Yhdet vielä

Tässä iloksenne vielä pari kuvaa Andrea Kowchilta, kunnes päästän irti hänestä ja siirryn varmaan jouluisiin tai ajankohtaisiin politiikan maailman aihepiirin kuvastoihin. 

Näitä kuvia yhdistää tietenkin palava materiaali, yläkuvassa tulkintani mukaan ladon katto, alakuvassa tulevan talven heinäsatoa ja kaikkein alimmassa palaa koko roska. Toinen yhdistävä piirre on naisen tyyni ilme, joka panee epäilemään, että hän on tuikannut materiaalit tuleen. Ehkä hän on saanut leipomisesta ja emännyydestä kyllikseen tai sitten hän on pyromaani. Tai sitten hän haluaa vain vipinää kehiin, muutosta.

Aina näissä kuvissa on pötyä pöydässä, kaikki on itsetehtyä tai itse tuotettua ja viimeisen päälle. Pöydässä on tuoretta kahvia, vastaleivottuja pullia, sämpylöitä, pannukakkuja, kovaksi keitettyjä kananmunia, luumupuun satoa. 

Kenelläkään Kowchin naisella ei ole yhdessäkään kuvassa lapsia, vaikka heillä on upeita miehiä, kauniskasvoisia lihaskimppuja, kuin filmitähtiä. Ylemmän kuvan miehenkin voisi kuvitella saavan aikaiseksi liudan lapsosia emännän iloksi. Ovatko Kowchin miehet siis uroudestaan huolimatta tuhkamunia, vai missä vika piilee? Nainen saa tyytyä lemmikkikoiriin, aikamoisiin hurttiin, jotka juoksevat kuvissa naisen rinnalla. Ja lasten silittelyn sijaan nainen leipoo, leipoo, leipoo.

Niin tai näin, mitäpä asia meille kuuluu. Vaan kiinnostava tämä maagisen realistin kuvamaailma on. Siitä voisi vaikka kirjoittaa väitöskirjan. Jos olisin vielä nuori, taideopiskelija, voisin hyvin valita tämän taiteilijan tutkimuskohteekseni enkä perinteisiä klassikkoja, joista toki myös kovastikin pidän. Mutta tällainen todellisuuteen pohjaava magiikka on kiehtovaa. Mehiläiset hiuksissa, yökköset rinnuksilla, mustat linnut taivaalla ja palavat heinäkasat. 

Enempää en siis kiusaa teitä saman taiteilijan kuvilla, ainakaan vähään aikaan. Nyt on marraskuu, vuoden pimein aika, ja se saa käpertymään näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Olen joka vuosi todennut tähän samaan aikaan, että marraskuussa tunnen maapallon painon harteillani, tuntuu kuin taivas pusertuisi lähemmäs maata ja sen ja maankuoren väliin jäisi vain kapea valonviiru. On siinä ja siinä, ettei pimeys romahda ihmispolon päälle ja muserra häntä littanaksi. 

Onneksi on joulu, valon juhla. Ja siitähän alkaa taas päivien valaistuminen, minuutti minuutilta. Ihan tämän vuoksi ostan joka vuodeksi Otavan painaman Suomen kansan kalenterin, sen keltakantisen. Siitä näkee päivittäiset auringonnousu- ja laskuajat. Konkretiaa, joka vahvistaa uskoa. Suosittelen lämpimästi tätä Herran Jeesuksen Kristuksen Armollisen Syntymän jälkeistä kalenteria Oulun ja Utsjoen horisontin mukaan kaikille. Myös lapsille se on oiva tietopaketti sen kännyssä olevan tylsän kalenterin sijasta. 

Avartakaa tekin, rakkaat kanssakulkijat, maailmankuvaanne kotimaisen kalenterin suuntaan. Etenkin jos teitä kiinnostavat myös planeettain liikkeet kussakin kuussa. Näytä minulle kalenterisi, niin minä kerron sinulle, millainen olet. Vai mitä?

(Maalaukset Andrea Kowch)

Kenen vierellä Jeesus kulkisi?

 

Edellisen jutun yhdessä keskustelunhaarassa sivutaan kevyesti kysymystä, kenen kanssa nykymaailmassa Jeesus mieluiten kulkisi,  kenen vierellä, häntä nostaen. Tätä siis pohditaan siitä välittämättä, oliko Jeesus historiallinen vai myyttinen hahmo Raamatussa. Vai oliko olematta ollenkaan.

Yksi sanoi, että kyllä hän kulkisi Teuvo Hakkaraisen vierellä ennemmin kuin Sanna Marinin, koska Sannalla on jo tukijansa, Teuvolla ei ketään, Teuvoa halveksivat kaikki paitsi persut, jotka ovat muutenkin jo alapuolella arvostelun, niin että heitä ei lasketa. Minusta perustelu on jokseenkin relevantti. 

Toinen sanoi, että kyllä Jeesus mieluummin kulkisi Nylundin Eeron kanssa, koska näin  hän saisi älyllistä seuraa. Näinkin on. Vaan kyse ei ollut siitä, että Jeesus viihtyy ja saa itselleen jotain, sillä eikö Jeesuksen maanpäällinen tehtävä ollutkin auttaa ja tukea hädässä olevia, mieluiten suurimmassa hädässä? 

Tällainen kevytpohdiskelu johtaa nyt suurempiin sfääreihin. Kuka oikeasti on tänä päivänä tässä maailmassa  kaikkein suurimmassa hädässä, kuka on halveksittu ja vailla ymmärtäjiä? Kenen vierellä teidän mielestänne Jeesuksen pitäisi kulkea, ketä nostaa alhosta ylös?

Minä vastaan teille, että  Teuvo Hakkaraisen ja Päivi Räsäsen. Sillä eikö Jeesus sanonut Vuorisaarnassaan niin, että autuaita ovat hengessään köyhät (Teuvo) ja autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan (Päivi). Paljon muutakin hän sanoi, mutta uskon siis vakaasti, että näiden rinnalla Jeesus kulkisi mieluummin kuin virallisten hädänalaisten autettujen, joista monelle juoksee puuron lisäksi tukieuroja ja runsaasti sympatiaa somekuvissa. 

Uskon, että Jeesus kulkisi mieluusti myös al-Holin lasten rinnalla, sillä he ovat suuressa vaarassa äitiensä pöhköyden vuoksi. Äitien rinnalla hän ei välttämättä kulkisi, koska äidit eivät ajatelleet lapsia kuskatessaan heitä isisläisten vaikutuspiiriin.

Tämmöistä hurskastelua siis tänään. Kommenttien valvonta on vielä toistaiseksi päällänsä. "Kyberhyökkäys" tai jotain hiekkalaatikon hajottamis- ja kohentamisyritystä. - Kärpänenkö siellä kutittaa, sanoi Hietanen luodinrapinaa.

(Maalaus Andrea Kowch)

Hieman defenestraatiosta

 

Vuoden 1618 Prahan defenestraatio, Václav Brožík

Edellinen  keskusteluhan alkoi lupaavasti Pyhästä Martinuksesta  ja päätyi tapansa mukaan vielä lupaavammin kauas alkulähteiltä, defenestraatioon ja kirjailija Bohumil Hrabaliin, tuohon ikkunasta ulkoutuneeseen historian hahmoon. Sanotaan, että mainittu  tšekki ruokki puluja ja putosi tässä touhussa, mutta sanotaan myös, että hänellä saattoi olla lievää taipumusta ulkoutua itsenäisesti, joten mene tiedä. 

Defrenestroituneita eli ikkunasta ulos heitettyjä merkkihenkilöitä on erikoisen paljon nyky-Venäjällä, kuten tiedämme. Aivan viimeksi defernestroitui Lukoil-pomo Ravil Maganov. Historiassa heitä on pilvin pimein varhaisista ajoista alkaen. Alla olevassa kuvassa lentää Raamatussa mainittu Israelin kuninkaan kavala puoliso  Izebel kohti ikuisuutta. 

Prahassahan, tuossa taiteilijoiden suosimassa kaupungissa, deferenestraatioita on ollut aalloittain, ensimmäinen aalto 1400-luvulla, toinen aalto 1600-luvulla ja kolmanneksi aalloksi on kutsuttu ulkoministeri Jan Masarykin kuolemaa vuonna 1948. Virallisen tutkimuksen mukaanhan nämä tapaukset ovat yleensä itsemurhia, huolimatta siitä, että onnettomalla on ollut päällään ruma pyjama.

Julma on ihmisen historia. Vaan onneksi elämme Suomessa, jossa koko sana on turha ja saa kielen solmuun ja jossa tällaisia hirmutekoja ei historia taida tuntea ainuttakaan. Suomalainen murhaa reilusti maan pinnalla, kirveellä ja astalolla, nykyään nyrkeillä tai puukolla, kun monella ihmisellä ei enää kirvestä huushollissa löydy. Puukkoa on muutenkin kevyempi kantaa kuin raskaita astaloja. 

Suomessa ei muuten juurikaan murhata, vaan tapetaan, pikaistuksissa ja kännipäissä. Suomalainen poliisi on myös maailman huippua. Lähes kaikki tapot ja murhat pystytään selvittämään, tilastojen mukaan yli 90 prosenttia.

Murhaajista itselleni kauhistuttavin on Aino Nykopp, tuo sympaattiseksi tekeytynyt lähihoitaja, joka ilmeettömin silmin esiintyi oikeudessa muka viattomana murhattuaan hoitamiaan vanhuksia myrkyllä. Pahin sarjamurhaaja Suomen historiassa lienee kuitenkin 1800-luvulla elänyt Juhani Aataminpoika, Kerpeikkari, joka murhasi mm. äitinsä ja siskonsa sekä vieraita ihmisiä, sattumanvaraisesti, kirveellä, paljain käsin ja kepillä. 

Lopuksi, tämän murhakattauksen jälkeen totean, että kyllä minä katson televisiosta mieluummin jännittävän murhatarinan kuin romanttisen hömppäelokuvan. Ruotsalaiset osaavat tehdä melko hyviä tv-dekkarisarjoja, kuten Beck ja Wallander. Suomessa ei taideta osata, vai mitä? Katsotteko te koskaan jännitystä, tai luetteko?

Martinpäivään laskeutuminen

 

Tehän tiedätte, rakkaat lukijat, kuka oli pyhä Martinus? Katolisessa kirkossa tunnetaan yli kaksikymmentä pyhää Martinusta, mutta nyt puheena oleva henkilöhän oli  300-luvulla elänyt piispa, merovinkiajan Ranskan suojeluspyhimys. Martinpäivää vietetään hänen muistokseen.

Me tunnemme paremmin kuitenkin  Martti Lutherin, joka sai nimensä tämän 300-luvulla eläneen piispa mukaan. Tunnemme Lutherin myös siitä, että tarinan mukaan hän naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen anekauppaa vastaan. Tämä ei liene totta, vaan totta lienee se, että Luther lähetti teesinsä vuonna  1517 parille piispalle sekä joillekin henkilökohtaisille tuttavilleen. - Myös Lutheria muistetaan  martinpäivänä.

Jos sen sijaan olette sitä polvea, joka on opiskellut ilman kirjoja, ja korkeintaan kännyköistään, teillä ei luultavasti ole hajuakaan pyhästä Martinuksesta tai Martti Lutherista. 

Voisin sanoa tässä kohdin pääministerimme tapaan: Hävetkää, lapset ja nuoret! Tai en minä niin sano, sillä lapsethan ovat viattomia kaikkiin sirpaleisiin ympärillään, viattomia kuin lemmikkikissa, joka pudottaa Aallon maljakon lattialle. Syy on opetushallituksessa, joka suoltaa opettajia kuulematta pöhinää opetussuunnitelmiin ja jättää perusasiat pois.

Hetkeksi takaisin 300-luvulle. Nimittäin kerrotaan, että pyhä Martinus oli  Rooman armeijan sotilas, joka kohtasi kaupungin portilla palelevan kerjäläisen. Martinuksessa heräsi sääli, ja niinpä hän halkaisi miekalla viittansa kahtia ja antoi toisen puoliskon poloisen lämmikkeeksi. Seuraavana yönä Martinus näki sitten  näyn, että kerjäläinen olikin ollut itse Jeesus. Hän otti kiireesti kasteen ja ryhtyi julistamaan kristinuskoa. Saarnaus oli ilmeisen voimallista ja sillä oli seurauksia, kuten tulemme tietämään. 

Tarina jatkuu varsin hupaisasti. Nimittäin kun vaatimattomuudestaan tunnettua Martinusta tultiin sitten  pyytämään piispaksi, hän piiloutui hanhitarhaan. Äänekkäät hanhet kuitenkin paljastivat piileskelijän, ja Martinuksesta tuli kuin tulikin piispa. 

Tämän muistoksi meilläkin on martinpäivänä on tapana syödä martinhanhea. Tosin täytyy myöntää, että häpeäkseni en ole kai koskaan syönyt hanhea. En edes martinpäivänä. Tämä ei johdu aatteellisista syistä eikä ruokaa koskevista mahdollisista estymistäni, vaan puhtaasti saannin vaikeudesta. En ole nähnyt hanhea marketin tuoretiskissä enkä pakastealtaassa saati eineksenä. 

Ainoa hanhi, minkä voisin tavoittaa, on merihanhi, joita on joka heinäkuun loppupuolella pilvin pimein mökin viereisellä mereen laskevalla pellolla.  On tullut mieleen joskus, että sieltä saisi pakastimen täyteen. 

Totuus on kuitenkin se, etten minä hanhea voisi ampua, en mitään elävää olentoa. Luonto-ohjelmissakaan en pysty katsomaan saalistusta, jota kuvataan aina pitkästi. Ihmettelen kuvaajaa ja hiljennän vehkeen tai vaihdan kanavaa. 

Voidaankin kaikki yhdessä hengähtää helpotuksesta ja hanhensyöntipakosta. Nimittäin martinpäivän meillä Suomena on myös tapana syödä makkaraa, tuota kotoisaa suosikkipötkylää. Etelää myöten onkin tapana sanoa, että "Martti makkarat sitoo".  Hieman pohjoisempanahan martinpäivä on varsinainen Perso-Martti. Nimittäin ennen kekriä saatu teurasveri oli talletettu kylmässä, ja se valettiin vasta martinpäivän edellä makkaroiksi. Pöytään tuotiin ihania rasvamakkaroita ja paksuja pylsyjä sekä juuri paistettuja rasvarieskoja. Varsinainen Martin makkara oli isoin ja paksuin verimakkara. Ettäs tämänkin tiedätte.

Vaan nyt minua kiinnostaa teidän martinpäivätapanne ja se, oletteko makkaransyöjiä. Maistuuko veripalttu? Mitä arvelette tällaisista perinnepäivistä? Tulisiko niitä liputtaa ja opettaa tavat myös maahantulijoille? 

 (Varoitus: Tekstissä on hanhilinkki, josta puuttuu turvallinen tila. Avaaminen omavastuisesti.)

Ajantappoa marraskuussa 2022

 

Lallin kirveshän heilahti 20. tammikuuta vuonna 1132. Sanotaan hänen tappaneen piispa Henrikin, tässä aika lähellä, Köyliönjärven jäällä. Ajan usein siitä ohi ja katselen järvelle, joka on alkanut rehevöityä kovastikin Rauman tien viereiseltä puoleltaan.  Mietin, missä kohden tappo tapahtui.

Sivumennen mainittakoon, että kyllä Lalli-pakana jonkun tappoi, muttei ehkä kuitenkaan piispaa. Uudempi tieto kertoo, että kirveellä kolkattu oli saksalainen lähetyssaarnaajaa Heinrich eli suomeksi  Heinäricki tai Heinärikki.

Näin pyhäinmiestenpäivää lähestyttäessä lienee sopivaa katsella  historiallista havinaa huokuvasta ajastajasta tulevia tapahtumia ja kuunkiertoja. On nimittäin tullut tavaksi katsoa Suomen kansan kalenteria - eli Ajanlukua vuonna 2022 Herran Jeesuksen Kristuksen Armollisen Syntymän jälkeen Helsingin, Oulun ja Utsjoen horisontin mukaan.

Kuun vaihde on allakassa jännittävää luettavaa. Mitkä ovat tämän kuukauden tapahtuma- ja teemapäivät, mitkä ovat kuun ja planeettojen liikkeet ja mikä tähti paistaa aamuhämärissä itäisellä taivaalla. 

Voinkin ilokseni kertoa teille, rakkaat kanssakulkijat, että Mars, tuo punainen planeetta näkyy kirkkaana etelätaivaalla aamuhämyssä. Mars, Härän Aldebaran ja Orionin Betelgeuse muodostavat taivaalle punaisen kolmion! Ylimmäinen on Mars.

Marraskuun tapahtuma- ja teemapäivät hieman arveluttavat. Niin merkillisiä ne ovat. Toisaalta monet kaltoinkohdellut saavat edes yhtenä päivänä hieman positiivista huomiota, jokuset jopa koko viikon, kuten mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät lähimmäisemme ja miehet Movembereineen koko kuukauden. Muistakaa miehiä, rakkaat lukijat, sillä Movemberin lisäksi 19.11. on kansainvälinen miestenpäivä. Toivottavasti innokkaimmat feministitkin juhlivat nyt miehiä.

Nykyinen wokeismi etuoikeutetuista, positiivisesta syrjinnästä ja intersektionalisuudesta ei ole enää sitä tasa-arvoa, jota huomattava enemmistö tosiasiallisesti kannattaa. Intersektionaalisuus kiistää ihmisten oikeuden tulla kohdelluiksi yksilöinä. Puhe valkoisten heteromiesten etuoikeutetusta asemasta alleviivaa tätä todella rumasti, kirjoittaa muuan. (Steven Seppä, HS 3.11.)

Ja mitä sanotte näistä päivistä, arvon lukijat: Afrikan teollisen kehittämisen päivä, Älä osta mitään -päivä, Maailman TV-päivä, Kansainvälinen suvaitsevaisuuden päivä, Maailman laatupäivä?

On ehkä parasta, että minä en sano mitään, en etenkään  suvaitsevaisuuden päivästä. En kuitenkaan malta olla sanomatta, että en osaa suvaita, sillä en koe itseäni oikeastaan ketään paremmaksi. Olen aika kompleksinen tapaus. Kun kotiini tulee työmiehiä, jotka riisuvat tuulikopissa kenkänsä, sanon  että ei kenkiä tarvitse ottaa pois. Pelkään nimittäin, että he saavat lattioiltani roskia sukkiinsa. Kyllä minulla imuri on, kaksikin, mutta pelkään silti. Joku toinen ehkä ajattelee, että kengät pois vaan, etteivät työmiehet tuo kuraa. Se ei tule edes mieleen!

Oikeastaan  syytän Eino Leinoa tuosta suvaitsemishymistelystä. Tai en Eino Leinoa, vaan runon siteeraajia. Yleensä ratsastetaan nimittäin vain  tällä säeparilla: 

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

 

Voisi nostaa estradille myös saman runon säkeet:

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Oi, ihmiset toistanne lempikää

ja kohti taivasta tavoittakaa!

Niin pieni, pieni on maa.

Niin tai näin, koettakaa kestää alati lisääntyvä pimeys ja harmaus. Ensi lumi aikanaan kirkastaa maailman! Vai mitä?