27.10.2018

"Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni."

suomessa tulee niin pitkiä sanoja
että ne on ihan yöhön asti,
mutta minä olen retkussa ja lopullisesti tähän kieleen. 
kunpa minäkin olisin lihanleikkaaja,
saisi työtä mistä vain,
minä olen kiinni Suomen rahassa
koska olen kielessä kiinni,
miksi minun piti ruveta rakastamaan suomenkieltä,
sen rakkauden tähden olen jäänyt köyhäksi. 



Parissakin Helsingin Sanomien kielikeskustelussa on tunnettu huolta Suomen kansalliskielien häviämisestä. Suomen kielen lautakunta on nimittäin julkistanut  kannanoton, jossa se kysyy, haluammeko pitää kiinni kansalliskielistämme ja säilyttää ne. Vaihtoehtona olisi niistä luopuminen englannin kielen hyväksi.

Luopumista kielestä on jo tapahtunut, ja prosessi  etenee vähitellen, ei millään äkkinäisellä virallisella vaihdolla. Kielihän muuttuu luonnostaankin hitaasti, ja tätä muuttumista on tapana kutsua uudistumiseksi. Enää ei kuitenkaan puhuta uudistumisesta, vaan kansalliskielet ovat uhanalaisia ja vaarassa, kuten ilmasto.

Nyt jo Suomeen ajetaan voimalla englanninkielistä erillistä ylioppilastutkintoa, suomenkielisen rinnalle, vaikka meillä on lähes 20 kansainvälistä IB-lukiota jo tätä varten. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on ollut tässä puuhamiehenä. Sannin visio on saada Suomeen  kivaa kansainvälistä pöhinää.

Kriittinen lukija miettinee puolestaan sitä motiivia, että nyt ollaankin ehkä rakentamassa ohituskaistaa niille maahanmuuttajille, jotka eivät pärjää suomenkielisissä lukioissa.

Englantia ajetaan lautakunnan mukaan myös työelämään ja erikoisesti palvelualoille. Helsingistä löytyy jo liikkeitä, joissa palvellaan ja tarjoillaan vain englanniksi. Kriittinen lukija näkee mielessään, miten ei itse suostuisi puhumaan englantia tilanteessa, vaan kävelisi ulos ja veisi rahansa muualle. Sanoisi sitä ennen pari valittua sanaa, suomeksi.

Uskon lautakunnan maalaamiin uhkakuviin. Nyt jo Suomessa on paljon asiastaan itsevarmoja umpiluita, jotka kirjoittavat tällaista tekstiä:

Järkyttävää roskaa [Suomen kielen käyttö]. Englanti on tieteen kieli ja siksi sillä tulee opettaa myös jatkossa ja vielä enemmän. Tälläinen nationalistinen kansalaisvaltioajattelu omine kielineen on muutenkin niin kulunutta. Tärkeintä on hyvä kommunikaatio globaalisti ja siihen englanti on tehokkain.

Tai tällaista:

Kieli on ennenkaikkea kielioppi, sitä miten kieltä käytetään. Se minkälaisia sanoja käytetään on toissijaista. Jos otetaan    lainasanoja muistakielistä niin se pitää kielen elossa.

Tämän näkemyksen edustajan lyhyessä kommentissa on viisi alkeellista kielioppivirhettä, vaikka hän väittää,  että kieli on kielioppi. Miten mahtaa englannin kieli sujua, kun äidinkieli on vieraankin kielen oppimisen perusta?

Suomen kielen lautakunta pyytääkin valtiovaltaa ryhtymään pikaisiin toimiin kielipoliittisen ohjelman luomiseksi kansalliskielten säilyttämistä varten. Useimmissa muissa Euroopan maissahan tällainen kansallinen kieliohjelma jo on, Suomi on poikkeus. 

On käynyt ilmi sellainen asianhaara, että keskustelua kansalliskielistä on tietoisesti vältelty, koska aihetta on pidetty arkana. Ihmiset eivät uskalla puhua mistään kansallisesta tai isänmaallisesta, koska heti leimataan persuksi tai rasistiksi.

En ole kyllä koskaan havainnut, että persut olisivat kiinnostuneita ylipäänsä mistään syvemmistä kieliasioista. Toki tietyllä tasolla oma kielikin kuuluu heidän ideologiaansa, mutta kielihän on kaikkien suomalaisten talo ja ikkuna - viittaan Saarikoskeen.

(Runositaatti ja otsikko Pentti Saarikoski)

19.10.2018

Ajatusten hautausmaalla



Joskus tuntuu siltä, että sanalla ajatushautomo tarkoitetaankin ajatusten hautausmaata. 

Lähtekäämme liikkeelle siitä, että Hanna Huumonen,  ihmisoikeusaktivisti,  onnistui lopettamaan veemäisen lehden rahantulon, kuten iloksemme olemme saaneet Helsingin Sanomista lukea. Sulka Hannan hattuun!

Vaan nyt on Hannalla tosi kovat piipussa. Nimittäin juuri kun luultiin, että sukupuolista ja sukupuolittamisesta on päästy eroon, vaatiikin tämä feministi, että sukupuoli tulee lisätä rikoslakiin viharikosten koventamisperusteeksi. Eli käytännössä miehet eivät enää saisi  äkseerata naisia tai naisoletettuja. Vai miten se raja tulisi vetää? 

Näin päästäisiin misogyniasta, naisvihasta, vakuuttaa Huumonen ja käyttää  feministisen ajatushautomo Hatun ajatusta siitä, että  naisiin ja naisoletettuihin kohdistuva sukupuolittunut verkkoviha jää usein tutkimatta, koska sukupuoli ei ole rikoslain mukainen koventamisperuste. (Miehiin ja miesoletettuihin kohdistunutta verkkovihaako sitten tutkitaan - jään tyhmyyksissäni miettimään.)

Kieltämättä verkko puhdistuisi joiltain osin, jos Huumosen ja ajatushautomo Hatun ehdotus laiksi pantaisiin toteen. Pitäisiköhän kannattaa? Olisihan se naisenkin hienoa surffailla siistissä ja harmittomassa verkossa. Ja Metoo siellä takaporttina tuo lisäturvaa meille naisoletetuille. Ihanaa.

Kun Hanna Huumonen haluaa korostaa sukupuolten eroja, toimittaja Sanna Ukkola taas haluaa häivyttää eroja hieman samantyyppisessä asiassa, eräässä vähemmistökysymyksessä. 

Ukkola on jäänyt miettimään, kuinka kaukana onkaan Suomi, jossa ihmisiä ei karsinoitaisi ihonvärin perusteella. Ei edes positiivisessa kontekstissa – nimittäin eräänlaista rasismia sekin on: ylistämällä alistamista, jalustalle nostamista pelkän etnisyyden takia.

Twitterissä hyvesignaloiva porukka kutsuu maahanmuuttajia “rodullistetuiksi”, “tummiksi tytöiksi”, rasismin uhreiksi ja toiseutetuiksi – ja ratsastaa villisti heidän uhristatuksellaan. Miksi emme kutsuisi heitä suomalaisiksi, kysyy Ukkola.

Tätä Ukkolan ajatusta en heittäisi ajatusten hautausmaalle! Kannatan lämpimästi tänne asettuneiden ihonvärin unohtamista ja suomalaiseksi nimittämistä. Jos taustaväriä erikoistapauksessa tarvitaan, voi kansalaisuuden ilmaista käyttämällä kansallisuutta alkuosana: somaliansuomalainen. Siinä on pahaa ja leimaavaa vain sille, jolla on omien korvien välissä rasismia.

(Päivitetty klo 18.05)

11.10.2018

Tummakulmainen kirjastonhoitaja ja kirjastohäpeä II

Taas se kävi, nimittäin kirjaston kirjan tai muun omaisuuden tuhoaminen. Se on onnistunut minulta aika usein, jos vertaa siihen, etten ole onnistunut koskaan pilaamaan ainuttakaan omaa tai entisen kouluni kirjaa. 

Ensimmäisen kirjan tosin tuhosi koira, joka oli ristitty tasavallan presidentin mukaan. Kirja oli Koiranomistajan opas, ja koira järsi siitä selkämyksen tunnistamattomiin. Tähän tapaukseen kirjastossa suhtauduttiin ystävällisesti. Kirjastonhoitaja nauroi huvittuneempana kuin minä. Muistaakseni tapauksesta ei ollut seuraamuksia. Toinhan piristystä hiljaisen työpaikan äänettömyyteen. 


Toinen tapaus oli vakavampi. Kyseessä oli cd-levy, josta pilautui Beethovenin viides. Tästä tapauksesta olen kertonut ennenkin, samoin kolmannestakin,  mutta uusille lukijoille tiedoksi, että levyn päälle kaatui hieman kuivaa valkoviiniä. Pyyhin sen huolellisesti pois ja luulin, että asia on kunnossa. Vaan ei ollut. Palautus sinänsä onnistui hienosti, mutta yhtäkkiä tummakulmainen kirjastonhoitaja - myös ylähuulessa oli selvää kasvua - hyökkäsi luokseni kirhahyllyrivien väliin ja sanoi uhkaavasti, että levy ei soi enää. Lopun arvaatte. Minä punaisena esiinpoimittuna kirjaston uumenista ja rahapussi esille. Tästä lähtien olen pelännyt tummakulmaa ja vältellyt mahdollisuuksien mukaan. Vielä hän ei ole eläkkeellä, sillä näin hänet tiskin takana tänä syksynä.


Kolmas tapaus oli dramaattisin, sillä siihen liittyi kissan sytyttämä tulipalo. Kissan häntä nimittäin paloi yhtäkkiä soihtuna sihisten ja käryten. Kissa seisoskeli suurin viattomin silmin piirongin päällä, palavan kynttilän vieressä,  eikä ollut moksiskaan, häntä ilotulitusrakettina leiskuen pystyssä.  Sammutin palon paljain käsin, tarttumalla häntään refleksinomaisesti. Kitkerä katku jäi pitkäksi aikaa. Ja pöydällä ollut kirjaston kirja mustui alkusivuiltaan. Kyseessä oli Essi Kummun Karhun kuolema,  erinomaisen hyvä teos. Tässä menettelin niin, että lepytelläkseni tummakulmaa  hain kirjakaupasta uuden teoksen valmiiksi ja vein sen kirjastoon. 


Tuorein tapaus sattui eilisiltana, klassinen pilaamistapaus. Minulla oli korkeajalkainen punaviinilasi nojatuolin vieressä pikkupöydällä lämmittämässä pimeää syysiltaa, ankaran kuntosalitreenin jälkeen. Ojensin kättäni ottaakseni nautinnollisen siemauksen, vaan tönäisinkin lasin kumoon. Sisältö valui alas punaiselle paksulle villamatolle.  Ei kun piironkia syrjään ja mattoa rullalle. Ja olihan siinä tietysti se S. K. Tremaynen psykologinen trillerikin, Ennen kuolemaani.  Jännä kuin mikä, mutta ei  klassikko, jonka tuhoutuminen tuntuisi raiskaukselta. Ihmisen aivoille tekee hyvää lukea myös juonellisia trillereitä. Kirjan sivujen reunoihin tuli punainen valumaraidoitus. Ei sitä kahviksikaan voi väittää. Ellei sitten kaada kupillista kahvia siihen päälle. 


Kirjastohäpeä on nähtävästi on alituinen uhkani, avattuja kirjaston kirjoja kun on aina siellä sun täällä. Voin senkin vannoa, että juomatapani ovat vähäiset ja siistit, mutta ei minunkaan suuni tuohesta ole enkä ole absolutisti, olen nautinnoista pitävä tyypillinen härkäihminen. 


Hieman mietin nyt, pitäisikö ostaa valmiiksi uusi kirja, jotta voisin sanoa vain, että siihen kaatui jotain, tai että se putosi Kokemäenjokeen. 


Olisiko teillä, hyvät lukijat ehdotuksia, miten hoitaa häpeällinen tilanne. Mikäli tummakulmainen huulipartanainen osuu kirjaston tiskin taakse, olen kadotettu sielu. Sitäkin varatoimenpidettä mietin, että pidän kirjaa varalla laukussa, enkä palauta, jos tummakulma on vuorossa. Jos vastassa on se nuori vaalea harjoittelija, palautan rehellisesti ja voin jopa sanoa, että kaatui tilkka punaviiniä. Mustaviinimarjamehu ei varmaan mene lävitse.


(Maalaus: Frida Kahlo maalasi itselleen kevyet viikset.)


(Kirjastohäpeä I)

2.10.2018

Suomeen VAI Kuoleen?



Voin hyvin kuvitella pienten kirkasotsien intoa, kun he saavat tehtäväkseen laatia  yhteiskunnallisen ja kantaaottavan julisteen.

Kyseessä on perustehtävä, vaikuttamaan pyrkivän viestinnän harjoitus. Oppilaita varmaan on innostanut se, että työt tultaisiin asettemaan näytteille kaupungin tiloihin. 

Kantaaottaville tuotoksille on ominaista vastakkainasettelu: on kaksi näkemystä, joista tuotoksen tekijä pitää toista parempana. Näin tässä tamperelaislasten tekemässsä julisteessa juuri on tehtykin. Oppilaat ovat sisäistäneet työn perustavoitteen kiitettävästi. Tästä lankeaa kiitos opettajalle, hänen on täytynyt pohjustaa projekti hyvin antamalla teoriatietoa viestinnän lajityypistä.

Vaikuttavan tuotoksen laadinnassa on kuitenkin muitakin huomioon otettavia seikkoja kuin vastakkainasettelu. Mielipiteen ilmaisun tulee pysyä tosiasioissa, mutta tekijä valitsee faktat sen mukaan, miten ne tukevat hänen mielipidettään. Sopimattomat faktat tulisi unohtaa. 

Tässä julisteessa on kaksi mahdollista tosiasiaa. 1. Kannattavatko Pekka Haavisto ja Sauli Niinistö automaattista kumiveneellä saapuvien turvapaikanhakijoiden ottoa, ja 2. kannattavatko Jussi Halla-aho ja Laura Huhtasaari näiden tulijoiden kuolemaa turvapaikan sijaan. 

Itselläni ei ole tietoa siitä, onko oppilaiden esittämä vastakkainasettelu edes kuviteltavissa, mutta minusta molemmat esitetyt kannat sopii kyseenalaistaa. Vaikkapa Niinistön sijainti julisteen kartalla voisi olla muuallakin kuin äärilaidalla. 

Jäänkin miettimään onko oppilaiden työssä liian raju ja epätosi vastakkainasettelu -  elämä ja kuolema, ja nimetyt henkilöt kummassakin leirissä. Maalitettuina, niin kuin nykyään sanotaan.

Jos nimittäin kärjistää liikaa ja tukee epätoteen, ei-faktaan, uskottavuus kärsii helposti. Tämä tulisi olla oppilaidenkin tiedossa etukäteen.

Oletan, että koulussa tästä on käyty oppilaiden kanssa perusteellinen jälkikeskustelu töitten teon jälkeen, ja työt on kritisoitu luokan kesken muutenkin kuin kehumalla. Opettajan tehtävä on antaa rehellinen palaute työstä, ja jos rehellinen palaute on annettu, kaikki on ok. Oppilaiden työt ovat heidän ajatuksiaan ja mielipiteitään, ja tästä ei ole kahta sanaa sanottavana.

Ellei palautekeskustelua ole käyty, opetustavoite on jäänyt vajaaksi ja oppilaat ovat jääneet puolitiehen vaille kokonaisnäkemystä ja sitä, mitä vaikuttava viestintä parhaimmillaan on. Nyt näyttää siltä, että jotakin on jäänyt puolitiehen, kun työstä on noussut valtava kohu Huhtasaaren julkaistua kuvan ja oman palautteensa Instagramissa. Tällä hetkellä  Huhtasaarta pidetään syyllisenä, joka on maalittanut viattomat oppilaat. Mene tiedä! 

Plussana oppilaille antaisin julisteen otsikon kuoleen-sanan ison alkukirjaimen. Se on hyvä ja leikillisen keventävä oivallus. Iso kirjain tekee kuoleen-sanasta paikannimen, substantiivin ja rinnastuu näin hienosti Suomeen. Opettajan kanssa voisin mieluusti  keskustella.

(Valokuva  leikattuna Helsingin Sanomista 1.10.2018)