Pääsöpiletti elämän kemuihin

Sain pääsöpiletit Janne Reinikaisen ohjaamaan uhmakkaaksi ja röyhkeäksi mainittuun Nummisuutarit-esitykseen Kansallisteatteriin! Hurraa, juuri tätä tarvitsen, uutta näkemystä mistä vaan! Teatterisovituksessa Eskosta on tehty Persu-Esko, joka syrjäytyy ja surmaa ja riehuu Suomen lipun kanssa.

Yhteiskunnassa hilluviin maailmanselittäjiin olen umpikyllästynyt. Aamutelevisioon oli kutsuttu ammattiymmärtäjä Tommy Hellsten selittämään sitä sun tätä, arvaatte, mitä. Aloitettiin Nokian eksjohtajan Jorma Ollilan luoman, ja nyt julkisuuteen putkahtaneen  aggressiivisen ilmapiirin maininnalla, ja Hellsten saikin kasvonsa syvästi pahoitteleviin masentuneisiin kurttuihin. Oltiin kuitenkin hienotunteisia kunnioitettua johtajaa kohtaan, ja nimiä ei mainittu. Kyllä, valitettavaa on, pelon ilmapiiri ei johda hyvään tulokseen.

Siitä jatkettiin sitten kysymyksellä: mitä tehdän maahanmuuttajavihan kanssa, kun niitä kukluxklaanejakin Suomessa on - viittaus  pahvitötteröön Lahden torilla. Todettiin tässäkin, että pelko se on syy kaikkeen vihaan. Omaa pelkoa tulee käsitellä, niin kaikki muuttuu hyväksi ja viha väistyy. Näin helppoa se siis on.

Vaan helvetillinen metelinnosto yhden lippua kantaneen pahvipään performanssista.  Ja taisiko siellä pari papattiakin possahtaa muutaman persupirjon toimesta. Näistä sitten saatiin materiaalia maailmalle levinneisiin viha- ja kukluxklaanikuviin. Ja kolumnit ja televisio täyttyvät huolestuneista kirjoituksista, että mitä tehdä sille kauhealle vihalle. Miten olla kuin eleä, kun ahistaa? Että eikö nyt muisteta Suomen sotalapsia ja evakkoja?

Ja medialla on hauskaa. Tulee ilmaista materiaalia, josta laatia klikkipornoa ja tv-studiooon jättikeskusteluita, joissa on hirveästi porukkaa, hirveästi eri kantoja ja joissa kaikki huutavat toistensa suuhun ja joista ei jää mitään käteen. Miten sitä kaipaakaan hiljaisuutta ja yhden ihmisen rauhallista puhetta, jota toimittajat eivät sotke välihuudoillaan. Jota ei häiritse alapalkissa vyöryvä alati vaihtuva tviittitulva. Kiitos pääministerin puheesta! Lisää puheita studioon, jonne ei päästetä toimittajia eikä yhtään maahanmuuttajaa eikä yhtään persua eikä ketään nikottelemaan. Katsojan ajatuskykyyn voi luottaa.

*

Sain myös uutukaiskirjan,  Sofi Oksasen Norman. Vaan näitten maineikkaitten kirjojen markkinointikin väsyttää. Sofi Oksanen joka kanavalla kertomassa totuutta teoksestaan, etukäteen. Eilen, tänään, huomenna. Ja Finlandia-palkinnon aikoihin. Ja kirjamessuilla. Kirjailijaparat.

Yksi ystäväni on päättänyt, että hän  kuolee ennen Turun kirjamessuja. Hänellä olisi siellä esiintyminen, eikä hän ole menossa sinne. Hän on laihtunut lyhyessä ajassa kaksikymmentä kiloa. Kaikki alkoi ehkä siitä, kun hänen hyvä ystävänsä kuoli haimasyöpään. Nyt hänellä on vuoroin vatsasyöpä, vuoroin leukemia, tai jokin vakava syndrooma, esimerkiksi Sjögrenin syndrooma. Hän on teettänyt erilaisia lääketieteellisiä kokeita omalla rahallaan, suolet ja vatsa on tähystetty jokaisesta reiästä, ei vikaa, kaikki on kunnossa, mitä nyt jotakin häikkää veressä, joka sekin on tutkittu monen pullon verran. Ei edes lihasreumaa, jota sitäkin hän epäili kun teekuppi ei pysynyt kädessä. Ei, tuskin hän näkee oman kirjansakaan julkistusta. Vaan johan  tässä tulikin elettyä, ja aika jumalattomasti vielä. Toinen ystävä taas, samanikäinen, hyvin huonossa kunnossa, otti ja lähti iloisesti reissuun, katsomaan maailmaa, vaikkei juuri kävelemään pääse. - Maailma on omituinen paikka. En tiedä minäkään, kuinka pitäisi olla ja elää. Kunhan lipuu vain päivien saatossa.

Ketunhäntä kainalossa?

Viestinnän ammattilaiset ja politiikan asiantuntijat ovat kiirehtineet arvioimaan pääministeri Sipilän puhetta tuoreeltaan.

Mikäs siinä. Odotetunlaisia arvioita kuivasta mutta selkeästä insinööriviestinnästä sieltä on tullutkin. Vaan miksi insinöörismies ei puhuisi kuin insinööri? Ei kai se nyt mikään pointti ole. Lisäksi kenet tahansa suomalaisen poliitikon saa kiinni puheviestinnän  koko virhekirjosta, jos niin haluaa. Itse voisin luetella samantien, mitkä heikkoudet kiusasivat oppositiopoliitikkojen puheviestintää, kun heitä haastateltiin puheen päätteeksi. Ville Niinistö ja Antti Lindtman puhuivat kuin Meksikon pikajuna ja meinasivat etukenossaan tulla housuistaan ulos.

Itse olisin vähintään säikähtänyt, jos Sipilä olisi puhunut ilmeikkäästi kuin Marthin Luther King tai amerikkalainen Hyde Park -puhuja, intoa, nyrkinheristystä ja harkittuja taukoja ja painotuksia käyttäen. Ketunhäntäkö sillä on kainalossa?

Luulen, että tämä puhe upposi perisuomalaiseen mielenmaisemaan, jos sinne nyt jokin yleensä uppoaa.  Puhuja oli enimmäkseen oma hieman monotoninen itsensä, luojan kiitos. Vierassanat - harvat - putkahtivat automaattisesti kera suomalaisen selityksen, siitä erityiskiitos. Poliittista jargonia ja käsitteellisiä lause- ja sanarakenteita vältettiin, vähäistäkään kuulijaa ei pyritty hämäämään ainakaan kielen keinoin. Väljä rakenne oli puhutun viestinnän omainen, jossa asioihin jopa palataan.

Hyvin erikoista oli, että pääministerin puhe tuomittiin etukäteen mediassa varsin korkeiltakin paikoilta. Lehtien politiikan toimituksen esimiehet kirjoittivat asiasta kolumneissaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Eniten tunnuttiin paheksuttavan sitä seikkaa, että toimittajia ja opposiotiota ei päästetä tilaisuuteen mukaan tenttaamaan puhujaa. Luojan kiitos, ettei päästetty! Ei puheesta ole ketään tapana tentata viestinnän lakienkaan mukaan. Puhe on puhe ja sen itsenäisyyttä kunnioitettakoon. Oppositiolla ja toimittajilla on ollut vapaus  kertoa näkemyksiään mediassa tätä ennen ja kyllä ne sen ovatkin tehneet. Lisäksi Yle oli järjestänyt keskustelutilaisuuden oppositiolle studioon puheen jälkeen.

Lehdet ovat sitä paitsi itse asettaneet useisiin omiin uutisjuttuihinsa sensuurin ja  kommentointikiellon, ja nyt vaadittiin lehdistölle itselleen vapaata keskustelumahdollisuutta puhetilaisuudessa. Puhetta seuraava tenttaus olisi ollut katsojalle lähinnä piinaava. Yksi puhuja altavastaajana ja kymmeniä toimittajia hyökkäämässä päälle.

Minusta tuntuu, että lukuisilla arvioijilla on ketunhäntä kainalossa. Puhe on helppo lytätä, jos on nykyisen eduskunnan ja hallituksen kokoonpanoa vastaan, kuten näinä aikoina tavataan olla. Kaikesta löytää huonoja kohtia, kun niitä tikulla etsii.

Pullonkerääjä

Kun juopot heittävät pullonsa, iskevät kerääjät. He elävät siitä kurjuudesta joka pudottaa pullon kädestään heti kun se on tyhjä. He ovat kunnon ihmisiä niin kuin useimmat roskalaatikon penkojatkin. Tarkasti perillä säädystään ja siitä rajasta alapuolellaan jota eivät riko. Useimmat ovat eläkkeellä joka ei riitä elämiseen. Lisäksi on vierailevia taiteilijoita joilla on ilmennyt satunnaisia tarpeita. (Jouko Turkka, Aiheita)

Olipas kerran pullonkerääjä. Hän on myöhään kotoaan erkaantunut aikamiespoika,  äitinsä sydämen syrjimmäinen, isänsä ikuinen häpeä.

- Kun pitsalähettiläänäkään ei menesty, huokaa äiti. - Ei viikkoakaan.

Oli tullut pian palautetta pitsapaikasta, että ei me voida pitää, on niin kummallinen. Kulkee portaisiin pyykkinarujen alta ja hivelee ihmisten pyykkejä, kiertää tamppaustelineen ympäri kumarrellen. Ihmiset haluavat pitsansa nopeasti, ei niillä ole aikaa odottaa, että se tuodaan tanssien ja mutkitellen.

 - Mene pulloja keräämään, ärähtää kotona isä, tarkka mies. - Muuan mies keräsi pulloilla miljoonan. Olisit hyödyksi.

Poika ostaakin pyörälaukun, semmoisen setin, jossa tarakan molemmin puolin on pussimainen laukku. Tästä lähtien hänen nähdään palaavan aamuvarhaisella kassit pullottaen kotiin, kesät, talvet. Mieheen tottuu pian koko kaupunki, niin että kun näkee maassa pullon tai tölkin, ajattelee pullonkerääjää.

Vaan sitten tulee aika, jolloin yksi ja toinen huomaaa, ettei ole enää pullonkerääjää. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Muuan kertoo nähneensä pullonkerääjän näköisen miehen, mutta oliko se se, kun se oli kaljuuntunut päälaelta, lihonut ja kasvattanut parran. Ruvennut istumaan marketin penkillä katsomassa ihmisiä.

- Koskas meiltä katosivat pullonkerääjät, kysyy muuan rouva.
- Silloin kun tuli tölkit, lohkaisee tietävä.
- Ei ne enää kerää, kun ansiot pienentää sossuntukia, hekotteli kolmas. - Se tienas varmaan miljoonan niillä pulloillaan ja muutti Portukaliin tanssinopettajaks.
- Nii, eikös Ressu Retfortin vaimollakin ole nuari rakastaja, kuupalainen tanssinopettaja.

Ja sitä rataa kulkee puhe markettien hedelmäpeliosastolla. Ja siinä penkillä istuu se pullonkerääjä, jota kukaan ei enää tunne, niin muuttunut mies se on. Se pullonkeruu oli nimittäin mennyt liikaa veriin, tullut himoksi, ja kaikki mikä oli himoa, on syntiä, sanoo äiti. Jumalatonta menoa. Mies oli alkanut oikoa littanaksi menneitä tölkkejä ja oli tullut kotiin monen päivän päästä kädet verillä, taskut ja rintapielet täynnä litistettyjä tölkkejä kuin sotilaalla mitaleja. Oli siitä sitten nopeasti  muuttanut omilleen, tai kunta sille oli osoittanut vajakkiasunnon, kuten isä sanoo. Pullolaukut oli otettu pois ja sanottu, että ei enää tarvi, kyllä isänmaa poikansa elättää. Ja niin mies istuu kuin syöttöpossu marketin penkillä katselemassa kun kansaa valuu käytävillä edestakaisin. Ehkä hän valitsee mielessään ihmisosumia laukkuihinsa. Tuota en ota, tuon otan ja tuon ja tuo ei kelpaa...

(Maalaus George Seurat)


PS Einesbaariin on tulossa viikolla 38 Rikun alustus Jouko Turkan Aiheista. Kirja on melkoinen lukukokemus! Se inspiroi meikäläistä tarinaan, tositarinaan.

PS2 Tässä ei ole tarkoitus keskustella kirjasta kuin viitteellisin maininnoin korkeintaan! Muuten sana on vapaa.

Tämän jälkeen siirryn lifestylepostauksiin

Joskus vuonna 1933-34  venäläinen runoilija Osip Mandelštam lausui pienessä ystäväpiirissä runonsa Stalinista. Runossa Kremlin vuoristolaisella, diktaattorilla, on viikset kuin torakalla ja sormet kuin lihavat madot. Muutenkin runo on terävä ja kriittinen analyysi hallitsijasta ja stalinismista.

Elämme, emme tunne maatamme jalkojemme alla 

puheemme ei kymmentä askelta kanna,

missä puhe puolen sanan verran maistaa

siellä muistetaan Kremlin vuoristolaista.

Hänen paksut sormensa ovat kuin madot rasvaiset

ja sanansa faktiset kuin puudan punnukset.

Torakanviiksinen nauru viiltää

ja saappaittensa varret kiiltää.

On ohutkaulaista johtajaa ympärillä

hän palveluita teettää puoli-ihmisillä.

Kuka vinkuu, kuka naukuu, kuka nyyhkii,

hän yksin komentaa ja nenät pyyhkii. 

Kuin hevosenkengän takoo ukaasin toisen perään -

kenelle nivusiin, kelle otsaan, kenelle silmäterään.

Herkkua kaikki tappaminen hänestä on

ja osseetin rinta on taipumaton.

Kun Mandelštam luki runonsa, ensimmäisen säkeistön loppu oli erilainen kuin ylläolevassa suomennoksessa. Kaksi viimeistä riviä olivat nimittäin muodossa: "Kuulemme vain Kremlin vuoristolaista, murhaajaa ja talonpojan teurastajaa."  

Runo kulkeutui nopeasti Stalinin käsiin jonkun "ystävän" saattelemana, ja Mandelštamin päivät olivat luetut. Hän joutui vallitsevan poliittisen trendin vastaisesta runoudestaan kaksikin kertaa eri vankileireille ja lopulta kuoli siellä. Vainottunakin Mandelštamin sanat vielä juoksivat:

Veit kaikki meret ja kaiken tilan.

Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.

Mitä siitä hyödyit? Et mitään.

Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

Tämä runo on  sykkinyt alitajunnassani monta päivää, kun olen suunnitellut uutta blogikirjoitusta. Kirjoitan usein yhteiskunnallisista kysymyksistä ja mieluusti vinosta näkökulmasta. Tällainen on käymässä vaaralliseksi.

Useat tahot vaativat  poliisia ja palokuntaa hätiin, keskustelun lieskat lyövät leireissä korkeina. Liekit tahdotaan sammuttaa ja ylilyönnit suitsia, etenkin sellaiset, jotka eivät ole punavihreän maailmankuvan mukaisia. Lehtien keskusteluja on suljettu ja kommenttien sensuuri on kiristynyt, blogeissa on käyty varovaisemmiksi. 

Milloin totalitarismi - vai mitä tämä hiljentäminen on -  tulikaan meille? Onko se hiipinyt hiljaa vai ollut aina, vai nyt kun vaaleissa kävi kuten kävi, piru on päässyt irti?  Ehdotan edelleen sitä, mitä ennenkin: vaihdetaan äänestäjät, tai kielletään äänioikeus ainakin peräkamaritasolta, ehkä myös amisosastolta. Junttitestit voisi ottaa käyttöön somessa ja kaikki anonyymit voitaisiin tappaa ja heittää rovioon: vain omalla ristimänimellä saa kommentoida. Taso paranee välittömästi!

Olen tähän asti ollut punavihreä ja hieman enemmän punainen - olen ehkä edelleen, mutta tällainen suitsinta ahdistaa ja rajoittaa minunkin ilmaisuani. Se uhkaa salvata  kirjoitushalun yhtä lopullisesti kuin  Stalinin ukaasit.  Haluan edelleen kysyä myös  tyhmiä kysymyksiä. En nimittäin tiedä niihin vastausta. 

(Ensimmäisen runon suom. Erkki Peuranen, toisen Risto Ahti)