29.6.2014

6. sivu: Sitä ja tätä

29.6. Kun lupiinit alkavat kuihtua alhaalta ylöspäin, ja juhannusruusut ovat ruskeat, tulee sydänkesä, jolloin puna-apilat ja niittykukat puhkeavat kukkamereksi, jonkalainen istutettu perennapuutarha ei milloinkaan voi olla. Ei vaikka kukat ovat suuret ja komeat, hädin tuskin varsiensa päissä pysyvät. 

On sääli, etteivät koululaiset kerää enää kasveja, vaan ovat mieluummin rahan perässä ansiotyössä tai sitten ehkä kotosalla ruudun ääressä.  

Olisi hyvä edellyttää lapsilta kasvien tuntemusta vaatimalla opetussuunnitelmassa vaikkapa tietty määrä itse otettuja kasvivalokuvia kesässä jaettavaksi opettajalle tiedostona. Ne tulisi suorittaa biologian opettajalle ilman lunttilappua, siis kasvit osaten. Samalla lapset oppisivat luontokuvausta - murkkuikäisillähän on jo komeat järkkärit muotikuvauksia varten. Aiheen voisi yhdistää taidekasvatukseen opetuskokonaisuudeksi.

Mielestäni kondomien jakamisen ja höperehtivän sukupuolivalistuksen sijaan voisi tehdä juuri tällaisen muutoksen biologian ja taidekasvatuksen opetuspaketteihin. On paljon lapsia, jotka eivät tunne puna-apilaa tai suolaheinää, ketunleivästä ja metsätähdestä puhumattakaan. On jopa lapsia, jotka eivät erota puita toisistaan. Sen sijaan lapset tietävät, miten kondomi pujotetaan päälle ja miten tulee äännellä, kun orgasmi tulee. 

Taas tuulee, taas pilvistyy. Eilen ajoin kaikki nurmikot kerralla, tänään pidän lepopäivän, pitäisi alkaa sataa. Huomenna tulee sähkömies vaihtamaan sähkömittarin etäluettavaksi. Jatkan kohopenkkiprojektia, kukkamaata kahden vierekkäisen kannon päälle ja väliin. Alue on jo peitetty sanomalehdillä ja mustalla muovilla. Nyt otankin muovin pois, kun jostain kuulin, että muovi maan sisällä homehtuu, pelkkä sanomalehti riittää ja sen päälle tuotava sorakerros. Sitten vain muutama säkki multaa ja maa täyteen värikkäitä unikkoja.


Ei täällä mitään kummempaa tapahdu, ja maailmaltakaan ei kummia kuulu, eikä kotimaan asioista. Maailma kutistuu, kun elää maaseudulla luonnon keskellä, kaikkea elävää tarkkaillen. Suurimmalta katastrofilta ei tunnu enää Putin, vaan punkki, joka voi imeytyä ihoosi ja aiheuttaa kamalia. Aamulla oli kuin olisi itse päässyt johonkin happeningiin, vaikka mielenosoitusgeimeihin. Katselin nimittäin kahta anarkistista oravanpoikaa, jotka varastivat pihalle unohtamani mansikanjämät ja juoksentelivat mansikka suussa pihlajaan tekemään temppujaan ja nakertamaan mansikkaa. Että on sitä täälläkin kaiken maailman anarkisteja.

(Valokuvat Iines 29.6.)


23.6.2014

5. sivu: Sateista



Pisarassa on kaikki,
värit, muoto, muuntuvuus, 
hetken haureus,
kaikki se kauneus,
jonka ei ole tarkoituskaan pysyä.

Näyttäkää minulle pisara
joka sulkee sisäänsä rumuuden.


23.6. Joka hetki on satanut, tänään. Kun heräsin, kun katsoin ulos, kun hain liiteristä puita. Kun lähdin kirjastoon kaupunkiin, sain käyttää koko ajan tuulilasinpyyhkimiä. Kastuin kahdesti, ensin kiirehtiessäni kirjaston kivirappusia ylös, sitten alas, kolmannen kerran juostessani markettiin ja neljännen sieltä takaisin. Ja jos jatkan - viidennen ja kuudennen kerran kuvatessani ylimmäisen kuvan pisaroita. Hetken paistoi aurinko, mutta samantien pisarat jo putoilivat selkääni ja kameraan. Pilviä tulee ja pilviä menee.

Lainasin hauskan kirjan, jonka olemassaolo on aikoinaan mennyt minulta sivu suun, Ilkka Kylävaaran Taistolaisuuden mustan kirjan.  Olenko väärässä, jos arvelen, että kirjasta ei ole kauheasti puhuttu, tai pikemmin kirjoitettu ilmestymisvuonna 2004? Kenties aika ei ollut silloin vielä kypsä taistolaisuuden kriittiselle tarkastelulle? Minua kirjan näkökulma miellyttää suuresti, sillä olen myöhäisherännäinen. Olen nyt vasta näkemässä oman esinuoruuteni teennäisen taistolaispönötyksen. En ole koskaan ollut itse taistolainen, vaikka entinen mieheni saattaakin kiittää minua omasta taistolaisuudestaan, joka lienee jäänyt pysyvästi päälle. 

Antaumuksella aion siis paneutua teokseen, joka oletettavasti nasevaan kylävaaralaiseen tapaan syyttää taistolaisia milloin mistäkin, ainakin mielipidevainoista ja suomalaisen kulttuurin kaappausyrityksestä. Jollakin tapaa yhdyn tähän takakansitekstiin jo tässä vaiheessa, myös väittämään Neuvostoliitosta tulleista dollareista. En usko palaavani aiheeseen tässä blogissa muissa kirjoituksissa, sillä tästä lie puhuttu ennenkin. Kunhan mainitsin, mitä luen ja miksi.

Lainasin kirjastosta myös Riikka Pelon Taivaankantajan ja Maija Asunta-Johnstonin Verkkorakkautta varttuneille. Ettäs tiedätte. Maija Asunta-Johnston on kirjailija, joka elää yksinäisessä talossaan unkarilaisessa Várpalogin kylässä ja on kirjoittanut useita teoksia elämästään. Nyt hän on ikävystynyt ja kokenut kuristavaa yksinäisyyttä ja päätyy netin deittisivustolle.  Minusta tällainen on ihan yhtä arvokasta kirjoittamista kuin jokin älyllinen yksinäinen pohdiskelu ja eksistentiaalisessa maailmantuskassa kieriskely. Kirjallisuus on luotu luettavaksi, ei vain toisille kirjoittajille ja kriitikoille. Toisaalta joistain teoksista jää tyhjä olo. Ei semmoinenkaan ole kirjan tarkoitus. 

Näytin tyttärelle kirjoittamaani tarinaa Orpotyttö, joka kuvaa sukuni naisten kohtalokkaita vuosia espanjantaudin aikana. Voin vakuuttaa, että sain häneltä arvokasta palautetta. Hänellä on hallussaan mutkattomat kirjoittamistekniikat, joita itse noudattaa ja jotka tuntuvat toimivan. Suuri virhe on kirjoittaa aina itsestään ja odottaa haltioitumista ja inspiraatiota. Oikeastaan minämuotoiset tekstit ovat väsyttäviä, vaikka minän kuuluu nykyään olla kertojana. Kirjallisuus on täynnä minäpuhkua ja suuria minuuksia. Teksti vedetään iholle, vaikkei se ole aina lukijan halu.

(Valokuvat Iines)

19.6.2014

4. sivu: Tuulista


19.6. On ollut tuulisia päivä. Ikkunaluukut ovat lennelleet ja paukutelleet taloa niin, että koira pomppaa pelästyneenä ylös, ei opi, että luukku se vaan on.  Yhtäkkiseen ääneen kyllä ihminenkin reagoi epämiellyttävällä tuntemuksella.

Kaksi kertaa on pitänyt päivässä lämmittää pirttiä eikä ole voinut istua pihassa naapurin väen kanssa, vaan on pitänyt kansoittaa pirtti tuulipuvuissa hytisten ja merelle päin katsoen. Jokos valkenee taivaanranta lännessä? Jokos vaahtopäät laskevat. Ikiaikainen rannikon asukkaan tapa katsoa tulevaa säätä. Horisontti on luotettavampi kuin Ilta-Sanomien supersää puhelimessa. Iltarusko tuulen nostaa, aamurusko korren kastaa. Jos ukkonen yrittää mereltä, se ei nouse, mutta jos se yrittää Uudestakaupungista, se tulee. Ja idästä ukkonen ei pääse Markaisten vuoren yli, vuori pidättää sen. Sadekaan ei pääse vuoren yli, vaan jos vuoren itäpuolella sataa, länsipuolella ei sada. Kuivan ja märän rajan voi nähdä Meritiellä tietyssä kohtaa. Yksi nainen on nähnyt monta kertaa, sellainen joka tuntee perinteet ja jonka täti on ollut lapsenpäästäjä ja ennustaja. Ja minäkin olen havainnut Meritiellä ajaessani, että sade lakkaa yhtäkkiä vuoren alapuolella, tiessä on viivasuora raja.

Pihaan on jäänyt viimevuotisen puunkaatourakan jäljiltä isoja vinoja kannonrumiluksia. Mitä tehdä niille? Ja miksi muuten ammattilaispuunkaatajat metsänhoitoyhdistyksestä eivät viitsi siistiä aivan pihapiirissä oleskelualueella olevia kannontynkiä suoriksi pinnaltaan? Näin kannon päälle voisi asettaa vaikka kukkaruukun. Mitä sanoo ammattiylpeys työn laadusta, merkistä, jonka jälkeensä jättää? Ei kannon irvikuviin ystävällinen naapurikaan tohdi moottorisahaansa tärvätä, märkiin, sitkeisiin,  halkaisijaltaan yli puolimetrisiin kantoihin.

Vaan minäpä perustan kahden lähekkäin olevan märän vinokannon päälle kohopenkin, kukkamaan, jonka kylvän täyteen siperianunikkoja, punaisia, keltaisia, oransseja. Rakastan niitä, muotoa, väriä. Muhevassa maassa saavat kannot märäntyä rauhassa. Ennen pitkää niiden on annettava periksi.

Ensin leikkaan alueella olevan ruohon pitkävartisilla saksilla matalaksi, sitten päällystän maapohjan paksuilla hesareilla - neuvo puutarhurilta. Hesareitten päälle levitän vielä mustan muovikalvon, jonka päälle lapioin sorakerroksen - soraa löytyy omasta kasasta.  Soran päälle tyhjennän muutaman muovisäkillisen hyvää puutarhamultaa ja sitten kylvän unikon siemenet ja ehkä istutan taimina, jos kylän puutarhakaupasta taimia löytyy. Yleensä löytyy. Vielä täytyy miettiä kohopenkin reunusta, jotta multa ei vieri alas. Ainakin alkuun reunuksen on oltava tukeva ja selkeä, myöhemmin reunuskasvit sitovat sen.

Vaan tuulista on uudella pääministerilläkin. Alkuun hän antoi keveän kuvan tulevista "minihallitusneuvotteluista". Nyt onkin toinen ääni kellossa: vaihtakaa puheenjohtajaa. Kaikki ei menekään mutkattomassa minimuotissa helposti, ja juhannuslomille pääsy on työn takana. Rinne tuntuu olevan kova luu ja este sille, että kaikki sujuu kuin tanssi. Ehkä Stubb poimii seitsemän kukkaa pieluksensa alle ja tekee vähän juhannustaikoja. Jospa sitten nähdään positiivinen tulos. Peukutetaan.

(Valokuva Iines)

16.6.2014

3. sivu: Unista ja suomalaisen anarkismin huolestuttavasta tilasta


16.6.  Olenpa taas rehkinyt itseni kipeäksi. Niska ja hartiat ovat jäykkinä maitohapoista, kivikovat, sanoi lääkäri, ja päätä huimaa, etoo. Nyt on jo vähän parempi kun olen levännyt pari päivää, ollut pirtissä aloillani ja pötkötellyt askareitten väliin. Syönyt varovasti puolikkaita lihasrelaksantteja ja Burana kuusisataista. Nekin etovat, joten tänään jätän ne pois.

Olen nähnyt myös voimakkaita unia, mikä ei ole minulle tavallista. Mietin johtuuko se lihasrelaksantista, Dolanista. Onkohan se voimakas huume? Ensimmäisenä yönä näin unta. että minulla oli avoauto, johon hyppäsin ja jossain kuulin, kuinka nimeäni toistettiin ihaillen. Siinä oli pari teinityttöä, joille selostin avoautoani samalla kun ajoin sitä.

Viime yönä näin unta, että olin tuomitsemassa jotain kauheaa psykopaattia ja mäiskin häntä olan takaa. Sitten heräsin ja pelotti. Onkohan ulkona joku hörhö, kun olen yksin täällä kesäyön hämärissä? Nukahdin uudelleen ja uni jatkoi pommituksina. Kolme sinistä pommia putosi lähelleni ja koko maailma oli uhattuna. Etsin siskoni kanssa pakotietä ja jouduimme eksyksiin, korpeen, jossa oli pimeässä  yksinäinen mökki, josta loisti pieni valo. Sitten valo sammui ja takanamme oli joitain roistoja. Yhtäkkiä rinnallani oli deittimies, joku vähän vanhempi. Hän oli iloinen, kun menin hänen viereensä istumaan. Vein hänet mökille ja huomasin, etten ollut siivonnut yhtään, mökki oli semmoinen kuin se aina on. Sisällä oli kaksi hyvinkasvatettua lastani, jotka juttelivat kohteliaasti deittimiehelleni ja minä ajattelin, että mitä kummaa järjestän hänelle ohjelmaksi. Jollain tavalla mies muistutti taloyhtiöni hallituksen puheenjohtajaa, joka kutsuu vaimoaan Lutmilaksi. Tähän heräsin.


On ollut aikaa kölliä riippukeinussa ja  lukea lehtiä. Olen huvittanut itseäni Kokoomuksen puoluekokousuutisilla. Näyttää siltä, että Stubb on varsin populistinen: Natosta on voitava keskustella, perintö- ja lahjaverot tarkasteluun, verot alemmas, jalkaväkimiinat ehkä takaisin. Tuntuu hassulta, että poliitikko lupaa näin selkeästi tehdä tietylle asialle jotain eukä luista asiasta fraseologialla, mitään sanomattomalla kliseehutulla. Tästä sulka Stubbin hattuun.

Kokoomuksen kokous on ollut tapahtumarikas, toisin kuin Keskustapuolueen: Iiro Viinasta ei päästetty sisään, vaikka hänellä oli kutsu ja parkinsontauti. Jan Vapaavuori oli suivaantunut, kun ei päässyt juhlassa Stubbin pöytään. Luinko vielä jostain, että mediaa ei päästetty juhliin, vaan ilonpito tapahtui suljettujen ovien takana? Lisäksi jossain anarkistit olivat käyneet kokoomuksen kansanedustajan kimppuun ja painaneet hänet maahan. Sitä ennen nämä älyköt olivat tiukanneet jokaiselta ohikulkijalta: oletko kokoomuksesta. Täytyy sanoa, että olen huolestunut suomalaisen anarkismin tilasta. Miksi täällä tyypit vaikuttavat lähinnä idiooteilta?

(Valokuva Iines, Harsokorento lupiinin lehdellä)

12.6.2014

2. sivu: Maaseudulla on mukavaa



12.6. Ylen sivuilla oli aamulla uutinen, että väki kaikkoaa maaseudulta lukioiden lakkauttamisen perässä. Varmaan totta, mutta enemmän väki karkaa olemattomien terveys- ja pankkipalvelujen vuoksi. Suomi onkin alkanut tuntua perin kummalliselta, vähän kuin entiseltä Virolta. Virkaa ja valtaa pitävät kaikkoavat suljettujen ovien taakse ja puhelinyhteys heihin on mitä on, ding dong, odotusmusiikkia ja olette jonossa kolmas. Paina yksi jos sitä, paina kaksi jos tätä, paina ruutunäppäin jos tuota.

Hämmästyin kun mökkikylän pankkikin oli tiistaina kiinni keskellä parasta päivää, ja ovessa oli uudet aukioloajat: avoinna ma ja to klo 10 - 12. Apteekkitoiminta siirretty Uuteenkaupunkiin. Kylästä ei siis enää saa rahaa, bensiiniä, lääkkeitä. Eikä tietenkään lääkäripalveluja kuin aamupäivällä ma - pe klo jotakin. Kirjasto on lakkautettu isäntien äänin, ja siellä olivat kirjojen lisäksi kylän ainoat yleiset tietokoneet, kaksi kappaletta. Sain sieltä aina kassillisen uutuuksia,  kun tulin lomalle, ja pitkin kesää kirjoja, joita kasvukeskuksissa saa jonottaa muutaman kuukauden.

Suomi on harvaanasuttu maa, mutta kun kaikki palvelut ajetaan alas, ei huolta. Väki on muuttamassa palveluksettomilta alueilta palvelukeskittymiin, periferian kunnat ovat muuttotappioisia. Maaseutu autioituu ennästysvauhtia, kylät, koulut, virastot ja terveyskeskukset jäävät tyhjiksi. Edessä on semmoinenkin tilanne, että maaseudulla olevasta vanhasta perintötalostakaan ei uusien tietojen mukaan välttämättä saa  penniäkään, talon arvo on nolla euroa. Kukapa muuttaisi alueelle, jossa ei ole mitään. Erakkoja ei enää taida olla. Koomisen puolelle menee se, että Helsinkiä sitten taas  laajennetaan rakentamalla kerrostalokolosseja viimeisille ranta- ja luontopaikoille.

Seuraavissa vaaleissa minulla ratkaisevat nämä teemat ja pelkään pahoin, että vielä tulee päivä, jolloin minun on äänestettävä keskustapuoluetta, joka on aina ollut se vihoviimeisin vaihtoehto.

*

Eilen istuin saunan terassilla ja katselin näytöstä, jonka linnut järjestivät. Ensinnäkin terassin kattohirren päällä, katon suojissa oli ilmeisesti harmaasiepon pesä, koska se vartioi istumistani koko ajan - kuva tilanteesta on kuvablogissa. Harmaasiepon kaverina on kuvassa oleva lihava lintu. Tänä lyhyenä aikana minulle esiintyi monta lajia lintuja, mikä on aika harvinaista. Pariin otteeseen samalla oksalla oli kaksi eri lajia. Ne tulivat selvästi katsomaan, mikä ilmestys siellä verannalla on.

Olen nyt saanut leikattua nurmikot, rantatienkin, jossa pöheikkö ulottui polviin.  Olen haaveillut päältäajettavasta leikkurista, vaan maasto on muhkuraista. On kuitenkin selvä, että tulee aika, jolloin työ käy liian suureksi meikäläiselle.

(Valokuva Iines, Hyvin syönyt)

8.6.2014

Kesäpäiväkirja, 1. sivu: Välitila



7.6. Kummallinen välitila. Puolet minusta on mökki-, puolet kaupunkielämässä. Tämä on jokavuotinen riesa, josta kärsin, sillä en pidä muutoksista. Vein tänään tavaraa mökille, tulin takaisin ja olin tyytyväinen, kun ei vielä tarvinnut jäädä. Putkimies oli käynyt tekemässä uudet liiterinportaat, joista on kätevä kuljettaa ruohonleikkuria ja kulkea hakemaan puita. Portaiden päälle voi asetttaa myös matalan pikku penkin ja klapikoneen.

8.6. Soitin putkimiehelle kysyäkseni portaitten hintaa. Meillä on sellainen diili, että panen aina tehdyn työn summan hänen tililleen mukisematta. Nyt hän  sanoi, että kyllä kahdeksankymmentä euroa pitäisi saada - pitkän jahkailun jälkeen selostettuaan ensin työvaiheita ja käytettyä aikaa, viisi tuntia. Sanoin, että summa on sopiva. Putkimieheltä tuli suunnittelu, materiaali, materiaalien sovitus ja käsittely käsityönä. Kaupan päälle putkimies sanoi, että räystääni alkavat ruostua sisäpuolelta ja että ne pitäisi maalata. Olin samaa mieltä, vaikken ole koskaan nähnyt räystäitten sisäpuolta, sillä en mene katolle. Hänellä on sopivaa metallimaalia, tulee sopivan poudan tullessa maalaamaan räystääni. Pitää varata pullaa pakastimeen.


Huomenna alkaa mökkielämä ja vähittäinen luonnon ihmeisiin uppoaminen. Kaupunki ja uskoakseni yhteiskunnallinen uteliaisuus haihtuu jonnekin kauas, ellei jotakin aivan tavatonta tapahdu.  Toisaalta koskaan en ole onnistunut unohtamaan ympäröivää yhteiskuntaa. Saapas nähdä, kuinka nyt käy.

(Valokuvat Iines, liiterin porras ja sulkakoipikorento kukkivassa timoteissa)