28.4.2018

Antakaa lehmän olla lehmä!




Luin lehdestä tyttövauvasta, jolle haluttiin antaa nimi Ammu, suvussa vaikuttaneen  läänintaiteilijaesiäidin mukaan. Lapsi ehdittiin jo kastaa, mutta maistraatti ei hyväksynytkään nimeä. Vanhemmat ovat nyt viemässä asiaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Vanhempien nimenantoperusteet ovat hyvät - tunnettu esiäiti, joka itsekin rakasti nimeään. Vaan niin  ovat maistraatinkin. On päivänselvää, että lapsi saisi monessa tilanteessa ikävää huomiota osakseen lehmännimestään ja negatiivisen verbin imperatiivimuodosta. On eri asia olla aikuinen Ammu, arvostettu taiteilija, kuin lapsi-Ammu julmien lasten keskellä.

Eikö lapselle olla asettamassa kohtuuttoman raskasta taakkaa? Kantaa jo eläneen aikuisen ihmisen harvinaista nimeä ja  vanhempien omaa ihannetta omilla harteillaan? Miksi hän ei saisi aloittaa puhtaalta pöydältä, olla oma itsensä, irrallaan vanhempien mieltymyksistä ja maailmankuvasta? Kenties hän ajatteleekin varttuessaan eri tavalla kuin vanhemmat? Eipä olisi ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta.

Toinen asia, joka tänään mietitytti, oli Yleisradion päätös hyllyttää suosittu lastenohjelma Herra Heinämäki, jota esittää mm. Heikki Salo Lato-orkestereineen. Perusteluna ohjelmakiellolle on se, että on rasistista esittää intiaania kantamalla päässään sulkapäähinettä. Hahmo on 20 vuotta vanha, ja pyörinyt kauan Ylen kanavilla. Nyt muuan henkilö pohjoisesta on suivaantunut lasten rakastamaan hahmoon, jota pitää rasistisena ja on kirjoittanut asiasta Twitteriin, josta Yle toiveeseen tarttui.. 


Kummallista. Olen luullut että rasismia ovat pahat ja virheelliset ajatukset ja oletukset etnisesti erilaisista ihmisistä. En ole tiennyt, että pelkkä päähineen käyttö onkin rasismia, ellei päähinettä kanna syntyperäinen intiaani. Samahan pätee saamenpukuunkin. Aina oppii uutta, näin vanhemmitenkin. 

Mietin myös sitä, että minulla on peltotöitä varten kesämökin naulakossa lippis, jossa on iso sulkalogo, intiaaninsulkalogo. Vieläköhän sen uskaltaa panna päähänsä? 

(Maalaus täältä.)

21.4.2018

Edelleenkään vähemmistöjä ei pidä suvaita



Pidin Tuomas Enbuskesta vielä vuonna 2008, jolloin hän  oli vilpitön ja aito ajatusradikaali. Viittaan tässä yhteydessä Ylen silloiseen ohjelmaan Epäkorrektia, jonka eräässä jaksossa Enbusken väittämä oli, että vähemmistöjä ei pidä suvaita. Kyllä juuri, ei pidä suvaita. Nykyään Enbusken mukaan tulee ilman muuta  suvaita, että näin se muuntuu raikkainkin mieli.

Olin itsekin jo kymmenisen vuotta sitten ajatellut,  ja ajattelen edelleenkin, että miksei esimerkiksi romaneihin tai maahanmuuttajiin voitaisi suhtautua yksilöinä eikä ryhmänä, jota pitää erikseen suvaita. Yksilöinä kukin heistä vastaisi henkilökohtaisella panoksellaan suomalaisen yhteiskunnan jäsenyydestä,  eikä vetäisi hairahtuessaan koko heimon päälle suomalaisten vihoja.

Tämä edellyttää tietenkin, että heiltä vaadittaisiin samaa kuin kantasuomalaisilta, eli lainkuuliaisuutta ilman uskonnon tai perinteen sallimia erivapauksia, yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon tunnustamista myös hulluille, homoille, naisille ja lapsille. Eläimille tuntevan olennon arvo ilman yhdenkään elävän kurkun avaamista.

Miksi vähemmistöjä sitten ei pidä suvaita? Oikeasti. Siis tietysti siksi, että kyseisen verbin toiminta suuntautuu aina ylhäältä alas, omaa nenänvartta pitkin kohti alempana olevaa vähemmistöryhmää, joka on massaa suvaitsijalle. Ihminen ei erikseen suvaitse mitään, mikä on tasavertainen hänen kanssaan tai ehkä jopa parempi kuin hän. Suvaitseminen asettaa aina  oman  itsen korkeammalle kuin "suvaitun".

- Meniköhän tämä nyt perille? Eikö se riitä, että ollaan kuin ei oltaisikaan, ilman vieraskoreutta tai paapomista, kuin ihminen ihmiselle. Ilman oman taivasosuuden keräämistä tai hyvyyden rummuttamista toreilla ja turuilla, somessa. Mikä tässä nyt niin kummallista on? Asiat voisivat oikeasti olla yksinkertaisia ja selkeitä, mutta ne tehdään monimutkaisiksi.

On siis todella suuri ja mahtava harmi, että Tuomas Enbuske ei enää esitä tällaisia raikkaita ja eettisesti humaaneja ajatuksia, vaan lyöttäytyy yhteen myötäilijöiden, massa-ajattelijoiden ja jopa Harkimon ja Jungnerin kanssa herrainkammariin. Puuttuu vain Paavo Väyrynen porukoista.


Muutoin, kevät pakkaa päälle ja kesä on ennen kuin ehdimme kissaa sanoa.

(Valokuva Iltamakasiini 16.1.2015, Tuomas Enbuske ja Arman Alizad suutelevat)

8.4.2018

Aaro Veli Väinämöinen


Mukavia uutisia: Aaro Veli Väinämö on kastettu. Ilmeisesti kastettu, ei pidetty vain nimiäisiä, niin kuin myös  tapahtuu. Mikäs sen somempaa kuin että pappi liittää seremonioillaan lapsen valtakunnalliseen instituutioon. Pääseehän siitä halutessaan pois. Tai voi syventää suhdetta, jos siltä tuntuu.

Ilahduttaa perisuomalainen nimi. Erikoisesti nimen rytmi on hyvä, muistuttaa  Kalevalan nelipolvista trokeeta, hieman pätkäistynä. Aaro Veli Väinämöinen, tuop on lieto Lemminkäinen, hiihti hirven järven jäällä, hirven hiiden parahimman, Pohjan pedon pontevimman. Tässähän ihan innostuu. Pointsit presidentskalle!

Toinenkin hauska uutinen aamun lehdestä. Kyse on Angelin ja Karigasniemen alueen hirvistä, joita on riesaksi asti. Paikalliset häätävät niitä torvin ja räikin pihoiltaan.  Niitä ajetaan takaa, ja niiden kimppuun käydään jopa paljain käsin. Kas tässä muuan miekkonen kertoo painiottelustaan (HS 8.4.):

"Nyt nuo saavat huutia", ajatteli Ari Ukkola joulukuussa, kun hän havaitsi talonsa edustalla hirven ja vasan. Kertomansa mukaan Ukkola ryntäsi ajamaan kaksikon karkuun. 

Hirvet pakenivat, mutta pian emä kääntyi ja hyökkäsi. Ukkola kaatui maahan, ja hirvi jysäytti häntä ahteriin.

"Sain tällin häntäluuhun ja päähän, ja toppapukuun tuli koparanjäljet. Sappeni kiehahti ja ryntäsin hirven perään. Emä pakeni taas hetken, kunnes tuli uudestaan kimppuuni." 

Ukkola piiloutui  koivun taakse ja kun emä juoksi puun ohi, Ukkola säntäsi perään. Tällä kertaa emä ja vasa lähtivät lopullisesti karkuun. Ukkolalta lähti kamppailussa tuppo hiuksia päästä ja häntäluu oli viikkoja kipeä.

Loistavaa! Pointsit Ukkolallekin.  Viel elää Lemminkäisen henki ainakin pohjoisessa. Ja nimenannossa. Ei kaikkien tarvitse olla Nicoja ja Jessicoita. Tai Niklaksia ja Danieleita.

(Maalaus: Väinö Hämäläinen,  Hiiden hirven hiihto)