Hyvää Joulua, yksinäiset ja yhdistykset

 

(Valokuva Iines, Lumikiteitä 2019, klikkaa kuva suureksi, niin teksti näkyy vaivatta)

Tähdet meren yllä

 

Näinä pimeinä päivinä ihminen tuntee ahdistusta. Kannattelee taivaanpalkkia harteillaan kuin Atlas, polvistuneena nöyrästi kaamoksensa edessä. Maan ja taivaan välinen rako kapeutuu päivä päivältä.  

Myös järjen valo kapeutuu. Ihmispolo ei enää ymmärrä, missä mennään, mitä ympärillä tapahtuu. Päivänpolitiikka on käsittämätöntä moraaliposeerausta vailla moraalia.  Hallitus siunaa laittomuuden. Lapset tappavat toisiaan, ministerit kuuntelevat herkällä korvalla ja seuraavat tilannetta ja pidentävät pakkokoulua. Villiintyneet virukset tanssittavat ihmisiä, ja pirukin siellä joukossa vilahtelee vaalein hiuksin, kulmahampaat välkähdellen, kuten viattomalla vain voi. Valtakunnassa kaikki hyvin, hajaantukaa. Ja tähdet meren yllä.

Vaan onneksi rokotukset ovat ovella ja maailma pelastuu. Itse olen nähnyt pääkaupunkiseudulla elelevän tyttären viimeksi helmikuussa, hiihtolomalla. Nyt hän on omaehtoisessa karanteenissa päästäkseen kotiin jouluksi. Olisi kohtalon ivaa, jos nyt sitten saisin Vantaalta tuodun koronan juuri kun rokotukset ovat ovella ja on eletty säästöliekillä melkein koko vuosi. Kesäkin jäi väliin ja sukulaistapaamiset. Kun ei olla enää nuoria, tuntuu, kuin elämästä varastettaisiin loppupalasia pois.

Kirjaankaan ei oikein osaa tarttua. Nytkin on kirjaston pino lukematta ja ihminen lukee vain pätkäuutisia ja kolumneja. Viimeksi tartuin Irja Sallan isämuistelukseen, mutta laskin senkin pois käsistäni kesken. Kirjailijahan kaunistelee totuutta. Isä oli hirveä kasvattaja ja Sallan lapsuus oli kauhea. Kirjassa isä muuttuu lempeäksi rakastavaksi isäksi. Ei Tyko Sallinen sellainen ollut. Juoppo mikä juoppo, ja tytär vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. En siedä itselleen valehtelijoita.

Eilen leivoin taatelikakun ja piparkakut ja kävin ostamassa kuusen  ja hakemassa Saksan-paketin. Maskinkäyttö on aivan kauheaa, silmälasit huurtuvat heti kun puhuu, ja niinpä lasit on nostettava otsalle ja valikoitava asiat likinäköisenä summittain. Kyllä se kuusi kaunis on, sulaa terassilla vesiämpärissä. Nyt leivon nisset ja nasset, panen pullataikinan tulille. Illalla aion katsoa kauhuelokuvan televisiosta. On kiva olla kotona turvassa ja katsoa pelottavia filmejä. Murhatarinatkin ovat kivoja. Ettäs tiedätte. Mukavaa joulunodotusta vaan kaikille!

(Valokuva Iines,  Tähdet meren yllä

Suomalainen kirjallisuus on liian valkoista?

 

Kuulkaapas  kaikki! Tiedättekö ollenkaan, että Musta Mannerheim aikanaan oli hyvä elokuva, aikaansa edellä. Emme vain ymmärtäneet sitä ja kävimme vilkasta ja paheksuvaa keskustelua siitä, että Mannerheimia näytteli mustaihoinen pitkä ja hontelo mies. Olimme sydänjuuriamme myöten loukkaantuneita.

Suomen Kuvalehden avustava kirjoittaja Kalle Kinnunenkin ymmärsi silloin heti taidetta ja koetti opastaa meitä Mannerheimin väärästä väristä pillaantuneita siitä, että paheksuntamme on silkkaa rasismia. 

Aivan kaikkihan nimittäin tietävät, ettei Mannerheim ollut oikeasti musta.   - Taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan, ja siksi se on taidetta, eikä esimerkiksi totuutta tavoittelevaa tiedettä, lohkaisi Kinnunen ja sanoi, että ainakin hänestä jossain Havaijilla tai Nairobissa kuvattu Marski-tarina voisi kertoa "turvonneen ja kivettyneen myytin takaa jopa jotain enemmän todellista". 

No nyt olemme viisaampia, jos myönnämme, että elokuva viisastutti meitä merkittävästi ja jäi historiaan tienaukaisijana vapaille tulkinnoille.

Vaan kuinkas sitten kävikään?  Nimittäin tänä päivänä lukiessani noita Kinnusen sanoja taiteen tulkinnanvaraisuudesta nousee mieleeni  kysymys siitä, miksi en saanut lukea meille opetettuja  taiteen vapaata  tulkintaa puolustavia lausuntoja taannoin, kun Kansallisteatterin johtajaa pommitettiin miehen valitsemisesta näyttelemään transihmistä. Missä olivat puheet taiteen tulkinnasta ja siitä, että taide ei ole tiedettä? Puhuttiin vain kulttuurin omimisesta, josta sitten taas ei puhuttu Mustan Mannerheimin yhteydessä.

Mustan Mannerheimin ja Kansallisteatterin näyttelijänvalinnan rinnakkain tarkasteleminen näyttää  sen, millaista  aikaa elämme, kun yhä useammassa asiassa nähdään merkityksiä, joista meillä ei ollut aavistustakaan vielä muutama vuosi sitten.  

Herkkäkorvainen kuulee, miten valvovien rautasaappaiden kopina yltyy kaiken aikaa. Toivottavasti heräämme ennen kuin kannat kopsahtavat yhteen ja on liian myöhäistä, ja meillä on raja-aidat asioiden ympärillä ja joudumme sanomaan kuin venäläinen runoilija Osip Mandelštam Stalinille:

Veit kaikki meret ja kaiken tilan.

Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.

Mitä siitä hyödyit? Et mitään.

Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

Uusin uhka meillä on kirjailija Ronja Salmen mielestä suomalaisen kirjallisuuden liiassa valkoisuudessa. Tähän  kolumniin kannattaa perehtyä vilpittömin mielin, ennakkoluulottomasti, sillä Ronja Salmi on mitä ilmeisimmin nähnyt valon.  

Kyse on siis oikeasti siitä, että meillä on Salmen mukaan liikaa valkoisten kirjoittamia kirjoja tänä monikulttuurin aikana. Meillä tulisi olla enemmän kaikenväristen ihmisten kirjoittamia ja julkaisemia kirjoja, eikä sen kielenkään niin täydellistä tarvitse olla. Pääasia on kirjoittajien moniäänisyys ja monivärisyys. 

(Maalaus Eero Järnefelt)

Tasaistamista ja joulubuffaa

Muuan kommentoija oli eilen katsellut Ylen ykköseltä Sannikan ohjelman, jossa käsiteltiin sukupuolten kirjoa ja lukumäärää. Itse en ole ohjelmaa katsonut, joten en viittaa siihen alempana, vaan puhun omista ajatuksistani. 

Me elämme nimittäin  tasaistamisen aikaa, jota voi kutsua toki myös intersektionalismiksi, jos haluaa pelata käsitteellisen trendikielen diskurssissa.

Tasaistaminenhan tarkoittaa sitä, että kukaan ei saa olla tai sanotaanko pikemmin niin, että hänen ei tarvitse olla poikkeus, vaan poikkeuksellisesta ominaisuudesta tai asiasta pyritään tekemään normaali ominaisuus. Joku voisi sanoa, että poikkeukset harjataan normaaleiksi ja jopa yleisiksi. 

Tämä harjaamiseksi kutsumani toiminta on tavallaan ymmärrettävää, ja se tuntuu eettiseltä suhtautumistavalta, mutta en ole vakuuttunut siitä, onko se ehdottoman rehellistä. 

Itselleni on nimittäin elämäni varrella, kaikkien kokemusten, pettymysten, tuskan, ilon ja onnenkin myötä kypsynyt sellainen oletusasetus, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, olivat he sitten millaisilla ominaisuuksilla, olemuksilla ja arvoilla tahansa varustettuja. 

En yksinkertaisesti osaa pitää  ketään toistaan alempana tai ylempänä ihmisarvossa. Laitapuolen kulkija siltojen alla on ihminen siinä kuin minäkin, jonkun äidin poika, kenties lapsen isä. Minulla tai sinulla ei ole oikeutta saada vaikkapa koronarokotusta ennen häntä, jos hän on meitä vanhempi tai sairaampi. 

Tämä johtaa siihen, että näin ajatellen ei tunne tarvetta suvaita ketään erikseen tai antaa hänelle ylimääräistä elintilaa ja erikoisoikeuksia sen vuoksi, että hän poikkeaa jollakin erityisellä tavalla muista ja olisi näin heikompi - kuten nykyoletus kuuluu. Kaikki kelpaavat  yhtä lailla ja ovat vertaisia, jotka ansaitsevat samanlaisen kohtelun, jota haluaa itsekin saada. Heistä on moneen.

Toisen ihmisen arvokkaana pitäminen sisältää oletusasetuksena myös sen, että edellyttää keneltä tahansa samankaltaista vastuullisuutta ja osallisuutta kuin muiltakin ja itseltään. 

Se, että vammaisellekin voi nauraa, pitää sisällään sen, että hänet koetaan täyspäiseksi ihmiseksi, ei itseä huonommaksi ja varottavaksi holhotiksi. Tässä nauru ei tarkoita tietenkään  mitään ilkeää ja pahantahtoista naurua, vaan huumorintajuista syvää naurua, johon aina kuuluu ymmärrys ihmisen heikkoudesta. 

Ja se, että että vaatii maahanmuuttajaa oppimaan maan tapoja ja kieltä ja lopettamaan laissakin kielletyt ihmisarvon loukkaukset, osoittaa mielestäni arvostusta ja luottamusta ihmistä kohtaan eikä suinkaan ole rasismia. Se taas, että uhriuttaa nämä mainitsemani ihmiset pelkästään holhottavaan asemaan vailla toimintakykyä ja  - huumorintajua, on minun maailmankuvani mukaan kunnioituksen puutetta ja  positiiviseksi verhoiltua ylenkatsetta, positiivista rasismia.

Palatakseni sukupuolten kirjoon - näen niitä kaksi, enkä voi sille mitään, vaikka ehkä tahtoisin. Jääräpäinen ja sitkeä mieleni pohjaa tässä oletettavasti ihmisen lisääntymismekanismiin. Sukupuolten lukumäärästä minulla ei ole täsmätietoa, ja lopetin tiedon etsinnän siinä vaiheessa kun luin  niitä olevan yli 19.000 - erään asiasta  mielipiteen omaavan henkilön mielestä. 

Olen taipuvainen ajattelemaan, että muunlaiset sukupuolisuudet, oli niitä millainen kirjo tahansa,  ovat kuitenkin poikkeuksellisia ominaisuuksia, jotka mahtuvat maailmaan ja jotka ovat eettisesti ihmisarvossa mitaten  yhtä arvokkaita kuin muutkin. Pääsukupuolet ovat tietenkin ne perinteiset, eikä tätä asiaa voi harjaamallakaan muuksi muuttaa. Eikä tämän kirjon takia perinteistä sukupuolijakoa tarvitse romuttaa.

Miksi ei panna siis paukkuja erilaisuuden sietämiseen eikä poistamiseen? Miksi erilaisuus nähdään pelottavana peikkona? Se erilaisuus kun ei poistamalla poistu eikä vanhoja totuuksia muuttamalla ja sukupuolten määrää lisäämällä, taulukkoja sorvaamalla, mutta hyväksymällä erilaisuus ihmisen osaksi muutetaan maailmaa paremmaksi paikaksi kaikkien elää. Ihmiset ovat eri väristen nahkojensa alla varustettuna millaisilla värkeillä tahansa lopulta hyvin samanlaisia.

*

Lopuksi kevennykseksi kieliärsytys radiosta ja televisiosta. Aluksi en tajunnut, mistä on kyse tässä mainoksessa:

"Nyt joulubuffaa kakstoistaysiysi." 

Enkä tiedä, miksi tämä mainos ärsyttää minua niin kovasti. Sanon jyrkästi kuin muinoinen kriitikko Jukka Kajava: Miksi kieltä raiskataan!  Miten voidaan tehdä noin moukkamainen ja tyhmä mainoslause? Jos minä menen syömään, en totisesti mene mihinkään buffaan. Ja ysiysi. Aaaarrrgggh.

(Maalaus Nicolas Poussin)

Nokkapokkaa

 

Korona kiristää hermoja vähän siellä sun täällä. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni käyn jatkuvaa jaakobinpainia sen kanssa, uskallanko lähteä marketteihin jouluostoksille tai vaikkapa kampaajalle leikkauttamaan kutrejani. Hiukset ovat kohta taas nutturapituudessa ja tämä on se ikä, jolloin nuttura niskassa ei ole enää pelkästään  viehättävä. 

Nokkapokkaa käy ilmeisen ärtynyt Jan Vapaavuorikin, joka on panemassa Sodomaa ja Gomorraa kuriin, ilmeisesti hallituksen patistamana. Ärtymys hallitusta kohtaan oli ilmeistä aamutelevisiossa, jossa häneltä tivattiin yhteistyön puutetta hallituksen kanssa. - Sitä pitää kysyä sieltä suunnalta, yhtään kutsua ei ole tullut, sanoi Vapaavuori.

Nokkapokkaa käy vähän sisäministeri Maria Ohisalokin BBC.n  tekemässä dokumentissa Suomen hallituksesta. Dokumentista on tänään saatu ensi maistiaisia iltapäivälehdessä.

Dokumentti on oletettavasti hehkutus  nuorista naisjohtajista koostuvasta hallituskombosta. Uskon, että esitystä tullaan ihastelemaan maailmalla ja mikäs siinä, saavutus tämäkin. Suomi mainittu.  

Se tulee antamaan lisää nostetta Marinille, joka mainitaan maailman nuorimmaksi pääministeriksi - Itävallan Sebastian Kurz sopivasti unohtaen. Johonkin on unohdettu myös viisikon vanhin nainen, puoluejohtaja Anna-Maja Henriksson, mutta väliäkös yksityiskohdista kun kerrotaan hyvää tarinaa.

Ennakkoväläyksessä esiintyy neljä nuorta ja taatusti pätevää ministeriä. Uskon, että erikoisesti amerikkalaisessa kulttuurissa ihastutaan raikkaaseen dokkariin, mutta varmaan myös vanhoillisemmassa Euroopassa. 

Vaan onko dokumentissa ollenkaan villoja hallituksen työn tuloksista, jos naiseutta, nuoruutta ja kauneutta ei lasketa ainoiksi dokumentin aiheiksi? Millä tavalla ministerit ovat onnistuneet työssään, jos koronan hoidosta annetaankin kunnia Suomen  kansalaisille? Hehän itse vaativat myöhässä olleelta hallitukselta toimia, jotka sitten kiitettävästi tulivatkin, möhlyjen kautta, mutta kuitenkin.

Itseäni kummastuttaadokumentissa  Maria Ohisalon kommentti siitä, etteivät viisi valkoihoista naista edusta kattavasti koko väestöä. Ohisalo viittaa lausunnollaan valkoihoisista naisista tietysti voimakkaasti  maamme tummaihoisiin ja ehkä muihinkin vähemmistöryhmiin.  

BBC toteaakin raportissaan rasismin nousseen Suomessa huolestuttavasti. - Itse saan tällaisesta muotoilusta paitsi näppyjä myös mieleeni väistämättömän ajatuksen, että Suomi olisi rasismeineen jotenkin poikkeuksellinen maa, erityisen rasistinen verrattuna kaikkiin muihin maihin. Olemme  mestareita haukkumaan itseään. 

On vaikea uskoa rasismin nousuun, jos ei ole koskaan livessä  nähnyt mustia kohdeltavan huonosti, mutta, anteeksi nyt vain,  on kyllä nähnyt mustan kohtelevan valkoihoisia opettajiaan huonosti ja nimittelevän heitä rasistiksi,  syyttä. Jos heiltä sitten gallupeissa kysytään, koetteko Suomen rasistiseksi maaksi, voin arvata vastauksen. Miten luotettavia Suomen rasistisuus -mittaukset ovat? Kuka ne on tehnyt, milloin ja miten? Millä perusteella joku on tulkittu rasistiseksi?

Tuossa BBC:n dokumentissa haastatellaan myös kahta asiantuntijaa, nuoria kauniita naisia hekin, tummaihoisia, vihreiden kansanedustaja Bella Forsgrénia ja Antirasistisen foorumin koordinaattoria Akunna Onwenia. 

Näiltä edustajilta kysytään dokumentissa, olisiko henkilö tullut valituksi pääministeriksi, jos hänen ansioluettelonsa olisi täysin sama kuin Sanna Marinin, mutta tämä olisi tummaihoinen. Forsgrén ja Onwen ovat sitä mieltä, että ei.  Itse luulen, että nimenomaan olisi, etenkin sosiaalidemokraattien piirissä, jossa seinät ovat leveällä ja salit avaria. Elämme intersektionalismin vahvaa tulemista, ettäs tämänkin tiedätte. 

Siihen ei kannata varmaan kiinnittää huomiota, että eihän kansa  Marinia  valinnut minkään ansioluettelon perusteella. Demarit hänet valitsivat.  Eikä sitäkään kannata huomata, että miehet puuttuvat kokonaan tästä BBC:n dokkarista. Nyt on tasa-arvo, nääs. 

(Valokuva Iines 11/2016)

Sulinari

 

Ihminen unohtuu joskus askareissaan miettimään mennyttä. Jokin pieni heräte vie ajatukset pois läsnäolevasta hetkestä. Itselläni herätteenä toimi taustalla hiljaa soiva radio, jossa kuulijat saivat arvailla toimittajan äänittämää salaperäistä ja poksahtelevaa ääninäytettä. Pieleen meni tälläkin kertaa, ei ollut popkornin paukkuminen. Pelkän kuuloaistin varassa erehtyy helposti.

Niin minäkin erehdyin muinoin ensimmäisessä opettajanpestissäni. Pyysin nimittäin kutakin oppilasta  sanomaan vuorollaan nimensä, jotta saisin sen kirjattua ylös listaani. Luokka istui  hiiren hiljaa, sanomista selvästi jännitettiin. Vaan hyvin kirjaaminen eteni, kunnes pienikokoinen poika keskellä luokkaa nousi seisomaan ja sanoi nopeasti henkäisten: Sulinari. 

Sulinari. Kynäni pysähtyi, nostin katseeni ja pyysin poikaa toistamaan nimensä saadakseni sukunimenkin muistiin. Sulinari, hihkaisi poika ja luokasta kuului naurunpyrskäyksiä. Noh,  lohdutin Sulinaria hymyillen, minunkin tyttärelläni on erikoinen nimi, jota ei ole almanakassa. 

Myöhemmin sitten poskeni punoittivat, kun selvisi, että poika olikin Ari Sulin, Sulin Ari. Tyypillistä meikäläistä reagoida noin, mennä heittämään luokalle lapseni harvinainen nimi, joka ei heille pätkääkään kuulunut!  Muka pojan lohduksi. 

Poikahan lausui itse nimensä tauottamatta putkeen, sukunimi ensin, vaikka nimi yleensä lausutaan etunimi edellä. Mainittakoon kuriositeettina, että kävin sitten varmuuden vuoksi kuulotestissä terveydenhoitajalla, ja hän totesi kuuloni erinomaiseksi. Epäilin kuuloani muutenkin, kun en kuullut aina takapulpettilaisten vastauksia. Vika ei ollutkaan minussa. 

Tämän jutun kuvassa ei muuten ole Sulinari, vaan siinä taiteilija Tyko Sallinen seisoo mietteliäänä Krapulaksi ristimänsä huvilan rappusilla, 1920-luvulla. Kuva liittyy sillä tavalla Sulinariin, että katselin sitä juuri silloin kun muistin oman väärinkuulemiseni kuunnellessani radiosta äänen arvausta. Näin jännittäviä polkuja ihmisen mieli voi kulkea! Väärinkuulemisesta Sulinarin kautta Tyko Salliseen. Sallinen alkoi kiinnostaa enemmänkin kerratessani hänen elämäkertatietojaan.

Mitä miettii siis kuvan mies, joka katsoo eteenpäin, pois kamerasta, ikään kuin kameran unohtaneena? Muistelen hänen olleen perhehirviö, joka lähetti salaa vaimoltaan yhden lapsistaan Ruotsiin, pois jaloistaan. Ja kun vaimo erosi Tykosta, Tyko otti väkisin perheen Taju-tyttären luokseen Krapulaan asumaan, ja kohteli häntä ankarasti ja huolimattomasti ryypiskelynsä takia. Erossa Taju oli määrätty äidilleen, mutta äiti oli oppimaton ja köyhä eikä osannut pitää puoliaan kuuluisaa miestään vastaan.

Taju - sittemmin kirjailija Irja Salla - vietti hirvittävän kauhean lapsuuden, josta hän tietojen mukaan päätti kirjoitti totuudellisen kirjan. Kirjasta Isä ja minä tuli kuitenkin äärimmäisen kaunisteltu ja ihannoitu kuvaus isän kanssa kasvamisesta. Loppuelämänsä Taju vietti Nikkilän mielisairaalassa. Olen lukenut Irja Sallan muut teokset, mutta tätä Isä ja minä -teosta en ole lukenut. Saan sen kuitenkin huomenna kirjastosta, jossa se oli siirretty jo varaston puolelle.

Arvaamaton on siis ihmisen mieli. Kuvan mieskin vaikuttaa rennolta ja leppoisalta kädet taskussa mietiskellen, vaikka hän on ollut hirmuinen mies. Kenties hän tässä kuvittelee seuraavaa maalaustaan. Tuo aikahan, 1920-luku, oli vauhdikas ja iloinen kymmenluku, kun elettiin ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jälkeistä riemullista vapautumisen ja uudistushengen aikaa.  

Kuvassa on muuten paljonkin samaa kuin minun isässäni. Tumma mies, mietiskelee kissanrusetti kaulassa. Paitsi että minun isäni oli lempeä mies ja hänellä kädet eivät olisi olleet taskussa vaan selän takana. Ehkä siksi näen tässäkin kuvassa jonkinlaista seesteisyyttä. Tai sitten mies on vain krapulassa.

(Valokuvassa Tyko Sallinen Krapulan portailla 1920-luvulla, kuva Hyvinkään taidemuseo)

Lasta ei saa tukuttaa

 

Kysyn tätä nyt suoraan: Onko maailmaa rakennettu paremmaksi vihervasemmistolaisilla arvoilla jo liian kauan. 

 Nytkin on vireillä voimakkaan vasemmistolaiseen "kaikki oppivat kaikkea kun vaan ilmaiseksi ja hyvällä tukutetaan"-ideologiaan perustuva koulunkäynnin pidennyshanke. Pudokkaathan putoavat muka siksi, että kirjoja ei ole maksettu eikä koulutusta tuotu väsähtäneen nuoren eteen digillä varustettuna. 

Päivähoidon puolella kaikki lapset päivähoitoon -idea on samankaltaiseen ideologiaan perustuva vahva neuvostohenkinen hanke, vaikka se tarjoiltaisiin kermakastikkeella ja hörhömäisin lupauksin yhteiskunnan huolenpidosta ja lasten paremmasta tulevaisuudesta. 

Katin kontit ja kilin kellit. Lukekaa tänäinen Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jossa Aino Saarisen tuore väitöskirja kyseenalaistaa raikkaan ennakkoluulottomasti lasten päivähoitoa ja koulunkäyntiä ohjaavat menneen ajan vihervasemmistolaiset ajatusmallit. 

Aino Saarinen sanoo, että meillä vallitsee varsin yksioikoinen käsitys, jonka mukaan kaikkien lasten pitää päästä osallisiksi varhaiskasvatuksesta päiväkodeissa ja että päiväkodissa vietetyn ajan uskotaan parantavan lasten sosiaalisia taitoja ja oppimiskykyä. 

Itse muistan kulttuuri- ja opetusministeri Li Anderssonin sanoneen, että varhaiskasvatus on suorastaan pelastus lapsille, joiden kotitaustassa on ongelmia. Tämä onkin varsin yleinen mantra, jolla erimieliset ajatukset on torpattu lähtökuoppiinsa. Tätä lapsen tai nuoren pelastusmantraa käytetään nyt myös koulunkäynnin pidentämishankkeessa. 

On mielenkiintoista nähdä, miten Saarisen tuoretta väitöskirjatutkimusta tullaan kommentoimaan hallitus- ja eduskuntatasolla - vai kommentoidaanko sitä mitenkään. Se nimittäin ei ole kovinkaan työllisyysystävällinen eikä ilmeisesti halua työntää kaikkia äitejä tai isiä työmarkkinoiden vapaasti käytettäväksi. 

Saarisen väitöskirjan mukaan nimittäin liian varhainen päivähoidon aloitus voi kasvattaa riskiä aggressiiviseen käytökseen. Kansainvälisissä tutkimuksissahan tämä on jo osoitettu, mutta meillä on asiasta oltu hiljaa. Ehkä vain professori Liisa Keltikangas-Järvinen on ollut ainoa kritiikin ääni, jota ei tyystin ole voitu vaientaa. 

Sanoohan sen järkikin, että jos lapsi viettää jopa 40 - 50 tuntia viikossa päiväkodissa, se näkyy jossakin lapsen käytöksessä. Muissa maissa näin pitkät hoitopäivät ovat  harvinaisia, ja niissä aika voi olla vain kymmenisen tuntia viikossa. Meillä laaja ja monituntinen päiväkotihoito on nähty vain edistyksellisenä.  

On joskus surullista katsoa pienten lasten pihaleikkejä. Olen itse kummastellut sitä, että lapset puhuvat nykyään huutamalla, vaikka mitään tarvetta ei siihen olisi. Karjutaan, hakataan tavaroita ja kaikesta näkee, että lapsi on rauhaton ja vihainen. 

Tämän uuden tutkimuksen mukaan - ja toisin kuin usein luullaan, päiväkoti ei ole välttämätön lapsen sosiaaliselle kehitykselle. Se voi joidenkin lasten kohdalla olla jopa haitaksi, sanoo Saarinen, sillä lapset ovat temperamentiltaan hyvin erilaisia. 

Siunaan mielessäni tätä tutkimustulosta, jonka olen  "tiennyt" aina ja josta olen täälläkin kirjoittanut, useinkin. Ääniherkkänä ymmärrän hyvin myös sen, että erityistä huomiota pitäisi kiinnittää päiväkotien ja peruskoulujen meluun ja häiriköintiin, joka aiheuttaa lapsissakin stressiä. Ja lopuksi, tiedoksi Li Anderssonillekin, että jos lapsen kotona on ongelmia, ne eivät katoa laittamalla lapsi päivähoitoon eivätkä nuoren koulunkäyntiä pakkopidentämällä.

Milloin meillä uskalletaan oikeasti puhua laitostamisesta, kaiken ottamisesta yhteiskunnan haltuun? Sillä kun on toinenkin nimi. 

Elomme päivät eli Vihreänä kateudesta

 

Hohhoijaa. Taas se alkaa. Verotietojen julkistus. Rikkaiden kadehtiminen ja veroparatiisien tuomitseminen. Minun käy jopa sääliksi Portugalin ja etelän maitten eläkeläispakolaisia, jotka ovat halunneet muuttaa halpaan maahan, lämpimään ilmastoon elääkseen siellä hieman mukavammin kuin Suomen korkean verotuksen piirissä. Laskelmat on tehty monella loppuiäksi.

Nyt on Suomen verokarhun kärttyisä käsi iskenyt yli merten ja mannerten portugalinsuomalaistenkin eläkeläiskukkaroihin. Joukossa on tietysti vuorineuvoksia ja tosi rikkaita, enkä minä heitä niinkään sure. Joskaan en kadehdikaan. Ei ihan tyhmä ja laiska kerää miljoonia. Kyllä siellä korvien välissä muutakin täytyy olla kuin sahanpurua.

En yksinkertaisesti osaa ajatella niin, että jonkun pitää antaa jopa puolet, ylikin tuloistaan siksi, että tienaa enemmän kuin muut. 

Sanon  marisijoille: menkää ja tehkää sama tekin. Suomessa on ilmainen koulutus ja opintie ja tutkinnot ovat auki jokaiselle mökin tytöllekin. Opiskelkaa kutaleet, älkää valittako ja kadehtiko parempiosaisia.

Helsingin Sanomatkin polkee jalkaa päätoimittajan suulla, että mehän mennään nyt verokone.fi-julkaisulakkoon ja mullitellaan, kun jotkut rikkaat ovat kieltäneet tulojensa julkaisun. Me ei julkaista mitään!

No ei tee kiusaa Hesarin uhmakkuus. Tietoja saa utelias avuliaasta iltapäivälehdistöstä yllin kyllin. Ylekin on jo keskustellut rikkaimmista oikein asiantuntijoitten avulla. Ei muuta kuin lisää herravihaa kansan keskuuteen. Ahneita sikarikkaita, meidän rahat viedään veroparatiisiin perkele.

Kunpa voisin yhtyä kuoroon. Vaan kun minussa ei ole rahtuakaan ymmärrystä tälle verotulojen pällistelylle. Ei kai köyhyys lopu veroja korottamalla ja jakamalla kaikki raha tasan sulle - mulle ja mun lapsille ja sairaalle isoäidille -periaatteella? 

Ja milloin intimiteettilaki saadaan koskemaan myös yksilön tuloja ja omaisuutta? Sen täytistäkö minun tuloni kenellekään muulle kuuluvat! Tai Björn Wahlroosin? Minä kiitän Björniä Suomen elättämisestä miljoonaveroillaan.

Osui ja upposi

 

Sinne putos kuin hohtimet kaivoon.

(Tuntematon)

Rajaton ahkeruus on vaarallista. 

(Kari Hotakainen) 

Jos lasta ei opeta ottamaan muita huomioon, hän ei ota.

(Jouko Tuomisto)

Ihmisen on ryhdyttävä työhönsä ikään kuin hänellä ei olisi ainoatakaan ystävää, joka voisi häntä auttaa.

(Lordi Halifax)

Paljon tietäminen ei ole viisautta.

(Herakleitos)

Muutosta ei voi pysäyttää, mutta sitä voi ohjata toivottuun suuntaan.

(J. K. Paasikivi)

Kenestäkään ei ole tullut suurta matkimalla.

(Samuel Johansson)

Ihminen vaihtaa rakkaudettomuuden aina valtaan.

(Raila Leppäkoski)

Joka osaa tehdä vaikeista asioista helppoja, se on opettaja.

(R. W. Emerson)

Kirjallisuus on kansakunnan muisti, sen omatunto.

(EK)

Kauniita päiviä on liian vähän tuhlattavaksi siivoukseen.

(Seija Alho)

Suurin petos on jättäytyä ulkoa tarjotun ohjauksen ja muiden valmiiksi tekemien ratkaisujen varaan.

(Matti Vuori)

Iloitse elämästäsi, on jo myöhempi kuin luulet.

(Tuntematon)

***

Näitä ajatelmia tavailin opettajan päiväkirjakalenterista  joskus 2000-luvun alussa. Isokokoinen kalenteri oli jaettu sarakkeisiin, joihin merkittiin kunkin tunnin kellonaika, aihe, poissaolijat ja viikon työaikalaskelma. Oikeassa alareunassa oli jokaiselle päivälle oma ajatelma, virike- tai lohtulauseke. Osa ajatelmista on käsittääkseni opetusalan ihmisten,  osa tunnettujen henkilöiden mietelmiä, kuten huomaatte.

Olen aina rakastanut ajatelmia, aforismeja. Taito sanoa lyhyesti jonkin asian ydin on hieno taito. Kiteyttäminen todistaa sekä luovaa ajattelua, elämänkokemusta että verbaalista kykyä puristaa ajatus pähkinänkuoreen muiden avattavaksi. Aforismin kirjoittaminen on sukua runon kirjoittamiselle. Jopa tuo ensimmäinen ajatelma - Sinne putos kuin hohtimet kaivoon, joka lienee traditionaalista kansanviisautta, on minusta ihana. Se kertoo positiivisella tavalla yrittämisestä ja heittäytymisestä kohtalon varaan toiveikkaalla mielellä. Kirvestä ei siis heitetty tässä kaivoon, mikä toki on mahdollista toisessa sananlaskussa, kun toivo on jo mennyt.

Aforismi on hyvä, kun lukija kokee sen tutuksi ja todeksi, ja parhaimmillaan aforismi on, kun lukija saa ahaa-elämyksen asiasta, jonka hän on ehkä tiennyt, muttei ole huomannut sanoa ääneen. Varsinaisesti aforismi ei opeta uutta, vaan avaa uusia näkökulmia. Valaisee ja kirkastaa. 

Yleensä hyvänä pidetyn aforismin kanssa ollaan samaa mieltä. Joskus on kuitenkin pakko myöntää, että ajatelma voi olla hyvä, vaikka onkin eri mieltä. Itse olen eri mieltä esimerkiksi tuosta yllä olevasta Samuel Johanssonin ajatelmasta Kenestäkään ei ole tullut suurta matkimalla.  Esimerkiksi suomalaiset stand up -koomikot ja Jope Ruonansuu ovat aika suuria.

Työpöytäni yläpuolella on naurettavan näköinen kellastunut lehtileike, kiinnitetty tökerösti valkoisella tarralapulla.  Muistaakseni nostin sen seinälle viisitoista vuotta sitten, juuri ennen kuin jäin pois työstä. Siinä lukee hieno totuus, joka pätee edelleen -  vahva usko ihmisen kykyyn ja voimaan toimia vaikeassakin tilanteessa parhaalla tavalla:

Ajatuksilla on mieletön voima. Sen mitä ajattelemme, sen me luomme.

(Sari Lehto, kouluttaja)

Vanhat synnit

Onko teillä, rakkaat lukijat, tunnollanne vanhoja syntejä? Sellaisia kiusanhenkiä, ellei peräti pikku perkeleitä, jotka tulevat aika ajoin vainoamaan teitä? Minulla on. Ja mikä pahinta, se tapahtuu aina kun näen Tarjan. 

Tarja on entinen oppilaani, oikein mukava tyttö, mutta ei hänestä mitään tullut. Hän ei koskaan poistunut kotiseudultaan, Pikkukaupungista, kuten muut luokkatoverit. Hän oli ensimmäisiä oppilaitani, kun palasin tänne opiskelujen jälkeen. 

Näen Tarjan usein marketissa ja yleensä vain selkäpuolelta. Hän hakkaa antaumuksella hedelmäpeliä, hiljaisena kuten muutkin vakiopelaajat, joiden selät olen oppinut tunnistamaan. Kouvolatukka, niin kuin somessa sanotaan, pyöreä olemus, pää ylpeästi pystyssä, hieman vinossa. Yleensä katseemme eivät kohtaa, mutta hiljakkoin osuimme peräkkäin kassajonossa ja katsoimme vahingossa toisiimme, huomaavaisesti koronaetäisyydeltä. Juttelimme niitä näitä. Olimme molemmat oikein mukavia. Muutoin jos näemme kasvokkain, tervehdimme ystävällisesti, puolihymyllä, ja tunnemme olomme vaivautuneeksi.

Kun Tarja tunnillani kirjoitti ainetta, sillä oli mittaa. Tekstiä tuli, tuli ja tuli, se virtasi katkeamatta hänen kynänsä kärjestä - tämä oli viimeisiä aikoja ennen tietokoneiden tuloa kirjoitustunneille. Kun monilla oli vaikeuksia tuottaa tarpeeksi tekstiä ja kun he kumittivat vähäisiä tuotoksiaan ja ähelsivät tuskaisesti rivien kimpussa, Tarja porhalsi heidän ohitseen kuin nuori varsa. 

Vaan siinä se vika olikin. Tarja ei pysähtynyt missään kohdin, vaan jatkoi täydellä höyryllä loppuun asti,  viimeiseen sanaan; hän kirjoitti avoimella girlandillaan  mammuttimaisen ja jäsentämättömän sanavirran, tekstimöhkäleen. Rivit ulottuivat laidasta laitaan. En löytänyt täyteen ahdetusta a-nelosesta kuin pari pistettä. Loppupistekin saattoi puuttua, mutta se ei ollut ongelma.

Oikeastaan innostuin Tarjan tuottamasta materiaalista. Keksin nimittäin mainion opetusidean aineiden palautustunnille. Poimisin  aineista virhe-esimerkkejä monisteen täyteen, ja tunnin tavoite olisi korjata ne yhdessä tunnilla ennen kuin jaan aineet takaisin. Siitäpä oppisivat! Otin siis Tarjalta muhkeimman mammuttivirkkeen, jonka paperista löysin. Muilta löytyi enemmän pieniä yhdyssana- ja alkukirjainvirheitä.

Kun tunnilla sitten monistetta käsiteltiin, hehkutin erikoisesti ensimmäistä kohtaa, Tarjalta poimittua pitkää pätkää  ja annoin siitä kuvan suurimpana virheenä, jonka kirjoittaja voi tehdä. Nenämme alla paperissa oli nyt mammuttivirhe, mammuttivirke!  Hiljennyin kunnioituksesta virheen suuruutta kohtaan. Muistan että Tarja istui pulpetissaan,  mutta vältin varmaan katsomasta häneen, koska en muista hänen ilmettään. 

Tarjan osalta mikään ei tämän jälkeen kuitenkaan muuttunut. Teksti ei jäsentynyt,  vaan mammuttivirkkeet jatkuivat, ja minulla heilui punakynä koko Tarjan koulunkäynnin ajan. 

Useita vuosia myöhemmin Tarja nähtiin epämääräisissä porukoissa ja Pojan, Pikkukaupungin juopporentun vakituisena parina. Kun poika sitten ryyppäsi itsensä hengiltä, otti ja kuoli, Tarja osti pyörän ja alkoi liikkua kaupungin marketien auloissa, hedelmäpelejä pelaamassa. Joskus mietin, veinkö mammuttivirkkeelläni Tarjalta mahdollisuudet hyvään elämään ja elantoon, vai oliko mammuttivirkkeiden tuottaminen juurisyy siihen, että juututtiin pikkukaupungin peliautomaatteihin. Mene tiedä, mutta kukapa tietää sitäkään, mitä hyvä elämä on. 

(Kuva: Esihistoriallinen ihminen metsästää mammuttia.)

Kolmen viikon kurikuuri

 

Kurin ja järjestyksen ystävänä kannatan lämpimästi presidentti Sauli Niinistön peukuttamaa ja immunologian professori Seppo Meren  ideoimaa kolmen viikon kurikuuria  koronan suitsimiseksi.  

Kun houkutuksia tulee, pitää siis valita viisaasti. Osaltani olen päättänyt, että ryyppään kotona enkä lähde rilluttelemaan naapurin Irinan kanssa paikalliseen Makkaraan ja Kaljaan. 

Totta puhuen olen jo elänyt niukkaa ja kurinalaista elämää maaliskuusta lähtien. En ole juurikaan tavannut ystäviä, en läheisiä, en ole shoppaillut tavarataloissa, en osallistunut kokouksiin. Ruokakaupassa olen käynyt kerran tai kaksi viikossa ja muissa liikkeissä vain pakon edessä. Kun läheiseni ja ystäväni ovat yhtä tunnollisia, elävät kohtaamiset ovat jääneet kokonaan. Vaan puhelin ja WhatsApp laulavat päivittäin, ja nyt ollaan paremmin selvillä toistemme asioista kuin ennen koronaa. 

Kolmen viikon henkilökohtainen kurikuuri auttaisi merkittävästi siinä, että taudin leviäminen pysähtyisi tehokkaasti, sanoo professori Meri. Pysähtyihän se kesälläkin eristysten ansiosta. 

Tarvitaan vain ehdotonta maskin käyttöä ja kieltäytymistä kulkemaan ilman maskia siellä, missä on ihmisiä koolla. Tulisi kiireesti laatia julisteita pölvästeistä paljaskasvo-pallinaamoista ja fiksuista maskikasvoista - muu ei pure meihin nyt, kun mieliimme on iskostunut mielikuva maskien hyödyttömyydestä. Tarvittaisiin kilpailu siitä, kellä on makein maski ja kuka on kaunein maskinkantaja. Selfiekilpailu maskinaamoista Faceen ja muuta positiivista maskiviestintää. 

Tarvitaan myös etäisyyden pitämistä ja isojen tilaisuuksien välttämistä. Matkailla voi kotimaassakin, jos kotiolot ahdistavat. Kaikki hoituu myönteisellä asenteella. Ekstrovertteja voi ahdistaa, mutta matka itseen voi koitua myös hyödyksi.

Tämäntyyppinen selkeä koronanhoidon vahva ohjeistus ja positiivisten mielikuvien luonti olisi voinut olla Niinistön ehdottaman Nyrkin listallakin. 

On erinomainen asia, että presidentti arvovallallaan peukuttaa kolmen viikon kurikuuria, koska hallitus jahkailee ja on myrskyn silmässä pääministerin äksyilyn vuoksi. Opposition tehtävä on haastaa hallitusta, eikä hallituksen tehtävä ole kysyä, miksi opposito haastaa, vaan hallituksen tehtävä on vastata opposition kysymyksiin, olivat ne millaisia tahansa. Näin oli edellisenkin hallituksen aikana, ja näin on ollut aina. Se on koko maalle parhaaksi.

Hiljaisia heeroksia

Näin hiljaisuutta arvostavana ihmisenä haluan tänään hiljaisuuden päivänä, lokakuun kahdeksantena, tarjota teille pienen kertomuksen hiljaisuuden mahtavasta voimasta, joka osaltaan parantaa maailmaa, vähentää polarisaatiota ja herättelee ihmisiä menemään luonnon helmaan paljaana ja avoimena kaikelle sille ylimaalliselle kauneudelle ja hyvälle,  jonka ihminen tässä maailmassa voi kohdata, vielä, ennen kuin onnistumme pilaamaan ilmastomme. Tässä pieni tarina kauniine kuvineen elonkipinäläisten hiljaisesta kivasta häppeningistä. Kas nyt se alkaa. Hiljaisia heeroksia, olkaat hyvät.

Olipas kerran Sanna. Sanna oli nuori radikaali elonkipinäläinen. Elonkipinä puolestaan oli puuhakerho, jonka tavoite oli tehdä kaikkea rajua ja kivaa ja luvatontakin yhdessä. Mutta jotta voitaisiin tehdä roiseja juttuja, pitäisi olla jokin teema, jonka ympärillä hääräskeltäisiin.  Tänään sattuu olemaan hiljaisuuden päivä, lokakuun kahdeksas.

- Jee, pidetään hiljainen mielenosoitus! Semmoinen, jossa ei puhuta mitään, vaan ollaan vaan hiljaa hyvän asian pualella, innostaa Sanna muita. - Otetaanko  teemaksi ihmisen vapautus?

- Joo! Mutta vapautus mistä, riemastuu Maria.

- Miten olisi ihmisten vapautus palkkatyöstä? tokaisee Li alta kulmain.

- Joo, mutta millä me elettäisiin? kysäisee Annika varovasti.

- Pantaisiko perustulo? ehdottaa Aino-Kaisa.

- Joo mutta paljonko pitäis olla että riittäis? täsmäyttää Anna-Maja.

- Pannaan 2000 erkkua kuussa. Asumistuki maksaa vuakrat, lohkaisee Matti.

- Joo, sillä pärjää, jos saadaan  lisäks  jotain EU-rahaa, lohduttaa Pekka.

- Mitä tehtäis ensiks? innostuu Tuulakin..

- Mennään  Kaisaniemeen ja pannaan liikenne seis. Eiköhän saada huomioo ja poliisit hermostuun. Ministeri puhuu varmaan mein puolesta. Mää paan ilmon faseen ja tiktokkiin, ja instaan. Ja mein sivulle, uhkuu Krista.

- Joo mennään heti. Ja provotaan skoudet käyttään väkivaltaa. Videoijat paikalle ja pätkät nettiin. Voidaan sanoo vaik, ett ilmasto pitää pelastaa ja perustulo nuorille. Ja aina kun kannetaan poliisiautoon, ollaan vetelii ja uus tulee kannetun tilalle. Saadaan poliisit rikki, hihittää Maria.

- Jep!  Ny mennään ilmaston pualesta. Ja ihmisen vapautuksen. Ilmasto rulaa, jee, ja ihmist ei kukaan määritä. Me ollaan vapaita. Ottakaa mukaan kasvosuojat, kun ne suihkii meitä. Ei oteta astaloo nyt, kun siin tarttis nousta peffaltaan.

(Piirros Ville Ranta, Iltalehti 6.10.)

Mä häntä seuraan

Aamu-uutisissa näytettiin pätkiä Trumpin ja Bidenin ensimmäisestä vaaliväittelystä. Trumpia en enää ihmettele, vaan Bidenia. Molemmat puhuivat toistensa päälle ja syyttelivät toisiaan. Piinaavaa, onneksi ei tarvinnut koko väittelyä katsoa.  En äänestäisi kumpaakaan, en olisi kummankaan seuraaja millään somealustalla. Bidenillä olisi ollut tuhannen taalan paikka näyttää voimansa ja kykynsä. 

On  erikoista, ettei koko Amerikasta löydy parempia ehdokkaita. Toinen on mielestäni liian vanha presidentin raskaaseen tehtävään, hauras vanhus, toinen on jo osoittanut narsistin elkeillään mahdottomuutensa presidentiksi. 

Missä nuoruus, viriili miehuus tai naisvoima? Tai  reipas toiseus, jos se ei ole kaikessa kantava teema? Mikä Amerikkaa vaivaa, jos nämä kaksi ovat maan kantavat johtohahmot? Mikä tahansa muu maa pystyy parempaan.

Meillä -  toisin kuin Amerikassa - on viisas ja kaunis presidentti, jota voitaisiin kuunnella enemmänkin. Jopa hallituksen taholtakin. Ei haittaa, vaikka perheessä on Lennu, lyttäkuonoinen koira, jolla voi olla hengitysvaikeuksia uusimman tiedon valossa. Kaikillahan näitä lyttäkuonoja on, eikä vanhaa koiraa hylätä viankaan vuoksi. Otetaan seuraavaksi sitten pitempikuonoinen lemmikki, jonka hengitys käy vaivatta kiihkeissäkin palloleikeissä.

Hyvä päätös presidenttiparilta olla pitämättä linnan juhlia koronatilanteen kiihtymisvaiheessa. Seuraavana vuonna sitten kahta komeammat juhlat, koska Suomi on juhlansa ansainnut ja kansakunnan kerma paikkansa lunastanut. Nyt on aika hillitä koronan leviäminen kaikin keinoin. Kunpa vanhemmatkin harrastaisivat kotikasvatusta teineilleen ja panisivat näiden bilettämiset aisoihin joksikin aikaa. Nuoret uhkaavat pilata kaikkien joulun, ja se on mielestäni vanhempien  käsissä nyt.

Kaikille itsenäisyysjuhlan arvostelijoille voisi sanoa, että menkää ja tehkää sama perässä. Suomi on vapaa maa ja meillä on ilmainen koulutus. Kenestä tahansa voi tulla millainen vaikuttaja tahansa. Sanna Marinissa on mainio esimerkki uhriasemasta - viittaan nyt intersektionalismiin, yhteen hallituksen pointtiin - noususta maan korkeimmille palleille. Hyvä Suomi! Ja hyvä Sanna Marin, mutta pidäpäs soukempaa suuta yrityksiinkin päin. Johtavan poliitikon tehtävä ei ole neuvoa yritysjohtajia siitä, mitä tulee tehdä. Ellei ole kaupallista koulutusta. 

Kuvassa Mauno Koivisto

 

Luin lehdestä, että muudan miekkonen oli antanut kotiporsailleen nimet Husu ja Suldaan. 

No, mikäs siinä, olihan minullakin koira, jonka nimesin Mauno Koivistoksi, tuttavallisesti Manuksi. Nyt Manu on jo kuollut, mutta olen asettanut hänen kuvansa piirongin päälle, muiden edesmenneiden läheisten viereen. Rivissä on rakkaita, ihmisiä, kissoja, koiria sulassa sovussa. Kaikilla paikka syvällä sydämessä. Mauno Koivistoa olen itkenyt enemmän kuin siskon miestä, jonka kuva on tuoreimpana rivissä.

Onkohan minun nyt syytä mainita, etten pidä eräästä Husu-nimisestä suomalaismiehestä, en ollenkaan. Hän tuntuu valehtelevalta lierolta. Muistaakseni hän jäi kiinni keksitystä rasismijutusta. Asiakas oli alkanut nimitellä häntä, taksikuskia,  ja hän oli poistanut rasistin tien poskeen. Kun asiaa tutkittiin taksikeskuksessa, kävi ilmi, että juttu ei ollut totta. Ei ollut tällaista asiakasta. Husu oli keksinyt kaiken omasta päästään.

Tässä kohden minuun menee piru, ainakin pikkupiru. Alan nimittäin epäillä, että Husun aiemmin mediaan tuoma hirttoköysi olikin hänen itsensä itselleen lähettämä. - Vaan kaipa se oli hänelle oikeasti lähetetty. Hänhän oli tuolloin vielä viaton eikä antanut aihetta minkäänlaiseen kiusantekoon. Kenelläkään ei ollut muuta syytä hirttoköyteen kuin alkeellinen rasismi. Itseni on vaikea ymmärtää tällaista ajatuksenjuoksua. Eihän ihon väri aivokuorta läpäise. 

Tästä Suldaanista en osaa sanoa epäilyksen sanaa, sillä mies vaikuttaa umpirehelliseltä kiltiltä suomalaismieheltä. Ei kai häneltä eikä hänen äidiltään tai siskoltaan valheita löydy. Muistaakseni poliisi oli kohdellut Suldaanin perheen naisia joskus huonosti. Vai miten se meni? Heiltä oli kysytty papereita, mikä on selvä merkki rasismista. Sekin on rasismia, että opettaja ei suostu nostamaan mustan pojan lattialle pudottamaa kynää, vaikka tämä käskee. Rasisti!

Mitä tulee sikaan noin ylipäänsä, se on yksi lempieläimistäni viisautensa ja suloisen olemuksensa vuoksi. Sikahan on myös oikeasti puhdas eläin. Se on ihminen, yleensä kepulainen, joka pitää possujansa töhnäisessä läävässä. Voisin pussata sian vaaleanpunaista töpselikärsää. Olen itsekin kantanut erään seurustelusuhteeni ajan lempinimeä Nasu, ja voin vannoa, että se oli rakkaudella annettu nimi. 

Sitä jään miettimään, olisiko intialaiselle kunnia, jos lehmälle annettaisiin hänen nimensä? Ja sitäkin pohdin, olisiko maailma vapaa rasismista vasta sitten, kun muukalaistaustaista ihmistä voitaisiin parodioida tai jopa pilkata niin kuin kotoistaustaista suomalaista. 

Viittaan jälleen kerran television Sisko ja sen veli -sarjassa esiintyneeseen kehitysvammaiseen poikaan, jota katsojat nimittivät kehariksi ja jota he nauroivat makeasti. Moni hyvä ihminen pöyristyi ja sanoi, ettei kehitysvammaiselle saa nauraa. 

Huomatkaapas tässä välissä muuten, että tämä oli varhaista intersektionalismia: uhriasemassa olevalle ei saa nauraa. Jo 80-luvulla! Väitän, että tämän suunnan juuret ovatkin meillä syvässä luterilaisessa puritanismissa. On hienoa, että modernin hallituksen nuoret naiset ajavat tätä holli tupaan -systeemiä takaisin käytäntöön.

Takaisin Siskoon ja sen veljeen. Tämä reipas kehitysvammainen poika ei siis halunnut ymmärtää uhriasemaansa hyvien ihmisten viitoittamalla tavalla, vaan sanoi haastattelussa, että hänelle pitää saada nauraa ja häntä pitää saada pilkata. Vasta silloin hän tuntee olevansa tasa-arvoinen muiden kanssa. Terveitäkin saa pilkata, joten miksi ei häntä. Tämä avasi minun silmäni. Poika oli viisaampi kuin kaikki hänen uhriuttajansa.

(Valokuva Iines, kuvassa Manu, 13-vuotias, puoliksi newfounlandinkoira)

Kakkahäpeä Loimijoessa

Uimala oli Loimijoen rannassa, alajuoksulla.  Vieressä oli kuvassa näkyvä VPK:n talo, jonka alakerrassa toimivat sekä elokuvateatteri että  helluntailaisten kokoontumistila.  Tien toisella puolen oli vaatturi Pokkisen talo. 

Loimijokihan virtaa Tammelasta alkaen hiljalleen viisikymmentäneljä metriä alemmas, viljavien savipeltojen halki ja yhtyy Kokemäenjokeen, joka päätyy Porin tienoilla Selkämereen. Joen vesi on samean ruskeaa, läpinäkymätöntä. Muistan, että kun laskeutui veteen, mitään ei näkynyt ihmisestä veden läpi, ei edes omaa kättä. 

Niinpä, kun minun tuli kerran kova kakkahätä vedessä ollessani, juuri tuossa uimapaikassa, josta kuva on, kakkasin veteen, koska  en halunnut lähteä uimasta pois. Eihän tumma kakkakikare näy veden läpi pudotessaan pohjaan, ajattelin. Niinpä annoin kakan tulla matalan rannan syvemmässä päässä. Veteenhän pissattiinkin yleisesti, ei ollut vessoja rannalla.

Uin muina miehinä takaisin matalammalle ja katsoin taakseni. Kakkakikare oli plumsahtanut pintaan ja kellui iloisesti kohden matalaa, jossa oli uimareita. Että tietäkäät, rakkaat lukijat tämä, jos teidät yllättää kova kakkahätä vedessä ollessanne. Kakka ei uppoa, maan vetovoima ei toimi vedessä ainakaan kakan suhteen. 

Halusin vaipua maan rakoon tai ehkä pikemminkin veden alle, kun näin kelluvan pökäleen lähestyvän uimareita, ja minä siinä pökäleen vieressä. Hädissäni tein aaltoja poispäin ja kikare ulkonikin hieman, mutta ei hävinnyt minnekään. Siinä se oli ja julisti häpeää, jonka tulisin kohta kokemaan. En voinut lähteä minnekään, sillä kohtalaisen iso pökäle olisi tullut takaani kaikkien silmiin ja olisi aiheuttanut huutoa ja pilkkaa ja naurua. 

Minähän otin  kakan käteeni ja muusasin sen veden alla, jolloin se hajosi hiutaleiksi. Kukaan ei huomannut mitään, koska kaikki puljasivat omia temppujaan vedessä, ja vesi oli näkymätöntä ja melkein mustaa.

Myöhempinä vuosina Loimijoki asetettiin siltä kohdin uimakieltoon useiksi vuosiksi. En tiedä, johtuiko se meikäläisen kakkakikareesta vai Forssasta asti tulleista tehtaan päästöistä ja viljavien savipeltojen ja taajamisen lannoitteista ja saasteista. Nyt uimala on perustettu uudelleen ja paikalla on hienot laiturit.

Kuvissa on siis tuo kakkauimala. Minä olen etualalla, sisko vieressä. Huomatkaa mutrut ilmeemme. Meitä nimittäin harmitti ja hävetti, kun isä komensi meidät uimaan ja sihtaili meitä laatikkokamerallaan noiden takana olevien tuttujen poikien naureskellessa ja ihmetellessä isän touhuja ja likkojen uimista.

(Valokuvat isäni ottamia, olen käsitellyt niitä hieman kuvankäsittelyohjelmalla.)

Housut ja Hotakainen

Kävin tavaratalossa ostamassa seitsemän paria alushousuja. Sain ostovirikkeen, kun luin lehdestä, että tietynmallisissa pikkuhousuissa pylly näyttää hyvältä. En ole nimittäin aikoihin ajatellut tätä puolta elämässäni. 

Ajattelin panostaa asiaan kerralla ja kunnolla. Tosin en löytänyt lehdestä katsomiani rypytetyllä ja pulleutta antavalla vakonauhalla varustettuja housuja, joissa pakarat erottuvat toisistaan kahden potkupallon lailla. Päädyin luomupuuvillahousuihin, virkistävin kuvioin. Odotellessani ryppynauhalla varustettuja vakohousuja saapuvaksi Pikkukaupungin valikoimiin voin tietysti panostaa pakaralihasten kuntoutukseen kuntosalilla. Minulla on tässä varmaan runsaasti parannettavaa, koska istun paljon. 

Asiasta toiseen, tänä tapahtumaköyhänä korona-aikana. Tavaratalon kassalla käteeni tarttui tyrkyllä oleva Kari Hotakaisen upo uusi Tarina. Hetken mielijohteesta siirsin sen ostoskoriini, housupakkausten päälle, vaikken ole tietääkseni mikään Hotakaisen fani. Nyt olen lukenut esittelyn ja tutustunut luetteloon Hotakaisen kaikista julkaistuista kirjoista. Alan olla viehtynyt Hotakaiseen. Voi olla, että perehdyn koko tuotantoon.

Kirjojen nimissä on nimittäin makupaloja. Kuulkaapas tätä! 

Harmittavat takaiskut, runoja 1982. Maltan tuskin odottaa, mitkä takaiskut ovat Hotakaista harmittavia. Niin harmittavia, että ne ovat houkuttaneet runoiluun.

Hot, runoja 1987. Tämän on oltava erikoisen kiihkeää sanailua. Mitenkähän se onnistuu Hotakaiselta, joka ei juuri kuumene pahassakaan paikassa?

Lastenkirja, lastenkirja 1990. Tätä odotan erityisellä innolla. Priit Pärnin kuvitus

Ritva, lasten kirja 1997. Tämä kirja sytyttti minut liekkeihin. Lasten kirja nimeltä Ritva! Rakastan jo nyt kirjaa. Aion lainata sen kirjastosta. 

Kalikkakasa, runoja 1997. Tässäkin reilusti kalikoita, ei mitään seetripuun katveita. 

Näytän hyvältä ilman paitaa, nuortenromaani 2000. Ohoh, no nyt löytyy suomipojan uhoa. 

Elämä ja muita juttuja, kirjoituskokoelma 2001. Tämä tokaisu on erityisen viehättävää laatua. Elämä on vain juttu, älkää ottako sitä vakavasti.

Huolimattomat, romaani 2006. Tässä mielikuvitus lähtee liitoon. Onko kyse ihmisistä, joita kukaan ei ole huolinut kumppanikseen tai työelämään? Tai minnekään?

Suoria ja töksähteleviä nimiä. Missä on kielikuvat,  verhoutuminen, salaperäisyys? Puut, kaikki heidän vihreytensä? Jos suru savuaisi? 

Tuntematta näiden kirjojen sisältöä sanon että ihanaa, Kari Hotakainen, ihanaa. Tykkään tämmöisestä kielestä. Ei krumeluureja, ei monimutkaisia kielikuvia, joita kriitikot availevat ja kirjoittavat uutta kirjallisuutta arvatessaan, mitä runoilija oikein tarkoitti. 

Hotakaisen muuhun kirjailijuuteen en ota kantaa, sillä Juoksuhaudantietä lukuunottamatta en muista lukeneeni hänen kirjojaan. Tämän Tarinan aion nyt lukea. Persoonanahan Kari Hotakainen on rauhallisen miellyttävä ja konstailematon, mutta nokkelan sutki ihminen ja televiojulkku.

Tämä ei siis ollut kirjoitus Kari Hotakaisen romaanista, tuotannosta tai runoista. Tämä oli tyhjää täynnä oleva juttu samalla kun kuuntelen poliitikkojen puhetta eduskunnasta toisella selaimella. Oppositio panee hallitusta nyt lujaa EU-tukipaketista. Tytti Tuppurainen huutaa kuin palosireeni. Oikeusministeri honottaa nasaalisti. Halla-aho on poistunut. Hjallis takeltelee. Pääministeri kehuu itseään.

Mitähän maailmasta tulisi, jos pantaisiin Suomen kirjailijat päättämään maan asioista? Hotakainen voisi olla työministeri. 

(Kuva Priit Pärn 1997)

Malmöön vai Malmöhön?

Naapurissa ammutaan. Pum pum vaan Malmön kaduilla. Rajähdyksiä, aseita, vapaassa pohjolassa. 

Eikös Malmön pitänyt olla paratiisi, etenkin Rosengårdin, mikäli uskomme muutaman vuoden takaista tutkivaa journalismia? 

Niin tai näin, mutta teidän on syytä tietää, että Malmön taivutus on lopulta aika yksinkertainen juttu muutoin paitsi illatiivin osalta. Mennään nimittäin Malmöhön. Ei  mihinkään Malmöön tai Malmööseen, ettäs tiedätte.  Ja voin vannoa, että kyseinen Malmöhön-illatiivi on  taatusti piirtynyt entisten oppilaitteni kestomuistiin ikuisiksi ajoiksi. Kenties joku heistä on elämässään peräti päätynyt Malmöhön.

Niin tärkeäksi Malmön taivutuksen nominiparadigmassa koin, että pidin velvollisuutenani takoa tuon illatiivimuodon Laukkasen Saminkin  päähän. Sami ei ollut lukenut koskaan yhtään ainutta kirjaa, mikä pöyristytti minua etenkin, koska hän leveili sillä ja luokan pojat katselivat häntä ihaillen. 

Nyt on syytä havainnollistaa se, mitä 1980-luvulla tarkoitti se, ettei 16-vuotias oppilas ollut lukenut eläissään yhtään kirjaa. Se tarkoitti nimittäin jotain tavatonta, sellaista harvinaisuutta, jota voisi tänä päivänä verrata tyyppiin, joka ei ole koskaan lukenut netistä yhtään ainutta pidempää tekstiä,  ei edes juorulehtiä. Siis täyttä uunoa. Nykyään kirjaa lukematon poika ei ole edes harvinaisuus, eiväthän kaikki peruskoulunsa päättäneet aina osaa edes lukea sujuvasti. Katsokaapa joskus jotain ihailtua realitysarjaa, niin se saattaa paljastaa osallistujista jonkun paperia tavaavan sankarin. 

Mutta siis kannattaa muistaa teidänkin, rakkaat lukijat, tuo Malmön taivutus, etenkin jos aiotte paikan päälle seuraamaan yhtäkkiä ja ilmeisen tyhjästä syntyneitä mystisiä mellakoita. Helsingin Sanomien tänäinen laaja artikkeli aiheesta ei esitä asiasta mitään syitä, toisin sanoen siellä on ilmeisesti vain putkahtanut väkivalta maan pinnalle, kuin avaruushirviö Maailmojen sodassa. Tai ehkä  ruotsalaiset vaan ovat sotaisempia kuin uskoimmekaan. Että pitääkö tässä ruveta pelkäämään läntistä naapuriakin? Vai pitäisikö liittyä Natoon tai jotakin?

(Kuva Mattias Alm, Ruotsin radio)

LISÄYS klo 15.30 Einesbaarissa, kirjallisuusblogissa, on nyt uusi postaus Nuoruusrunoja. Sinne on tarkoitus koota kommentoijien ja lukijoiden omia nuoruusrunoja, lapsuusrunotkin käyvät. Käykääpä nyt lukemassa mikiksen aloitusrunot ja lisätkää kommentiksi omanne arkailematta. Kaikki rustaukset kelpaavat, ei ole olemassa huonoja runoja, kun mietitään nuoruuden tuskaa ja uhoa! Runoista voi kirjoittaa rakentavaa ja totista palautetta.

Tytön tie

Tiesittekö, että kun Jenny Upari, omaa sukua Kilpiäinen, valittiin eduskuntaan vuonna 1907, hän oli vain 24-vuotias tyttönen?

Sanon tyttönen, vaikka Jenny Upari oli raskaana ja oli oleva ensimmäinen äitiyslomalle eduskunnasta jäävä nainen, tai ihminen, niin kuin nykyään pitää sanoa.

Sanon tyttönen myös siksi, että opin hallituksen tytöttelyn kommentoijalta, joka arveli hallituksen arvostelun johtuvan siitä, että vanhat muijat ovat myrkyllisiä tyttösille heidän onnistumisestaan. 

No jaa. En nyt kysy, että mistä onnistumisista, vaan takerrun hallituksen tytöttelyyn. Pääministerihän on kymmenen vuotta Jennyä vanhempi, samoin muut hallitustoverit. 

Kysyn myös, milloin tulee aika, jolloin naispoliitikkoon luotetaan yhtä paljon kuin miespoliitikkoon. Tarvitaanko todella edelleen Lucina Hagmania ja Minna Canthia herättelemään miehiä horroksestaan? Milloin toksisinkin mies uskoo, että hallituksen kritisointi johtuu hallituksen teoista tai tekemättömyydestä, eikä ministerien sukupuolesta ja iästä? 

Minä luotan naispoliitikkoihin, olen aina luottanut. Olivat he sitten nuoria tai vanhoja. En näe mitään eroa miespoliitikkoihin. Ikä merkitsee tietenkin kokemusta, ja se on plussaa. Toisaalta kokemusta ei kerry, jos ei saa tilaisuuksia.

Tällä hetkellä naisista - jos nyt eritellä täytyy - suosikkipolitiikkojani ovat Päivi Räsänen, Li Andersson, Elina Lepomäki, Riikka Purra, Annika Saarikko. Muitakin on, mutta tässä päällimmäiset mieleen tulleet älykkäät ja rohkeat naiset, jotka pärjäävät tilanteessa kuin tilanteessa. Kaikki hyviä naisia. Enkä sanoisi heitä tytöiksi, mikä merkitsee politiikassa vähättelyä.

Se että luotan naispoliitikkoon, yhtä hyvin nuoreen tai vanhaan - Sirkka-Liisa Anttilaan luotan vieläkin - ei estä heidän kritisointiaan. Päinvastoin. Se on luottamuksenosoitus siihen, että luotan heidän kykyynsä toimia jatkossa paremmin kuin kritiikin hetkellä. Eihän kritiikkiä luusereille anneta, he eivät tee sillä mitään.

Jään siis itse odottamaan nykyiseltä hallitukselta oikeita näyttöjä, ja toivon, että kukin naisministeri löytää sisäisen muijansa samalla tavoin kuin äijät ovat löytäneet äijyytensä. Nyt on ratsastettu vasta koronan aiheuttaman aallon harjalla, vähän kuin myötätuulessa. On tehty se, minkä mikä tahansa hallituskombo olisi tehnyt suurin piirtein samanlaisesti.

Todellinen vääntö on edessä, ja jahka ne 60 000 uutta työpaikkaa löytyvät, vero- ja velka-astetta kiristämättä ja vientiä lisäten, lupaan kirjoittaa oodin Marinin hallitukselle. Vielä en sitä tee. 

Vaan lopuksi - miten Jenny Uparin, kutojien ammattiosastosta politiikkaan ponnahtaneen sosialidemokraattisen poliitikon lopulta kävi? Huonosti, jos urasta puhutaan: Hänen poliittinen uransa jäi  vaatimattomaksi, sillä avioitumisen ja perheen perustamisen takia hän ei asettunut enää ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa 1908. Hänen tittelinsä oli jatkossa poliisikonstaapelin vaimo.  Tämäkö edelleen tytön tie?

Nyt neulomaan, vanhukset!

 

Aina sanotaan, että pitää varautua tulevaan ajoissa. Äiti sitä jo lapsena hoki, kun pani tyttönsä marjametsään keräämään puolukoita koulun keittolaan. Ja kyllä me kerättiinkin! 

Nyt viimeisillä kesähelteillä kannattaa miettiä jo talven viimoja. On hyvä aika aloittaa iltojen puhdetyö, villapipon neulominen. Paras on kypärämalli, suojaa hyvin vanhuksen usein aran päänahan ja ennen kaikkea korvat.  Väriksi kannattaa valita iloisen punainen, niin mielikin piristyy. 

Neulominen aloitetaan luomalla 86 silmukkaa pyöröpuikoille, numero 2, ja siitä sitten aletaan neuloa alhaalta ylöspäin, aina oikeaa, ei koskaan nurjaa. Helppoa, eikö totta? Voi neuloa vaikka pyykkituvassa odotellessa pyykin valmistumista. Kuvassa onkin oululaisesta pyykkituvasta tavattu mukava pyykinpesijämies, jolta malli on muokaten otettu. 

Kun neuleessa päästään sitten suun korkeudelle, otetaan apupuikko, jolle ujutetaan suun levyinen silmukkamäärä odottamaan. Suurisuisille enemmän silmukoita, nättisuisille välttää vähemmän.

Ja sitten jatketaan silmäaukkoihin asti. Otetaan lisää apupuikkoja ja jätetään silmäreiän levyiset silmukkamäärät odottamaan. Loppusuoralla helskytellään  kohti päälakea, ja kavennetaan joka kymmenennellä silmukalla kaksi silmukkaa yhteen, kunnes ollaan päälaen korkeimmalla kohdalla ja jäljellä on kaksi silmukkaa, jotka vedetään toistensa läpi ja katkaistaan punainen lanka. Päätetään  apupuikolla olevat reikien silmukat ja kas, pipo on valmis pyykkitupareissuille ja talven tuiskuihin. 

Kaunis, eikö totta? Antakaapa palautetta ohjeesta, että tuliko näillä neuvoin kummoinen pipo vanhuksen päähän.

(Uutisvalokuva Iltalehti 18.8.)

Tanssi yli hautojen?

Edellisessä keskustelussa puhuttiin kirkosta eroamisesta. Olen itse pohtinut vakavasti kirkosta eroamista silloin, kun piispa Irja Askola valitsi lapsen Vuoden Homoksi. En kuitenkaan eronnut, sillä pidän kirkosta, pidän hautausmaista ja vakavasta virsilaulannasta.  

Minusta kirkko uskontoineen kuuluu maailmaan, se on historiaa, se on kulttuuria, sillä on merkitystä. Se on symboli koko menneelle maailmalle. En ole sitä mieltä, että sen voi noin vaan napata pois merkityksistään ja sijoittaa tasavertaiseksi minkä tahansa aatteen kanssa.

En silti puolusta kirkon verotusoikeutta, se ei ole olennaista tässä, ja olen jopa laskenut, paljonko maksan kirkollisveroa vuosittain.  En ole sitäkään mieltä, että kirkolla on tulevaisuudessa uudenlaisia tehtäviä kuin nyt.  

Puolustan kirkon uniikkia erityisasemaa mahtavan kulttuuriperinnön luojana ja siksi oikeutta hallita oppiaan ja oppinsa julistamista halukkaille, puolustan sen oikeutta hallita rakennuksiaan, kirkonmenojaan ja maita, joissa vainajain luut lepäävät. Samalla lailla puolustan kaikkien uskontojen jäsenten oikeutta omiin temppeleihinsä. 

 Jos hengellä ja henkisyydellä ei ole temppeliä, miten hengen lennon käy? Jos uskonnolla ja sen historialla ei ole merkitystä, millaiseksi tulee ihminen kaikkivoipuudessaan ilman kulttuuriperintöä? Paremmaksiko? Lähteekö luovuus lentoon kuntosaleissa ja laitteiden äärellä?

Jos uskonto alistetaan yhdeksi aaterakennelmaksi vaikkapa poliittisten tai filosofisten aatteiden rinnalle, se häviää  kättelyssä kovalle politiikalle, sillä järki voittaa aina hengen ja sielun, koska hengellä ei ole rationaalia logiikkaa. 

Millainen on maailma ilman henkeä, johon uskonnot ovat tuoneet tärkeänä elementtinä nöyryyden korkeampien voimien edessä, tunteen siitä, että minä en olekaan se maailman napa vaan että maailmassa on jotain minua suurempaa ja kauniimpaa, ja paljon lähimmäisiä, jotka tulee ottaa huomioon? Miten käy kunnioituksen, miten käy hiljaisen sivistyksen ja viisauden?  Olisiko vain ruumiin nautintoja? Tanssia yli hautojen?

Pahalta näyttää?  Vai mitä?

Minä Rakastan Sua

"Rakastat Iines Trumpia? Niin aatesiskosi Laura Huhtasaarikin. Hän on sanonut rakastavansa Trumpia koska Trump "on kuin leijona, hellä ystävilleen mutta kova vihollisille". Onnea vaan sinulle."  (Nimetön)

No kiitos kiitos, Nimetön. En tosin itse tiedä rakkaudestani mitään, mutta lupaan tutkailla tunteitani. 

Ja aatesiskokin on ilmaantunut. Mitä vielä tulee, kun päivä iltaan ehtii! Lupaava päivä.

Vaan minäpä kerron tässä odotellessani teille kaikille, miten ihminen löytää rakkauden ihan ilman aikojaan, tai miten saa aatesiskon jakamaan itsenäisiksi luulemansa ajatukset. Kivahan se nimittäin on, että ystäviä ja rakkauksia tupsahtelee seuraksi. Mikäs sen somempaa. Tervetuloa vaan, ajatusten vuo virratkoon vapaasti minkään korrektiuden sitä estämättä tai minkään vanhan painolastin sitä jarruttamatta.

Noh, kuulkaapas. Aatesiskon saa helposti, kun ei yhdy massalynkkauksiin, vaikka lynkkauksen syy olisi aiheellinen  eli kohde olisi persu, uskovaiskristitty  tai toksinen henkilö, yleensä miesoletettu. Myös ahne ja rikas ihminen kelpaa tähän tarkoitukseen, mielellään kokkaremies tai Sipilä, joka edelleen on moneen syyllinen. 

Kaikkein nappaavinta on, jos menet  puolustamaan tällaisen kohteen tekoa. kuten vaikkapa uskovan henkilön oikeutta ajatella uskonsa mukaisesti. Humpsis ja plomps, kankkuusi on  pläjäytetty kohteen edustaman laajemman viitekehyksen leima. Eli jos puolustat persua, olet persu, jos puolustat Päivi Räsäsen oikeutta puhua höpöjä, olet persu, jos puolustat opposition oikeutta kyseenalaistaa hallituksen esityksiä, olet persu, jos et jaksa haukkua Trumpia, mutta et kehukaan, olet trumpistipersu, jos näet Itämeren saastumisen suomalaisten maanviljelijöiden syyksi, olet putinilainen persu jne. 

Joten, annetaan leimakorttien viuhua, jos joku niitä läiskiä haluaa, ja rakastetaan me vaan kaikkea! Turha inttää vastaan, kun inte valuu kuitenkin kuin vesi hanhen selästä. Siispä kuulkaa kaikki: 

Minä rakastan sua, Trump, varsinkin hiuksiasi ja töröhuuliasi, ihan kaikkea, ja minä rakastan sinua Laura Huhtasaari, olet kaunis ja ihana, rohkeampi kuin sata viisikkoa yhteensä. Et lannistu, vaikka sinulle on tuhannesti kerrottu, että ei se mikään Jumala ollut, joka maan ja ihmiset loi. 

Ja persut, teitä minä vasta rakastankin, te olette ihmisiä ettekä koneella käyviä vieteriukkoja. Aitoja virheellisiä ihmisiä, jukolanjusseja, rannanjärviä ja puntunpaavoja. Ja Päivi Räsänen, mikä suoraselkäinen taistelija, Jean d'Arc. Rakastan sinua erityisen kovasti.  Sinut voitaisiin polttaa roviolla, etkä karkaisi. 

Tässä teille lopuksi rakkaudellinen kuva kolmesta kovasta. Taiteilija on Klaus Welp, ja kuva on julkaistu Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 2020.

Minusta tulee pähkinä seurassasi

Nyt kun olen päässyt eroon korona-ajan halvoista serloista, haluan taas sijoittaa pääomaani kauniisiin toilettirulliin, yksinäisten päivieni ja iltojeni iloksi. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, alkaa arvostaa muutakin kuin edullista hintaa ja käytännöllisyyttä. Ilo on revittävä irti siitä, mikä on omaa napaa lähellä.

Kauniita toilettipapereita on  markkinoilla, kun etsii eikä osta niitä kyykkypapereita marketin alahyllyiltä. Esimerkiksi Embolla on ruusukuvioista toilettipaperia. Joka toinen rulla on vaaleanpunainen, joka toinen vihertävä. Ilahdun aina, kun vaaleanpunainen rulla alkaa, sillä se on vielä kauniimpi kuin vihreä.  

Embo onkin vakiomerkkini, kahdeksan rullan pakkauksissa, niin ei vie tilaa toiletin nurkassa. Mikään ei ole niin banaalia kuin  valtavat tarjouksesta ostetut säkkivarastot keltaista tai harmaata serlaa  saunan lauteilla, josta ne heivataan jonnekin saunomisen ajaksi. 

Nyt, koronankin vähitellen unohtuessa, ostin taas pakkauksen kaunista toilettipaperia, tällä kertaa Lambin. Siinä näytti olevan säkeitä kirjoitettuna kauniilla romanttisella käsialalla. Ihanaa! Nyt on kiva mennä asioimaan toilettiin! Hintaa en katso näin välttämättömissä ostoksissa. Säästän vaikkapa siinä, etten juurikaan syö punaista lihaa. Valkoinenkin liha alkaa olla listallani kyseenalaista. 

Katsoin  nimittäin eilen Luonto-Liven sääksipoikueen kasvua, ja siinä kidutettiin kalaparkoja. Äitisääksi toi pesään jumalattoman suuren kalan, joka sätki henkensä hädässä. Mitä tekivät nämä julmat pikku sääksilapsipedot? Iskivät kyntensä ja koukkunokkansa kalan kasvoihin ja vartalon lihaan ja raastoivat siitä palasia kalarukan vielä eläessä. Olisivat edes odottaneet, että kala tyytyy kohtaloonsa ja kuolee. En voinut katsoa. Luonto-Live ei olekaan aina kovin suloista katsottavaa. Kaikki me täällä Telluksella syömme toisiamme. Kasvitkin kuulemma huutavat, kun niitä taitetaan.

Sivuloikan jälkeen - ne ovat erityisen sallittuja ja toivottuja tässä blogissa, rakas lukija -  takaisin aiheeseen. Avasin tänään Lambin ensimmäisen rullan ja tällaisia säkeitä se tarjosi toilettinautintoon:

Olet ihana, koska näet minut kokonaan ja olet siinä vielä.

Minusta tulee pähkinä seurassasi.

Tassusi sipaisu poskelleni sai taas polveni pehmeiksi.

Olet täydellinen sellaisena kuin olet. Muista että sinä riität.

Rakas, olet valoni, olet voimani. Rinnallasi on hyvä olla.

Pelasin Tinderiä ja voitin.

Rakastan pieniä sormenjälkiä ikkunassa.

Rakastan sinua eniten silloin, kun heräät aamulla tukka pörrössä ja silmät sikkurassa ja hymyilet vain minulle.

Tekisi mieli sanoa, että aina meidät vanhat ämmät unohdetaan. Tuommoista siirappista haavemaailmaa, jota ennen luettiin Reginasta ja Nyyrikistä. Kaikki markkinoidaan nuorille ihmisille, lähes teineille, joilla ei vielä edes ole rahaa. Me vanhat istumme säästöjemme päällä ja meillä olisi varaa sijoittaa laadukkaaseen toalettipaperiin. Vaan ei meille mitään markkinoida. Koronassakin käskettiin pysyä kotona ja kauppareissut kiellettiin. Voin kertoa nyt, hähää teinixit, että minulla pankkitilini kasvoivat kohisten enkä aio testamenteta pääomaani teille, vaan ostaa itselleni loppuelämäni ajan luksustoilettipaperia ja kalliin kameran ynnä muuta tarpeellista ja kivaa..

Pankaapas siis siellä markkinointiosastolla ne Lambien lauseet uusiksi niin että me pirteät hyväpyllyiset parhaan nuoruutemme ja haavemaailmamme ohittaneet voimme myös lukea rullan lauseita hyvillä mielin. Miten olisi vaikka nämä: 

Ei se vanhakaan omena aina ryppyinen ole. 

Vielä kulkee, sanoi Reiska Impin mopoa.

Viel on truutissa vettä, sanoi Impi Reiskaa.

Plomsis, sanoi Pekka kun hampaat viskilasiin putos.

Rock rock, sanoi Raija, kun kukon näki.

Vai mitä?

Kaksi kauheaa tapausta

1. kauheus

"Iltalehden lukija oli lauantai-iltana Jyväskylän Tourujoen rannalla iltakävelyllä, kun hän päätti istahtaa hetkeksi nurmialueelle. Lukija kertoo istumapaikalta olevan suora näkyvyys joenrannalle laiturille. Lukija kertoo havainneensa liikettä laiturilta ja katsoneensa tarkemmin. Sitten hän ällistyi.

– Kyllä siellä selvästi seksiä harrastettiin ja paljas takapuoli vilahti, Iltalehden lukija kertoo.

Lukija kertoo samantien tarttuneensa puhelimeen ja videoineen pariskunnan herkkää hetkeä. Iltalehti on nähnyt lukijan kuvaaman videon, josta selvästi näkee, että kaksi ihmistä todella harrastaa seksiä joenrannalla.

Videon kuvaamisen jälkeen lukija päätti soittaa hätäkeskukseen."

 2. kauheus 

"Vantaalainen Eva Tawasoli oli keskiviikkona lopettelemassa työpäiväänsä, kun hän kohtasi Tikkurilassa tien risteyksessä moottoripyöräilijän. 

– Katsoin puhelintani, ja yhtäkkiä huomioni kiinnittyi viheltelyyn. Huomasin, että moottoripyöräilijä pysäytti pyöränsä. Hän katsoi minua, vihelteli ja mumisi jotakin sekä näytti samalla penistään. Hän ihan selkeästi odotti, että minä lähestyn, Tawasoli kertoo.

Kun Tawasolin piti ylittää jalkatie, hän puhutteli miestä ja jäi tämän tielle seisomaan. Paikalla oli hänen mukaansa muitakin ihmisiä ja kauempana myös pikkulapsia.

– Kysyin, miten hän kehtaa tyydyttää itseään julkisella paikalla. Mies ei selkeästikään odottanut, että minä blokkaan hänen tiensä, ja yritti peruuttaa pyöräänsä taaksepäin. Samalla siirryin sivummalle ja rupesin nauhoittamaan videota.

- -

Tapahtuman jälkeen Tawasoli käveli Tikkurilan torille päin, jotta löytäisi mahdollisesti siellä partioivan poliisin."

Kaksi  kauheaa tapahtumaa. Niin ilmeisen kauheaa, että olen ymmälläni. 

Analysoin tapahtumia katselemalla  Googlesta vanhoja eroottisia taideteoksia, joissa vilahtelee peniksiä. David-patsaalla on erikoisen kaunis penis. Pieni ja  suloisen huomaamaton, kuin mikä tahansa ihmisen elin, ei nenänpäätä kummempi. Ei erikoisen paheksuttava. Goljatin penis ei tule eteeni, mutta en sitä erikoisesti haekaan. Tuli vain mieleen, että olisikohan se jollain tasolla merkittävämpi. 

Jostain syystä eksyn homoerotiikan puolelle, ja sieltä kuulkaapas, arvon lukijat, löytyy merkittäviä peniksiä, muhkeita muotoja, joita moni varmaan mielellään videoisi poliisille näytettäväksi.

Harmittelen, että minun hehkeimpänä nuoruusaikanani ei ollut vielä älykännyköitä. Nimittäin minullakin olisi ollut videoitavaa. Kerran minua jopa talutettiin väkisin lähiön pajupöheikköön niin että jalat eivät maahan yltäneet, mutta kuvauskäsi olisi voinut toimia. Toisen kerran minulle myös vislattiin, kuten toisen jutun Ewalle, ylioppilaskylän tien pusikosta. Pörröpääpoika seisoi puskan edessä elin kädessä ja takoi sitä urahdellen vimmatusti. Vannon, että olisi tullut vauhdikasta kuvaa teille. Siinä oli näkijän sukupuolisiveys kyllä vaarassa.  

Vaan takaisin Iltalehden uutisiin. Mikä noita uutisia yhdistää? - No se ainakin yhdistää, että molemmissa tilanteen näkijä-kokija on järkyttynyt niin pahoin, että on ryhtynyt videoimaan järkytyksensä kohdetta saattaakseen mitä ilmeisimmin muutkin saman siveysshokin äärelle. Vai mitä? Mitä te, arvon lukijat, ajattelette sukupuolisiveellisyyden loukkaamisesta? Onko siinä sielu vaarassa vai mikä?

(Maalaus François Pascal Simon Gérard )

Haavoittunut asema

Näyttää siltä, että valhe ja totuus -kisassa totuus voittaa, kuitenkin. Ulkoministeri Pekka Haavisto on saamassa syytteen kahdesta rikoksesta. Poliisi epäilee Haavistoa sekä virkarikoksesta että yhteistoimintavelvoitteen rikkkomisesta. Käsittääkseni syyte merkitsee ulkoministerin varmaa eroa tehtävästään. 

Tämä on oikein, kaiken esilletuodun tiedon mukaan, ja vaikka moni on puolustellut Haaviston tekoa. Ministeri muka saa käskeä alaisiaan, ja on alaisen oma vika, jos hän ei tottele. 

Kyseessähän oli kuitenkin käsittääkseni juridisesti kyseenalainen teko, laittomuus, josta Pekka Haavisto koetti vierittää mahdollisen tulevan vastuun alaisensa niskoille, jotta itse säilyisi puhtaana pulmusena. Suomalaisella älymystöllä on outo tapa pitää vähemmistöihin kuuluvaa miellyttävää ihmistä kaiken pahan yläpuolella olevana, vaikka hän tekisi silmiinpistäviä virheitä. 

Jos käy niin, että eduskunta kuitenkin päättää olla nostamatta syytettä ministeriä vastaan hallituspuolueitten äänten turvin, voidaan kysyä, onko millään totuudella enää Suomen politiikassa väliä. Ja miten voi olla tällainen kuvio, että eduskunta päättää itse tekemiensä virheitten oikeuskäsittelystä? Miten tämä on Suomessa mahdollista?

Toinen kummallinen ja kuohuttava asia tänään on uutisointi, joka tiedottaa sitä sun tätä. Suomeen on radiouutisten mukaan saapunut 49 nuorta miestä, yli 14-vuotiasta afganistanilaispoikaa. Tulijoita piti alkuun olla 25, kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevaa  lasta, ja mieluiten tyttöjä, joita Suomi toivoi. 

Ylen mukaan taas  Suomeen ja Portugaliin on siirretty yhteensä 49 lasta, suurin osa poikia, ja Migrin mukaan sitten taas tiedot eivät pidä alkuunkaan paikkaansa. Suomeen ei ole vielä siirretty lapsia ollenkaan. 

On vaikea uskoa, että elämme informaatioyhteiskunnassa.    Mikä tässä mättää? Onko vaikea laskea nuppilukua lentokoneeseen menijöistä? 

Ja mikä siinä siis mättää, että todennäköisesti Suomeen on tullut/ on tulossa/ tulee tulevana vuonna tuohikuussa pelkästään nuoria hyvävoimaisia miehiä, vaikka täällä odotetaan sylit avoimina paijattavia pikkuisia tyttöjä äiteineen, ja heikkoja vanhuksia. Miten voi olla mahdollista, että nuoret miehet ovat kerta toisensa jälkeen muka kaikkein heikoimmassa asemassa? Jokin tässä yhtälössä menee nyt kyllä railakkaasti metsään.

(Maalaus Mukaelma Hugo Simbergin Haavoittuneesta enkelistä)