29.10.2014

Hieron hiuksenikin hunajalla



 Maisemat vilistävät ohi. Äiti istuu etupenkillä kuin jauhosäkki. Miten se noin pieneksi on mennyt? Vihreä lippalakki näyttää rennolta sen päässä. Kuin ei oikeasti olisikaan niin vanha ja kuin olisi ikuinen kesä.
- Istus vähän suoremmassa, ettet lysähdä turvavöistä ulos. Mitä se lääkäri oikein sanoi?
- Mitäh, mjaah. Se katto on heti korjattava. Mennään huomenna pankkiin.
- Mikä katto?
Äiti hätääntyy. - Mökin katto, ettei se vuoda. Siirrän rahaa tilille.
- Mitä sää nyt hourit, ehtii sen kesälläkin. Vaihdan vitoselle. Olen huomaamattani ajanut nelosella pitkät suorat. Pannaas vähän musiikkia. S
ano että sä kaipaat luokse mun takaisin sano että sä tahdot olla kuin ennenkin sano että sä tiedät kaksi meitä vain on jotka kohtaamaan johti kerran tie kohtalon sano -
- Se sano, että voi se olla syöpääkin.
Silloin satulinna kaukomaan meille kuuluis kokonaan, sinulle mä aarteeni antaisin jonka vuoksi kärsin ja taistelin sinulle mä antaisin sydämen jos sä otat sen.
Käsivarressani nykii. Hiirikäsi on puutunut, niskaa kiristää. Vatsassa muljuu. Ajamme loppumatkan hiljaa. Pitkät peltoaukeat hämärtyvät marraskuun alla. Huomenna kehityskeskustelu. Taidan lämmittää saunan ja houkutella miehen löylyyn.


Kiehnään miehen kyljessä. Istumme lauteilla ja heitän kauhallisen kiville.
- Pitäis saada semmonen sauna, missä on kaarevat penkit ja niskatuet. Miks saunat on aina niin epämukavia?
- No hei, kyllähän niitä rahalla saa. Tehdään remppa.
- Tuskin tehdään.
Otan hunajapurkin ja avaan sen. Mies heittää vettä kiville.
- Hierotaas sun selkääs hunajaa.
- Älä perkele semmosta mönjää. Mies väistää.
- Oo siinä ny vaan hiljaa, hyvää tää tekee.
Hivelen hunajaa hänen hartioihinsa hitain vedoin. Mies ähkäisee vetäytyen.
- Huono iho sulla selässä. Näppylöitä. Pannaan kunnon satsi.
- Tässä mitään panna.
Mies ottaa ranteestani kiinni ja heittää käteni sivuun.
- Tai pannaan tänne. Nuolet sitten pois.
Mies menee suihkuhuoneeseen. Humauttaa veden kohisemaan täysille.

Hieron hiuksenikin hunajalla ja heitän viisi kousallista peräjälkeen kiukaalle. Hunaja imeytyy ihoon ja menee silmiin. Menköön. 

Herään puhelimen piippaukseen kuudelta. Hapuilen kännykkää ja survon jotakin nappulaa. Ääh. Sytytän yövalot, kun ei enää puhelimeenkaan osaa unissaan vastata. Kuka siellä nyt soittaa, äitikö?
- Kun mää oon niin kamalan kipee. Tarttis päästä lääkäriin.
- Mutta äiti säähän oot sairaalassa! Huudan puhelimeen. Hätäännyn.
- Mulla on niin paha olo, tuu heti tänne.
- Äiti en mää voi, meen kahdeksaksi töihin, tuun matkalla sua katsoon. Sää oot sairaalassa, hoitajat auttaa. Usko nyt sää oot sairaalassa! Sydän hakkaa, hikeennyn, perkeleen muori. Pitää koirakin lenkittää.


Äiti makaa tyynenä huoneessaan, kädet rinnalle ristittyinä. Hikoilen takissani, en riisu sitä. Olisi jo oltava työpaikalla.
- Kun täällä on niin yksinäistä. Soitetaas hoitajaa taas. Paina tosta kellosta.
- Mitä varten? Minä voin auttaa sut vessaan. Mulla on hiukan aikaa vielä.
- Paina nyt vaan, kyllä mää jotain keksin. - Yöllä oli semmoset veisuut tuolla käytävässä. Lauloivat ja saarnasivat. Joku tarjos kahviakin. Ja Veikko Vennamo huusi radiossa.
- Jokos täällä on rauhoituttu? Hoitaja ampaisee sisään lääketarjotin kädessä. - Helvillä oli vähän levoton yö. Oli kaatunut yöllä vessareissulla, mutta ei murtumia, osastonlääkäri kävi tutkimassa.
- Nyt on lonkka kipee, sattuu, äiti vikisee. Napitan takkini. - Tuun ruokatunnilla katsomaan.
- Älä mee. Täällä on niin yksinäistä, kukaan ei tuu, vaikka tänne kuolis.
- Äläs nyt Helvi, koko ajanhan sää tota kelloa rämpytät. Hoitaja täyttää vesilasin. 

Kotona panen kahvin valumaan. Heitän tuulipuvun päälleni, vien koiran aamupissalle, haen lehden. Mies on matkalla, koulutuksessa. Siellä se varmaan tanssahtelee kylpylän parketilla vanhojenpiikojen kanssa, jotka kiitokseksi nostavat auliisti yöpaitansa korviin. Onnistuukohan se niitten kanssa? Nostan villatakin tuolin selkämykseltä hartioilleni.


(Maalaus Gerald Brockhurst)


24.10.2014

Olen nähnyt Baba Lybeckin

Olen ollut tänään viidessä läänissä. Olen ollut Torronsuon tienhaarassa. Olen miettinyt Mikistä Forssan kohdalla. Hyvinkään tienhaarassa muistin Rikua, Nummelassa Anssi Kelaa ja Vihdin kohdalla Tapsaa. Tampereen tienviitan kohdalla muistin Charia ja Kuunkuisketta sekä jostain syystä kaukaisia Tampereen sukulaisiani Hallituskadulta.

Olen nähnyt tänään Baba Lybeckin, Michael Monroen, Elisabeth Rehnin, Jörn Donnerin, Sirpa Kähkösen, Kjell Wästön ja Jukka Kemppisen sekä muita tuttuja kirjailijakasvoja, joiden nimet eivät tulleet mieleeni. Näin myös Kuunkulkijoitten laulajan Mannerheimintiellä. Eduskuntatalon portailla näin mielenosoituksen, jota valvoi viisi poliisiautoa. Yhdessä kyltissä luki Talvivaara.

Tässä näette joitain hämmentyneitä hajalaukauksia messuilta.


Kun näin Jukka Kemppisen ensi kerran muutaman metrin päässä itsestäni, tuntui että hän katsoo suoraan minuun, Iinekseen. Kamera alkoi vavahdella käsissäni ja ensimmäinen kuva suistui raiteiltaan, kuten näette. Suurentakaa kuva ja näette, että puhuja katsoo suoraan kuvaajaan kuin Jeesus syntiseen. Oikeastaan kuvittelin, että katseessa on hitunen eroottista merkitystä.


Olisin halunnut ostaa Kemppisen blogikirjan, mutta en kehdannut ängetä yleisöjoukon eteen, jossa oletin kirjaa myytävän. Niinpä se jäi ostamatta. Muutenkaan en ostanut yhtään kirjaa, vaikka olin varannut  kahisevaa kukkaroon.

Turruin meteliin, monessa paikassa pauhaaviin kovaäänisiin, kuumuuteen, kaiken liikatarjontaan. Pitelin käsissäni monta kirjaa, mutta laskin ne aina pois. En lopulta halunnut mitään. Luontokirjat olivat kauniita, mutta kovin kalliita ja ehkä jollain tapaa steriilejä, asetelmallisia. Pidin aikanaan Heikki Willamon Vuosi metsässä -kirjasta. Se ei olut kaunis, vaan hyvä ja painava. Tommi Melenderin uusi kirjakin maksoi yli 30 euroa. Minulla oli rahaa, mutta en vain saanut ostetuksi.


Luulen, että ostan kirjat netistä. Messuilla on parasta aistia vain tunnelmaa ja kuunnella äänten kakofoniaa. Ihmisiä on kiva katsella. Kauheasti oli liikkeellä kulturellin näköisiä ihmisiä. Tämä on sanottu ilman ironiaa. Mutta summa summarum: en ole messuihmisiä, en osaa keskittyä messuilla. Mieluiten istuisin jossain nurkassa ja katselisin ihmisvirtaa.


Lähetän yläilmoihin hiljaisen kiitoksen siitä, että asun kaukana tapahtumatarjonnasta, maaseudun pikkukaupungissa.  Joka paikassa Helsinkiä oli mainoksia erilaisista tapahtumista. Ratikan kyljessäkin mainostettiin Edward Munchin näyttelyä. Ratikka peitti juuri bongaamani Michael Monroen, joka oli matkalla Messukeskukseen, heti rivakan Baba Lybeckin jälkeen. Tällainen tykitys on aivan liikaa pikkukaupunkilaistädille, joka ei juuri pääse rivitalopihaansa kauemmas.

20.10.2014

Operaatioita




19.10. Ruotsissa on käynnissä mittava jahti, maalla, merellä ja ilmassa. On nähty epämääräisen esineen kurkistavan merestä, lähellä Tukholmaa. On otettu valokuvia, on tehty useita havaintoja. Sotilaat ovat erityisen jännittyneitä, lukee lehdessä. Pelätään merenpohjan miinoittamista, pelätään sotilaallisen toimeenpiteen ennakkovalmistelua, pelätään erilaisten tiedustelulaitteitten asentamisia. Pelätään jopa desanttien rantautumista maihin, saariin ja rannoille. On  nähty miehen hahmon nousevan vedestä kahlaamaan rantaa kohti.

Miten tämmöiseen tulee suhtautua? Kun eihän nyt Venäjältä muuta tule kuin toveruutta ja isoa veljeyttä. Pitäisikö Niinistön matkustaa kertomaan se Ruotsin pääministerille ja näin välittää rauhan sanomaa? Olisiko hyvä ottaa mukaan Mauno Koivisto? Kekkonen olisi paras, mutta häntä ei ehditä kaivaa ylös tähän hätään. Mielestäni kuitenkin pitäisi. Tehdä jotain täältä käsin. Suomella on alalta kompetenssia, jota muilla länsimailla ei ole. Pysykäämme ainakin itse lujina uskossamme. Ja ei Natoon, ehdottomasti ei. Mitä nyt Venäjäkin ajattelisi?

20.10. Meillä on käynnissä operaatio putkiremontti, mutta se lähenee loppuaan minun huushollini osalta. Kolme timpuria puhelee matalalla äänellä tuossa huoneen kulman takana, eteisaulassa. Tulivat kello 7.20. Käytetään suhisevaa työkonetta. Voisiko se olla jokin liima- tai lämpöpuhallin? Käytetään myös laukaisevaa niittaajaa. Yksi timpureista ähkii tuntuvasti, kaiken aikaa, ja luulen, että se on kaikkein lihavin ja lyhin. Lyhimmällä on lyhin henkitorvi. Kaksi on  paksua ja yksi  laiha. Voin sanoa havainnokseni, että laiha ja pitkä pärjää parhaiten timpurintyössä.  Pienillä ja paksuilla ottaa lujille operoida korkealla kädet kohotettuina ja täristää konetta, eikä se siitä johdu, että on maanantaiaamu. Kaksi yskii - kahdet erilaiset äänet ja rykimiset. Ovesta pitää koko ajan kulkea ja eteisessä on kylmä. En kadehdi timpureita. Yksi heistä on hyvin nöyrä, anteeksipyyteleväinen, yksi arvonsa tunteva ja ynähteleväinen, ja yksi on poikanen, joka innostuu selvästi työnsä jäljestä. Olen koettanut kannustaa häntä kehumalla työn jälkeä.


(Valokuva  дЖерих анЖела, eli  Jerome Angelo)

17.10.2014

Jäämistöistä




16.10. Toissa kesänä sisko vaati, että kesäpaikan aitta siivotaan. Minusta aitta on varasto, kuten sen nimensä mukaisesti pitääkin olla. Siellä kuuluu olla tavaraa ylisillä ja alisilla ja niitten välissäkin. - Ei kuulu. Tässä iässä pitää ajatella jälkeenjääviä. Ajattele, miten kauhea työ lapsella on siivota meidän jälkiä.




Niin tilattiin roskalava. Orsilla roikkuvat vaatteet saivat kyytiä, samaten räsymatot, kaikki äidin jäämistöä. Wetterhofin aikaiset harjoitustyöt, akvarellit, sieppasin takaisin roskalavalta, vaikka niissäkin oli vanha pinttynyt haju eivätkä ne taipuneet enää auki rullalta. Säilytin niitä vuoden verannan pöydällä. Tänä kesänä pudotin ne jätesäiliöön. Eivät ne olleet edes hyviä, vaan ne herättivät minussa myötähäpeän sekaista sääliä. Ei ihme, että äiti reputti Wetterhofissa. Miksi siis roikkua kiinni epämääräisissä tunteissa? Aittaan jäi lopulta vain sivustavedettävä puusohva, johon ladottiin kangaspuitten osia, sileiksi kuluneita sukkuloita ja pirtoja. Jäi myös ruma lakattu piironki, josta puuttui vetimet. - Puuesineistä ei luovuta, sanoo sisko. Ei tässäkään iässä. Mietin, tahtoisiko sisko puu-uurnankin. Olisimme mieluusti järjestäneet tuonpuoleiset asiamme valmiiksi sinä kesänä, kun äiti kuoli ja asioimme seurakunnan kansliassa. Meille ei myyty uurnapaikkoja, jotka halusimme varata hyviltä paikoilta läheltä merta. Tuhkat mereen sitten vaan.

Edellisessä keskustelussa kommentoija tarinoi  ihmisen jäämistöstä. Mitä voi päätellä jälkeenjääneistä tavaroista? Paljon! Voin päätellä yllä olevista huutokauppakirjoista, että isoäidillä oli huushollissaan 25 tyynyä ja että talossa oli linjaarit eli linjaalirattaat sekä emännällä valtava määrä hameita ja pluuseja. Ei ollut köyhä talo se, josta kaksi tyttöä jäi täysorvoiksi,  maallikkosaarnaajan hoitoon ja joiden perintörahoista - noista huutokaupasta kertyneistä - holhumies käytti oman tilansa velkojen hoitoon leijonanosan.

17.10. Huusin kerran huutokaupasta laatikollisen 50-luvun kortteja. Kortit ovat kauniita, mutta ne oli pilattu rei'ittämällä jokainen niistä säntillisesti. Enemmän kuin korttien arvo minua kiehtoi kuitenkin korttien kauneus, ja se tarina, mikä niistä oli luettavissa.



Korttien tarina paikallistuu opettajaan, joka asui kesäpaikkakunnallani. Kortit ovat syntymäpäivä- ja äitienpäiväkortteja. Opettaja on ollut ilmeisen jumalinen ihminen ja lapset hyvinkasvatettuja. He ovat kovin kiitollisia korttien runosäkeissä. Kortit on napsautettu siististi kansioon, josta niitä on kätevä vaikka esitellä vieraille. Sitä jään miettimään, miksi lapset ovat antaneet äidin korttikokoelman huutokauppaan. Miksi he eivät pitäneet kortteja itse? Eivätkö halunneet? Korteista voi päätellä, että opettajaihminen ei ehkä nähnyt kuudettakymmenettä ikävuottaan, koska 50-vuotisonnittelukortit ovat viimeiset.

En malta olla kertomatta vielä yhdestä pienestä jäämistöstä, jonka olen ostanut kirpputorilta.  Lukija voi sivuuttaa tämän loppuosan huoleti, elleivät vanhat merkinnät kiinnosta.

Kyseessä on Pellervon kalenteri vuodelta 1940, joka on kuulunut eräälle Wäinölle, Kytöön. Kirjaan alle muutaman mielenkiintoisen merkinnän talvelta ja keväältä halukkaille luettavaksi . Ensimmäisistä voi päätellä, että talossa on ollut ehtoisa ja ilmeisen tuottoisa sonni. Astutusmerkintöjä on kautta vuoden. Myös taivaalle on tiirailtu ahkerasti, ja kirkasta on toivottu, jotta mahdolliset pommikoneet näkyisivät. Kirkas-merkintöjä on runsaasti. Pahnoja on myös myyty tavan takaa, ja näyttää siltä, että Wäinössä on ollut yrittäjähenkeä. Wäinön naisväki taas on kuunnellut ahkerasti radiota ja ennen kaikkea musiikkipuolta.

8.1. Perkkoon lehmä ast: 15 mk, Helmisaaren lehmä ast: 15 mk,  Myrskylän lehmä ast 15 mk. 
11.1. Ostettiin Hertta Arvelasta 1100 mk
13.1. Eskolan ja Lammen lehmä 25 mk
14.1. Myrskylä lehmä 15 mk
30.1. Heppa vietiin Oripäähän
31.1. Mattila vei pahnoja, Venäläiset pudottivat 16 pommia kirkonkylään, Uudentalon lehmä (uusinta)

1.2. Jäitä tuodaan.
3.2. Kirkas pakkaspäivä. Juhannusvuoreen vietiin 1 häkki pahnoja.

8.3. Armeijalle vietiin heiniä, 2 Evakko lehmää tuotiin
13.3. Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauha solmittiin tänään Moskovassa.

28.4. Sankarihautajaiset Yläneen kirkossa Kuntolassa, Pajulla hautajaiset

2.5. Sankarihautajaiset Yläneellä.
4.5. Pääskynen nähtiin tänään.
7.5. Istutettiin valkoista perunaa.
8.5. Käki kukkui ensi kerran.
19.5. Muistopäivä kaatuneille 39-40, murroskautena 1918, molemmin puolin vakaumukselleen uskollisina henkensä antaneille
22.5. Vilpas kuoli, Helvi kävi Turussa pyörällä.

Kalenterissa on myös lapsen värikynäpiirroksia, radiosta kuunneltujen laulujen pikasanoituksia - vain osa sanasta on kirjoitettu ilmeisen lennossa, isännän veroperustemerkintöjä, suosittujen laulujen luettelo radio-ohjelmasta 26.2.40 klo 19.00.  Yhdeksäntenä on La Kumparsiitta ja kymmenentenä Karmensylva. Kalenteri on ollut perheessä ilmeisen merkityksellinen ilmaisuväline ja tunteidenkin alusta.

(Kuvat Iines)

11.10.2014

Tyttöjen päivänä


10.10. Tein blogin puolivälitilinpäätöksen. Siivosin sivupalkista pois liudan blogeja. Jätin jäljelle ne, joita oikeasti seuraan, jaksan  seurata, tulee seurattua, jotka ovat kiinnostukseni mukaisia. Poistin myös ne blogit, joihin ei ole tullut kirjoituksia kuukausiin.

Poissiivotuissa blogeissa ei ole sinänsä vikaa, kuten ei ole kaikessa kirpputoritavarassakaan. Blogit vain ovat jääneet vähäiselle käytölle. En pidä esimerkiksi siitä tavasta, että blogi päivittyy päivittäin, jos olennaista sisältöä ei ole. Blogin on ansaittava hurja päivitystahtinsa.  On oltava asiaa lukijalle. On pantava itsensä peliin mukaan ja on nähtävä vaivaa.

Pidän kirjoituksista, joissa tarjoillaan luuta ja lihaa ja joissa heitetään oma itseys estradille.  Oma itseys ei ole oman kodin sisustus tai oman kehon vaateparsi tai pelkästään se, miltä minusta tänään tuntuu, mitä tänään en voi sietää. Toisaalta maailmassa on paljon persoonatonta tietoa, joka pyritään tarjoilemaan lukijalle objektiivisesti. Tällä on aikansa ja paikkansa, mutta tällainen materiaali ei ole blogin parasta antia. Blogin viehätys on aina ihmispersoonan tarjoilemassa sopassa ja siinä hengessä, joka soppakattilan ympärille syntyy, kun erilaista väkeä kerääntyy soppaa nauttimaan.

Poistamisen vastapainoksi uudistan  listaa uusilla blogeilla. Uusin on Helgan kieliverryttelyblogi.

11.10. Tänään kansainvälisenä tyttöjen päivänä hurrataan pienelle Malala Yousafzsaille, joka sai puolitetun Nobelin rauhan palkinnon. Muuta en toivo niin hartaasti kuin sitä, että kaikki maailman miehet Intiasta, muslimimaista ja muista sivistykseltään kyseenalaisista maailmankolkista alkaisivat hävetä oman maansa kansalaisten ihmisarvon häpäisyä. Miehet ovat näissä kulttuureissa lainlaatijoita ja säädösten asettajia, normien valvojia ja sanktioiden suorittajia. On käsittämätöntä, että tytöt edelleen ympärileikataan ja neulotaan runneltuina umpeen, hunnutetaan ja kielletään kouluunmeno. Tai ammutaan pientä tyttöä, joka avaa suunsa julkisella estradilla oman sorretun sukupuolensa auttamiseksi.

Sekin on käsittämätöntä täällä länsimaissa ja myös Suomessa, että tyttö - harvoin kypsä nainen  -  voidaan edelleen alentaa myymään seksiä miehille, jotka  pettävät puolisoitaan tai eivät sitä omin avuin kykene hankkimaan. Kaikkein järkyttävintä on, että virallinen taho siunaa hiljaisesti seksinmyynnin tukemalla seksityttöjen terveydenhuoltoa, vaikka sama taho kieltää sen oston, jos voidaan osoittaa, että naista käytetään hyväksi. Milloin seksinmyynti ei loukkaisi myyjän ihmisarvoa? On tekopyhää puhua yksinäisten ja sairaitten miesten auttamisesta tai opintojen rahoittamisesta. Miehen auttamista on se, että antaa ilmaiseksi, kun kohtaa tällaisen ressukan. Ei tavara käytössä kulu.

Kaikki salamyhkäisyys ja veronkierto asian ympärillä kertoo siitä, että kenelläkään ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kyseessä on länsimaisittainkin arviotuna tyttöjen alistaminen sallimalla heidän harmaa työnsä. Vain tyttöjä voidaan mitätöidä ja halventaa niin, että heidän ei tarvitse vähäpätöisestä työstään, jota kukaan ei tiedä heidän tekevän,  maksaa veroja. Länsimaissakin olisi tarvetta pienelle Malalalle.

7.10.2014

Keijo lähti, Pentti tuli

6.10. Keijo lähti, Pentti tuli, ja Pentin apupoika, timpurinoppilas.  Pentti haukkui ensi töikseen Keijon työt. Putket olivat liian alhaalla, eikä ollut olemassa niin ohutta levyä, joka koteloksi sopisi. Vaatehuoneessakin Pentti puhisi. Ei ei ei, ei tähän mitään saa, klopit ovat tehneet väärin. Pentti lähti mittanauharulla, kynä ja ruutulehtiö kädessä ulos soittamaan.

7.10. Tänään Pentti on haukkunut puolalaiset timpurit, virolaiset timpurit ja suomalaisen 70 - 80-luvun rakennustyön. Pentti on vanha mies, eläkeläinen, tekee viraapelitöitä entiselle työnantajalle. On nyt linnoittautunut tuulikaappiin, niin etten pääse ulos enkä sisään, jos menen ulos ja haluan palata. Sahaa ulkona levynpalan kerrallaan, kapuaa tikkaalle, niittaa palan kattoon, kapuaa alas, sahaa ulkona palan, kapuaa ylös, niittaa palan kattoon, kapuaa alas, kömpelösti mutta kuitenkin. Mietin, voisiko Pentin työtapoja  tarkistaa. Hän sopisi mielestäni varastokirjanpitäjäksi. Tai sitten hän vain tietää, miten pitää tehdä - pala kerrallaan ja kiireettä hyvä tulee, ei roiskimalla, kuten  nuori putki-Keijo.

Remonttia on nyt kestänyt kohta kaksi kuukautta. Laskusta ei ole vielä tietoa enkä tiedä sitäkään, miten sen maksan. Ei ole suuria säästöjä, kuten tällä sukupolvella on, mm. Osku Pajamäen mukaan. Muistanette tämän vanhemman polven mädännäisyyttä raikkaasti tuulettaneen nuoren miehen, jolla on tieto.

Samaa pajamäkistä virttä veisataan sivupalkissa olevan Takkirauta-blogin tuoreessa kirjoituksessa  X-sukupolvesta. Kirjoitus rinnastaa nuoremman X-sukupolven vanhempaan polveen, käsittääkseni suuriin ikäluokkiin. Luin pitkän kirjoituksen tarkoituksella kursorisesti, koska ajattelin sanoa teeseistä pari valittua sanaa, joissa en toistele alkuperäistä kirjoitusta jottei menisi inttämiseksi.  En ole kuitenkaan arvostelemassa kirjoittajaa, jonka napakkuutta ihailen, vaan näkemyksiä, joita aivan yleisesti kuulee ja näkee kaikkien suusta. Poimin teesit tähän ja lyttään ne yksi kerrallaan.

1. Nuorempi polvi on saanut kärsiä epäluottamuksesta kaikkea kohtaan. Vanhempi on voinut luottaa kaikkeen.

Kissan villat. Minun aikanani sai tottua siihen, että työpaikat täytettiin suhteilla, ja oli aivan tavallista, että pätevintä eikä köyhintä valittu. Meitäkin lomautettiin ja meiltä opettajilta uhattiin viedä palkka ilman vapaita. Töiden perään piti lähteä kauas, kotiseudulle jäi harva. Yliopiston ovet eivät suinkaan auenneet kaikille halukkaille, ja ainakaan opiskelemaan ei päässyt sinne minne halusi. Epävarmuus opintojen sujumisesta ja tulevaisuudesta oli suurta.

2. X-sukupolvea leimaa jatkuva taistelu kaikesta. Vanhempi sukupolvi sai kaiken lahjana.

Katin kontit. Minua vanhempi polvi maksoi opintonsa kokonaan omilla töillä ja erilaisilla lainoilla, sekä hieman myöhemmin valtiontakaamilla opintolainoilla, jotka oli maksettava pennilleen ja korkoineen takaisin. Tämä usein unohdetaan, kun puhutaan vain siitä, että oli halpakorkoiset lainat. Opintotuista nähtiin vasta unta, ja ensimmäinen opintotuki lukukaudessa oli luokkaa sata euroa syksystä jouluun saakka. Ne olivat kovia vuosia. Minullakin oli  valmistuessani lainaa melkoinen määrä harteillani. Työpaikkojakaan ei kasvanut pellossa, vaan niihin oli kovat vaatimukset, jotka silloisella koulutuksella kyllä saavutettiin - ihan itse puurtamalla. Usein unohdetaan sekin, että opinnot ovat nyt kummasti keventyneet ja kaventuneet. On kuultu huhuja, että gradukin voi olla jopa vain 50-sivuinen, kun ennen ei ollut yrittämistä alle 120 sivun. Joku selviää gradustakin ryhmätyönä tehdyllä tutkimuksella, johon materiaalin saa yliopistolta ja kaveri hoitelee kyselyn.


3. X-polvi ei ole voinut vaikuttaa omilla valinnoillaan mihinkään, vanhempi polvi on. 

Hevon hierakat. Kaikkiin paikkoihin on pitänyt pyrkiä. Koulussa ei kysytty, mitä saisi olla, valintoja ei voinut tehdä missään vaiheessa, kaikki kävivät saman opetuspumaskan lävitse. Työväestön lasten mahdollisuudet päästä jo oppikouluun olivat rajoitetut, opintojen ohjausta ei ollut ja huonoimmat ja köyhimmät jäivät rannalle. Ei ollut mitään tukia kenellekään koskaan eikä missään tapauksessa. Monoja jaettiin näkyvästi alakoulussa ilmaiseksi kaikkein köyhimmille. Jos ei pärjännyt opin kyydissä, putosi pois eikä kukaan perään kysellyt. Että tätä se ilmainen koulutus oli ennen X-polvea.

4. X-polven lapsilla tullee vasta kamalaa olemaan! Köyhempää kuin koskaan kellään. 

Kilin kellit. Koskaan ei ole ollut niin suuria lapsilisiä, niin pitkälle vietyä päivähoitoa, niin paljon tukitoimia, niin pitkälle passattua opinpolkua, niin mainioita opetusvälineitä ja viestintätekniikkaa, ylipäänsä niin suurta yhteiskunnallista hyysäämistä ja hyvinvointia kuin näinä aikoina ja taatusti jatkossakin. Lapsiperhe on pyhä, se on tabu, sen etuihin ei kosketa - tämänkertainen  lapsilisään  kajoaminen  oli vahinko, työtapaturma, joka ei toistu, supistukset otetaan jatkossa vanhusten huollosta - käytäville ja kellareihin mahtuu lisää yksinäisiä peräänkyselemättömiä vanhuksia. Sillähän vanhemmista nopeimmin päästään ja saadaan tilaa  X-polvelle ja Osku Pajamäelle.

3.10.2014

Valon näkemisestä



On kerrottu, että muuan miekkonen näki valon Siinain vuorella harhailtuaan nelisenkymmentä vuotta kuivassa erämaassa, syöden vain mannapuuroa. Jumala oli sitten räväyttänyt hänen näkönsä eteen pari kivitaulua, joissa oli ohjeet, kuinka elää ja olla hänen mielensä mukaan. Palkintona olisi henkilökohtainen taivaslippu.

Kertomusta  ei sovi epäillä ja ihmetellä, sillä nykyajan ihmiset toimivat samalla tavoin, vaikka ravinto ei olisikaan ollut  yhtä yksipuolista kuin muinaisella miehellä. Eli kaiken hyvinvoinnin keskelläkin nähdään valo, luetaan auktoriteettien kivitaulut,  ja sen jälkeen onkin otsalampun valaisema tie sileä kulkea. Kivitaulun kirjoittaa milloin Jumala, milloin Marx ja Engels & Co, milloin Budhha, milloin Isis tai Putin tai Kim il Jong, tai Äidit Teresa ja Amma tai itse paavi.

Olen aina ihmetellyt, miten ihminen pystyy sitoutumaan yhteen aatteeseen, ja julistamaan sen ohjelmistoa. Parhaat pysyvät samassa ideologiassa läpi elämän, vaikka maailma ympärillä muuttuu ja peräti romahtaa. Olisiko se jotenkin noloa myöntää, että valon sijasta siellä kivitaulujen takana taisi luurata itse belsebuubbi?

Oikeastaan tähän sitoumishaluun saa viitteitä jo yksilön lapsuudesta. Ne jotka eivät ole kovin sitoutumisalttiita, eivät harrasta esimerkiksi intohimoista yhden asian keräilyä. Eivät keräile kiiltokuvia, eivät filmitähtien kuvia, eivät fanita idoleita, laulajia ja julkkiksia, eivät rakasta festareita. Eivät yleensä kiinnitä huomiotaan suppeasti yhteen pisteeseen, vaan tarkastelevat myös pisteen ympäristöä, ja ehkä eniten juuri sitä. Sitoutumisalttiilla yksilöllä taas voi olla jos ei nyt ihan läheisriippuvuutta, niin kuitenkin korostunut tarve ryhmäytymiseen.

Minä olen sitoutumiskammoinen. En kerännyt lapsuudessani  kuvia, en edes kiilto. En fanittanut tähtiä, vaikka esimerkiksi sisko keräsi innoissansa Audrey Hepburnin kuvia ja paras ystäväni oli Elvis-fani, toinen keräsi postimerkkejä, kolmas Toivelaulu-vihkoja. En viitsinyt mennä katsomaan edes Beatlesien elokuvaa muiden kanssa. Minulta puuttui joukkohengen hurmos. Hetken koetin kerätä toki jotakin, mutta se hiipui samantien. No, ainoan keräyksen, joka kesti kolme päivää kauemmin, muistan. Se oli autojen rekisterinumeroitten keräys. ja sitä voi tehdä istuen talon portailla ja ajatellen muuta.

Joskus ajattelen niin, että viisautta on se, että lähestyy kaikenlaista problematiikkaa ja elämää yleensäkin asia ja ajatus edellä, ilman ainoankaan otsalampun valokeilaa. Vain siten voi nähdä koko asian. Minua lisäksi pelottaa valon nähneiden yksilöitten armottomuus. Sitä ollaan niin varmoja omasta näkemyksestä, että muut tuomitaan läjässä saman kaavan mukaan, läiskäisten heihin jokin leima ja tipauttaen leimattu johonkin lokeroon.  Ja päälle posmotetaan oman näkemyksen hyvyyttä. Joku on saattanut jopa omia itselleen ymmärtämisen lahjan, humaaniuden, niin että viereisellä tiellä samaan suuntaan kulkijat leimataan automaattisesti väärässäolijoiksi, koska "ne eivät kulje meidän tietä, niillä on väärät profeetatkin".  Voihan Mooses näitä kontrollifriikkejä!

 (Maalaus Jose de Ribeira)