30.12.2008

Talvipäiväkirja 6. sivu

Tänä vuonna pahvienkeli oli hukasssa. En löytänyt sitä mistään, ja se on sentään kulkenut mukanani 50-luvun lopulta lähtien ja koristanut aina, kuvitelkaa - aina - joulupuutani.

Äiti sen Kotiliedestä leikkasi ja liimasi pahville, kiinnitti siihen narun ja ripusti kuuseen, kauas elävästä kynttilästä. Aluksi enkeleitä oli kaksi, kenties useampia, mutta tämä yksi vihreämekkoinen on säilynyt. Olen aina asetellut sen kuusta riisuessani huolellisesti talteen koristelaatikon seinää vasten, mutta tänä vuonna se ei yksinkertaisesti ollut laatikossa, joka kaipaa ankaraa siivousta. Koristeita on enemmän kuin tarvitaan, sillä joulutavaroissa on jotain pyhää, ei niitä voi heittää pois.

Voi puhua siis jo romulaatikosta, jossa on myös koristeita. Olen päättänyt siivota laatikon tulevana loppiaisena ja järjestää koristeet erillisiin pikku pusseihin, pallot omiinsa, nauhat omiinsa, muut omiinsa, enkeli - jos se vielä löytyy jostain uumenista - vaikka kirjekuoreen, johon kirjoitan päälle "Pahvienkeli 50-luvun lopulta".

Päivällä otin ruokaperäiset päiväpeitteen päällä, viimeisten kinkunrippeiden väsyttämänä. Rupesi paleltamaan ja koin yhtäkkiä tutun tunteen. Muistin asian jota en tiennyt muistavani. Isä kääri minut nimittäin lapsena aina pussiin, kun laittoi minua nukkumaan. Hän taittoi peiton reunat tiukasti patjan alle, niin että olin kuin kapalossa ja pääsin hädin tuskin liikkumaan. Vähitellen pussi lämpeni ja oli lämmin turvallinen olo.

Makasin kinkkua sulatellen suorana kuin pussissa, ja isän myötä muistin muutakin lapsuutta. Muistin nimittäin Marja-Liisan, monilapsisen naapurin perheen ruskeatukkaisen tytön, joka hinkkasi itseään liiterin seinää vasten ja sanoi pihan lapsille, että kattokaa, kun tekee näin niin tekee kauheen hyvää pepusta. Koitettiin siinä sitten kaikki yhdessä, tekeekö meilläkin hyvää kun hinkkaamme itseämme liiterin seinää vasten. Marja-Liisa neuvoi tarkan paikan mistä piti kihnuttaa ja sitten kihnutimme. Aika moni sanoi että teki hyvää, kun sen piti mennä niin, sen leikin. Minulla ei tehnyt vaikka koetin eläytyä. Marja-Liisa oli ihan punaisena.

Leikimme siinä sitten peppulääkäriäkin koko pihan lasten voimin. Yksi oli tohtori, muut seisoivat alushousut polvissa jonossa etupuoli paljaana, ja lääkäri käski pyllistää ja tutki tikulla pyllyn jokaiselta. Jostain syystä tätä peppulääkäriä leikittiin monet kerrat, salassa aikuisilta.Vieläköhän lapset muuten leikkivät peppulääkäriä vai olimmeko me maailmankaikkeuden ainoat lapset, jotka tätä leikkivät?

Näistä muistoista heräsin sitten kahville ja lähetin kiitosviestin sukulaiselle, joka antoi minulle lahjaksi koulupuvun lapselle, siis eettisen lahjan. Se oli ehkä ilahduttavin joululahja. Toiseksi paras oli tyttären antama tummanlila intialaishenkinen ohut krepattu hippipusero. Hän ei suostu uskomaan, että olisin luopunut hippiydestäni. Pusero sopii kyllä mainiosti päälleni, kun vain olisi minne mennä. Ei sitä täällä kukaan näe.

(Valokuva A. N.)

JK Panin kokeeksi sivupalkkiin lukijagadgetin, mutta en ole varma vielä sen hyödystä, koska samoja nimiä näkyy myös alla olevassa blogilistassani. On ihan mukavaa saada siihen kyllä näitä kuvia! Täytyypä itsekin ilmoittautua lukijaksi muille.

26.12.2008

Miten ahdas onkaan se portti ja kapea tie

Edellisessä Tuomas Enbusken Epäkorrektia-ohjelmassa keskusteltiin uskosta ja vierailtiin Nokialla, joka tunnetaan vesiskandaalin lisäksi Nokia Missiosta, jossa parannetaan sairaita ja kaadetaan pyhän hengen voimalla väkeä kanveesiin.

Enbusken juttukumppanina oli muuan hehkuvaotsainen nainen, joka ojensi epäilevää Enbuskea silmät hohtaen, että Raamattuhan on totta, se on historiaa ja sen ajan nähneiden henkilöiden todistajanlausunto. Huomasin naisen olevan vilpitön, se näkyi hänen lempeän moittivasta katseestaan, joka kohdistui tyhmään mutta rakkaaseen lapseen, Tuomas Enbuskeen. Puuttui että nainen olisi niistänyt Enbusken nenän.

Minut nainen vakuutti uskollaan omaan uskoonsa, eli uskoin naisen todella uskovan uskoonsa. Sinänsä minua itseäni ei saa uskomaan mihinkään, mitä en näe tai mitä minulle ei esitetä vesileimapaperilla kahden todistajan allekirjoittamana, nimenselvennöksin varustettuna. Minua alkoi ärsyttää jokin, mutta se ei ollut Enbusken tivaaminen - tai ei hän oikeastaan tivannut, hänhän on helmi toimittajajuontajien joukossa - kuuntelee enemmän kuin puhuu eikä koskaan varasta kenenkään puheenvuoroa.

Mutta siis - pohdiskelin vielä ohjelman jälkeen sitä, miksi uskovat pannaan aina ahtaalle väittämällä heille, että jumalaa ei ole olemassa. Mitä se keneltäkään on pois, jos ihminen saa uskoa uskoonsa, jos se kerran saa hänen silmänsä loistamaan ja saa hänet tekemään hyviä ja eettisiä tekoja koko ihmiskunnalle? Muuten - missä tilassa ja millä kehitysasteella yhteiskunta ja kulttuuri olisi tällä hetkellä ilman kristinuskon tuloa? Emmekös me olleet aikamoisia barbaareja pakanakaudella?

Jospa tätä asiaa ei siis tulekaan ajatella älyllä? Mitä siis, jos uskon kohteen ei tarvitsekaan olla totta? Mitä jos se meneekin niin, että ihminen uskoo uskoonsa tietäen uskovansa uskoon, jolloin on yhdentekevää, voidaanko jumaluuksia näyttää toteen? Miksi ei voisi riittää, että ihminen on sisäistänyt jumaluuden eettiseksi ohjenuorakseen ja toimii tämän uskon varassa tietämättä onko kaikki oikeasti totta, tietäen uskonsa uskoon kantavan häntä suggestion lailla halki koettelemusten ja vaikeuksien? Keneltä se on pois?

Miten se edes voisi mennä niin, että uskovainen saisi olla uskovainen vain, jos uskonnon personifikaatiot kuten kristinuskon Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki voidaan näyttää toteen tieteen tasolla? Ei se edes olisi enää uskovaisuutta eikä edes uskontoa, sillä todistetusta asiasta ei sanota enää, että siihen uskotaan, vaan että se on.

(Valokuva Iines 26.12.2008, lisää tänään otettuja kaamossatumetsän kuvia täällä ja täällä.)

21.12.2008

Köyhän lapsen joulukuusi

Köyhän lapsen joulukuusi
loistaa kankahalla.
Kotona ei sitä nähdä
köyhän orren alla.

Köyhän kuus on koristettu
köyhän tarpehiksi:
tähdet saa sen kynttilöiksi,
lunta namusiksi.

Taivaan ruskopilvet verhoo
köyhän joulupuuta,
kruununa sen kirkkahinta
katsoo köyhä kuuta.

Köyhän lapsen joulukuusi
loistaa joka illoin,
köyhä sitä katseleepi,
riemastuupi silloin.

(Aapo Pärnänen
)

Tätä runoa hakee nyt moni blogistani, jossa se on jossain kommenttien seassa. Runo on riemastuttavan naiivi ja liikuttava; Pärnänen on vuollut sulkakynästään unohtumattoman klassikon.

Pannaan runo siis pramille ja toivotetaan täten blogiväelle jouluiloa ja rauhaa sydämiin!

(Maalaus Rudolf Koivu)

19.12.2008

Nisäkästoimikunta luomistöissä

Pelkästään miehistä koostuva nisäkästoimikunta on tarttunut härkää sarvista kiinni ja tehnyt tänä syksynä mittavan työn.

Nisäkästoimikunta on uudistanut suomen kielen 4 629 nimikettä käsittävän nisäkkäiden nimistön kouriintuntuvalla tavalla antaessaan 3 500:lle ennestään nimeämättömälle nisäkkäälle suomalaisen nimen ja uudistamalla joitain vakiintuneita nimiä.

Esimerkiksi maaoravat ovat nisäkästoimikunnan ehdotuksen mukaan nyt tikutakuja, liito-oravat liitureita ja eräät hirvensukuiset nisäkkäät hemuleita, maamyyrät kontiaisia ja jotkin jyrsijät hiiruja, myyryjä ja rattuja.

Suomen kielen lautakunta on varpaisillaan (Kielikello 4/2008), sillä kieliasiantuntijaa ei uudistustyössä ole konsultoitu. Lautakunta hyvätapaisena ymmärtää toki lausunnossaan kiittää toimikuntaa, mutta kiitoksissa on ojennuksen maku.

Painavimman kritiikin suomen kielen lautakunta tuntuu antavan vanhojen nimien muutoksille ja vetoaa kieliguru Matti Sadeniemen ohjeeseen: "Vakiintuneeseen älä kajoa!".

Nisäkästoimikunta on luontihommissaan lautakunnan mielestä kouraissut liian syvältä ehdottaessaan esimerkiksi kuusipeuran nimen muuttamista täpläkauriiksi, sillä tämä aiheuttaa tarpeen uudistaa metsästyslain lakipykälää. Merileijonan nimen muuttaminen hylje-loppuiseksi taas on muuten vaan turhaa, koska merileijona on kuvaannollisena ilmaisuna vakiintunut kieleen syvästi. Itsekin muistan lapsena katselleeni silmät kauhusta pyöreinä ärjyvän merileijonan kuvaa. Kun vakiintunut nimi vaihdetaan uuteen, vanhentuu samalla valtava määrä kauno- ja tietokirjallisuutta sekä lainsäädäntöä.

Uusien nimien tyyli ei myöskään aina miellytä lautakuntaa, joka antaa huutia mm. näille ehdotuksille: kusimanse, kuskus, kusu, murrikat, myllikkäät, pomppuli, pusseli, pussikko, rillilenkko, kultiainen.

Itseäni jotkin nimet kyllä miellyttävät, erikoisesti kääpiöoravan uusi nimi vähäorava, joka herättää epäilyn jonkun nisäkästoimikunnan jäsenen raumalaistaustasta. Rauman murteessa nimittäin on sellaisia hauskoja sanoja kuin vähäpoika ja vähäflik, pikkupoika ja pikkutyttö, tai yleensä perheen kuopus.

Onhan näitä kielenuudistuksia ja uusia sanoja luotu maailmansivu suomen kielen historiassa. Saa nähdä, miten nisäkästoimikunnan työ kantaa tulevaisuudessa hedelmää, eli ottaako kansa nimet omikseen. Huomaanpa samalla blogini esittelytekstin vanhentuneen uudistusehdotuksen myötä. Pitää korjata se muotoon: "Nainen katsoo ikkunasta ulos - tai sisään, kuten naiset kautta aikojen ovat tehneet. Hän näyttää joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja veneessään tai metsästäjä valkohäntäkaurista odotellessaan."

Jään lopuksi kummastelemaan nisäkästoimikunnan testosteronista kokoonpanoa. Seitsemän miehistä miestä kieliasioita sorvaamassa. Eikö edes yhtä neitsyttä olisi joukkoon mahtunut? Naisethan ovat tutkitusti miehiä lahjakkaampia kielellisessä ilmaisussa. Miksi suurin osa kirjailijoistakin on miehiä?

(Piirros Tom of Finland)

16.12.2008

Vähemmistöjä ei pidä suvaita

Tällä viikolla tuli ykköseltä Tuomas Enbusken ohjelma Epäkorrektia, jonka väittämänä oli se, että vähemmistöjä ei pidä suvaita. Kyllä juuri, ei pidä suvaita.

Ja näinhän se onkin. Miksei esimerkiksi romaneihin tai maahanmuuttajiin voitaisi suhtautua yksilöinä eikä ryhmänä, jota pitää erikseen suvaita? Yksilöinä kukin heistä vastaisi henkilökohtaisella panoksellaan suomalaisen yhteiskunnan jäsenyydestä, aivan kuten suomalaisetkin, eikä vetäisi hairahtuessaan koko heimon päälle suomalaisten vihoja. Ihmisiä ei pitäisi merkitä etnisillä tuntomerkeillä, vaan persoonallisilla piirteillä ja ominaisuuksilla, jotka erottavat heidät muista ihmisistä - eivät ryhmäytä heitä suljetuksi erillispiiriksi, jota pitää ymmärtää ja sosiaalitätiseerata.

Muutenkin verbi suvaita viittaa suvaitsijan ylemmyyteen: minä suvaitsen suvaita, mikä asettaa suvaitsijan outoon valoon. Mistä oikein on kyse?

Nietzschen mukaanhan suvaitsevaisuus on suurinta ylimielisyyttä. Ymmärrän tämän niin, että kun kokee ja sanoo suvaitsevansa jotakin, vaikka maahanmuuttajia, niin näkee heidät poikkeavana ryhmänä, joka on itseä alempi. Eihän alempi edes voisi suvaita ylempää, eikä samanvertainen vertaistaan. Näin suvaitsijat ovat itse asiassa itsensä korottajia ja ryhmäyttämäänsä joukkoon alentuvasti suhtautuvia.

Ajattelin tätä suvaitsijoiden eli avustajoukkojen ylemmyyydentuntoa jo silloin, kun kirjoitin blogiini huorista ja heidän ympärillään pyörivistä sosiaalitädeistä ja muista ymmärtäjistä, jotka hyväntekeväisyystoiminnallaan jatkavat huorien kurjaa asemaa näennäisavulla, piikeillä ja pillereillä - kun heitä nyt kerran on, etteivät kadulle kuole. Juuri nämä ryhmäyttäjätädit ja -sedät ovat vähemmistöjen sortajia yhteiskunnassa, koska he ylläpitävät rakenteellista kurjuutta ja alistavaa asennetta salliessaan ryhmäytyksen. He ovat yhtä syyllisiä kuin huorista hyötyvät henkilöt.

Ehkä se menee myös niin, että esimerkiksi maahanmuuttokriittiset henkilöt ovatkin juuri niitä, jotka arvostavat maahanmuuttajia tasavertaisina ihmisiä vaatiessaan ihmisille samanlaisia oikeuksia ja vastuita ilman jonkin joukon ryhmäpyhittämistä ja kritiikitöntä kaikensallimista.
Jos näkee ihmiset yksilöinä, ei tarvitse suvaita ketään, ei tarvitse mainita fyysisiä tai geneettisiä tuntomerkkejä habituksessa, vaan kuka tahansa lähimmäinen on yhdenvertainen ihmisyytensä vuoksi.

Palatakseni Enbusken ohjelmaan - siinä haastetateltiin jotakuta Ahmedia tai Alia - anteeksi epätarkkuus - mutta en muista nimestä muuta kuin että se alkoi a:lla. Tämä A ihmetteli, miksi Suomessa varotaan nauramasta kunnon ahmed-vitseille tai muille ählämsählämeille. A:n mielestä sellainen on hurskastelua, ja hänestä nimenomaan reipas nauru nostaisi ennakkoluulot pintaan ja pois, edistäisi luontevaa suhtautumista. Mutta ei, meillähän saa rasistin leiman otsaansa, jos sanoo että ähläm.

Hassua, että tällaisen huumorin kaipuu tuli suoraan kentältä, naurettujen parista, ihan samoin kuin Sisko ja veli -ohjelman muinoinen vammaiselle nauru - hurskastelijat kokivat sen vammaispilkaksi, mutta kehitysvammainen itse pyysi saada naurua osakseen, kun kerran terveillekin nauretaan. Olisiko meille ei-rasisteille tässä jotakin opittavaa?

( Giovanni Boldinin maalaus Henri de Toulouse-Lautrecista)

(JK Naputtelen tätä juttua harvinaisen myöhään yöllä, kun en pääse nukkumaan. Muut taitavat jo nukkua! Uunissa muhivat nimittäin perunalaatikot, ja ne pitää vielä jäähdyttääkin ennen kylmään panoa.)

15.12.2008

Talvipäiväkirja 5. sivu

Tämä päivä on kulunut hyvin leppoisasti. Aamulla herättyäni ja luettuani Hesarin tarkistin blogin kuulumiset ja kävin jonkinlaista sananvaihtoa oppikirja-nettikurssirinnastuksista. Laadittuani pitkät pumaskat sydänvertani kommenttilaatikkoon heitin kamerarepun selkääni ja lähdin autolla liikkeelle. Autolla, koska minun piti samalla käydä postissa ja lisäksi Matkahuollossa hakemassa painava kissanruokapaketti.

Kävin ensin vanhalla lehtoalueella, jossa koskenreunan pusikot ovat saamassa kivat jääkuorrutteet. Kuvasin niitä lenkkitossujen varpaat vedessä, pipo valahtaneena melkein silmille. Kuvaaminen on niin innostavaa, ettei siinä juuri huomaa pyyhkäistä suortuvia sivuun, eikä ollut ensimmäinen kerta kun ne liehuivat otoksissani, koskenrannan tuulessa. Otin 128 kuvaa, ja suuntasin sitten metsän halki takaisin autolle. Mainittakoon, että täällä lähistöllä on nähty susia, ja jokin panee minut vilkuilemaan taakseni, kun kuljen metsässä. Minulla on yksinäisen naisen henkiinjäämisvarana taskussa paketti jättitulitikkuja, jotka olen ajatellut sytyttää tuleen, jos susi hyökkää kimppuuni. Sudethan pelkäävät tulta, enkä aio jäädä tuleen makaamaan. Lisäksi repussani on jumppamaikalta saamani kovaääninen puhalluspilli, jolla voin puhaltaa, jos ääntä ei tule. Näillä varustein olen ajatellut jääväni henkiin ankarassa luonnossa, asumattomissa metsissä liikkuessani.

Kotiin tultuani katsoin heti kuvat ja totesin, ettei täysosumaa tullut vieläkään - mestarilaukaus antaa odottaa itseään. Ihanaa, on siis vielä tavoiteltavaa. Sitten laitoin aterian mikroon ja söin. Eilistä riisiä ja kanaa. Lasi rasvatonta piimää, jälkkäriksi banaani, ja kuppi vihreää teetä. Sitten katsoin taas blogiin ja laadin pari vuodatusta lisää. Suljin koneen ja paistoin muutaman pellillisen pipareita ja panin lantunpalat kattilaan muhimaan. Sitten mesetin tyttären kanssa, hänellä on lukukauden viimeinen tentti huomenna, ja kaikki opetusharjoitustunnit pidettyinä. Saldo on myönteinen - tytär on innostunut opetuksen teorioista ja juttelee mielellään kanssani niistä. Hänellä tuntuu olevan minua tiukemmat käsitykset asioista, mutta pyrin vain kuuntelemaan, koska on kiinnostavaa saada uutta tietoa opetuksen teorioiden synty- ja kokeilusijoilta.

Työnsin sitten lanttuloorat uuniin ja otin ne juuri tätä kirjoittaessani pois. Huumaava joulun tuoksu. Päivällä lähetin muutaman joulukortin, vuosi vuodelta vähemmän, osalle menee sähköpostikirje, joku on kuollut. Nyt ei mene enää korttia suvun vanhimmalle.

*

Päivän oivallus jouluasioiden ulkopuolelta: ministereiksi ei pitäisi valita pienten lasten vanhempia, vaan vähintään keski-ikäisiä ansioituneita kansanedustajia, joilla on jo runsaasti näyttöä osaamisestaan. Minusta Sarkomaan seuraajakin on turhan nuori ministeriksi. Muutenkin johtajuuksia ja merkittäviä asemapaikkoja tulisi myöntää vasta varttuneemmille henkilöille, joilla ei ole enää pikkulapsia. Turhan varhain näitä merkkipaikkoja jaetaan nuorille ihmisille. Ministeriys voisi olla samalla tunnustus hyvin hoidetusta eduskuntatyöstä ja kansalaisten tyytyväisyydestä edustajaan.

(Valokuva Iines 15.12.2008)

14.12.2008

Talvipäiväkirja 4. sivu


Olenko kertonut teille Toivosta, joka muistuttaa Georg Otsia sekä ulkonäöltään että lauluääneltään? Toivosta joka soitteli hanuriaan talossa, jossa äitini asui? Jossain vaiheessa toukokuista kevätiltaa kuului avatusta keittiön ikkunasta usein kaihoisa slaavilainen Syysunelmia, kun Toivo herkistyi omasta soitannastaan ja ilmeisesti juomastaan.

Minulla on muistikuva, että olen kirjoittanut Toivosta aiemminkin, mutta en löytänyt häntä koskevaa kirjoitusta - ehkä joku muu muistaa jutun - kuten muisti tarinani Poika-Saimaasta ja Ellistäkin ja antoi linkin?

Joka tapauksessa Toivo on monena vuonna tuonut minulle joulukuusen, kesällä katsomansa, juuri kaatamansa. - Kelpaako, hän kysyy aina hurautettuaan vanhalla autolla pihaan, avaa takaluukun naruja, ja ravistaa kuusen avoimeksi, höpötellen ja moitiskellen sen ulkomuotoa. - Kelpaa, kelpaa, se on kaunis, sanon aina. Annan Toivolle vastalahjaksi konjakkipullon, josta hän muikeasti hymyillen muistaa aina sanoa, että ei hän tämän takia kuusta tuo. Annan vielä kahvipaketin ja suklaata emännälle kotiinviemisiksi ja vähän siltäkin varalta, että hän jatkaisi perinnettä. Ei se kuusi, vaan se että Toivo tuo sen ja ottaa isoon karhunsyliinsä jouluhalaukseen.

Viime vuosi oli ensimmäinen kun Toivoa ei kuulunut kuusta tuomaan, koska hän ei päässyt enää metsään ankaran huimauksen takia. Pahvikotelossa odottava Toivon konjakkipullo jäi antamatta ja marketin edestä ostettu viljelty joulukuusi tiputti neulasensa ennen uutta vuotta. Toivon kuuset kukkivat usein kauan, varsinkin jos kasteluveteen lisäsi vähän lannoitetta.

Vaan minä vien sen pahvikotelossa odottavan konjakkipullon täksi jouluksi Toivolle, kotiin, vaikka Toivo ei muista enää kaikkea, moitiskelee vaimoa kun tämä viipyy kaupassa ja laulelee enää joskus hyvällä tuulella ollessaan. Vaimo nimittäin vihjasi, että konjakki tekee hyvää Toivolle, ja että hänen suorastaan pitäisi ottaa häppää silloin tällöin - näin Elsa sanoi minulle pelatessaan marketissa yksikätistä rosvoa. Taidan panna kassiin sen perinteisen kahvipaketin ja suklaankin. Ei se kuusi vaan se Toivon jouluhalaus.

*

Asiasta ihan toiseen: Maalaisen kirjoitus tietotekniikan laajamittaisesta lisäämisestä kouluopetukseen sai minut muistamaan sen, kun video tuli kouluun. Opettajat komennettiin koulutukseen auditorioon, ja rehtori ja matematiikan ja tietotekniikan opettaja opettivat kädestä pitäen, kuinka opetus mullistetaan jatkossa videoilla.

Meille näytettiin kuinka video pannaan laitteeseen ja tuotos esitetään. Meitä kuvattiin ja vanhin naisopettaja pelkäsi esiintymistä niin, että "muisti" yhtäkkiä hammaslääkärin, johon poistui syöksyen ovesta ulos. Koulutuksen lopuksi jokaisen opettajan tuli kertoa kovalla äänellä ja korkealta, miten hän tulee hyödyntämään videota opetuksessaan. Opettajia oli kolmisenkymmentä ja jokainen pani parastaan maalaillen opetustaan uusiin sfääreihin. Muistan miettineeni, miten yksi ainoa siirreltävä videolaite mahtaa riittää, kun kaikki tahtovat näyttää oppilaille valmiita opetusvideoita, joiden raukean viihteellistä tasoa muistan myöhemmin hämmästelleeni, kun luokkien ovien takaa kuului unettavaa makuukamarimusiikilla höystettyä markkinointistrategian opetusta.

Jossain vaiheessa varsinkin varttuneemmat opiskelijat sitten 2000-luvulle päästyä alkoivat antaa sellaista palautetta, että tahtovat lisää opettajajohtoista opetusta, ei opetusvideoita eikä itsenäistä työskentelyä tietokoneilla, etäopiskeluna. Hyvin nuoret päiväopiskelijat sen sijaan pitivät konevälitteisestä työskentelystä, koska sen vapaus antoi vapauden myös selviytyä projektitehtävistä ilman opettajaa varsin vähäisellä ajankäytöllä ja joskus toisen opiskelijan siivellä ryhmätöissä.

11.12.2008

Sulka hattuun, Sari!

Opetusministeri Sari Sarkomaa on ilmoittanut eroavansa ministerin tehtävistä, perhesyistä, kolmen lapsen vuoksi.

Todella rohkea päätös, ja pakko ihaillen todeta, että vain nainen voi Suomessa olla näin rohkea. Tällainen teko on ehdoton meriitti Sarkomaan curriculum vitaessa, ja nainen ansaitsee sulan hattuunsa. Miehen teko!

Samaan aikaan juuri kuullun radiouutisen (klo 17.00) mukaan nuoret naiset ovat huolissaan mahdollisesta lapsen saannista, kun mainitsevat pelkäävänsä lapsen haittaavan työelämäänsä.

Tällaisissa biologisia asioita kohtaan osoitetuissa peloissa on ajalle ominaista uusavuttomuutta. Toki lapsi haittaa työelämää, ja niin sen kuuluu ollakin. Ei lasta voi lakaista maton alle vaatimasta huolenpitoa ja rakkautta, vaikka kuinka haluttaisi tehdä uraa. Miten voisi edes olla niin, että pieni lapsi ei haittaisi työelämää? Tällaisia nollakyselyjä ei saisi tehdä eikä julkistaa!

Sari Sarkomaan rohkea teko - poikkeuksellisen korkean uran asettaminen toiseksi lasten jälkeen on hyvä vastaus näille nuorille naisille siitä, mikä on todella tärkeää, kun katsoo asiaa eettiseltä kannalta. Kysyä nimittäin sopii, löytyykö Sarkomaalle enää toista kertaa yhtä korkeaa ja hyväpalkkaista pestiä.

Asiaa tietenkin auttaa se, että Sarkomaalla on taloudelliset mahdollisuudet tehdä tämä valinta, mutta se ei ole nyt tämän jutun ydin, vaan nimenomaan lasten valinta uraa tärkeämmäksi on juuri se viesti, jota yhteiskunta kaipaa. Lapsen tulee saada olla tärkein, ja suomalainen lapsi ei ole tätä asemaa saanut kokea viime vuosikymmeninä, koska pellavapäittemme pahoinvointi on joillain mittareilla maailman huippua.

Kunpa siis kuulisi joskus sellaisen julkistamiskynnyksen ylittäneen uutisen, että naiset pelkäävät työelämän haittaavan lapsen kehitystä. Vaan aina se on toisinpäin - naiset pelkäävät lapsen haittaavan urakehitystään.

(Maalaus Ole Kandelin, Omakuva)

10.12.2008

Totuusleikki harmaana joulukuun aamuna


Kuinka vanha olet? Olen ollut yli viisikymmentä vuotta matkalla lapsuuteen. Tai vanhuuteen, riippuu mielentilasta ja ilmansuunnista.

Mikä on pahinta, mitä voit kuvitella?
Fyysisesti se, että menettäisin näköni. En keksisi syytä elää, jos niin kävisi. Henkisesti se, että laiskistuisin olemaan pohdiskelematta. Globaalit kauhut ovat ne perinteiset, lue missien haastatteluista, kelpaa minullekin.

Mitä virheitä sinun on vaikea hyväksyä toisissa ihmisissä?
Henkistä laiskuutta ja tietoista epärehellisyyttä.

Ketä naista arvostat eniten?
Ei aavistustakaan, en jaottele ihmisiä miehiksi ja naisiksi arvostuksissani. Laajasti ottaen ihmistä, joka ei sulaudu kumppaninsa varjoon eikä pukeudu samanlaiseen tuulipukuun ja joka käyttää edelleen pronominia "minä" pro "me".

Mitä ominaisuuksia ihailet miehessä?
Enpä osaa sanoa, ks. yltä. Jos puhutaan miehestä tai naisesta, pitää mielestäni puhua sukupuolisuudesta, sillä muuta eroa ihmisessä ei ole. Eli: miestä joka ymmärtää sen, miten huonoa pornoa tuutit ovat täynnään - ei ainuttakaan naista tosissaan kiehtovaa clippiä.

Entä naisessa?
Tässä nyt pyöritellään samoja kysymyksiä. Noh, naista, joka uskaltaa vaatia parempaa pornoa, jossa naisen seksuaalinen erityislaatu osataan eikä nähdä naista lahnamaisen miehen tyydyttäjänä.

Mitä teet mieluiten?
Valokuvaan luonnossa kuunnellen metsän äänimaailmaa. Kirjoitan. Jos olisi kumppani, kyhnäisin.

Ketä miestä arvostat eniten?
Jankkausta. Ks. Ketä naista arvostat eniten -vastaus.

Milloin olet onnellinen? Usein.
Vuorovaikutuksessa ystävällisiin ihmisiin, yksin lenkillä tihkusateessa tuulta vasten tai törmätessäni kamera kädessä outoon hyönteiseen. Lukiessani runoa, kirjoittaessani. Kuunnellessani tyttären selostusta innostuksestaan tenttikirjaan!

Kuka haluaisit olla?
Minä äänellä varustettuna. Kuin silloin ennen vuotta 2005.

Mitä et tekisi mistään hinnasta?
Pettäisi enkä valehtelisi, loukkaisi ketään tarkoituksella.

Mistä romaanista pidät eniten? Nappaan romaanien ohi soljuvasta valtavirrasta tällä kertaa unohdetun kotimaisen klassikko-osuman sen hienon ihmiskuvauksen takia: Hänen olivat linnut (Marja-Liisa Vartio). Iltapäivällä nappaan jonkun muun, huomenna kolmannen.

Mistä runosta? Nyt nappaan Sarkian iki-ihanan Erottua-runon: Veet syvät päilyvät ikävää, puut yllä häilyvät syväin vetten, mä tiedän etten, sua enää nää. Tie luotas lähtien hämärtää, vain kuvat tähtien, syöpyy veteen, niin silmäin eteen, sun silmäs jää (ulkomuistista, alkukirjaimet tarkistamatta). Tämä on ollut kaikkein kaunein runo murrosiästä lähtien.

Millainen on vitsi, jolle naurat? Ihan klassinen ja huonosti kerrottu pieruvitsikin naurattaa, nauran hyvin helposti ja paljon. Minua naurattaa jopa Jope Ruonansuun hahmo, jossa hän lipsauttaa teeskentelyn alle totuuden: Rahaa lapsille (ohikuiskaus: snapsiin)!

Mitä halveksit ja miksi? Epärehellisyyttä ja toisen tietoista loukkaamista, henkistä laiskuutta, halpaa markkinointia ja eettisten ihmisarvojen ylikävelyä. Röyhkeys on syöpä, joka tuhoaa globaalisti viereisetkin solut.

Mitä sotasaavutusta arvostat eniten? Olen pasifisti, mutta lähihistoriasta arvostan Suomen taistelua itsenäisyytensä puolesta.

Ketä kadehdit? En rahaa, en älyä, no, joskus sitä, jolla on onni saada rakastaa ja kokea vastarakkautta, konkreettisesti, fyysisestikin.

Minkä asian haluaisit muuttaa tässä maailmassa? Oman tilan arviointikyvyn puute ja henkinen laiskuus johtavat moneen typeryyteen. Nöyryyttä lisää, niskat taipuisiksi, lähimmäisyys itsekkyyden sijaan.

Minkä lahjakkuuden toivoisit itsellesi? Laulutaidon.

Miten tahtoisit kuolla? Vanhana ja voimissani, kivuitta.

Millainen on mielilausahduksesi? Ei saa jäädä tuleen makaamaan pätee aika moneen tilanteeseen ja vaiheeseen.

JK Poimin tämän totuusleikin kysymykset lupaa kysymättä täältä.

(Maalaus Romaine Brooks)

7.12.2008

Talvipäiväkirja 3. sivu

Tässä vaihteeksi juuri otettu kuva työhuoneestani, ikkunan vierestä. Tuossa tuolilla minä yleensä kirjoitan nämä päreeni ja kommentitkin, kun olen päiväsaikaan koneella. Iltaisin olen alakerrassa ja avaan usein vielä läppärin, etenkin ellei televisiosta tule mitään merkittävää, kuten hyvää elokuvaa tai dokumentteja tai ajankohtaiskeskusteluja, mieliohjelmiani tästä mediasta.

Eilen katselin televisiosta turhuuksien turhuutta, itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, ja valitsin kauneimmaksi naisten puvuksi Satu Taiveahon yksinkertaisen tyylikkään, mutta hyvin naisellisesti ja sulokkaasti kannetun vihertävän puvun. Myös Tanja Karpelan puku oli kaunis, ja istui kuin valettu ylvään kantajansa päällä. Se vaan, että kantaja oli turhan koleerinen avatessaan suunsa ja etsiessään nähtävästi edelleen poispääsyä missin roolista. Hän luultavasti menettää paljon ominta omaansa joutuessaan taistelemaan jotakin vastaan.

Muuan blogitoveri sanoi muuten taannoin, että kirjoitan suppealla repertuaarilla. Ei hän näitä sanoja käyttänyt, mutta minä käytän kun en muista tarkkaa sanamuotoa. Olkoon tuo ylläoleva höpötys siis osoitus repertuaarini laajentamisyrityksestä.

Tytär sanoo muuten samaa kuin tuo blogitoveri. Palaan asioihin, kun muut ovat jo menossa eteenpäin. Myönnän auliisti. Minä kun näen kääntämättömiä kiviä siellä, missä muut kävelevät niiden yli. Olkoon näin edelleenkin, koska tämä lienee omintani.

Ne jotka ovat kyllästyneet Pekka-Eric Auvisen pohtimiseen, jatkakoot blogirullasta toisiin blogeihin ja uusiin aiheisiin, minä käännän vielä yhden kiven samanlaisella sitkeydellä, jolla Lehto, Rahikainen ja Määttä seisoivat taas eilen kovennettua venäläisessä pommisateessa.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (12/2008) oli nimittäin pitkä ja valaiseva artikkeli Pekka-Eric Auvisen internetissä avautuvasta henkilökuvasta nettiystävien kertomana. Todisteena oli lukuisia Auvisen ja nettiystävien kirjoittamia tekstejä, joissa natsi-ihailijana pidetty Auvinen tuomitsi natsihenkeä. Ristiriitaista, mutta puhuvaa, uskottavaa, elämänmakuista. Nyt aletaan päästä syvyyksiin.

Artikkelista ilmenee, että Auvinen oli internetissä syvästi rakastunut, sai vastarakkautta, eli elämänsä unelmaa, kunnes rakas löysi yhtäkkiä toisen, alkoi kirjoitella rakkausviestejä avoimella foorumilla kaikkien edessä toisen kanssa. Auvisen vastaviesteissä puhuu sydänjuuria myöten satutettu mies, poika, ensirakkautensa raunioilla. Tapahtumat tiivistyvät nyt pikavauhtia kohden traagista pistettä, jonka kaikki tiedämme.

Tästä Auvisen rakkauden pettymyksestä on kirjoitettu varsin vähän, vain viitteellisesti. Auvisen viestejä lukiessa hänen tunnemaailmaansa on jopa helppo samaistua. Hänellä oli lisäksi edessä armeijaan meno, kutsunnat, joita hän pelkäsi suuresti. Ei ole ihme, että Auvinen on kiinnittänyt edessä avautuvaan sieluun, persoonaan kaikki elämänsä unelmat, ja näin rakkaus on saanut todellisuuttakin suuremmat sfäärit.

Mieleen tulee tässä vielä muuan toinenkin Pekka, oppilaani, joka teki itsemurhan oltuaan viikon armeijassa. Ei yksinkertaisesti kestänyt edessä olevaa miesten koulua.

(Valokuva Iines 7.12.2008)

6.12.2008

Evakon laulu



Olen aika isänmaallinen ihminen, oman aikani lapsi. Tulisina hippivuosinanikin rinnassani liikahti joulukuun kuudentena, ja huomasin sytyttäväni kämppäni ikkunalle kaksi valkoista, vaatimatonta kynttilää avattujen verhojen väliin, vaikka silloinen partaradikaali poikaystäväni tapaani tuhahtelikin.

Jotenkin itsenäisyyspäivä saa edelleen jopa kyyneleet silmiin, kun miettii omia vanhempiaan ja heidän esi-isiensä kovia kohtaloja. Äiti oli hyvin nuori sodan aikana ja menetti häiden aattona jo kolmasti kuulutetun sulhasensa, josta ei saanut myöhemmin puhua, niin kipeä tapaus oli. Ei vaikka äidin vihreässä kapiokirstussa oli salaperäinen valokuva-albumi, jossa onnellinen kihlapari hymyili Turussa otetussa kuvassa sormukset välkkyen. Albumi päättyi syksyisiin kuviin äidistä, joka seisoi sisarensa tukemana Alahärmän asemalla, puun alla puistopenkin vieressä. Kaikkein viimeisin kuva oli ryhmäkuva, jossa äiti katsoi vakavana valkoiseen arkkuun pohjanmaalaisten sukulaisiksi jäämättömien ihmisten keskellä, etulinjassa. Äiti ei siis koskaan puhunut Kyöstistä, vaan vei salaisuuden hautaansa mukaan. Hän ei myös koskaan pystynyt katsomaan Tuntematon sotilas -elokuvaa, ei vaikka isä naureskeli kirjan repliikeille lukien niitä ääneen kännipäissään. Ikuisesti muistan, miten hän tirskui Linnan "tyttö kävelee persläpi käsivarrella" -ilmaisua.

Isä oli viestintäupseeri, eikä minulla ole käsitystä, mitä hän teki sodassa. Ainoa muistikuva isän sotasuhtautumisesta on jostakin radiosta kuuluneesta Porilaisten marssista, jonka aikana isä veti kätensä lippaan ja teki sotilaallisen kunnianosoituksen, seisoi kuin patsas koko marssin ajan. Olikohan kyseessä kenties jokin olympialaisvoitto joskus 60-luvulla?

Yksi asia minua on jäänyt hieman vaivaamaan Suomen sotamaineessa, ja se on kantaväestön suhtautuminen sotasiirtolaisiin, joita minunkin äitini hieman tuhahdellen kutsui evakoiksi. Evakosta muodostuikin mielikuvissani mustalaisiin verrattava etninen ryhmä. Vähän niin kuin maahanmuuttajat nykyään. Evakotkin puhuivat omituista kieltä, jota sopi vähän nauraa ja pilkata, mie ja sie, ja heillä oli kaikki muka suurempaa kuin täällä meillä. Ainahan me olemme vieraan koettaneet ulkoistaa rakkaasta isänmaastamme, ja vasta kun vieras omaksuu tapamme ja puhuu niin kuin me, hyväksymme hänet.

Minusta maahanmuuttajien asemaa parannettaisiin parhaiten kunnon kotouttamisohjelmalla, jolla kielen oppimiseen panostettaisiin eniten - kielen oppiminen tulee vaatia, koska se on maahanmuuttajan oma etu. Muu tulee sitten perässä, sillä vasta kielen avulla suomalainen kulttuuri voi avautua muualta tuleville, joille tulee siis tarjota opastus maan kulttuuriin. Ei mikään ryhmä voi olla muuttumattomana erillissaarekkeena toisen kulttuurin sisällä etenkään, jos kulttuurien välillä on suurta ristiriitaa esimerkiksi ihmisoikeuksissa.

Muuten ajattelen niin, että alkuperäisten kulttuurien omimmat piirteet tulee saada säilyttää niin pitkälle kuin se länsimaisten tapojen ja ihmiskäsityksen valossa on inhimillistä edellyttää. Mutta kieli on se, joka luo ihmisen identiteetin, ja jos suomen kielen hallintaa ei edellytetä maahanmuuttajilta, identitetti jää vajaaksi ja ympäristö koetaan vieraaksi ehkä koko elämän ajan.

4.12.2008

Naamarin takaa


Mikä siinä on, että naamarin takaa on hyvä huudella, tai että yön pimeydessä on mukavaa tappaa kanoja? Tai että oikeudessa ollaan hupun suojissa pää kyssyssä?

Jokin tässä verhoutuneessa frekkiydessä saa aamukahvin tuntumaan kitkerältä. Jos minä olisin mielenosoittaja, olisin valmistanut johannakorhoseni pahvista ja niitannut hänet kepin päähän ja esittänyt huutoni avokasvoin ja silmiin katsoen, nostaen korhosta korkealle.

Toinen vielä parempi vaihtoehto olisi ollut esittää kysymykset aidosti ja suoraan ilman populistista rekvisiittaa, jolloin ne olisivat personoituneet Korhosen sijasta tekijöihin itseensä, nuoriin ihmisiin, tulevaan polveen, joka on huolestunut Alma Median harjoittamasta työsyrjinnästä. Joskus sellainen on yksinkertaisesti tehokkainta. Nyt teko kääntyi tekijöitään vastaan ja sai Alma Median näyttämään lempeältä isältä, joka sallii hihhuleiden tulla tykönsä. Samalla tehtiin hallaa Johanna Korhoselle itselleen. Hänen kasvonsa personoituivat hyökkäävän ilkeilyn fetissiksi, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Lehtikuva tilanteesta on surrealistisen kammottava yläpuolella välkkyvine kattovaloineen ja herättää pahoja viboja. Mikähän oli tilanteesta etukäteen kuviteltu saavutettavissa oleva hyöty?

(HS 4.12.2008)

3.12.2008

Työmiesaski ja kaljapullo

Tänään on isän syntymäpäivä, joulukuun kolmas. Hän täyttäisi sata vuotta, jos eläisi. Hän oli lähes viisikymmentä, kun synnyin.

Minulla on varhainen muistikuva hänen merkkipäiviltään, jolloin meillä oli kai juhlat, koska oli kukkia ja lahjoja tuli, mm. hopeinen sikari- ja tupakkalaatikko, ja lehdessäkin oli kirjoitus isästä, kuinka hän oli mm. tuonut shakinpeluun tunnetuksi paikkakunnalla ja perustanut shakkikerhon yhdessä tulevan opettajani kanssa, joka tulisi vielä huomauttamaan minulle, pienelle ainetta tuhertavalle räkäiselle etupulpettilaiselle: Älä niiskuta, niistä nokkasi, eikö sinulla ole nenäliinaa? Mutta tätähän ei kukaan tuolloin vielä tiennyt, eikä se merkittävä tapahtuma olekaan suurempien tapahtumien varjossa, onpahan vain jäänyt ikuiseen muistiin hävettävänä kokemuksena.

Isän ajatteleminen tuo siis mieleeni häpeän, tuon tunteista ehkä kiinnostavimman, ihmistä nakertavan, mutta positiivisenakin pidetyn voimavaran. Isä oli aina humalassa, vei kaikesta terän. Hänen tilansa piti aina ottaa huomioon, ja hän tavallaan riisti lapselta lapsena olon, aikuiseen turvaamisen. Hän keitti lopulta rahojen loputtua toimistonsa kaapissa kiljua, niin että huoneessa oli omituinen imelä haju eikä sinne tehnyt enää mieli mennä katselemaan kirjoituskonetta ja valtavia paperipinoja, hiilipapereita, vesileimapapereita, erilaisia kirjekuoria, kirjevaakaa, tasa- ja puolitunnit lyövää ruusukelloa josta opin kellonajat, hopeapäistä paperiveitseä, pientä pöllökuvioista hopeista kirjanmerkkiä, uushopeisia pikkuisia tupakkalaatikoita ja rosopintaista aitohopeista rasiaa täynnä vanhoja kolikoita, joista kaunein oli hopearahoista yhteen sulatettu rannekoru, jota oli kiva hipelöidä - lukemattomasti pieniä kauniita ja arvokkaitakin esineitä, jotka vetivät minua puoleensa ja jotka hävisivät jossain vaiheessa ties minne.

Kaikkein suurin häpeä koitui osakseni eräänä päivänä. En muista tarkkaan, miten vanha olin, mutta korkeintaan alakoululainen, koska päälläni oli äidin kutoma punainen villatakki ja edestä napitettava ruudullinen mekko, joka jätti polvet paljaaksi. Otsatukassa oli pinni.

Isä nappasi minut leikeistäni. Hän iski käteeni äidin ruskean ostoslaukun ja muutaman kolikon ja sanoi, että haepas isulle kaljapullo ja työmiesaski meijeristä. Meijeri oli iso meijeri, jonka kyljessä oli pieni sekatavarakauppa. Maito annosteltiin mitalla kannuihin, ja myyjillä oli valkeat hilkat ja esiliinat. Sanoin isälle, että en mene, en tahdo hakea. Isä ärjäisi, että kyllä sinä menet ja pamautti minua nyrkillä päähän, ei lyöden, vaan pysäyttäen kätensä, symbolisesti näyttäen mitä tapahtuu, ellen mene. Tämä on ainoa kerta, jolloin hän koski hiuskarvaani.

Astelin sillan yli kasseineni ja asettauduin emäntien maitojonoon häveten jo etukäteen ostoksiani, jotka piti sanoa maitomyyjälle niin että muut kuulivat. Aika oli raittiusvalistusaikaa, jolloin väkijuoma oli kirosana, ja kaikki juominen oli syntiä ja pahetta. Minun on täytynyt lähes kuiskata nuo sanat: Työmiesaski ja kaljapullo. Tämän tapauksen jälkeen aloin piiloutua isältä, ettei hän taas lähettäisi minua ostamaan itselleen kaljapulloa. Leikin ullakolla, vintillä, kapusin omenapuuhun oksien suojaan, istuin ulkorakennuksessa puupinon takana lukemassa kirjojani, ja onnistuin välttämään monta kauppareissua. Mutta aivan liian usein isä sai minut kiinni ja pani asialle ostamaan kaljapulloa tai Työmiesaskia, pahimmassa tapauksessa kumpaakin.

Isän kaunis valokuva on nyt kuitenkin kehyksissä, ja pääsee iltaisin osalliseksi kynttilän loisteesta. Tosin kuva on takarivissä, jottei se paista sieltä silmiin liian häikäisevästi. Katson sitä kun huvittaa, mutta en tahdo, että se katsoo minua yllättäen jostakin puuhasta ja käskee hakemaan isulle kaljapullon.

(Maalaus Paul Cezanne)

2.12.2008

Poika-Saima ja Piikki-Väinö

Muistan varhaisesta lapsuudestani Poika-Saiman, naisen, joka pukeutui miehen harmaaseen pukuun, 50-luvun lopulla maalaispitäjässä. Hänellä oli suvereeni ja varsin hyväksytty asemansa kyläyhteisössä, jossa oli yksinkertaisesti Poika-Saima, joka kävi taloissa tekemässä töitä.

Meille lapsille ei selitelty mitään, emme tainneet edes kysellä, miksi Saima on tuollainen, vaan me kasvoimme poikasaimauteen kivuttomasti. Vanhemmat eivät tehneet asiasta numeroa eivätkä millään tavoin kyseenalaistaneet Poika-Saiman sisäistä tai ulkoista habitusta. Saima oli erilainen ja sillä sipuli, eikä erilaisuus ollut syy lasten lällätyksille.

Ainoa, mitä hieman paheksuttiin ja mikä aiheutti lapsen aivoissa ristiriidan häivähdyksen, oli Poika-Saiman julkikessuttelu. Siihen aikaan Saimat kessuttelivat neljän seinän sisäpuolella ja Poika-Saima tupsautteli kunnon savuja ulkosalla ja pyyhki silmistään vesiä, jotka valuivat silmänurkasta - muistan tuon kämmenselän liikkeen kun luulin ensin, että Poika-Saima itki. Mutta ei hän itkenyt, kyynelkanavat vain olivat ilmeisen herkät, liekö allergiaa, josta silloin ei puhuttu, kun ei tiedetty joidenkuiden pikkulasten maitoruvenkaan alkuperää. Naama saattoi olla ruskean ruven peittämä, kun lapsi kittasi maitoaan kaksin käsin.

Vanhemmiten Poika-Saima joutui vaivaistaloon, kuten Piikki-Väinö, Kulta-Paavo ja muut kylän omat kylähullut. Piikki-Väinölle annettiin tietä, kun hän kulki tienpientareita kumarassa etsien tielle pudonneita markkoja - ja siksi häntä kutsuttiin myös Markka-Väinöksi. Kulta-Paavo oli ikuinen lapsi henskelihousuineen, ja sanoisin, että kyläläisten rakastama pyöreä ukkeli, joka töpötteli kauppakassi kädessään kylänraittia ihmisille hymyillen.

Outoa, miten elävästi ja lämpimästi nämä erikoispersoonat ovat piirtyneet lapsen mieleen. Heidän nimensä on kuin valonpilkahdus, auringon säde lapsuuden hämärään, josta ei puutu tummiakaan sävyjä. Mutta nämä ovat siis valopilkkuja, jonkalaisia soisi nykylastenkin mieleen jäävän mieluummin kuin pohdiskeluja siitä, voiko sukupuoltaan vaihtava toimia pappina tai pippinä. Aikuisten mutkaton asenne ratkaisee kaiken, ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että eivät lapset tuomitse ja kiusaa erilaista ihmistä tai toveriaan ilman aikuisten esimerkkiä. Lapsi ei siis ole syntymäjulma, vaan tabula rasa, johon piirtyy hänen kohtaamiensa läheisten maailmankuva ja asenteet.

Ehkä toisella kertaa kerron teille Ellistä, joka myös oli miesnainen. Hän sai huonoa kohtelua sivistyneeltä perheeltään, ja päätyi hullujenhuoneelle ja kavalluksiin ja laati tohtorinväitöskirjansa hullujenhuoneelta päästyään ja kärsittyään kavallustuomionsa. Tai sitten en kerro - tuossa se jo tuli. Elliä ei hyväksytty miehenpuvussaan eikä puolipartaisena naisena, jonka sielussa ja ruumiissa asui kuitenkin mies.

(Maalaus Romaine Brooks)

1.12.2008

Kiltin tytön syndrooma

Edellisen päreeni keskustelussa anonyymi viittasi tänne kertoakseen ilmeisesti, että ehdotukseni nettimaailman yhteisöllisestä yhteiselimestä, nettikiusattujen tukiverkostoblogista tai muusta senkaltaisesta, on jo keksitty paremmin, Pekka Hyvärisen toimesta. Hyvärinen tosin ehdottaa valtiollista nettivaltuutettua.

Mikä ettei, sillä tarvetta on. Emme me kaikki ole Ingallsin Lauroja, jotka tanssimme nilkat ojossa balettia somassa joutsenrivissä sopivin höyhenaskelin ja vältymme näin nettihörhöiltä. Meissä on paljon myös kömpelöitä joutsenenpoikasia, virheidentekijöitä tai sitten vielä parempia kuin Ingallsin Laura, jolloin taatusti saamme riesaksemme nettisontiaisen, joka pruikkii blogiimme tai muilla foorumeilla oleviin viesteihimme kateudenkeltaisia pruikkiaan. Jos meillä on ennestään jostakin vajeestamme tai vaihtoehtoisesti hyveestämme johtuen vanha sontiainen jossain nurkassa, sontiaiset liittoutuvat yhteen ja pörinä on kaksinkertainen. Sonnanhaju vetää sitten jatkossa muita samanhajuisia puoleensa ja sirkus on pystyssä.

Linkkaamani blogihenkilö Kari Haakana käyttää mielestäni hieman ontuvaa ja ihmeen kaukaa haettua moottoripyörävertausta puhuessaan internetin käytöstä, ikään kuin motskariajelu olisi samanlaista jokamiehenhuvia kuin netissäajelu. Kun meillä on siis tämä tieliikennelaki, sanoo blogihenkilö, niin emme tarvitse erillisiä moottoripyöränormeja tai moottoripyörien valvontapoliiseja - näitä älköön sekoitettako nyt moottoripyöräpoliiseihin joita taas on ja varmaan saa ollakin - he hoitavat tärkeitä ylinopeusrikkojakeikkoja mitä oletettavimmin.

Ja samalla tavoin kun meillä on laki sananvapaudesta ja muusta julkaisemisesta, emme Kari Haakanan emmekä luonnollisesti hänen kommentoijiensakaan mielestä tarvitse erikseen nettilakeja emmekä siis nettivaltuutettua, kun eihän siis Ingallsin Lauraakaan netissä kiusata tai häiriköidä. Kai nyt nettiin kirjoittava jukupliut osaa puolensa netissä pitää kun sinne kerran menee, ja fiksuthan eivät käy Suomi24:n sivuilla, joilla nyt on mitä on, että mitäs meni sinne, kikkelis kokkelis. Ainahan voi lisäksi ottaa tietokoneen töpselin irti seinästä.

Oma ajatukseni nettihäiriköinnin välttämiseksi tai pikemmin avuksi liittyy siis yhteisöllisyyteen (ks. edellisen päreen keskustelun loppu). Eri foorumeilla on omat valvojansa ja joskus hyvinkin tiukka kontrolli, mutta mm. blogimaailmassa katto on korkealla eikä ole minkäänlaista valvontaa, rajana on vain Suomen laki - jos bloggaat ristimänimelläsi. Valtaosa blogilistalla olevista yli 19 132:sta on anonyymibloggaajia, ja heidän on parasta olla Ingallsin Lauroja, joihin paha ei tartu. Blogilistalla voi lisäksi olla sisällöltään millainen blogi tahansa - sisältöön ei puututa, sanoo ylläpito. Tarvitsisivatkohan bloggaajat muuten oman blogivaltuutetun?