Mä häntä seuraan

Aamu-uutisissa näytettiin pätkiä Trumpin ja Bidenin ensimmäisestä vaaliväittelystä. Trumpia en enää ihmettele, vaan Bidenia. Molemmat puhuivat toistensa päälle ja syyttelivät toisiaan. Piinaavaa, onneksi ei tarvinnut koko väittelyä katsoa.  En äänestäisi kumpaakaan, en olisi kummankaan seuraaja millään somealustalla. Bidenillä olisi ollut tuhannen taalan paikka näyttää voimansa ja kykynsä. 

On  erikoista, ettei koko Amerikasta löydy parempia ehdokkaita. Toinen on mielestäni liian vanha presidentin raskaaseen tehtävään, hauras vanhus, toinen on jo osoittanut narsistin elkeillään mahdottomuutensa presidentiksi. 

Missä nuoruus, viriili miehuus tai naisvoima? Tai  reipas toiseus, jos se ei ole kaikessa kantava teema? Mikä Amerikkaa vaivaa, jos nämä kaksi ovat maan kantavat johtohahmot? Mikä tahansa muu maa pystyy parempaan.

Meillä -  toisin kuin Amerikassa - on viisas ja kaunis presidentti, jota voitaisiin kuunnella enemmänkin. Jopa hallituksen taholtakin. Ei haittaa, vaikka perheessä on Lennu, lyttäkuonoinen koira, jolla voi olla hengitysvaikeuksia uusimman tiedon valossa. Kaikillahan näitä lyttäkuonoja on, eikä vanhaa koiraa hylätä viankaan vuoksi. Otetaan seuraavaksi sitten pitempikuonoinen lemmikki, jonka hengitys käy vaivatta kiihkeissäkin palloleikeissä.

Hyvä päätös presidenttiparilta olla pitämättä linnan juhlia koronatilanteen kiihtymisvaiheessa. Seuraavana vuonna sitten kahta komeammat juhlat, koska Suomi on juhlansa ansainnut ja kansakunnan kerma paikkansa lunastanut. Nyt on aika hillitä koronan leviäminen kaikin keinoin. Kunpa vanhemmatkin harrastaisivat kotikasvatusta teineilleen ja panisivat näiden bilettämiset aisoihin joksikin aikaa. Nuoret uhkaavat pilata kaikkien joulun, ja se on mielestäni vanhempien  käsissä nyt.

Kaikille itsenäisyysjuhlan arvostelijoille voisi sanoa, että menkää ja tehkää sama perässä. Suomi on vapaa maa ja meillä on ilmainen koulutus. Kenestä tahansa voi tulla millainen vaikuttaja tahansa. Sanna Marinissa on mainio esimerkki uhriasemasta - viittaan nyt intersektionalismiin, yhteen hallituksen pointtiin - noususta maan korkeimmille palleille. Hyvä Suomi! Ja hyvä Sanna Marin, mutta pidäpäs soukempaa suuta yrityksiinkin päin. Johtavan poliitikon tehtävä ei ole neuvoa yritysjohtajia siitä, mitä tulee tehdä. Ellei ole kaupallista koulutusta. 

Kuvassa Mauno Koivisto

 

Luin lehdestä, että muudan miekkonen oli antanut kotiporsailleen nimet Husu ja Suldaan. 

No, mikäs siinä, olihan minullakin koira, jonka nimesin Mauno Koivistoksi, tuttavallisesti Manuksi. Nyt Manu on jo kuollut, mutta olen asettanut hänen kuvansa piirongin päälle, muiden edesmenneiden läheisten viereen. Rivissä on rakkaita, ihmisiä, kissoja, koiria sulassa sovussa. Kaikilla paikka syvällä sydämessä. Mauno Koivistoa olen itkenyt enemmän kuin siskon miestä, jonka kuva on tuoreimpana rivissä.

Onkohan minun nyt syytä mainita, etten pidä eräästä Husu-nimisestä suomalaismiehestä, en ollenkaan. Hän tuntuu valehtelevalta lierolta. Muistaakseni hän jäi kiinni keksitystä rasismijutusta. Asiakas oli alkanut nimitellä häntä, taksikuskia,  ja hän oli poistanut rasistin tien poskeen. Kun asiaa tutkittiin taksikeskuksessa, kävi ilmi, että juttu ei ollut totta. Ei ollut tällaista asiakasta. Husu oli keksinyt kaiken omasta päästään.

Tässä kohden minuun menee piru, ainakin pikkupiru. Alan nimittäin epäillä, että Husun aiemmin mediaan tuoma hirttoköysi olikin hänen itsensä itselleen lähettämä. - Vaan kaipa se oli hänelle oikeasti lähetetty. Hänhän oli tuolloin vielä viaton eikä antanut aihetta minkäänlaiseen kiusantekoon. Kenelläkään ei ollut muuta syytä hirttoköyteen kuin alkeellinen rasismi. Itseni on vaikea ymmärtää tällaista ajatuksenjuoksua. Eihän ihon väri aivokuorta läpäise. 

Tästä Suldaanista en osaa sanoa epäilyksen sanaa, sillä mies vaikuttaa umpirehelliseltä kiltiltä suomalaismieheltä. Ei kai häneltä eikä hänen äidiltään tai siskoltaan valheita löydy. Muistaakseni poliisi oli kohdellut Suldaanin perheen naisia joskus huonosti. Vai miten se meni? Heiltä oli kysytty papereita, mikä on selvä merkki rasismista. Sekin on rasismia, että opettaja ei suostu nostamaan mustan pojan lattialle pudottamaa kynää, vaikka tämä käskee. Rasisti!

Mitä tulee sikaan noin ylipäänsä, se on yksi lempieläimistäni viisautensa ja suloisen olemuksensa vuoksi. Sikahan on myös oikeasti puhdas eläin. Se on ihminen, yleensä kepulainen, joka pitää possujansa töhnäisessä läävässä. Voisin pussata sian vaaleanpunaista töpselikärsää. Olen itsekin kantanut erään seurustelusuhteeni ajan lempinimeä Nasu, ja voin vannoa, että se oli rakkaudella annettu nimi. 

Sitä jään miettimään, olisiko intialaiselle kunnia, jos lehmälle annettaisiin hänen nimensä? Ja sitäkin pohdin, olisiko maailma vapaa rasismista vasta sitten, kun muukalaistaustaista ihmistä voitaisiin parodioida tai jopa pilkata niin kuin kotoistaustaista suomalaista. 

Viittaan jälleen kerran television Sisko ja sen veli -sarjassa esiintyneeseen kehitysvammaiseen poikaan, jota katsojat nimittivät kehariksi ja jota he nauroivat makeasti. Moni hyvä ihminen pöyristyi ja sanoi, ettei kehitysvammaiselle saa nauraa. 

Huomatkaapas tässä välissä muuten, että tämä oli varhaista intersektionalismia: uhriasemassa olevalle ei saa nauraa. Jo 80-luvulla! Väitän, että tämän suunnan juuret ovatkin meillä syvässä luterilaisessa puritanismissa. On hienoa, että modernin hallituksen nuoret naiset ajavat tätä holli tupaan -systeemiä takaisin käytäntöön.

Takaisin Siskoon ja sen veljeen. Tämä reipas kehitysvammainen poika ei siis halunnut ymmärtää uhriasemaansa hyvien ihmisten viitoittamalla tavalla, vaan sanoi haastattelussa, että hänelle pitää saada nauraa ja häntä pitää saada pilkata. Vasta silloin hän tuntee olevansa tasa-arvoinen muiden kanssa. Terveitäkin saa pilkata, joten miksi ei häntä. Tämä avasi minun silmäni. Poika oli viisaampi kuin kaikki hänen uhriuttajansa.

(Valokuva Iines, kuvassa Manu, 13-vuotias, puoliksi newfounlandinkoira)

Kakkahäpeä Loimijoessa

Uimala oli Loimijoen rannassa, alajuoksulla.  Vieressä oli kuvassa näkyvä VPK:n talo, jonka alakerrassa toimivat sekä elokuvateatteri että  helluntailaisten kokoontumistila.  Tien toisella puolen oli vaatturi Pokkisen talo. 

Loimijokihan virtaa Tammelasta alkaen hiljalleen viisikymmentäneljä metriä alemmas, viljavien savipeltojen halki ja yhtyy Kokemäenjokeen, joka päätyy Porin tienoilla Selkämereen. Joen vesi on samean ruskeaa, läpinäkymätöntä. Muistan, että kun laskeutui veteen, mitään ei näkynyt ihmisestä veden läpi, ei edes omaa kättä. 

Niinpä, kun minun tuli kerran kova kakkahätä vedessä ollessani, juuri tuossa uimapaikassa, josta kuva on, kakkasin veteen, koska  en halunnut lähteä uimasta pois. Eihän tumma kakkakikare näy veden läpi pudotessaan pohjaan, ajattelin. Niinpä annoin kakan tulla matalan rannan syvemmässä päässä. Veteenhän pissattiinkin yleisesti, ei ollut vessoja rannalla.

Uin muina miehinä takaisin matalammalle ja katsoin taakseni. Kakkakikare oli plumsahtanut pintaan ja kellui iloisesti kohden matalaa, jossa oli uimareita. Että tietäkäät, rakkaat lukijat tämä, jos teidät yllättää kova kakkahätä vedessä ollessanne. Kakka ei uppoa, maan vetovoima ei toimi vedessä ainakaan kakan suhteen. 

Halusin vaipua maan rakoon tai ehkä pikemminkin veden alle, kun näin kelluvan pökäleen lähestyvän uimareita, ja minä siinä pökäleen vieressä. Hädissäni tein aaltoja poispäin ja kikare ulkonikin hieman, mutta ei hävinnyt minnekään. Siinä se oli ja julisti häpeää, jonka tulisin kohta kokemaan. En voinut lähteä minnekään, sillä kohtalaisen iso pökäle olisi tullut takaani kaikkien silmiin ja olisi aiheuttanut huutoa ja pilkkaa ja naurua. 

Minähän otin  kakan käteeni ja muusasin sen veden alla, jolloin se hajosi hiutaleiksi. Kukaan ei huomannut mitään, koska kaikki puljasivat omia temppujaan vedessä, ja vesi oli näkymätöntä ja melkein mustaa.

Myöhempinä vuosina Loimijoki asetettiin siltä kohdin uimakieltoon useiksi vuosiksi. En tiedä, johtuiko se meikäläisen kakkakikareesta vai Forssasta asti tulleista tehtaan päästöistä ja viljavien savipeltojen ja taajamisen lannoitteista ja saasteista. Nyt uimala on perustettu uudelleen ja paikalla on hienot laiturit.

Kuvissa on siis tuo kakkauimala. Minä olen etualalla, sisko vieressä. Huomatkaa mutrut ilmeemme. Meitä nimittäin harmitti ja hävetti, kun isä komensi meidät uimaan ja sihtaili meitä laatikkokamerallaan noiden takana olevien tuttujen poikien naureskellessa ja ihmetellessä isän touhuja ja likkojen uimista.

(Valokuvat isäni ottamia, olen käsitellyt niitä hieman kuvankäsittelyohjelmalla.)

Housut ja Hotakainen

Kävin tavaratalossa ostamassa seitsemän paria alushousuja. Sain ostovirikkeen, kun luin lehdestä, että tietynmallisissa pikkuhousuissa pylly näyttää hyvältä. En ole nimittäin aikoihin ajatellut tätä puolta elämässäni. 

Ajattelin panostaa asiaan kerralla ja kunnolla. Tosin en löytänyt lehdestä katsomiani rypytetyllä ja pulleutta antavalla vakonauhalla varustettuja housuja, joissa pakarat erottuvat toisistaan kahden potkupallon lailla. Päädyin luomupuuvillahousuihin, virkistävin kuvioin. Odotellessani ryppynauhalla varustettuja vakohousuja saapuvaksi Pikkukaupungin valikoimiin voin tietysti panostaa pakaralihasten kuntoutukseen kuntosalilla. Minulla on tässä varmaan runsaasti parannettavaa, koska istun paljon. 

Asiasta toiseen, tänä tapahtumaköyhänä korona-aikana. Tavaratalon kassalla käteeni tarttui tyrkyllä oleva Kari Hotakaisen upo uusi Tarina. Hetken mielijohteesta siirsin sen ostoskoriini, housupakkausten päälle, vaikken ole tietääkseni mikään Hotakaisen fani. Nyt olen lukenut esittelyn ja tutustunut luetteloon Hotakaisen kaikista julkaistuista kirjoista. Alan olla viehtynyt Hotakaiseen. Voi olla, että perehdyn koko tuotantoon.

Kirjojen nimissä on nimittäin makupaloja. Kuulkaapas tätä! 

Harmittavat takaiskut, runoja 1982. Maltan tuskin odottaa, mitkä takaiskut ovat Hotakaista harmittavia. Niin harmittavia, että ne ovat houkuttaneet runoiluun.

Hot, runoja 1987. Tämän on oltava erikoisen kiihkeää sanailua. Mitenkähän se onnistuu Hotakaiselta, joka ei juuri kuumene pahassakaan paikassa?

Lastenkirja, lastenkirja 1990. Tätä odotan erityisellä innolla. Priit Pärnin kuvitus

Ritva, lasten kirja 1997. Tämä kirja sytyttti minut liekkeihin. Lasten kirja nimeltä Ritva! Rakastan jo nyt kirjaa. Aion lainata sen kirjastosta. 

Kalikkakasa, runoja 1997. Tässäkin reilusti kalikoita, ei mitään seetripuun katveita. 

Näytän hyvältä ilman paitaa, nuortenromaani 2000. Ohoh, no nyt löytyy suomipojan uhoa. 

Elämä ja muita juttuja, kirjoituskokoelma 2001. Tämä tokaisu on erityisen viehättävää laatua. Elämä on vain juttu, älkää ottako sitä vakavasti.

Huolimattomat, romaani 2006. Tässä mielikuvitus lähtee liitoon. Onko kyse ihmisistä, joita kukaan ei ole huolinut kumppanikseen tai työelämään? Tai minnekään?

Suoria ja töksähteleviä nimiä. Missä on kielikuvat,  verhoutuminen, salaperäisyys? Puut, kaikki heidän vihreytensä? Jos suru savuaisi? 

Tuntematta näiden kirjojen sisältöä sanon että ihanaa, Kari Hotakainen, ihanaa. Tykkään tämmöisestä kielestä. Ei krumeluureja, ei monimutkaisia kielikuvia, joita kriitikot availevat ja kirjoittavat uutta kirjallisuutta arvatessaan, mitä runoilija oikein tarkoitti. 

Hotakaisen muuhun kirjailijuuteen en ota kantaa, sillä Juoksuhaudantietä lukuunottamatta en muista lukeneeni hänen kirjojaan. Tämän Tarinan aion nyt lukea. Persoonanahan Kari Hotakainen on rauhallisen miellyttävä ja konstailematon, mutta nokkelan sutki ihminen ja televiojulkku.

Tämä ei siis ollut kirjoitus Kari Hotakaisen romaanista, tuotannosta tai runoista. Tämä oli tyhjää täynnä oleva juttu samalla kun kuuntelen poliitikkojen puhetta eduskunnasta toisella selaimella. Oppositio panee hallitusta nyt lujaa EU-tukipaketista. Tytti Tuppurainen huutaa kuin palosireeni. Oikeusministeri honottaa nasaalisti. Halla-aho on poistunut. Hjallis takeltelee. Pääministeri kehuu itseään.

Mitähän maailmasta tulisi, jos pantaisiin Suomen kirjailijat päättämään maan asioista? Hotakainen voisi olla työministeri. 

(Kuva Priit Pärn 1997)