26.11.2018

Lyhytpunttiset villahousut ja eksistentiaalinen tyhjyys

Talvi tuli Satakuntaan. Yhtäkkiä aamulla oli maa valkea ja harmaat savipellot peittyneet hohtavaan huntuun. Maa lumen tulla.

Lisäsin garderobiini villahousut ja pipon ja vaihdoin takin alle paksun palmikkopoolon. Tämä on sitä aikaa, jolloin ulosmenoa varten pukeutuminen kestää yhä kauemmin ja olo on pönäkämpi.

Siskokin toivoi joululahjaksi suomalaisia villahousuja, lyhytpunttisia. Saksasta ei saa, mutta suomalainen nainen tarvitsee sielläkin villahousunsa, vaikka siellä kukkivat edelleen ruusut ja terassilla tarkenee juoda iltaviininsä.

Jo kaksi Pikkukaupungin tavarataloa olen kiertänyt, mutta löytänyt vain olemattomia alushousuja ja fitnessihmisten merinovillaisia täyspitkiä villakalsonkeja. Missä ovat lyhytpunttiset suomalaiset täysvillahousut? Kysyn vaan. Eivätkö naiset muka käytä niitä enää?

Vastaus on tietysti: eivät käytä. Rajat näkyvät piukkojen leggingsien alta laihaltakin. Villahousut taitavat tehdä kuolemaa. Minun lapsuudessani kaikilla naisilla oli itsestäänselvästi ruskeat aitovillahousut vaaleanpunaisten punttialushousujen päällä.  Rakkotulehduksia oli vain vähän. Yksi ajanjakso naisvaatetuksen historiassa päättyy.

Liikutun muuten vieläkin, kun muistan Rauno Räsäsen muinoin blogissaan julkaisemaansa villahousupoikakertomusta. Kertomus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, joten siinä täytyy olla jotakin syvempääkin merkitystä.  - Mitä, sitä saatte te, arvoisat lukijat, tällä kertaa pohtia.

Otan nimittäin vapauden  - kun kysyäkään ei enää voi - julkaista mitä kunnioittavimmin ja kiitollisimmin  katkelman tuosta Raunon villahousupoikakirjoituksesta, lastusta, niin kuin hänellä oli tapana sanoa. En usko, että Rauno Räsänen pahastuisi. Voisin kuvitella hänen jopa pitävän ajatuksesta. Kas tässä:

 "Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.

Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.

Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.

Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).

Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.

Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.
Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.
Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.
Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).
Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.
Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti."

Muistan lapsuudestani samanlaisen hylkäyskokemuksen. Olin puhaltelemassa keittiön ikkunaan huurupilviä, jotka jäivät kylmän lasin pintaan. Piirtelin huurupilveen sormellani kaikenlaista, kirjaimia ja kuvioita,  katselin niitä ja höpöttelin itsekseni.

Olin niin keskittynyt puuhaani, etten huomannut, että äiti ja sisko olivat lähteneet jonnekin. Havahduin tyhjyyteen ja hiljaisuuteen ja pelästyin.  Aloin itkeä, pillitin kovasti ja pyyhin ikkunaa kyynelilläni, kun katsoin, näkyykö pihalla ketään. Olin samanlaisen eksistentiaalisen kauhun vallassa kuin Rauno kertomuksessaan.

Siinä missä Rauno lähti liikkeelle villahousuissaan, minä jähmetyin patsaaksi, ja koetin muuttua näkymättömäksi.  Yhtäkkiä rapuista kuului kolinaa ja ovi aukesi. Äiti ja sisko tulivat tohinalla muistaakseni puusylyksineen ja minä purkauduin huutamalla ja itkemällä, samalla tavalla voipuneena ja katkerana kuin villahousupoika.  Tunsin itseni petetyksi, ja jokin luottamus pitävään turvaan oli särkynyt.

Vielä joskus nykyäänkin saatan tuntea olemassaolon tyhjyyttä, kun ikkunan takana alkaa hämärä ja olen yksin. Voiko ihminen ylipäänsä välttää pohjattomia tyhjyydentuntoja milloinkaan? Asuuko ihmisessä ikiaikainen kauhu kaiken katoavuudesta ja äärettömästä tyhjyydestä, joka meitä ympäröi? Asuuko se ennen kaikkea herkissä ihmisissä, taiteilijoissa, kuten Saarikoskessa,  Leinossa, monessa muussa hienossa persoonassa?  Vai asuuko se lopulta meissä kaikissa, silloinkin kun olemme seurassa ja riemua suo rattoisa seura ja viini?

(Valokuva Iines 25.11.2018)

12.11.2018

Köyliön mies suivaantuu



Olipas kerran Volvo-mies, jolle peltipoliisi loimautti kirkkaan välähdyksen Köyliön ja Kokemäen välisellä tiellä.

- Prkele! närkästyi mies. Ketään oo tyässä tossa montussa!  Ei menny ko seittemän kilometriä yli! Stana. Kuka ny kolmeekymppiä ajaa hiljasella tiätyämaalla! Hvetti! Kaks ja puallitrasella niihhiljaa pääsekkään!

Eikä aikaakaan, kun posti kantoi miehen postilaatikkoon kirjallisen ilmoituksen nopeudenylityksestä Köyliön ja Kokemäen välisellä tietyömaalla, sataseitsemänkymmentä euroa. Mies oli juuri naulaamassa lisälautaa täysinäisen perunalaarin reunaan, kun vaimo tuli tohkeissaan lukemaan kirjettä.

- Valtion postia. Mitä sää Kalevi ny oot menny tekemään. Paas selittäin!  Täällä on jumalaton sakko ylinoppeuresta!

- Tätä mää en sulata, nymmennään käräjille! Se on joku järki löyryttävä tähänki sosialismiin! Ja määhän hiljensin heti sevvälläyksen jälkeen. Stanan tunarit.

Vaan eipä Satakunnan käräjäoikeus antanut armoa. Rikos mikä rikos, pykälien mukaan mennään köyliöläistenkin kohdalla, opetettiin miestä. Eipä mies tyytynyt tähän.

- Nymmennään hovviin. Tää katotaan loppuun asti. Ei ihmistä voi näin kohrella. Ko ei mittään vaaraa ollu, kettään ei näkyny missään. Mies potkaisi keinutuolin vauhtiin. -  Ja ei ollu ko seittämän yli.

Kävi kuitenkin niin, ettei Länsi-Suomen hovissakaan ymmärretty Volvo-miestä. Jatkokäsittelylupaa ei herunut. Mies ei lannistunut, vaan suivaantui entistä enemmän

- Se ovviälä korkein porras kattomati.

Oikeudenkäyntiasiamies opasti miestä, että eikö tulisi halvemmaksi maksaa sakko kuin kalliit oikeudenkäyntikulut viemällä päivänselvä juttu korkeimpaan oikeuteen. Häviö olisi varma.

- Tiärä häntä. Vuarelloppuun on aikaa hakkee valitusluppaa. Mää miätin. Mutta kyllä hullua on ko polliisi tällai kiusaa. Mää mittään oo tehny. Kukkaan ei vaarantunu.

Näin Köyliössä. Maailma on mallillaan, kun perunalaari on täynnä ja säännöt oikeita rikollisia varten. Ja sitähän emme sitten tiedä,  kuinka Köyliössä lopulta kävi.

(Uutinen IS 12.11.2018)

4.11.2018

Hukan suussa


Nyt näyttää hienolta. Iso paha vaalisusi on torjuttu! Se ei sieppaakaan vihreitä suuhunsa!

Nuoret vihreät naiset kutsuivat nimittäin setämiehen hätiin pelastamaan puoluetta. Eihän sitä nyt nuori tuntematon nainen, vaikka olisi tutkintoa setämiestäkin enemmän. Ja pätevyyttä riittävästi.

Lähes eläkeikäisen setämiehen valinta puolueen puheenjohtajaksi on  uhrautuva ja sympaattinen uroteko nuorilta kouluttautuneilta  naisilta, ja onhan se tietysti ainoa vaihtoehto päästä ohi vaalien. Paluu tulevaisuuteen! Pekka Haavisto, again here!

Puolue on muutenkin hienosti nykyaikaistunut vanhoista Koijärven aikaisista  luontoarvoistaan. Nyt eläinten tilalle ovat tulleet vähemmistöihmisten pelastustehtävät ja lennonjohtotoimet,  eettinen parempi anarkia ja cityrakentamisen lisääminen puistoihin ja viimeisiin metsiköihin. Lisäksi ilmastonmuutoksesta on nyt tullut ykkösprioriteetti. Jo yksin sillä pääsee varmaan yli vaalien, Pekka kyllä osaa oikeat puheet.

Olisi kiva äänestää taas vihreitä.  Täällä provinssissa on tosin pientä vajetta ehdokkaista. Viime vaaleissa oli peräti kaksi tyttöstä, kaverukset.  Toivossa on hyvä elää. Ellen löydä vihreää ehdokasta, olen hukan suussa.

(Valokuva Iines 2018)