Tulit meille Raivoisana Rolandona kahdeksanviikkoisena ja aivan liian pienenä. Äitisi oli Rauman Rosita, maankuulu kaunotar ja isäsi Musta Rudolf, merten kauhu. Näin ainakin meille kerroit. Mahduit aamutossuun.
Kuljit mukanamme lähes kaksikymmentä vuotta. Näit äitini, ensimmäisen koiramme ja toisen koiramme, joita ei ole enää. Kuljit tyttären opiskelutien hänen bokseissaan, asuit Turut ja Helsingit hänen kansssaan, turkkiisi on itketty ensirakkaudet ja tuskat. Sitten tulit minulle Pikkukaupunkiin kuin varkain. Kaksi jo hieman hidastunutta sopi hyvin yhteen. Olet iso siivu historiaa, olet pala kieltä, olet kirjallisuus, jota ei ole julkaistu, olet teatteri. Ilman sinua kielestä jää elementti pois.
Matkasit tänään sylissäni vaaaleanpunaisen huopasi sisässä viimeiselle matkallesi, eläinklinikalle Turkuun. Meillä oli hätä saada sinulle aika, koska näytit kärsivältä, etkä tahtonut päästä makuulle etkä liikkunut, värisit, et syönyt. Ihan kuin enkelit olisivat olleet matkassamme. Pääsimme jonottamatta tietöitten läpi, ohitimme rekat kevyesti kuin unessa, pääsimme läpi vihreällä aallolla koko Turun pään, löysimme Tuhatjalan heti, vaikkei ollut aavistustakaan sen tarkasta sijainnista. Löysimme parkkipaikan, jota ei pitänyt siinä olla. Oli kiire päästää sinut tuskista.
Autossa istuit sylissäni niin pehmeänä ja pienenä, katsoit minuun sokeasti luottaen, juoden kasvojani, miu'uit ilman ääntä. Puristin sinua hellästi, en päästänyt irti hetkeksikään. Pissasit huovan läpi syliini, mutta otin sen kiitollisena vastaan. Vielä sain lämpösi. Yritin painaa hellästi kämmeniini vartalosi pehmeyden muiston. Kaikkein pehmein olit, kun kannoin sinut takaisin autoon. Kun nyt muistelen sinua, en ole eläissäni koskenut mitään niin pehmeää. Eikä kukaan ole koskaan luottanut minuun niin sokeasti kuin sinä, viimeisellä matkallasi. Kiitos elämästäsi, lepää rauhassa mökin kauneimmassa kukkamaassa.