avain lukkoon, joka syntyi edellisissä päreissä kuvaamaani monimutkaisen ja pitkällisen nettiystävyyden loppumisdraamassa, jonka myötä aloin tuntea itseni huonoksi monessakin mielessä. Ensinnäkin tunsin itseni huonoksi, kun levitin tapahtuman eetteriin avoimesti, toiseksi tunsin itseni huonoksi, kun minua - juuri minua - kohdeltiin tavalla, jonka tunsin vähätteleväksi ja jopa valehtelevaksi.

On hyvin ymmärrettävää, että juuri kukaan lukija ei rohjennut puuttua tapaukseen kantaaottavine mielipiteineen, sillä aika moni tunsi itsensä ehkä jopa kiusaantuneeksi lukiessaan vuodatustani. Toisaalta olisin kaivannut suorempaa kannanottoa, vaikken halunnut kenenkään haukkumista tai mollaamista, en nettiystäväni enkä itsenikään.

Yksi teistä kirjoitti nimittäin näin:

"- - Ehdottaisin neutraaliksi tarkasteluvälineeksi alkuperäiseen kysymykseesi luottamusta. Luottamuksen arvoisuus on kai sitä, ettei petä toisen odotuksia. Sinulle oli aiempien keskustelujenne perusteella syntynyt luottamus siihen, että hän keskittyy sinuun silloin, kun juttelette kahden G-talkissa ja hän petti sen luottamuksen. Olen Vaiheisen kanssa yhtä mieltä siitä, että ihan normaali käytöskoodi pätee, olipa viestiminen sitten mediavälitteistä tai kasvokkaista."

Kun luin tämän yksinkertaisen ja selkeän kommentin, tuntui kuin olisin saanut itsetuntoni lahjaksi, takaisin. Tähän asti tuntui kuin olisin tehnyt jotain väärin tai ansainnut huonon kohtelun, jopa senkin, että nettiystäväni sanoi minua omassa blogissani vanhaksi ja väsyneeksi naiseksi juuri kun hymyilin hänelle.

En ole muuten yhtään parempi kuin kuka tahansa huonosti kohdeltu nainen, joka antaa vaikka lyödä itseään. Henkinen lyönti voi olla pahempi kuin fyysinen isku, sillä sielun haavojen syvyyttä ei kukaan pysty toiselle kertomaan. Luottamuksen menetys on kuitenkin suhteessa kuin suhteessa perusteet romahduttava asia. Samalla se kertoo selkeästi sen, etteivät asiat olekaan aina omilla harteilla tai oma vika, vaan että on todella joutunut huonosti kohdelluksi, että joku on polkenut omaa ihmisarvoa, rikkonut luottamuksen.

Kuinkahan paljon Suomessa - tai maailmassa - on naisia, jotka antavat kohdella itseään liitoissaan huonosti, kun minäkin, oppinut nainen annan jonkun kävellä halveksien itseni yli ja vielä julkisesti? Minusta tuntuu, että määrä on valtava, jopa onnellisina pidetyissä liitoissa voi olla sisäistä sadismia. Olen aina pohtinut sitä, miten säilyttää symbioosissa kunnioitus ja luottamus toista kohtaan - maailman vaikeimpia asioita, ellei peräti vaikein. Tämä luottamusasia lienee yksi syy siihen, etten ole helposti symbioituvaa sorttia. Minä pelkään miehiä, koska en ole tavannut yhtäkään kilttiä ja hyvää miestä, joka olisi ansainnut luottamukseni. En real lifessa, en virtuaalissa.

(Kuva Elokuvasta Piano, mykkä pianonsoittaja Holly Hunter ja Harvey Keitel)

Jälkikirjoitus: Tämäkin kommentti palautti luottamuksen itseeni ja ilahdutti suuresti:

"henrik sanoi...
Tervehdys,Luin otteen blogikirjoituksestasi Yleisradion kansalaismediakatsauksen viikon #34 jaksoon. Olen antanut kaiken kunnian sinulle kirjoittajana ja olen linkittänyt sivulla suoraan kyseiseen kirjoitukseen.Ohjelma on vapaasti kuunneltavissa internetissä:http://blogit.yle.fi/node/2244
22. elokuuta 2008 12:05
"

En halua röyhistellä, mutta saa kai iloita, kun on näin ihania kanssabloggaajia, jotka näkevät asiat samoin tai paremmin kuin itse tekee? Kiitos kummallekin kommentoijalle.

Huomenna on sunnuntai ja aurinkoinen metsä kutsuu sieni- ja kameraretkelle!



20.8.2008

Marathonista ja kansallisesta itsetunnosta

Suomalaisten kansallisesta itsetunnosta saatiin viikolla oiva esimerkki, kun ulkoministeri Alexander Stubb osallistui Helsinki Cityssä ilmeisesti englanninkielisille turisteille järjestettyyn maratoniin, Helsinki City Marathoniin.

Lehdet ratkesivat riemusta, kun osoittautui, että Condoleezza Rice oli soittanut Stubbille peräti kolmesti marathonin aikana. Lööpit hehkuttivat selvää vihjaustaan Stubbin uroteosta ja miehisestä vetovoimasta. Stubb valoi öljyä laineille, ja kertoi kestäneensä maratonin rasitukset ajattelemalla Condoleezzan sääriä.

Kyllä tämän täytyy nyt merkitä sitä, että Suomi on saamassa lottovoiton, kansainvälisen tason huippuminiän. Kolme koputusta pääkallonpaikalta ja Stubbin poikamainen kujerrus naisen sääristä. Vihdoinkin Suomi pääsee Yhdysvaltojen maailmankartalle! Ja mikä hurmaava kaunotar, jolla on selvästi pelisilmää arktiselle testosteronille. Mihin nuhjaantunut Tuomioja ei pystynyt, pystyi Ilkka Kanerva, joka esilämmitti naisen Suomelle, ja Stubbille. Jotain se jo silloin merkitsi!

Mutta - meneekö Suomella kuitenkaan hyvin? Tämän päivän Helsingin Sanomissa on nimittäin huolestuttava kuva, jossa Condoleezza hymyileekin Ranskan ulkoministeri Bernard Koucherille hampaat välkähdellen, eikä edes huomaa takana seisovaa ja hampaansa piilottanutta Stubbia, joka raapii hämillisenä päätään ja tuijottaa harmistuneen oloisena Koucherin takaraivoa. Joko miniä menetettiin? Miten nyt lööpit?

(Piirros Akseli Gallen-Kallela)

19.8.2008

Antaako henkinen sairaus oikeuksia yli muiden?

Uutisissa mainittiin juuri, että lapset syövät enemmän psyykenlääkkeitä kuin koskaan. Johtuukohan tämä suoraan siitä, että vanhemmilla ei ole heille aikaa?

Ja mitä näistä lääkityistä lapsista sitten tulee? Väliinputoajiako, joilla on henkinen häiriötila ja joita tulee ymmärtää mahdollisimman pitkälle, vaikka lapsi tekisi mitä, vaikka hakkaisi toisen tai panisi päiväkodin ikkunat säpäleiksi? Sininauhakotiin asiantuntijoiden hoiviin ja ymmärtävää suhtautumista sata prosenttia?

Juuri luin lehdestäkin aamulla, että jopa tytöt hakkaavat Suomessa nykyään helposti toisiltaan nenän vinoon. Olisi kiinnostavaa saada tietää, mitä näistä teoista seuraa, ja vielä parempi olisi tietää, mitä niistä pitäisi seurata, sillä ei niille voi olkaansa kohauttaa.

Olen muutenkin päivän mittaan pohtinut kysymystä siitä, antaako henkinen sairaus sittten myöhemmin aikuiselle ylimääräisiä oikeuksia yli muiden, oikeuksia poiketa yhteisön eettisistä normeista. Saako häiriintynyt sanoa vaikka toiselle pahasti kenenkään puuttumatta asiaan? Onko yleensäkin puuttuminen asioihin nykyään katsottavissa kontrolliksi, jota ei haluta tehdä, koska elämä on kaikille helpompaa, kun ei tarvitse ojentaa, opastaa, ohjata tai olla edes läsnä kenenkään elämässä muuta kuin jonkin välttämättömän tarpeen tyydyttämisen ajan?

Jos häiriintynyt kahdeksantoistavuotias poika tappaa viisitoistavuotiaan tytön, katsommeko jopa tiedostamattamme, että henkinen sairaus selittää hänen tekonsa ja antaa hänelle tavallaan luvan tekoon eli oikeuksia yli muiden? Miten pitkälle tämän ymmärryksen kanssa tulee mennä, jotta se on hyväksi myös yhteiskunnalle, kanssaeläjille, ei yksin häiriintyneelle? Ja onko ymmärtäminen oikeastaan vain kyvyttömyyttä ja haluttomuutta puuttua asioihin?

Vielä laajempi ajatus - tuleeko kenen tahansa saada rikkoa netissä tekijänoikeuslakia tai kalvaa jotakuta nettikeskustelijaa systemaattisesti tai vaikkapa aiheuttaa konkreettista haittaa valheilla jonkun elämään tai varastaa työpaikalta etuja? Saako henkisesti häiriintynyttä tai normirikkojaa ollenkaan ojentaa, ja mitä tulee tehdä, jos ojennus ei tuota tulosta? Vai meneekö se lopulta niin, että elämme jo aikaa, jolloin häiriintyminen onkin sitä, ettei ole häiriintynyt eikä riko yhteisön perusnormeja?

Eettisistä kysymyksistä mielenkiintoisimpia on mielestäni siis tämä: onko häiriintyneellä eettinen oikeus häiriöntuottamiseen.

(Mykän elokuvan tähti Lillian Gish pohdiskelee ihmisen eettisiä oikeuksia ja velvollisuuksia)

16.8.2008

Kun on tunteet




Olin vähällä julkaista peniksen kuvan blogissani. En minkä tahansa peniksen, vaan vasiten minulle lähetetyn, rakkaudella omistetun ja kehyksillä somistetun. Mies kutsui itse sitä hellästi pippeliksi, mikä jollakin tapaa sai keskusteluaiheemme näyttämään viattomalta ja leikkisältä ja lisäsi välistämme intiimiyden tunnetta. Asia tuntui varsin luonnolliselta ja mutkattomalta, eikä siinä ollut mitään sopimatonta saati likaista. Ihmettelin vain hieman jossain takaraivoni sopukoissa miehen selvää intoa nähdä kuvansa blogissani. Nyt mietin sitä, kirpaiseeko häntä enemmän se, ettei kuvaa koskaan julkaistu, vai minun menettämiseni. Minun on pakko kallistua ensimmäisen vaihtoehdon kannalle.

Mies ei ole tyhmä, kuten en kai minäkään, joskaan älyn jättiläinen en liene, minä, joka usein törmään ylittämättömiin esteisiin älyllisillä alueilla. Miehellä on selvästi korkeammat sfäärit, mutta en ole varma, pysyykö sydän aina mukana, sillä nöyryyttä hänessä ei ole tippaakaan, ja itse yhdistän nöyryyden yhdeksi älyn tärkeimmistä elementeistä. Ilman nöyryyttä uudet ovet eivät aukene, ilman oman pienuuden ja erehtyvyyden myöntämistä ei tulla suureksi ja erehtymättömäksi, sillä uusi tulee monia polkuja pitkin, ei vanhaa jolkotellen. - Mies on siis hyvin itsevarma, minä epävarma, vaikka kuvion ehkä kuuluisi olla toisinpäin, mene tiedä. Molemmilla meillä on korkeahko koulutus ja olemme molemmat yli viisikymmenvuotiaita, joten mistään teinikikattelusta ei ollut kyse.

Sain siis häneltä kikkelinkuvan, useammankin, ja luvan niiden vapaaseen käyttöön, missä ja miten tahdoin. Hän tietää blogini ja myös sen, että saatan kirjoittaa hyvinkin avoimesti ja julkaista asiayhteyteen sopivia kuvia, uskallettujakin. Pitkällinen yhteydenpitomme ja reaaliaikainen keskustelumme sai minut tilaan, jossa aloin tehdä tekoja, jotka nyt jälkikäteen tarkasteltuna huomaan tehneeni vastentahtoisesti, mutta tein kuitenkin. Lähetin pari povikuvaa - rakkain harrastuksenihan on valokuvaus - tosin en pornokuvaa, vaan toinen oli hyvinkin taiteellinen ja kaunis, ja voisi nähdäkseni olla vaikka työpaikan seinätauluna esimerkiksi jollain lääkäriasemalla tai julkisessa tilassa - ja toinen hieman uskalletumpi, hätäpäissä sitkeästä pyynnöstä napattu, halvempi ja hikisempi, mutta molemmissa minulla oli jotain ylläni. Olin tilassa, jossa hän oli antanut paljon kuvia itsestään, ja minä en juuri mitään, koska halusin säilyttää Iineksen persoonan koskemattomuuden niin pitkälle kuin mahdollista. Tunsin siis jonkin kuvan lähettämisen velvollisuudekseni, koska pidin hänestä ja tahdoin antaa jotakin, en kuitenkaan kasvojani, jotka merkitsivät minulle persoonani symbolia. Mieluummin povi.

Eihän tällainen erogeenisten alueiden kuvaaminen tai julkaiseminen ollut minua! Minä haluan kuvata luontoa, sen pienimpiä kosmoksia ja nähdä niissä kauneutta ja uusia vivahteita. Haluan kuvata ihmistä lämpimässä raadollisuudessaan, eikä tällaiseen kuulu terhakka kikkeli tai povi. Jotenkin koetin selittää asiaa itselleni sillä, että onhan tuommoinenkin raadollisuutta, että kuvataan nyt sitten vaikka sitä alapäätä, mutta toisaalta, raadollistahan olisi kuvata kaikkensa antaneita patalappurintoja tai pientä nahistunutta lerppukikkeliä.

Mietin sitäkin, miten moni nainen muuntautuu miehen sylissä ja hoivissa toiseksi, lakkaa olemasta oma itsensä ja sulautuu miehen persoonaan niin ettei lopulta näe itseään erillisenä olentona vaan toisen kautta. Tätäkö rakkaus on, tätäkö on kun on tunteet? Ja tätäkö kautta selittyvät myös parisuhteiden väkivallanteot, jotka Suomessa ovat poikkeuksellisen suuria, johtuen ehkä juuri siitä, että suomalainen nainen ei aina alistu tarpeeksi miehen vallan alle, vaan osoittaa merkkejä halusta omaankin elämään. Nainen alistuu kuitenkin joskus melko pitkälle ja usein hiljaa, huolimatta korkeasta koulutuksestaan ja tietoisuudestaan, koska on sulautunut mieheen ja kadottanut itseytensä. Tunteet vievät naista kuin pässiä, ja älyn varoitussignaalit painetaan maton alle, koska mies on naiselle myös status, merkki sukupuolisesta kelpaamisesta.

Mielestäni edelliset esimerkit ovat tässä paikallaan, koska minut tuo kikkelinkuvan julkaisu olisi lopulta raiskannut henkisesti, eikä mies huomannut tätä, tai ei halunnut huomata. Ja minä melkein annoin sen tapahtua. Se olisi ollut siis sama kuin raiskaus fyysisessä suhteessa.

No niin - ja kyse on siis virtuaalisuhteesta, joten asia ei luultavasti usealle ole olankohautuksen arvoinen.. Olkoon näin. Minulle kuitenkin tällaiset asiat ovat suuria symboleja, sillä virtuaalisuhteenkin voi kokea hyvin syvästi, ja se voi joskus olla merkittävämpi kuin jokin reaalielämässä eletty suhde. Henkinen taso ei lie fyysistä vähäarvoisempi?

(Pirkko Mannola, Oi mitkä tunteet, elokuvasta Tähtisumua v. 1961)

12.8.2008

Kesäpäiväkirja 17. sivu

Maapohja tuoksuu aamuisin vahvan kostealle kasteelle ja lämpimän möyheälle alkavalle hajoamiselle. Auringon raja varjossa on aamuisin entistä korkeammalla. Kun vielä jokin aika sitten nouseva aurinko valaisi hetkessä koko metsän ja edessä olevan niitynkin, niin nyt se kultaa samaan aikaan vain puiden latvat, ja maapohja odottaa tummana lämmittäviä säteitä.

Linnutkin ovat jo vaienneet. Ei kuulu enää sirkutusta, pöntöt ovat tyhjät, häärintä on poissa ja merilinnutkin ovat oudon vaitonaisia - olleet koko kesän, mitä olen ihmetellyt odottaessani muutamana lämpimänä päivänä edes tiirojen kirkunaa. Ihan kuin maa olisi nielaissut siivekkäät.

Viinimarjat ovat kesän koleuden pienentämiä, ja sieniä ei olekaan niin paljon kuin ensin uumoiltiin, ei ainakaan omilla sienipaikoillani. Muutaman satunnaisen kantarellisaaliin olen saanut. Mustikat jäävät osaltani nyt metsään, sillä en jaksa kerätä keräämisen vuoksi. Olen enemmän puolukanpoimija, sillä rakastan aurinkoista alkusyksyn metsää ja sammaleisilla rinteillä kulkemista, raikkaan syysilman nuuhkimista. Samalla voi saada suppilovahverosaaliiksi puolikin ämpärillistä. Sitä paitsi mikään uuseurooppalainen gurmeehörhötys ei voita klassista puolukkahilloa lihapullien kanssa. Myös perinteinen pullapohjainen puolukkapiirakka on piirakoiden eliittiä kirpeässä raikkaudessaan. Äiti leipoi aina kouluaikana syyslauantaisin pellillisen tätä herkkua saunaillan kunniaksi. Pohja oli hyvin ohut, ja reunat kauniin pyöreät. Päällä oli välillä ristikko, välillä ei.

Huomenna päättyy mökillä asuminen, vieraat - tai siis perheeni tai sukulaiseni - lähtevät koteihinsa ja minä kaupunkiin, jonne postini on jo alkuviikosta kääntynyt. Päätän joka syksy, että muutan vähän lähemmäksi, jompaan kumpaan läheiseen merenrantakaupunkiin, jotta olisi lyhyt matka mökille, vain parisenkymmentä kilometria. Kaupunkikoti on kuitenkin mukava ja rakas, kodissa on asunut lapseni ja kaksi koiraani; huoneet ovat kahdessa kerroksessa ja on pihaterassia ja lisäksi yläparveketta ja etupihaakin vielä. Pelkään, etten saisi samalla rahalla yhtä kivaa kotia vaan joutuisin kerrostaloon, jossa en viihtyisi. Kuitenkin tiedän, että päästyäni taas kaupunkiin alan innokkaasti lukea asuntopalstoja netistä. Kaipuu tänne merikotiin on vahva, sillä täältä seuduilta on kotoisin sukuni ja täällä ovat äidinpuoleiset juureni. Kun vain jaksaisi sen muuttoruljanssin ja kodinsiirron. Ja kestäisi eron vanhasta rakkaasta kodista.

(Valokuva Iines, Mustasilmäsusanna omenapuussa)

10.8.2008

Eettinen kysymys virtuaalikäyttäytymisestä

Olen jutellut kesän mittaan erään nettiystävän kanssa reaaliaikaisessa Google Talkissa, eräänlaisessa henkilökohtaisessa chat-huoneessa.

Nyt edessämme on ristiriitainen tilanne, jossa kumpikin kokee oman menettelynsä tai tunteensa olevan oikein. Minua haluttaisi tietää, kumman kantaa te, hyvät lukijat, pidätte eettisesti oikeana, sillä molemmat eivät kai voi yhtaikaa olla eriävine mielipiteineen oikeassa.

Minusta mies nimittäin teki minulle ruman tempun. Olin pari iltaa sitten varautunut juttelemaan hänen kanssaan keskeytyksettä jonkin aikaa, kuten ennenkin monina iltoina. Sen jälkeen halusin varata itselleni vielä aikaa lukea kirjaa vuoteessa, ennen nukahtamista.

Yleensä keskustelumme kulkee taukoamatta niin, että toinen kirjoittaa koko ajan, ja toinen heti perään, joskus jopa samaan aikaan. Jos on ollut tauko, mies on ilmoittanut siitä aina tyyliin, odotatko hetken, käyn kaupassa ostamassa suihkusaippuaa tai joku soittaa jne.

Nyt keskustelu keskeytyi hänen osaltaan kymmeneksi minuutiksi, jonka odotin ihmetellen ruudun ääressä. Naputin ruutuun tekstin: Häiritsenkö? Vastausta ei tullut, kunnes pitkän ajan kuluttua ilmeni, että hän oli samaan aikaan kirjautunut keskustelemaan muiden kanssa eräälle palstalle mainitsematta siitä minulle mitään. Kun kysyin, menenkö pois, hän naputti vastaukseksi, että hänhän janoaa jokaista sanaani. Siis janoaminen tapahtui samaan aikaan kun hän keskusteli muiden kanssa eräällä keskustelupalstalla. Voiko samaan aikaan janota toista ja kirjoittaa toiselle?

Olin loukkaantunut pitkästä odottamisesta, sillä olisin kyllä antanut hänelle keskustelutilaa muiden kanssa, jos hän olisi pyytänyt tai sanonut, että odotatko hetken, kirjoitan juuri viestiä Näkökulmalle. Minusta hän ei osoittanut minulle arvostusta, koska jätti minut odottamaan ilman selityksiä.

Mies ei itse näe tehneensä mitään väärää, vaikka hän salasi sen, että keskusteli muiden kanssa samanaikaisesti. Hän myös vähättelee minun kymmenen minuutin odottamistani, vaikka kyseessä oli reaaliaikainen keskustelu - puhelinkeskusteluun verrattavissa oleva viestintämuoto.

Voiko siis puhelinkeskustelun tai reaaliaikaisen nettikeskustelun lopettaa välillä pitkäksi aikaa pyytämättä toiselta anteeksi tai edes näkemättä oma virhettään? Onko se ylipäänsä virhe? Vai onko kyseessä oma sokea pisteeni, sillä minusta minua kohdeltiin rumasti tai ainakin välinpitämättömästi? Voiko minua näin kohdellut olla minusta tosissaan kiinnostunut? Vai onko tämä taas tätä, että virtuaali on rajaton paikka, jossa on eri lait kuin real lifessa? Eli minäkö kuitenkin olen väärässä?

Ja ehkä kaikkein tärkein: mitä minun tulee ajatella miehestä, joka kääntää minulle selkänsä, kun puhun hänelle - ja menee keskustelemaan muiden kanssa?

(Maalaus Giotto di Bondone, Justice)

8.8.2008

Kesäpäiväkirja 16. sivu



Istuin laiturilla kuvaamassa sudenkorentoja, kun tiheästä kaislikosta kuului kahinaa ja plumpsahdus sekä senpäiväistä kimitystä. Hiivin hipihiljaa laiturinnokkaan - olen oppinut "ääneti ja liikkumatta" liikkumisen taidon kuvatessani hyönteisiä -ja sain kun sainkin muutaman kuvan otuksista, ennen kuin ne äkkäsivät kameran räpseen ja pakenivat takaisin kaislikon sekaan.

Kirjan Suomen nisäkkäät mukaan eläin voisi olla joko minkki, kenties piisami tai jopa saukko, mutta mikä niistä? Tai olisiko se vesikko? Olisi hauska tietää, mikä eläin pitää populaatiota kaislikossa. Kuvan eläin on siis poikanen ja harmaa, kun taas vieressä oleva emo vaikuttaa joko mustalta tai tummanruskealta. Vähän myöhemmin jatkaessani korentojen kuvaamista kuului edelleen kahinaa, loiskauksia ja komentavaa kimitystä, kun emo ilmeisesti piti poikasiaan kurissa ja poissa ihmisenhajusta.

Mainittakoon, että saman päivän aamuna näimme keittiön pöydän vieressä istuessamme pihan läpi matalalla hitaasti lentävän haukan, joka istahti hetkeksi puhelinlangalle. En muista nähneeni haukkaa aikoihin, en ainakaan läheltä. On kuin lahjan saisi, kun näkee harvinaisen tai luonnonvaraisen eläimen! Alan kai tulla vanhaksi, sillä nautin nykyään luonnonvaraisten eläinten ja tilanteiden bongaamisesta enemmän kuin shoppailusta, jonka koen äärimmäisen ikävänä ja pitkästyttävänä tapahtumana. Nyt onkin tästä lähdettävä lähikaupunkiin shoppailemaan ruokaa ja vaatteita, kun on harmaa sadepäivä ja muut tahtovat. Menoksi.

(Valokuva Iines)

JK Uudessa Kuvakirja-blogissani on isokokoisia kuviani. Blogi on myös blogilistalla.

6.8.2008

Kesäpäiväkirja 15. sivu

Eilen kävimme naisissa Raumalla. Tuntuu hieman oudolta sanoa, että "naisissa", koska yleensä olen ja liikun aika yksin, mutta nyt oli kanssani koolla liuta naisia. Kävimme mm. lounaalla Vanhan Rauman kellarissa, jonka seinää kuvan maalaus koristaa.

Pari meistä kiersi alennusmyyntejä, yksi erikoisliikkeitä ja yksi meni kameroineen Vanhan Rauman kujille kuvailemaan. Kännykät pirisivät vasta siinä vaiheessa, kun lounasaika läheni ja kyseltiin, missä kukin on ja joko mennään Kellariin syömään ja juomaan. - Pidän tällaisesta, että ei roikuta samassa porukassa, vaan kukin tekee, mitä itse tahtoo, sillä harvoin neljä ihmistä tahtoo samaa. Itse sain kohtuullisen hyvät kuvat, tytär löysi harrastusvälineitä, sisko urheilupuvun liikuntatuntejaan varten ja ystävä tiskirättejä siivoukseen.

Yhteisöllistä elämää siis pitkän yksinäisen kesän päätteeksi. Tuntuu hieman oudolta, ja bloggaaminenkin jää vähemmälle, kun on seuraa. Seurassa aina ihmettelen, olenko todella introvertti, niin kuin Jungin typologia-testin mukaan olen, kun kuitenkin olen hyvinkin sosiaalinen yksilö. Olen puhelias, enkä mielelläni jää hiljaiseksi tutussa seurassa, sillä minulla on mielipide joka asiaan, tai ainakin oma näkökulmani, jonka haluan tuoda esille hyvin halukkaasti.

Ääneni vaan on lähes kaputt ja finito ja käheä, sillä en ole ollut botox-pistoksilla varmaan vuoteen. Jos olen juonut yhdenkin oluen puhumattakaan kahdesta, en tahdo saada ääntä ollenkaan, sillä vähäinenkin alkoholimäärä lamaa äänihuuleni lähes tyystin. Tämä on tietysti kauheaa, sillä pieni määrä alkoholia luonnollisesti laukaisee myös puhehalun ja inspiraation lähteet, niin minulla kuin muillakin ja kärsin suuresti, kun en saa itseäni ilmaistua juuri kun olen verbaalisesti lahjakkaimmillani ja parhaimmillani.

On myös kohtuutonta odottaa lähimmäisiltä, että he jaksavat hiljentyä kuulemaan, kun yritän kuiskata sanottavani. Minun on siis kuitenkin vain otettava oma tilani seurassa, sillä arvostan ystäviäni siitä, että he eivät hyssytä minua eivätkä teeskentele olevansa hyviä ja kärsivällisiä kuuntelijoita jotka kuuntelevat kiltisti puhevammaista henkilöä, vaan kuuntelevat puhettani vasta, jos pystyn pitämään puoleni ja kiinnittämään heidän huomionsa itseeni vaatimalla puhetilaa ja vaikka sitten tavaamalla jotain kuuntelemisen arvoista sanottavaa.

Tästä päivästä sen verran, että sain metsästä muhkean kantarellisaaliin ja valmistin siitä hyvän aterian kalan ja uusien perunoiden kera. Iltapäivällä kävin rannalla ja sitten tein klapeja klapikoneella. Liiterin nurkalla on jo korkea klapipino odottamassa liiteriin pinoamista. Illemmalla tuli vieraita ja istuimme pihalla hanapakkausta verottaen. Ison vesitynnyrin takana oli siskon punaviinipakkaus, varalla. Sisko otti sen mukaansa, kun lähti saunalle nukkumaan. Minä juttelin vähän aikaa yhden ystävän kanssa netissä ja kirjoitin sitten tämän jutun. Nyt kello on 23 ja menen nukkumaan. Yö on jo ihan musta ja metsä pimeänä ikkunan edessä.

(Maalaus M. Honkanen 1902, Vanhan Rauman kellarin seinällä)

2.8.2008

Kesäpäiväkirja 14. sivu

Elokuu on lempikuukauteni, koska olen silloin voimissani. Niin olen nytkin!

On vielä kesää jäljellä, kaikki on mahdollista, on lämmönhehkuisia päiviä, jolloin yhtäkkiä voi ukkonen räiskähtää kesken uintireissun. On alkukesän oikukkaat kylmyydet takana, on vain sadonkorjuuta, sienistä paisuvia metsiä, tummaa lämmönhohkaa ja täyteläistä samettia vedenpinnassa ja ilmassa.

Keho on imenyt itseensä auringonsäteitä, iho on varastoinut orvasketensä alle kimmoisia vitamiineja ja elimistö on kerännyt itseensä vastustuskykyä ja eliksiireja luonnosta, keuhkot ovat avanneet joka huokosensa vastaanottamaan raikasta männynhavuista meri-ilmaa. Jos nyt sairastuisi, rikkoisi kaikkia luonnonlakeja ja tauti olisi kuolemaksi!

Jos olisin vielä töissä, viettäisin viimeistä lomaviikkoani, ja mielessäni kävisi jo koulun alkuseremoniat, jännitys uusista oppilaista, uusista velvollisuuksista, jotka elinvoimaa uhkuen kokisi miellyttävänä luottamuksenosoituksena ja arvostuksena omaa työpätevyyttä kohtaan. Laatisi laiturilla maaten, viimeisistä auringonsäteistä nauttien, kynä kädessä strategioita uusista opetusmetodeista ja uusista kursseista. Tuskin jaksaisi odottaa. Naukkaisi kuitenkin hörpyt siideripullosta, ja miettisi, miten onnekas on, kun saa maata kirkkaan veden äärellä, nakuna, kenenkään häiritsemättä, edessä innostavat haasteet ja takana nautinnollinen loma.

Nyt en odota syksyä, mutta rakastan edelleen elokuuta ja odotan sen loistavaa isoa kuutamoa ja lämpimiä tummuvia iltoja, jolloin en ole yksin, vaan rakkaiden ystävien seurassa, nauraen ja jutellen, suunnitellen yhteisiä juttuja, kenties talvella tehtävää matkaa - harvoin sitä kuitenkaan tehdään - muistellen menneitä. Elokuussa tunnen, että omistan maailman, eikä maailma minua.

Huomenna haen siskoni lentokentältä, kuten olen hakenut viimeiset vuodet, aina tähän samaan aikaan, jolloin muun Euroopan lomat vasta alkavat. Ikkuna on auki, ja jokin tunnistamaton kehrääjä laulaa elokuun yössä. Urbanisoitunut tyttäreni meni yöpaitasillaan ulos ihmettelemään sirkuttajaa. Taivas on jo tummunut.

(Valokuva Iines, Näkymä laiturin nokasta Pyhämaahan päin)