31.12.2018

Sibylla ennustaa teille ansionne mukaan



Hyvää uutta vuotta vaan kaikille! Viime vuosi oli siksi surkea, ettei siitä sen enempää. Epäonnistunut hampaanpoisto,  seitsemän antibioottikuuria, muikea särkylääkesekoituskuuri ja vatsa kipeänä seuraavat seitsemän.

Monilla meni huonosti lähipiirissäkin.  Yksi maailmanmatkaaja lopetti matkailunsa, toinen mursi ranteensa ja muutti puolisostaan  erilleen, kolmas hyllytti leipätyönsä, neljäs luuli kuolevansa, viidennen mies sairastui masennukseen,  kuudes sai ruusun jalkaansa, seitsemännen auto hylättiin katsastuksessa turvavyössä olevan reiän vuoksi ja kahdeksas heitettiin ulos töistä juuri ennen eläkeikää.

Meneeköhän teilläkään yhtään paremmin? Onko vuosi ollut auvoa ja onnea? Ihan tulee mieleen Antti Holman Kauheimmat joululaulut tästä litaniastani. Holmakin oli poiminut kauheutensa ihmisten kertomuksista, eli aitoa on tavara hänelläkin.

Mutta siis, näin uuden vuoden kynnyksellä heitän rohkeasti muutaman ennustuksen kehiin. Ensimmäinen voisi olla se, että kevään eduskuntavaaleissa käy usealle puolueelle enemmän kuin hyvin, vaikka kaikki on nyt niin pielessä kuin olla vain voi. Kaikki puolueet saavat lisää ääniä, mutta eniten saa Antti Rinteen puolue. Tässä hukkuva kansa on tarttunut viimeiseen oljenkorteen, siihen luvattuun sataseen. Annetaan siis Antille mahdollisuus kääntää valtiolaiva taas velkakierteeseen, sillä velkaahan passaa hyvin ottaa, kun sitä on nyt kerran lyhennettykin. Purjeet ylös vaan ja reippaasti eteenpäin! Rahaa ja töitä luvassa kansalle.

Toiseksi voisin ennustaa, että sote kieräytetään alkuvaiheeseensa ja perustetaan supertoimikunta. Kun kukaan ei halua persuja eikä kepujakaan mukaan, saadaankin valmista aikaan, ja mahtavat terveyskeskittymät Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle. Puistoja pannaan rohkeasti matalaksi - vihreät saavat lisäpaikan Haaviston ansiosta -  ja rakennetaan leveät tiet suoraan hoitopisteisiin bussien kulkea.

Kolmanneksi ennustan, että Suomi voittaa euroviisut, kun laulajaksi pakotetaan Alma, jolle tehdään kappale mittatilaustyönä tunnetuin suomalaistaidoin, joissa ruotsalaisvahvistus. Alma vähän vikuroi, mutta kyllä se suostuu.

Ja muistakaat lopuksi, että jos näette kerjäläisen unissanne, se tietää petollisuutta, almun antaminen kerjäläiselle taas tietää sitä, että saatte palkinnon hyvistä töistänne, kerjäläisen lyöminen tietää teille valoisia toiveita, ja kerjäläisen poisajaminen kotimaahansa tietää taas vankeutta (näen uuden lain: sos.dem + vihreät).

Olutpanimon näkeminen tietää teille murheetonta elämää ja oksentamisen näkeminen tietää köyhille hyvää ja rikkaille pahaa.

 - Näin kertoo naisprofeetta Sibylla Suuressa Unikirjassaan.

(Valokuva Iines, oman kirjaston tiedehyllystä)


23.12.2018

Hejsan hopsan falleralleraa!




Mikä siinäkin on, että suomalaisten pitää syyllistää itsensä jouluviettotavoistaan? Kun ei saisi vaipua surumielisyyteen ja hartaisiin vakaviin muisteloihin ja mietteisiin. Näitähän ihminen, ilmeisesti sitten vain suomalainen, tuntee erityisesti jouluna sytyttäessään kynttilöitä rakkaittensa haudoilla tai ripustaessaan lapsuudesta asti kulkeutunutta, moneen kertaan liimattua pahvienkeliä kuuseen. Kyllä se vielä tämän joulun menee hajoamatta. Leikattiin alle kouluikäisenä Kotiliedestä. Vieressä ollut paperinen hyrrä on jo hajonnut.

Joulunvietossakin ruotsalaiset ovat parempia. Voi sitä iloista menoa, jota ne osaavat pitää! Kai meidänkin tulisi oppia samanlaista rallatusmeininkiä. Ellemme vedä ranteita auki, haukumme itseämme sioiksi tai ihmettelemme, että koko suku on kännissä jouluaattona. Juodaan ja hävetään itseä, muistellaan silmät kyynelissä onnettomia lapsuusjouluja. Kun pikkusisko lensi taivaaseen ja koirakin kuoli.

Minä ainakin nautin joulun vakavista mietteistä ja kaihosta, jota tunnen muistellessani edesmenneitä eläinystäviäni, ja äitiä, joiden kuvat ovat piirongin päällä kynttilän vieressä. On siinä myös komea haukansulka, jonka löysin kesällä vuorelta. Ja pari suloista pikkuhöyhentä. Kotialttari rakkaille. Itken myös joululauluja kuunnellesani. Erikoisen herkkä olen Sulo Saaritsin Taas kaikki kauniit muistot -laululle. Se on kuultava joka joulu kello 12 samalla kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. On saatava hieman itkaista.

En osaa sanoa, mitä noissa suomalaisissa surumielisissä joululauluissa pillitän, kyyneleet vaan valuvat poskille, kun syvennyn lauluun. Varpunen jouluaamuna, En etsi valtaa loistoa, Sydämeeni joulun teen, Tulemme Jeesus pienoises. Amerikkalaiset makeat laulut eivät käy minulle ollenkaan, eivät tekopyhät Joulupukki suukon sai eikä edes White Christmasit, saati Driving home for Christmas, jossa muulloin ollaan pois, mutta jouluksi tullaan syömään täytettyä kalkkunaa.

Suomalaisista joululauluista inhokkini on Hei mummo, me lomalla taas tullaan sinne pohjoiseen. - Mummo parka, toivottavasti ei kuitenkaan kovin suurin joukoin mummon vaivoiksi ja syötettäväksi. Selvästi muulloin ei pidetä yhteyttä, kun kysellään, että mitä kuuluu sinne teille. Mummo taatusti katselisi mieluummin lemmikkiporonsa kanssa revontulia ja pohjoisen tähtitaivassa omassa rauhassaan.

Tänä jouluna luulin saaneeni allergian joulukuuselle. Nimittäin repiessäni kuusen yltä muovisukkaa pois, paljain käsivarsin, sain piikkien pistelystä ihooni punapilkulliset näppylät, ja seuraavana aamuna aivastelin hullun lailla ja niistin pakallisen liinoja kirkkain erittein. Leuka kirvelsi. Kai se oli kuitenkin vain pikaflunssaa. Ikinä en kuitenkaan enää osta sukkakuusta. Käyn ehkä sahaamassa itse tiheiköstä, jossa kasvaa liikaa pikkukuusia. Ei se ole keltään pois. Päinvastoin, annan toimillani vain lisää kasvutilaa muille kuusille.

Hyvää joulua, teille hyvät lukijat, juuri sellaista, josta nautitte. Vaikka sitten hopsanien ja heissanien kera. Minä valitsen siis parkujoulun. Kun pukki tulee, kyllä se iloksi muuttuu, ja voidaan jo vaikka tanssia kuusen ympärillä.

14.12.2018

Kauheimmat joululaulut



Antti Holman runokirja Kauheimmat joululaulut tarttui käteeni sattumalta, sen kummemmin valitsematta, ohut kun oli lainaamieni paksujen kirjojen rinnalla. Ajattelin, että lukaisen välipalana. Eihän mies mikään runoilija ole, Kissi Vähä-Hiilarina paremmin tunnettu Putouksen kuoliaaksinaurattaja.

Vaan runokirjasta on riittänyt enemmänkin luettavaa ja pohdiskelua, kuten jo edellisen keskustelun lopusta huomaa. Ensinnäkin Holma on pannut runonsa kirjallisuudesta ja kansanperinteestä tuttujen henkilöiden kirjoittamiksi: Reino Leino, Sirsi Sunnas Edith Södermalm, Karin Toisiks-Paraske, Kaarlo Antero Heteromies - saksalaissyntyinen kuoronjohtaja. Joukossa on myös tietysti Trad. eli traditionaalinen perinneruno, josta tässä esimerkki:

Sinulle toivoa tahtoisin
joulua oikein hyvää
mutta toivon sittenkin
rotkoa oikein syvää.
Trad.

Jokaisella runoilijalla on oma tunnistettava äänensä, ja on riemastuttavaa havaita heissä hyvinkin osuvia alkuperälähteen aineksia.  Esimerkiksi Edith Södermalm saavuttaa mainiosti Edith Södergranin tunnelmia vaikkapa tässä ristiriitaisia tunnelmia kommentoijassa herättäneessä runossa:

En pyydä mirhamia ja kultaa.
Älä suitsuta pyhää savua minun vuokseni.
En tarvitse mitään.
Helmet ja timantit säilytän silmissäni.
Katso! Yksitellen ne putoavat kämmenillesi.
Nyt sinäkin olet rikas.
Ja voit antaa minulle
muutakin
kuin sen vitun hyväntekeväisyyskaivon kehitysmaasta.

Edith Södermalm.

Kommentoija kirjoittaa näin: "Eikös tuo ko. runo ole melkoisen ristiriitainen ja narsistinen? Ensin kirjoittaja ei vaatimattomasti tarvitse mitään, sitten lahjoittaa omia kalliita kyyneleitään siksi, että saa itselleen jotakin, mitä esim. hyväntekeväisyys: kehitysmaahan lahjoitettu kaivo ei anna juuri hänelle. Mielenkiinnolla odotan miten joku toinen on runon ymmärtänyt. Edithän kärsi keuhkotaudistaan, ja saattoi joissakin runonlukijoissa herättää ajatuksia korostetusta marttyyriudesta. Mene ja tiedä, mitä Holma on ajatellut?"

Kommentoijasta poiketen näen kyyneleet kyynelinä ja surun ja kurjuuden symbolina. Runoilija pilkkaa aineettoman lahjan antajaa siinä, ettei tämä näe hätää aivan lähellään, vaan haluaa suorittaa hyväntekeväisyyttä kirjaamalla almunsa kortille eli soittamalla rumpua hyväntekemisensä edellä: katsokaa muutkin, miten hyvä olen. 

Itse olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Soitamme rumpuja tehdessämme hyvää. Raamatun ohje on hyvä: kun teette hyvää, älköön  vasen kätenne tietäköön, mitä oikea tekee. Netissäkin saa usein lukea blogeista, miten on taas tullut harjoitettua hyväntekeväisyyttä. 

Pannaanpas vielä lisää löylyä laineille. Kokoelmasta löytyy makaabereja runoja,  jotka ampuvat niin yli, että ne toimivat korniudessaan myös huvituspuolella. Allaoleva runo on koonnut yhteen  perheeseen Suomenniemen synkimmät tragediat:

PAHAA JOULUA!

Äiti laittaa partaterän puuroon manteliksi,
isä ravaa kellarissa eikä kerro miksi.
Veli kissan ruumiin on jo lahjapaketoinut,
sisko ois jo paennut, vaan eipä ole voinut.

Mummi luulee, että poliisi on meidän ukki,
takan edustalla makaa kuollut joulupukki.
Huutoa ja laukauksia kuuluu kellarista,
joulu se on aina kyllä yhtä peuhaamista.
Sirsi Sunnas

Ja nyt tulee taas lisää löylyä! Yksi ryhmä kokoelmassa ovat nimittäin erityisen roisit runot. Esimerkiksi Sirsi Sunnas ja Reino Leino käyvät keskenään runodialogin, jonkakaltaista en ole ennen kirjallisuudessa tavannut. En ole ihan varma mitä ajattelen:

DONUM SPECIALE
Sirsi Sunnakselle

Vain tämän tahdon ehdotuksellani sanoa:
On nykyjoulu pelkkää materian janoa.
Nyt viikon olen yrittänyt anteeks anoa.
En koskaan enää pyydä sulta persepanoa.
Reino Leino


Sirsin vastauksen Reinolle saatte itse lukea kirjasta, jos kiinnostaa. Itse en osaa paheksua runoa enkä vastausta, jossa korostetaan piparin merkitystä. Voisin kuvitella, että tuommoinen dialogi syntyy hyvinkin kultivoidussa ja sivistyneessä parisuhteessa. Mies ei ole ahdisteleva #metoo-tapaus, vaan kunnioittaa naisen toivetta.

Antti Holma - Kissi Vähä-Hiilari yllätti minut silläkin, että hän tuntee selvästi suomalaisen runouden helmet. Muutenkin varsin sujuvakynäinen runoilija. Kirjassa revitään joulun kulissit alas, ja jostain olen aistivani, että kulissien alta halutaan kaivaa esiin joulun  syvempiä merkityksiä - jos niitä vaikka olisi. 

(Maalaus Jan van Eyck)


4.12.2018

Olemmeko oikeasti rasisteja ja nationalisteja?




Juhla-aika lähestyy. Ensin itsenäisyyspäivä, sitten joulu. Tänään postitin jo yhden joululahjan Saksaan.

Sisko toivoi Suomen pöytälippua, ja löysinkin sellaisen eräästä lipputehtaasta. Lippuja ei näy myynnissä markettien hyllyillä edes itsenäisyyskynttilöiden vierestä.

Lähetyksessä oli pieni marmorijalusta, metallitanko ja kangaslippu, 15 euroa. Lähetyskulut Aitoosta minulle 15 euroa, ja minulta Saksaan 19 euroa. 15 euron lipulle tulee näin hintaa 50 euroa, kiitos Posti Group Oyj:n.

Samalla kun postimaksut nousevat, posti vähentää väkeään, sulkee konttoreita ja vie toimipisteen marketin nurkkaan, jossa marketin kassahenkilö palvelee kun ehtii. Säästöä täytyy tulla melkoisesti. Sipilänkö syy?

Eletään muutenkin kummallisia aikoja. Poliisi varoittaa tänään uutisen mukaan erityisesti nuoria tyttöjä ja nuorten vanhempia sosiaalisessa mediassa pyörivistä ulkomaalaistaustaisista miehistä, jotka yrittävät ottaa kontaktia alaikäisiin tyttöihin.

”Karu fakta on se, että yhdeksän ihmistä on nyt kiinni tällaisten epäilyjen vuoksi”, Oulun poliisi sanoo Helsingin Sanomissa. Selvennän: yhdellä paikkakunnalla yhdeksän eri miestä yhden nuoren tytön, alaikäisen, hyväksikäyttäjinä ja käsittäkseni myös raiskaajana. Onko tässä koko luku? Mitä tästä pitää ajatella?

Meille on kerrottu, että mitään raiskuita ei ole ollut ja että vika on  meissä, Euroopan  rasistisimmassa kansassa. Kyllähän kaikki tietävät Suomen murhaluvut ja  ahdistelijat, Aku Louhimiehen, Tomi Metsäkedon ja uusimpana tulokkaana Aku Hirviniemen. On parasta pitää mölyt mahassa ja korjata omaa käytöstä suvaitsevaan suuntaan.

Nyt onkin varmaan niin, että Helsingin Sanomat on Euroopan rasistisin lehti, kun se solvaa ulkomaalaistaustaisia. Vähemmistövaltuutettu antaa kohta lausunnon, ja poliisin ja Helsingin Sanomien toimista tehdään tutkintapyyntö ja kanteluita.

Lausunpa lopuksi vielä hämmennykseni siitä, että tunnen syyllisyyttä tämän kirjoitukseni johdosta.  Saako enää tuntea harrasta mieltä itsenäisyyspäivänä, etenkin jos se koskettaa syvästi mieltä? Saako vihata vieraan kulttuurin hirvittävyyksiä, ellei oma maa ole virheetön? Mikä se nationalisti oikein on? Ja kuka? Onko nationalistinen teko lähettää Suomen lippu ulkomailla asuvalle perheenjäsenelle, joka kaipaa jouluisin kotimaahan? Olisiko parempi lähettää vaikka EU:n lippu tai jonkin arabimaan? Onko rasismia arvottaa omaa kulttuuria vierasta kulttuuria paremmaksi, jos vieraissa on vaikkapa ihmisarvo pielessä? Pitäisikö kulttuurirelativismi ottaa koulun oppiaineeksi?

(Valokuva Iines 25.11.2018)

26.11.2018

Lyhytpunttiset villahousut ja eksistentiaalinen tyhjyys

Talvi tuli Satakuntaan. Yhtäkkiä aamulla oli maa valkea ja harmaat savipellot peittyneet hohtavaan huntuun. Maa lumen tulla.

Lisäsin garderobiini villahousut ja pipon ja vaihdoin takin alle paksun palmikkopoolon. Tämä on sitä aikaa, jolloin ulosmenoa varten pukeutuminen kestää yhä kauemmin ja olo on pönäkämpi.

Siskokin toivoi joululahjaksi suomalaisia villahousuja, lyhytpunttisia. Saksasta ei saa, mutta suomalainen nainen tarvitsee sielläkin villahousunsa, vaikka siellä kukkivat edelleen ruusut ja terassilla tarkenee juoda iltaviininsä.

Jo kaksi Pikkukaupungin tavarataloa olen kiertänyt, mutta löytänyt vain olemattomia alushousuja ja fitnessihmisten merinovillaisia täyspitkiä villakalsonkeja. Missä ovat lyhytpunttiset suomalaiset täysvillahousut? Kysyn vaan. Eivätkö naiset muka käytä niitä enää?

Vastaus on tietysti: eivät käytä. Rajat näkyvät piukkojen leggingsien alta laihaltakin. Villahousut taitavat tehdä kuolemaa. Minun lapsuudessani kaikilla naisilla oli itsestäänselvästi ruskeat aitovillahousut vaaleanpunaisten punttialushousujen päällä.  Rakkotulehduksia oli vain vähän. Yksi ajanjakso naisvaatetuksen historiassa päättyy.

Liikutun muuten vieläkin, kun muistan Rauno Räsäsen muinoin blogissaan julkaisemaansa villahousupoikakertomusta. Kertomus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, joten siinä täytyy olla jotakin syvempääkin merkitystä.  - Mitä, sitä saatte te, arvoisat lukijat, tällä kertaa pohtia.

Otan nimittäin vapauden  - kun kysyäkään ei enää voi - julkaista mitä kunnioittavimmin ja kiitollisimmin  katkelman tuosta Raunon villahousupoikakirjoituksesta, lastusta, niin kuin hänellä oli tapana sanoa. En usko, että Rauno Räsänen pahastuisi. Voisin kuvitella hänen jopa pitävän ajatuksesta. Kas tässä:

 "Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.

Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.

Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.

Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).

Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.

Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.
Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.
Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.
Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).
Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.
Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti."

Muistan lapsuudestani samanlaisen hylkäyskokemuksen. Olin puhaltelemassa keittiön ikkunaan huurupilviä, jotka jäivät kylmän lasin pintaan. Piirtelin huurupilveen sormellani kaikenlaista, kirjaimia ja kuvioita,  katselin niitä ja höpöttelin itsekseni.

Olin niin keskittynyt puuhaani, etten huomannut, että äiti ja sisko olivat lähteneet jonnekin. Havahduin tyhjyyteen ja hiljaisuuteen ja pelästyin.  Aloin itkeä, pillitin kovasti ja pyyhin ikkunaa kyynelilläni, kun katsoin, näkyykö pihalla ketään. Olin samanlaisen eksistentiaalisen kauhun vallassa kuin Rauno kertomuksessaan.

Siinä missä Rauno lähti liikkeelle villahousuissaan, minä jähmetyin patsaaksi, ja koetin muuttua näkymättömäksi.  Yhtäkkiä rapuista kuului kolinaa ja ovi aukesi. Äiti ja sisko tulivat tohinalla muistaakseni puusylyksineen ja minä purkauduin huutamalla ja itkemällä, samalla tavalla voipuneena ja katkerana kuin villahousupoika.  Tunsin itseni petetyksi, ja jokin luottamus pitävään turvaan oli särkynyt.

Vielä joskus nykyäänkin saatan tuntea olemassaolon tyhjyyttä, kun ikkunan takana alkaa hämärä ja olen yksin. Voiko ihminen ylipäänsä välttää pohjattomia tyhjyydentuntoja milloinkaan? Asuuko ihmisessä ikiaikainen kauhu kaiken katoavuudesta ja äärettömästä tyhjyydestä, joka meitä ympäröi? Asuuko se ennen kaikkea herkissä ihmisissä, taiteilijoissa, kuten Saarikoskessa,  Leinossa, monessa muussa hienossa persoonassa?  Vai asuuko se lopulta meissä kaikissa, silloinkin kun olemme seurassa ja riemua suo rattoisa seura ja viini?

(Valokuva Iines 25.11.2018)

12.11.2018

Köyliön mies suivaantuu



Olipas kerran Volvo-mies, jolle peltipoliisi loimautti kirkkaan välähdyksen Köyliön ja Kokemäen välisellä tiellä.

- Prkele! närkästyi mies. Ketään oo tyässä tossa montussa!  Ei menny ko seittemän kilometriä yli! Stana. Kuka ny kolmeekymppiä ajaa hiljasella tiätyämaalla! Hvetti! Kaks ja puallitrasella niihhiljaa pääsekkään!

Eikä aikaakaan, kun posti kantoi miehen postilaatikkoon kirjallisen ilmoituksen nopeudenylityksestä Köyliön ja Kokemäen välisellä tietyömaalla, sataseitsemänkymmentä euroa. Mies oli juuri naulaamassa lisälautaa täysinäisen perunalaarin reunaan, kun vaimo tuli tohkeissaan lukemaan kirjettä.

- Valtion postia. Mitä sää Kalevi ny oot menny tekemään. Paas selittäin!  Täällä on jumalaton sakko ylinoppeuresta!

- Tätä mää en sulata, nymmennään käräjille! Se on joku järki löyryttävä tähänki sosialismiin! Ja määhän hiljensin heti sevvälläyksen jälkeen. Stanan tunarit.

Vaan eipä Satakunnan käräjäoikeus antanut armoa. Rikos mikä rikos, pykälien mukaan mennään köyliöläistenkin kohdalla, opetettiin miestä. Eipä mies tyytynyt tähän.

- Nymmennään hovviin. Tää katotaan loppuun asti. Ei ihmistä voi näin kohrella. Ko ei mittään vaaraa ollu, kettään ei näkyny missään. Mies potkaisi keinutuolin vauhtiin. -  Ja ei ollu ko seittämän yli.

Kävi kuitenkin niin, ettei Länsi-Suomen hovissakaan ymmärretty Volvo-miestä. Jatkokäsittelylupaa ei herunut. Mies ei lannistunut, vaan suivaantui entistä enemmän

- Se ovviälä korkein porras kattomati.

Oikeudenkäyntiasiamies opasti miestä, että eikö tulisi halvemmaksi maksaa sakko kuin kalliit oikeudenkäyntikulut viemällä päivänselvä juttu korkeimpaan oikeuteen. Häviö olisi varma.

- Tiärä häntä. Vuarelloppuun on aikaa hakkee valitusluppaa. Mää miätin. Mutta kyllä hullua on ko polliisi tällai kiusaa. Mää mittään oo tehny. Kukkaan ei vaarantunu.

Näin Köyliössä. Maailma on mallillaan, kun perunalaari on täynnä ja säännöt oikeita rikollisia varten. Ja sitähän emme sitten tiedä,  kuinka Köyliössä lopulta kävi.

(Uutinen IS 12.11.2018)

4.11.2018

Hukan suussa


Nyt näyttää hienolta. Iso paha vaalisusi on torjuttu! Se ei sieppaakaan vihreitä suuhunsa!

Nuoret vihreät naiset kutsuivat nimittäin setämiehen hätiin pelastamaan puoluetta. Eihän sitä nyt nuori tuntematon nainen, vaikka olisi tutkintoa setämiestäkin enemmän. Ja pätevyyttä riittävästi.

Lähes eläkeikäisen setämiehen valinta puolueen puheenjohtajaksi on  uhrautuva ja sympaattinen uroteko nuorilta kouluttautuneilta  naisilta, ja onhan se tietysti ainoa vaihtoehto päästä ohi vaalien. Paluu tulevaisuuteen! Pekka Haavisto, again here!

Puolue on muutenkin hienosti nykyaikaistunut vanhoista Koijärven aikaisista  luontoarvoistaan. Nyt eläinten tilalle ovat tulleet vähemmistöihmisten pelastustehtävät ja lennonjohtotoimet,  eettinen parempi anarkia ja cityrakentamisen lisääminen puistoihin ja viimeisiin metsiköihin. Lisäksi ilmastonmuutoksesta on nyt tullut ykkösprioriteetti. Jo yksin sillä pääsee varmaan yli vaalien, Pekka kyllä osaa oikeat puheet.

Olisi kiva äänestää taas vihreitä.  Täällä provinssissa on tosin pientä vajetta ehdokkaista. Viime vaaleissa oli peräti kaksi tyttöstä, kaverukset.  Toivossa on hyvä elää. Ellen löydä vihreää ehdokasta, olen hukan suussa.

(Valokuva Iines 2018)

27.10.2018

"Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni."

suomessa tulee niin pitkiä sanoja
että ne on ihan yöhön asti,
mutta minä olen retkussa ja lopullisesti tähän kieleen. 
kunpa minäkin olisin lihanleikkaaja,
saisi työtä mistä vain,
minä olen kiinni Suomen rahassa
koska olen kielessä kiinni,
miksi minun piti ruveta rakastamaan suomenkieltä,
sen rakkauden tähden olen jäänyt köyhäksi. 



Parissakin Helsingin Sanomien kielikeskustelussa on tunnettu huolta Suomen kansalliskielien häviämisestä. Suomen kielen lautakunta on nimittäin julkistanut  kannanoton, jossa se kysyy, haluammeko pitää kiinni kansalliskielistämme ja säilyttää ne. Vaihtoehtona olisi niistä luopuminen englannin kielen hyväksi.

Luopumista kielestä on jo tapahtunut, ja prosessi  etenee vähitellen, ei millään äkkinäisellä virallisella vaihdolla. Kielihän muuttuu luonnostaankin hitaasti, ja tätä muuttumista on tapana kutsua uudistumiseksi. Enää ei kuitenkaan puhuta uudistumisesta, vaan kansalliskielet ovat uhanalaisia ja vaarassa, kuten ilmasto.

Nyt jo Suomeen ajetaan voimalla englanninkielistä erillistä ylioppilastutkintoa, suomenkielisen rinnalle, vaikka meillä on lähes 20 kansainvälistä IB-lukiota jo tätä varten. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on ollut tässä puuhamiehenä. Sannin visio on saada Suomeen  kivaa kansainvälistä pöhinää.

Kriittinen lukija miettinee puolestaan sitä motiivia, että nyt ollaankin ehkä rakentamassa ohituskaistaa niille maahanmuuttajille, jotka eivät pärjää suomenkielisissä lukioissa.

Englantia ajetaan lautakunnan mukaan myös työelämään ja erikoisesti palvelualoille. Helsingistä löytyy jo liikkeitä, joissa palvellaan ja tarjoillaan vain englanniksi. Kriittinen lukija näkee mielessään, miten ei itse suostuisi puhumaan englantia tilanteessa, vaan kävelisi ulos ja veisi rahansa muualle. Sanoisi sitä ennen pari valittua sanaa, suomeksi.

Uskon lautakunnan maalaamiin uhkakuviin. Nyt jo Suomessa on paljon asiastaan itsevarmoja umpiluita, jotka kirjoittavat tällaista tekstiä:

Järkyttävää roskaa [Suomen kielen käyttö]. Englanti on tieteen kieli ja siksi sillä tulee opettaa myös jatkossa ja vielä enemmän. Tälläinen nationalistinen kansalaisvaltioajattelu omine kielineen on muutenkin niin kulunutta. Tärkeintä on hyvä kommunikaatio globaalisti ja siihen englanti on tehokkain.

Tai tällaista:

Kieli on ennenkaikkea kielioppi, sitä miten kieltä käytetään. Se minkälaisia sanoja käytetään on toissijaista. Jos otetaan    lainasanoja muistakielistä niin se pitää kielen elossa.

Tämän näkemyksen edustajan lyhyessä kommentissa on viisi alkeellista kielioppivirhettä, vaikka hän väittää,  että kieli on kielioppi. Miten mahtaa englannin kieli sujua, kun äidinkieli on vieraankin kielen oppimisen perusta?

Suomen kielen lautakunta pyytääkin valtiovaltaa ryhtymään pikaisiin toimiin kielipoliittisen ohjelman luomiseksi kansalliskielten säilyttämistä varten. Useimmissa muissa Euroopan maissahan tällainen kansallinen kieliohjelma jo on, Suomi on poikkeus. 

On käynyt ilmi sellainen asianhaara, että keskustelua kansalliskielistä on tietoisesti vältelty, koska aihetta on pidetty arkana. Ihmiset eivät uskalla puhua mistään kansallisesta tai isänmaallisesta, koska heti leimataan persuksi tai rasistiksi.

En ole kyllä koskaan havainnut, että persut olisivat kiinnostuneita ylipäänsä mistään syvemmistä kieliasioista. Toki tietyllä tasolla oma kielikin kuuluu heidän ideologiaansa, mutta kielihän on kaikkien suomalaisten talo ja ikkuna - viittaan Saarikoskeen.

(Runositaatti ja otsikko Pentti Saarikoski)

19.10.2018

Ajatusten hautausmaalla



Joskus tuntuu siltä, että sanalla ajatushautomo tarkoitetaankin ajatusten hautausmaata. 

Lähtekäämme liikkeelle siitä, että Hanna Huumonen,  ihmisoikeusaktivisti,  onnistui lopettamaan veemäisen lehden rahantulon, kuten iloksemme olemme saaneet Helsingin Sanomista lukea. Sulka Hannan hattuun!

Vaan nyt on Hannalla tosi kovat piipussa. Nimittäin juuri kun luultiin, että sukupuolista ja sukupuolittamisesta on päästy eroon, vaatiikin tämä feministi, että sukupuoli tulee lisätä rikoslakiin viharikosten koventamisperusteeksi. Eli käytännössä miehet eivät enää saisi  äkseerata naisia tai naisoletettuja. Vai miten se raja tulisi vetää? 

Näin päästäisiin misogyniasta, naisvihasta, vakuuttaa Huumonen ja käyttää  feministisen ajatushautomo Hatun ajatusta siitä, että  naisiin ja naisoletettuihin kohdistuva sukupuolittunut verkkoviha jää usein tutkimatta, koska sukupuoli ei ole rikoslain mukainen koventamisperuste. (Miehiin ja miesoletettuihin kohdistunutta verkkovihaako sitten tutkitaan - jään tyhmyyksissäni miettimään.)

Kieltämättä verkko puhdistuisi joiltain osin, jos Huumosen ja ajatushautomo Hatun ehdotus laiksi pantaisiin toteen. Pitäisiköhän kannattaa? Olisihan se naisenkin hienoa surffailla siistissä ja harmittomassa verkossa. Ja Metoo siellä takaporttina tuo lisäturvaa meille naisoletetuille. Ihanaa.

Kun Hanna Huumonen haluaa korostaa sukupuolten eroja, toimittaja Sanna Ukkola taas haluaa häivyttää eroja hieman samantyyppisessä asiassa, eräässä vähemmistökysymyksessä. 

Ukkola on jäänyt miettimään, kuinka kaukana onkaan Suomi, jossa ihmisiä ei karsinoitaisi ihonvärin perusteella. Ei edes positiivisessa kontekstissa – nimittäin eräänlaista rasismia sekin on: ylistämällä alistamista, jalustalle nostamista pelkän etnisyyden takia.

Twitterissä hyvesignaloiva porukka kutsuu maahanmuuttajia “rodullistetuiksi”, “tummiksi tytöiksi”, rasismin uhreiksi ja toiseutetuiksi – ja ratsastaa villisti heidän uhristatuksellaan. Miksi emme kutsuisi heitä suomalaisiksi, kysyy Ukkola.

Tätä Ukkolan ajatusta en heittäisi ajatusten hautausmaalle! Kannatan lämpimästi tänne asettuneiden ihonvärin unohtamista ja suomalaiseksi nimittämistä. Jos taustaväriä erikoistapauksessa tarvitaan, voi kansalaisuuden ilmaista käyttämällä kansallisuutta alkuosana: somaliansuomalainen. Siinä on pahaa ja leimaavaa vain sille, jolla on omien korvien välissä rasismia.

(Päivitetty klo 18.05)

11.10.2018

Tummakulmainen kirjastonhoitaja ja kirjastohäpeä II

Taas se kävi, nimittäin kirjaston kirjan tai muun omaisuuden tuhoaminen. Se on onnistunut minulta aika usein, jos vertaa siihen, etten ole onnistunut koskaan pilaamaan ainuttakaan omaa tai entisen kouluni kirjaa. 

Ensimmäisen kirjan tosin tuhosi koira, joka oli ristitty tasavallan presidentin mukaan. Kirja oli Koiranomistajan opas, ja koira järsi siitä selkämyksen tunnistamattomiin. Tähän tapaukseen kirjastossa suhtauduttiin ystävällisesti. Kirjastonhoitaja nauroi huvittuneempana kuin minä. Muistaakseni tapauksesta ei ollut seuraamuksia. Toinhan piristystä hiljaisen työpaikan äänettömyyteen. 


Toinen tapaus oli vakavampi. Kyseessä oli cd-levy, josta pilautui Beethovenin viides. Tästä tapauksesta olen kertonut ennenkin, samoin kolmannestakin,  mutta uusille lukijoille tiedoksi, että levyn päälle kaatui hieman kuivaa valkoviiniä. Pyyhin sen huolellisesti pois ja luulin, että asia on kunnossa. Vaan ei ollut. Palautus sinänsä onnistui hienosti, mutta yhtäkkiä tummakulmainen kirjastonhoitaja - myös ylähuulessa oli selvää kasvua - hyökkäsi luokseni kirhahyllyrivien väliin ja sanoi uhkaavasti, että levy ei soi enää. Lopun arvaatte. Minä punaisena esiinpoimittuna kirjaston uumenista ja rahapussi esille. Tästä lähtien olen pelännyt tummakulmaa ja vältellyt mahdollisuuksien mukaan. Vielä hän ei ole eläkkeellä, sillä näin hänet tiskin takana tänä syksynä.


Kolmas tapaus oli dramaattisin, sillä siihen liittyi kissan sytyttämä tulipalo. Kissan häntä nimittäin paloi yhtäkkiä soihtuna sihisten ja käryten. Kissa seisoskeli suurin viattomin silmin piirongin päällä, palavan kynttilän vieressä,  eikä ollut moksiskaan, häntä ilotulitusrakettina leiskuen pystyssä.  Sammutin palon paljain käsin, tarttumalla häntään refleksinomaisesti. Kitkerä katku jäi pitkäksi aikaa. Ja pöydällä ollut kirjaston kirja mustui alkusivuiltaan. Kyseessä oli Essi Kummun Karhun kuolema,  erinomaisen hyvä teos. Tässä menettelin niin, että lepytelläkseni tummakulmaa  hain kirjakaupasta uuden teoksen valmiiksi ja vein sen kirjastoon. 


Tuorein tapaus sattui eilisiltana, klassinen pilaamistapaus. Minulla oli korkeajalkainen punaviinilasi nojatuolin vieressä pikkupöydällä lämmittämässä pimeää syysiltaa, ankaran kuntosalitreenin jälkeen. Ojensin kättäni ottaakseni nautinnollisen siemauksen, vaan tönäisinkin lasin kumoon. Sisältö valui alas punaiselle paksulle villamatolle.  Ei kun piironkia syrjään ja mattoa rullalle. Ja olihan siinä tietysti se S. K. Tremaynen psykologinen trillerikin, Ennen kuolemaani.  Jännä kuin mikä, mutta ei  klassikko, jonka tuhoutuminen tuntuisi raiskaukselta. Ihmisen aivoille tekee hyvää lukea myös juonellisia trillereitä. Kirjan sivujen reunoihin tuli punainen valumaraidoitus. Ei sitä kahviksikaan voi väittää. Ellei sitten kaada kupillista kahvia siihen päälle. 


Kirjastohäpeä on nähtävästi on alituinen uhkani, avattuja kirjaston kirjoja kun on aina siellä sun täällä. Voin senkin vannoa, että juomatapani ovat vähäiset ja siistit, mutta ei minunkaan suuni tuohesta ole enkä ole absolutisti, olen nautinnoista pitävä tyypillinen härkäihminen. 


Hieman mietin nyt, pitäisikö ostaa valmiiksi uusi kirja, jotta voisin sanoa vain, että siihen kaatui jotain, tai että se putosi Kokemäenjokeen. 


Olisiko teillä, hyvät lukijat ehdotuksia, miten hoitaa häpeällinen tilanne. Mikäli tummakulmainen huulipartanainen osuu kirjaston tiskin taakse, olen kadotettu sielu. Sitäkin varatoimenpidettä mietin, että pidän kirjaa varalla laukussa, enkä palauta, jos tummakulma on vuorossa. Jos vastassa on se nuori vaalea harjoittelija, palautan rehellisesti ja voin jopa sanoa, että kaatui tilkka punaviiniä. Mustaviinimarjamehu ei varmaan mene lävitse.


(Maalaus: Frida Kahlo maalasi itselleen kevyet viikset.)


(Kirjastohäpeä I)

2.10.2018

Suomeen VAI Kuoleen?



Voin hyvin kuvitella pienten kirkasotsien intoa, kun he saavat tehtäväkseen laatia  yhteiskunnallisen ja kantaaottavan julisteen.

Kyseessä on perustehtävä, vaikuttamaan pyrkivän viestinnän harjoitus. Oppilaita varmaan on innostanut se, että työt tultaisiin asettemaan näytteille kaupungin tiloihin. 

Kantaaottaville tuotoksille on ominaista vastakkainasettelu: on kaksi näkemystä, joista tuotoksen tekijä pitää toista parempana. Näin tässä tamperelaislasten tekemässsä julisteessa juuri on tehtykin. Oppilaat ovat sisäistäneet työn perustavoitteen kiitettävästi. Tästä lankeaa kiitos opettajalle, hänen on täytynyt pohjustaa projekti hyvin antamalla teoriatietoa viestinnän lajityypistä.

Vaikuttavan tuotoksen laadinnassa on kuitenkin muitakin huomioon otettavia seikkoja kuin vastakkainasettelu. Mielipiteen ilmaisun tulee pysyä tosiasioissa, mutta tekijä valitsee faktat sen mukaan, miten ne tukevat hänen mielipidettään. Sopimattomat faktat tulisi unohtaa. 

Tässä julisteessa on kaksi mahdollista tosiasiaa. 1. Kannattavatko Pekka Haavisto ja Sauli Niinistö automaattista kumiveneellä saapuvien turvapaikanhakijoiden ottoa, ja 2. kannattavatko Jussi Halla-aho ja Laura Huhtasaari näiden tulijoiden kuolemaa turvapaikan sijaan. 

Itselläni ei ole tietoa siitä, onko oppilaiden esittämä vastakkainasettelu edes kuviteltavissa, mutta minusta molemmat esitetyt kannat sopii kyseenalaistaa. Vaikkapa Niinistön sijainti julisteen kartalla voisi olla muuallakin kuin äärilaidalla. 

Jäänkin miettimään onko oppilaiden työssä liian raju ja epätosi vastakkainasettelu -  elämä ja kuolema, ja nimetyt henkilöt kummassakin leirissä. Maalitettuina, niin kuin nykyään sanotaan.

Jos nimittäin kärjistää liikaa ja tukee epätoteen, ei-faktaan, uskottavuus kärsii helposti. Tämä tulisi olla oppilaidenkin tiedossa etukäteen.

Oletan, että koulussa tästä on käyty oppilaiden kanssa perusteellinen jälkikeskustelu töitten teon jälkeen, ja työt on kritisoitu luokan kesken muutenkin kuin kehumalla. Opettajan tehtävä on antaa rehellinen palaute työstä, ja jos rehellinen palaute on annettu, kaikki on ok. Oppilaiden työt ovat heidän ajatuksiaan ja mielipiteitään, ja tästä ei ole kahta sanaa sanottavana.

Ellei palautekeskustelua ole käyty, opetustavoite on jäänyt vajaaksi ja oppilaat ovat jääneet puolitiehen vaille kokonaisnäkemystä ja sitä, mitä vaikuttava viestintä parhaimmillaan on. Nyt näyttää siltä, että jotakin on jäänyt puolitiehen, kun työstä on noussut valtava kohu Huhtasaaren julkaistua kuvan ja oman palautteensa Instagramissa. Tällä hetkellä  Huhtasaarta pidetään syyllisenä, joka on maalittanut viattomat oppilaat. Mene tiedä! 

Plussana oppilaille antaisin julisteen otsikon kuoleen-sanan ison alkukirjaimen. Se on hyvä ja leikillisen keventävä oivallus. Iso kirjain tekee kuoleen-sanasta paikannimen, substantiivin ja rinnastuu näin hienosti Suomeen. Opettajan kanssa voisin mieluusti  keskustella.

(Valokuva  leikattuna Helsingin Sanomista 1.10.2018)

19.9.2018

Löysin sielunsiskon, joka on persu. Vai onko?


Yle kirjoittaa sivuillaan, että kun A-studio kysyi Suomen merkittävimpiä ajattelijoita, sai Leena Krohn kirjailijoista eniten mainintoja.

Hämmennyn kyllä nyt kovasti, kun luen Krohnin ajatuksia, joita toimittajat kyselivät häneltä sähköpostitse. Krohn ei ilmeisesti näe tarpeelliseksi kerätä laakereita omilla nettiblogeillaan tai julkisissa keskusteluissa. Istuu mieluummin varjossa. Miten miellyttävä ominaisuus ihmisessä.

Kehotan teitä lukemaan itse koko artikkelin, joka on harvinaisen hyvin tehty. Toimittajat kysyvät hyviä kysymyksiä, kuten esimerkiksi sitä, minkälainen ajattelu on erityisen tärkeää juuri nyt, tässä ajassa. - Itsenäinen, kirjoittaa Krohn, sellainen joka luottaa enemmän omiin kokemuksiin ja havaintoihin kuin siihen mitä naapurustossa (kuplassa?*) pidetään totena. Hallelujaa, rakastan tätä ajattelijaa.

Alan kiihtyä - hyvänen aika, voiko näin näinä aikoina edes kysyä: onko älymystö aina oikeassa? - Päinvastoin, pamauttaa Krohn sähköpostiviestissään, usein on jouduttu myöhemmin toteamaan, että se on ollut niin pahan kerran väärässä, että sitä voisi ihan syystä kutsua älyttömystöksi. 

Hei vaan, tässä naisessa on ytyä, kuten Pirkko Saisiossa! Tähän asti olen lisäksi luullut, että kaikki kurjuus on Amerikan pommitusten ja väärän politiikan syytä, mutta Krohn sanoo sen suoraan, mitä on kuultu lähinnä persujen ja Halla-ahon leiristä: –Se, että meitä on liikaa, on onnettomuuksiemme juurisyitä. 

Jestas. Eikä sanaakaan Trumpista. Nainenhan on persu eli siis rasisti ja tyhmä kouluttamaton moukka, foobikko ja äärinationalisti. Vai miten se kortti napsahti ja asia meni? Näin ainakin minua on määritelty, kun kirjoitan samantyyppisiä ajatuksia kuin Leena Krohn. 

Kuka heittää Krohnia ensimmäisellä kivellä? Vai onko Krohnille sattunut jokin ajatusnyrjähdys? Onko hänellä kenties alkava Alzheimer? 

Tekee mieli hyppiä ilosta. Olen löytänyt ihmisen, tarkalleen samanlaisen ajattelijan kuin itse olen. Tunnelmat ovat samanlaiset kuin Tachibana Akemilla pari vuosisataa sitten tankarunossaan: Minä ilahdun/ kun lehteilen kirjaa ja/ löydän henkilön/ tarkalleen samanlaisen/ kuin minä itse olen. 

Nimittäin niinkin Krohn  ajattelee, että Internetistä huolimatta sananvapaus on kaventunut   ja tilanne on jopa pahempi kuin 70-luvulla, jolloin sananvapautta myös laajasti kavennettiin. 

Yksi syy kaventumiseen on poliittinen islam.  - Mikään media ainoassakaan länsimaassa ei enää uskalla toimia Charlie Hebdon tavoin. Pilakuvat profeetasta on piirrelty, sanoo Krohn ja jatkaa että sananvapautta rajoitetaan myös yleisen poliittisen korrektiuden ja liberaaliuden nimissä. Ilmiötä hän kutsuu kvasiliberaaliksi suvaitsemattomuudeksi:

-  Harkitsemattomia ja tämän päivän valtavirtaan sopimattomia näkemyksiä, joista ihminen pannaan tilille, etsitään jopa vuosien ellei vuosikymmenien takaa, myös kaunokirjallisuudesta.

Vaan mitä te, hyvät lukijat,  ajattelette tästä merkittäväksi ajattelijaksi nimetystä ajattelijasta ja kirjailijasta, jonka mielestä poliittinen korrektius on vahingollista kirjallisuudelle? 

Ja anonyymit kortinlätkijät, minkä kortin  ensimmäisenä lätkäisette Krohnille? Onko nainen pesunkestävä persu? Olenko minä persu, kun ajattelen samanlaisesti - eroja en löydä? 

Ja sitten se tärkein kysymys: ajatellaanko me väärin?


* kupla-kysymys minun, ei Krohnin

 (Kuva Stina Tuominen, Yle)

13.9.2018

Armoa ei, Siperiaan!



Eilen Yle näytti Aku Louhimiehen elokuvan Vuosaari. Tulin katsoneeksi sen toistamiseen, lähinnä Amanda Pilkkeen näyttelijäsuorituksen vuoksi. Tarinan itsessään arvasi alkumetreiltä, vaikkei olisi elokuvaa nähnytkään..

Pilke on karismaattinen näyttelijä jo ilman sanojakin. Riittää kun hän astuu kuvaan ja katsoo.  Viaton, eteerinen, lapsi vielä. Elokuvan muutkin naissuoritukset, Laura Birn ja Matleena Kuusniemi olivat hyviä, Kuusniemi viiltävä, viileä vaimo ja Birn neekerin - käytän elokuvan vaimon kieltä - nainut päihtyjä. Louhimiehen ohjausta ei voi kuin kiittää miestenkään osalta.

Totuus lie kuitenkin, että Pilke poistui julkisuudesta tämän elokuvan jälkeen, koska hän sai lukemani mukaan ohjauksesta traumoja ja surun tunteita. Uskon sen, enkä pidä Pilkettä hysteerikkona, herkkänä kyllä tietenkin.

On hankala sanoa tätä näinä aikoina, mutta arvostan Louhimiehen valmiita töitä suurestikin ja suren hänen boikotoimistaan. On myös hieman vaikea sanoa, voisiko näyttelijäntyön jälki olla näin hyvää ilman Louhimiehen ohjausta. Eleetöntä, mutta riipaisevan syvää. Tarvittaessa raivokasta ja repivää.

Tahtomatta Louhimiehestä tulee mieleen Jouko Turkka metodeineen. Muistelen mm. laulaja Päivi Paunun ja Lilli Karintytär Suomalaisen keskeyttäneen teatterikoulun Turkan raakojen ohjausmetodien vuoksi. Silloin vaan kukaan ei kyseenalaistanut Turkkaa. Päinvastoin, Paunua ja Suomalaista pidettiin viallisina, yliherkkinä hienohelmoina, ja Turkka nähtiin edelleen virheettömänä nerona.

Nyt eletään toisenlaista aikaa, armotonta ja kovaa, ja se mikä poikkeaa kulttuurin ja poliittisen elämän valtavirrasta,  tuomitaan nopeasti vääräksi. Pikaeroja annetaan päteville ja hyville ihmisille, ohjaajille, johtajille, rehtoreille, laulajia tuomitaan, jokuset julkisesti tuomitut  tekevät jopa itsemurhia, kuten maailmankuulun oopperalaulaja Ann Sofie von Otterin ohjaajamies Benny Fredriksson Tukholmassa. Merkillepantavaa on, että yksikään tuomittu ole tehnyt rikosta.

Tämä päivän lehdessä työoikeuden professori Seppo Koskinen ihmettelee, miksi pikapotkuja jaetaan nyt herkästi. Itse yhdistän tähän myös Metoo-massaliikkeen julistamat joukkotuomiot.

Koskinen pitää pikaerottamisia vääränlaisina ja voimakkaina reagointeina esimerkiksi suusta päässeisiin sammakoihin, jotka ovat yksittäisluonteisia. - Yleensä pyritään ymmärtämään, että ihmisille sattuu virheitä.

Tämä se ydin onkin: armottomuus. No mercy. Itselläni on perspektiiviä katsoa ajallisesti taaksepäin. Yksi asia siellä murroskohdassa mietityttää.

Me, jotka ennen vaadimme kaiken vanhan alaskaatamista ja täydellistä vapautta sanoa ja tehdä mitä haluamme, harjoittaa seksiä vaikka torilla ja pianon päällä julkisissa tiloissa, naineena tai naimattomana - mikään ei ollut väärin tai seksuaalista häirintää - olemme nyt  juuri niitä, jotka lyömme leimoja ja tuomitsemme ja närkästymme. Kaadoimme aikoinaan kaiken, mutta emme ymmärrä, että nyt ollaan niitä, joilta vuorostaan kaadetaan. Peace, ystävät. Ja ennen kaikkea, armoa.

6.9.2018

No mistä sen natsin tunnistaa?



Anna-Liisa Kauhasen mielestä natsin tunnistaa natsitervehdyksestä, josta hän on liittänyt mallikuvan Helsingin Sanomien artikkeliinsa. Tarkka lukija kurtistaa tässä kohden kulmiaan. Kauhasen valitsemassa kuvassa Chemnitzin natseilla on nimittäin nyrkki pystyssä, ei käsi.

Nyrkkiin puristettu käsihän otettiin yhdysvaltalaisen mustien kansalaisoikeusliikkeen symboliksi julistamaan sortoon alistumisen päättymistä. Pystyyn nostettua nyrkkiä ovat käyttäneet myös ammattiyhdistysliikkeet ja se on yleisesti tunnettu solidaarisuuden merkkinä. 

Mainittakoon myös, että toimittaja Kauhanen nimeää natseiksi kaikki Chemnitzin mielenosoituksen tiimoilla liikuskelevat tavalliset kansalaisetkin. Ne sunnuntaikävelijätkin, jotka ehkä vain epäröivät maahanmuuton kitkattomuutta.

Muutoinkin toimittaja Kauhasen  artikkeli herättää miettimään toimittajan omaa ehdottomuutta ja ylilyövää agendaa: Jos ajattelet vähänkin  kuin äärioikeisto, olet natsi. Näin Kauhanen tulee laskeneeksi presidentti Niinistönkin mainitsemat tolkun ihmiset natseiksi. Ja oikeisto on toimittajan asteikolla itsestäänselvästi äärioikeistoa. 

Helsingin Sanomilta karisee uskottavan puolueettomuuden linja, jos se hutiloi toimitustyössään näin rankasti julkaisemalla "analyyseiksi" nimitettyjä mielipiteitä uutisaiheina. Toimittajan leimanlyönnit eivät kestä mitään filosofiaa millään ajattelulla. 

Valtakunnan kirjallisen päämedian uskottavuus on nyt jo karissut, jos on uskomista uutiskommentoijien  kritiikkejä, joita lehti sentään  julkaisee. Sekin on hyvä, että lehti yleensä pitää kansalaiskeskustelun auki kaikkiin uutisiin, toisin kuin moni muu lehti tai media.  Yle on huomatakseni vasta hiljakkoin avannut joihinkin uutisiinsa keskustelumahdollisuuden. 

Kun itse osallistuin ehkä vuosi sitten Ylen kyselyyn sen nettisivuista, vastasin, että sivut ovat huonot, koska niistä puuttuu kokonaan keskustelumahdollisuus. Nettijulkaisujen voima ja mahdollisuudet ovat dialogissa, ei monologissa.

*************

PS Ottakaapa luvun alle nyt Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut. Mainio kirja, voin suositella lämpimästi ja iloiten! Kirjasta on tulossa Einesbaariin juttu ja avoin keskustelu pikapuoliin. Mikä tahansa suomennos käy. Itselläni on menossa nyt Yrjö Kiviniemen riemastuttava suomennos, mutta vieressä odottavat myös vertailun vuoksi Jarkko Laineen ja Juhani Lindholmin (2018) suomennokset. E-kirjana on tabletissa ilmaiseksi ladattu Tyko Hagmanin suomennos. 

26.8.2018

Vainaja sai rasismisyytöksen, taidemuseo pani vipinää kinttuihin

Dick Bengtsson: Neekerit - Negrer - Negroes

"Teos on taiteilijan itsensä nimeämä eikä teosnimi edusta Turun taidemuseon arvoja. Teosnimi on halventava ja rasistinen ja se saattaa loukata museovieraita." 

(Kyltti Turun taidemuseossa kyseisen viime vuosisadan taulun vieressä.)

Ettäs tiedätte tämänkin närkästyksen. Turun taidemuseo on pessyt kätensä hirveästä rasismista. Ettei vaan kukaan luule.  Näyttelyvieraat kun nyt ovat tyhmiä. Museon arvot ovat tietenkin puhtoiset. 

Ylläoleva maalaus on nimittäin saanut sukat pyörimään jonkun näyttelyvieraan jaloissa. On lukenut ruma sana, sana, jota ei saa sanoa eikä kirjoittaa. Suivaantunut on vaatinut koko  taulun poistoa rasismin vuoksi. Tällaisesta en ole ennen kuullutkaan: vainaja saa rasismisyytöksen. 

Onneksi taiteilija on jo kuollut eikä täten tiedosta aiheuttamaansa mielipahaa. Taiteilijahan eli viime vuosisadalla ja halusi eläissään olla piirien ulkopuolella. Vainajan mielestä tiivis osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään uhkasi riippumattomuutta ja kykyä kaiken kyseenalaistamiseen. Sympatiseeraan vainajaa kovasti, etenkin näinä aikoina, jolloin kaikki ovat samiksia keskenään. 

Hieman vierestä, mutta menköön! Muikea oli sekin Metoo-närkästys, jossa liikkeen perustajajäsen Asia Argento närkästyi itseensä kohdistuneesta seksuaalisesta lähentelystä, ja sitten sai itse syytteen koululaisen viettelystä. Maksoi tälle 300 000 dollaria tukkiakseen pojan suun petipuuhista, joihin oli poikasen houkutellut. 

Pannaan tähän loppuun vielä hakukoneruno, jonkinlainen närkästymislaulu. Lauseet on poimittu hakukoneesta sellaisenaan, vain pikku muotomuutoksin. Runo on  totinen, mutta otetaan iisisti. Kaikkihan me osaamme närkästyä. Jollei muusta niin närkästymisestä. 

Sosiaalisen median päivystävät närkästyjät käyvät kuumana.

Ensimmäiset närkästyjät olivat kristittyjä,
vaan nyt on  kaiken maailman närkästyjiä,
henkisesti vajaita närkästyjiä,
näitä moraalisia närkästyjiä.

Närkästyjät ovat ihan oma laumansa,
närkästyjät on syntymänärkästyneitä!

Närkästyjät ovat vihamielisiä,
närkästyjät eivät ymmärrä sarkasmia.

Taas saa närkästyjät miettiä. Että kuinka voi!
   
Kuule, haistatetaan porukalla pitkät kaikille närkästyjille ja mielensäpahoittajille!

(Taulun kuva Ilta-Sanomista 26.8.2018)

16.8.2018

"Moraali ei ole sellainen kiva juttu"



Ehdotan peruskouluihin uutta aihekokonaisuutta, jonka paras toteuttamismetodi olisi  ilmiöopetus, jolloin teema toteutettaisiin usean aineen yhteispakettina. Kokonaisuuden nimi voisi olla Mielenpahoituksen hallinta, ja sen narratiivina olisivat kulloisenkin ajan kansalaisten mieltä pahoittaneet tapahtumat.

Nimittäin tämänkin aamun sanomalehdestä saatiin lukea, miten muuan fatbike-pyöräilijä oli pahoittanut mielensä Helsingin keskustassa bussin röyhkeän ohitusyrityksen vuoksi. Pyöräilijä oli ajanut sentään neljääkymppiä  ja olikin sitten pysäyttänyt dösän seisomalla sen edessä  ja estämällä sen matkankulun. Olipa kutsunut poliisinkin paikalle ja valokuvannut bussikuskin ohjaimissa laajempaa levitystä varten. Hän oli tärissyt raivosta ainakin tunnin jälkeenpäin. Mä ja mun oikeus. Mun bodyfittning estyi nyt! Mä melkein kuolin raivosta!

Toinen mielenpahoitus tapahtui eilen Helsingin Tapanilan ala-asteella, jossa erään oppilaan äiti oli pahoittanut mielensä, kun opettaja oli jakanut eräällä tunnilla lapset tyttöihin ja poikiin. Tämä jakohan on  kielletty jo vuosi sitten.

Äiti oli antanut jutun sanomalehteen, joka julkaisi siitä raflaavan ison uutisen. Äiti oli pahoittanut mielensä senkin vuoksi, ettei saanut muita vanhempia mukaansa pahoittamaan mieltään, eikä opettajakaan ollut korvaa lotkauttanut. Tosin rehtori kiirehti sitten vannomaan, että kyseessä oli yksittäistapaus ja että tämä ei toistu, koulu ei hyväksy sukupuolijakoja missään oppiaineessa.

Anteeksi Tapanilan rehtori, saakohan tätä edes kysyä: Koskeekohan tämä myös muslimityttöjen liikunnanopetusta? Onko tyttöjen ja poikien liikunta samoissa tiloissa? Mitä ajattelet siitä? Entä uskontojen tai uskonnottomuuden mukaan eriyttämistä? Saako vai eikö saako? Eivätkö nämä ole vanhempien valintoja? Mitä, jos lapset saisivat itse valita ilman vanhempien vaikuttamista? Millaisia ryhmiä tulisi?

Muistutan vielä vihreitten Aino Pennasen mielenpahoituksesta, kun turvapaikanhakijaa oltiin palauttamassa usean poliisin avustamana Berliinin-suihkukoneella. Aino seisautti lentokoneen oman mielenpahoituksensa vuoksi.

 Tässä yhteydessä viittaan filosofi Sami Pihlströmiin joka sanoo, että moraali ei ole sellainen kiva juttu, josta tulee itselle hyvä olo. Moraaliin kuuluvat myös tapahtuman kokonaisvaikutukset. Eli vaikutukset mielenpahoitustapahtuman muihin osapuoliin - lentokoneellinen tai bussillinen ihmisiä,  ja lisäksi  ihmisiin ja tapahtumiin, jotka odottivat heitä.

Tämä aika on täynnä yksilöllisiä tehottomia mielenpahoituksia. Onkin aika opettaa peruskoululaiset tunnistamaan vaaran paikat ja  tehokkaat mielenpahoituskeinot.

Ensinnäkin Mielenpahoituksen hallinnan teoriatunneilla voidaan pienille opettaa yksilön oikeuksia ja uusia yhteiskuntasäädöksiä yksilön rajattomasta oikeudesta esteettömään itseilmaisuun, joitain perustuslain pykäliä opetellaan ulkoa. Ollaan herkillä myös sanan- ja ilmaisunvapautta koskevissa lainkohdissa.

Äidinkielen osuudessa voidaan harjoitella sanallista puheidenpitoa ja vaikuttavaa viestintää  kielellisin tehokeinoin ja nonverbaalisin tehostein, voidaan myös demonstroida draamallisesti mahdollisia seisonta- ja estotilanteita sekä ryhmissä voidaan keksiä tehokkaita iskulauseita erilaisiin tilanteisiin.

Liikuntatunnilla voidaan opettaa kehon hallintaa, mm. jaloilla jarruttamista ja pihtipieliin tarraamista  siirtotilanteissa. Myös kehon rentouttaminen veteläksi opetellaan mahdollisia luiskahtamistilanteita varten. Väkivaltaa ei käytetä, mutta virkavallan voi antaa kuulla kunniansa jopa lievän haistattelun muodossa, ulkonäköhuomautuksiin ei kuitenkaan mennä - solvaamiskanne opetellaan välttämään.

Ja lopuksi: Mistä sitten itse olen pahoittanut mieleni? Voin ilmeisesti liian hyvin, kun mikään ei oikein harmita, kukaan ei polje oikeuksiani. Tupakkia tupruttelevan naapurinkin sain muuttamaan kessuttelupaikkaansa kauemmas terassinovestani nätillä pyynnöllä. Poika polttaa äärimmäisessä nurkassa ja haihtuu terassiltaan nopeasti, kun minä ilmestyn omalleni.

Ehkä voisin mainita jotakin keksiäkseni huonokieliset toimittajat, jotka loukkaavat suomen kieltä ja pahoittavat näin mieleni. Ilmeisesti toimittajilta ei enää vaadita toimittajan tutkintoa tai kiitettävää äidinkielen hallintaa.

"Studio Julmahuvi palaa tänään telkkariin", sanoi uutistenlukija radiossa muutama päivä sitten. Uutinen sinänsä ilahdutti, mutta hätkähdin tuota "telkkaria". Miksi uutistenlukija sotkee puhekieltä asialliseen muuten yleiskieliseen uutiseen?

(Maalaus Albert Edelfelt: Sisäkuva Toivon, Paavon, Arvidin, Kainon, Emanuelin, Aleksin ja Miihkalin työkodista Helsingissä vuonna 1885.
Samainen kuva ollut blogissani vuonna 2016.  Sietää tulla esille toisenkin kerran.)