Kesäpäiväkirja 3. sivu: Gogolia omenapuun alla

26.6. Tänään tein kirpputorikierroksen lähikaupungissa. Hain vanhaa televisiotuolia, sellaista tekonahkaista tai nahkaista oikein hirveää, niin hirveää, että se olisi jo ihana. Olen koeistunut sellaisen, eikä yksikään uusi tuhannen euron Stressless ole mukavampi istua. Yhtaikaa napakka ja lihaksia rentouttava. 

Kierrätyskeskuksessa oli viidellätoista eurolla beige tuoli,  mutta  käsinojat puuttuivat. Ja se jokin. Jatkan etsimistä. Ikävä heittää tämä Olga-tädin vanha  puusohva pois, sillä se miellyttää silmää. Se vie kuitenkin liikaa tilaa, ja siinä on epämukava istua. Sohvan puureuna painaa polvitaivetta. Makuukaan ei käy, koska  jalat ottavat kiinni päätylautaan. Entisajan ihmiset ovat olleet lyhyitä. Olen kai tullut vanhaksi, koska antaisin kauneuden väistyä mukavuuden tieltä. Ehkä panen tuon puusohvan kesäksi pihalle omenapuun alle ja luen siinä hyviä kirjoja. Voisin aloittaa Nikolai Gogolin Muotokuvasta, jonka ostin eurolla Uudenkaupungin kirjastosta.

27.6. Joka puolella sanomalehdissä ja blogeissa on nyt kirjoituksia peruskoulun uskonnon opetuksen  vähentämisaikeista. Hallituksen on määrä päättää asiasta tällä viikolla. 

Ajatus uskonnon opetuksen kokonaan poistamisesta on myös esitetty. Ajatus on äkkiseltään hyvä, sillä uskonto on yksityisasia. Tarkemmin ajatellen ajatus on kehno. Mistä ihminen saa uskontojen kulttuurihistoriallisen tietämyksen ja mistä hän oppii tunnistamaan Raamatun tarinaston ja vahvan kuvakielen, ellei sitä hänelle opeteta missään? Aukko tässä olisi valtava puute yleissivistyksessä, se tyhmistäisi ja kapeuttaisi ihmistä. Aleksis Kiveäkään ei oikein ymmärrä, ellei tunne Raamattuaan, sanoo muuan kriitikkokin aamun sanomalehdessä.

Minusta tämä koko nykyinen keskustelu uskontojen poistamisesta on hieman kummallista, ihan kuin lähdettäisiin väärästä kohdasta liikkeelle. On nimittäin edelleen ihmisiä, jotka eivät tunne koulun uskonnonopetuksen nykytilannetta, joka on vahvan uskontotieteellinen, ei uskonnollinen. Nämä luulijat kuvittelevat opetuksen olevan Herran vihan syntiopetusta ja uskovaisuusajattelua.  Jos näin jossain olisikin, kyseessä on opettajan vakava virhe, opetussuunnitelmasta poikkeaminen tai vanhakantaiseen oppikirjaan tukeutuminen. Vika ei ole siis aineessa, joka tulee poistaa.

Se mikä kaipaa muutosta, onkin uskonnon opettajan kelpoisuusvaatimusten muuttaminen - teologi ei ehkä ole paras opettaja - ja lisäksi, jos niin halutaan,  aineen tuntimäärä, josta on varaa nipistää joitakin tunteja. 

Olisi kuitenkin siis väärin poistaa aineen opetus kokonaan, koska sillä on vankat juuret ja lonkerot kaikkeen kulttuuriin, kieleen, taiteisiin, musiikkiin ja ihmisen tasa-arvon kehitykseen. Köyhä on se ihminen, joka ei syvästi tunne uskontojen merkitystä ihmiskunnan kulttuurissa. Uskonto olisi hyvä nähdä laajasti vailla tunnesidosta. Tällöin on lähdettävä liikkeelle varhaiskantaisten kulttuurien menoista ja tätä kautta vieläkin kauempaa.

Itse haluaisin puuttua pikemminkin matematiikan opetukseen. Sitä on liikaa ja se  on yhtä lailla turha aine, painava pohjakivi, joka tähtää ihmisen ikävimpien puolien kuten laskelmallisuuden ja suunnitelmallisuuden korostamiseen, ennakointiin ja tunteen vähättelyyn. Se on johtanut itsekkyyteen, materialismin palvontaan ja ihmisen kuolemattomuuden tavoitteluun.  Ihminen ei tarvitse lujuus- ja kantavuuslaskelmia elääkseen onnellista elämää, vaan pikemmin  opetusta luonteensa kehityksessä kohti yhteisöllisyyttä, hellää ymmärrystä ja rakkautta.


(Maalaus Hieronymus Bosch)

Kesäpäiväkirja 2. sivu: Vaeltajan pieni juhannuslaulu

Sittisontiainen tiellä kulkee

minkä taakse jättää

poies  sulkee

se on siellä mieron tiellä

joutaa jäädä turha määrä

elon tuskaa unhon yöhön
sittisontiainen ryhtyy työhön.

Kulkee kulkee ylämäen 

alamäen yhtä lailla

huolta vailla 

huuma vihreyden 

tuoksu naaraiden

ajaa eteenpäin.

 Puu kun tulee vastaan

seinä nousee pystyyn

 kuinkas sitten runo  jatkuu

joko taittuu matkanteko?

Ehei, ei ollenkaan, 

nous' sittisontiainen puuhun laulamaan:

Juhannusta kaikille

valon juhlaa

yötöntä yötä

koko luomakunta armas!

Vaan kulki siitä ihminen

polulla metsän raskain askelin

kuuli kummaa ininää

ja läiski korvallisiaan.

Ei ymmärtänyt kieltä sittisontiaisten

tuo polo huolet harteillaan

pullo taskussaan

köysi kädessään.

(Valokuvat Iines, Lehtikärsäkäs; jos haluaa upota sittisontiaisen lailla vihreään lumomaailmaan, kuvat kannattaa klikata suuriksi!)

Kesäpäiväkirja 1. sivu: Viistolla tontilla

12.6. Täällä ollaan, viistolla tontilla ja vinossa koko kesä. On etsittävä tuolille tietty paikka, jotta ei lennä selälleen, niin kuin usein tapahtuu, kaikesta varovaisuudesta huolimatta. Tänä vuonna huomaan, että mökin ympäristö on kasvamassa umpeen, avara näkymä alas on peittymässä, maantietä tuskin näkyy. On ryhdyttävä raivaamaan pusikkoja ja katkomaan pikku koivuja ja pihlajia. Jopa katajille on näytettävä sahaa tai oksaleikkureita.

Mikä siinäkin on, että kun mies suunnittelee vetävän ruohonleikkurin, sen täytyy olla mahdollisimman nopeasti  vetävä? Olen katsellut, kun naapurin Martta juoksee leikkurinsa perässä kädet suorina, leikkuri karkaamaisillaan. Samoin  ja vielä pahemmin on minun viistolla tontillani.  Alamäkeä mennessä ja mutkan tullessa saa juosta, jotta ehtii kääntää leikkurin suuntaa ajoissa. Saa pidätellä leikkuria hartiavoimin, niin että sormet ovat mustelmilla, niin kuin minulla tänään.

Eikö yhdelläkään insinöörillä leikkaa, millainen leikkuri on käyttäjälle hyvä? Parempi olisi hitaasti mutta sitkeästi vetävä malli, joka tottelisi omistajansa mieltä? Näin voisi leikata rauhallisesti ja kevyemmin.

13.6. Tänään olen ollut sosiaalinen. Olen jutellut naapurin ikipoikamiehen kanssa, tosin hän on nyttemmin löytänyt itselleen naisen. Olkoon silti ikipoikamies. Hän tuli sieltä nelinkertaisen piikkilanka-aidan takaa toivottamaan hyvää kesää ja tuomaan itse tekemänsä topografisen kartan kylän alueesta. Aita on aikanaan hänen vanhempiensa pykäämä luomus, sukkia varastelevaa koiraamme vastaan. Se oli se kesä, kun rappusillemme ilmestyi tavan takaa pariton  hikinen villasukka, joka ei ollut meistä kenenkään. 

Ai mitä minulle kuuluu ja tyttärelle? Noh, tytär on saanut astmadiagnoosin, homekoulustaan. Minulla oli vatsatauti ja laiturini on karannut naapurin puolelle. Rantani kasvaa umpeen ja remonttia tarvitsisi tehdä, vaan kun ei ole rahaa. Autokin pitäisi vaihtaa ja olisihan siellä ulkomaillakin kiva käydä.

Mistä kummasta ihmisillä riittää rahaa noihin kaikkiin? Miten raha pysyy ja kasvaa jonkun hyppysissä, jonkun käsissä sitten taas ei? Elävätkö ihmiset nuukasti vai mikä onnenkantamoinen antaa heille korkoa koron päälle? Miksi jokusilla on kaikki suoraa ja helppoa ja toisilla sitten taas kaikki on vähän vinossa ja rempallaan, aina vaan?

(Maalaus Mia Bergqvist)

Helvetillinen jytke

Sanokaapa, rakkaat kerros- ja rivitaloissa asujat, ja muutkin, onko teillä kokemuksia ärsyttävästä ja jatkuvasta basson jytkeestä seinän takaa? Oletteko ratkaisseet tilanteen jollain tapaa, vai oletteko tyytyneet kärsimään?

Minä menin nimittäin eilen sanomaan uudelle seinänaapurilleni, kaljupäiselle tatuoidulle lihavalle pojalle kello 19.30, että teidän musiikkinne soi liian kovalla. Kysyin myös röyhkeästi, että onko ne vehkeet asetettu suoraan lattialle jytisyttämään taloa.

Olen saanut nimittäin uuden naapurin, arviolta kaksikymppisen amisviiksen, jolla on asuinkaverina toinen nuori mies, vieläkin nuorempi, korkeintaan 18. Asuvat siis kahteen pekkaan 83 neliön kaksikerrosrivaria, kolme huonetta, keittiö, sauna, kylpyhuone, yläparveke ja alaterassi. Autona on runsaasti lisävarusteltu kosla, monin  lampuin ja erikoisin puskurein ja viritetyin moottorein. Ja tietäähän sen, mitä tämänikäiset kundit tekevät koko ajan kotona ollessaan: kuuntelevat huumaavaaa jytkymusaa ja pelaavat äänimaailmaltaan kakofonisen huutavia mäiskepelejä. Niin nämäkin sällit, joista toiselle  ilmeisesti kotiväki on kustantanut muhkean omistusasunnon - Hahlonperältä, sanoi lihava poika, tatuoitu kaljupää, kun kysyin, mistä hän on. Mainittakoon, että Hahlonperä on Pikkukaupungin etäisin syrjäkylä, jossa isännillä on miljoonatilukset.

Ei tämmöistä ole meidän taloyhtiössä ennen nähty. Täällä asuu  rauhallista ja vakavaraista väkeä, etupäässä kepulaisisäntien jälkeensä jättämiä leskivaimoja, muutama papukka ja pari nuorta opettajaa,  sairaanhoitajaa ja rehellistä yrittäjää. Ikinä ei ole ollut meluhaittoja, kukaan ei ole kai koskaan joutunut valittamaan mistään muusta kuin vuotavasta hanasta. Ja nyt tämä häiriö on eskaloitunut minun seinäni taakse, minun jolle kovat äänet tuottavat lähes fyysistä kipua.

Onko muuten normaalia enää häiriintyä äänistä?  Saako  musiikkia soittaa päiväsaikaan niin että se kuuluu naapuriin, vai ollaanko tässä nyt vain meluherkkiä neurootikkoja? Kun minusta päiväsaikaankaan naapurista ei saisi kuulua jatkuvaa melua, ellei ole kyseessä jokin tilapäinen remontti tai operaatio.

Tuollaisesta älyttömästä bassonjytkeestä raivostuu, sitä ei pääse mihinkään pakoon. Ei voi ottaa nokosia, kuulee jumputuksen television ja oman musiikin  äänen yli, ei voi keskittyä mihinkään. Eikä se jytke lakkaa, se soi koko iltapäivän ja illan. Ellei kuulu bassonjytke, kuuluu hillitön formula-autojen kaahailu, helvetillinen urina ja renkaan palamisäänet, ilmeisesti pelistä tai videolta. Kaksi asiaa, joista en muutenkaan pidä: formulat ja sieluton hakkaava jytkerock. Nämä ovat nyt tulleet minun reviirilleni, minun kotiini.

Vaan onneksi vatsatauti on asettunut niin, että aamulla pääsen mökille  aloittamaan kesäelämää ja kesäpäiväkirjaa!

(Maalaus Juri Pimenov, Pianisti)

Vaiheessa

Olen toinen jalka keväässä, toinen kesässä. Kunpa voisi jäädä tähän. Ei luopua keväästä, ei astua kesään. Pöllämystyneenä pakkaa yhtä huushollia kesäteloille ja purkaa toista talviteloilta. Ei halua olla kummassakaan. Siirtyminen  tuo epämääräisen levottomuuden. Kuinka taas olla? Ja kun tuleva olomuoto on sitten syksyllä koettu, haluaa taas viipyä, mutta ei halua jäädä. Ihminen on viipyjä, ei muuttaja. 

Kävin munaamassa itseni paikallisessa Dna-myymälässä. Olen nimittäin luullut, että liittymäsopimus pitää uusia henkilökohtaisesti ja nimikirjoituksella aina kun pakkojakso päättyy. Mokkulasopimus raukeaa ja nettiyhteys katkaistaan. No, minähän menin myymälään kertomaan, että tahdon jatkaa liittoamme. Jo kaksi vuotta sitten ihmettelin hieman, kun myyjä raapi päätään ja oli epäröivän näköinen, kun sanoin että tahdon jatkaa sopimusta. Luulin että hän ilahtuisi. Lopulta hän teki minulle uudet paperit, joissa oli entistä halvempi hinta.

Eilen minua palveli yksi Artsi. Hän näytti ahdistuneelta kun sanoin, että tahdon  jatkaa sopimustamme uuden kaksivuotiskauden. Sanoi sitten, päänraapimisen ja mutrustelun jälkeen, että eihän sitä tarvitse uusia. Se on voimassa toistaiseksi. Toistaiseksi? En ehtinyt sisäistää käsitettä, sillä minulla oli mielessäni kuva uudesta mokkulasta, jossa on pieni antenni. Kerroin haluavani sellaisen uuteen sopimukseeni. Myyjä-Artsi kysyi, voisinko tulla huomenna uudestaan, niin pannaan paperit kuntoon, kun tänään ei voi irtisanoa vielä vanhaa sopimusta.  Pitää odottaa yksi päivä vanhan sopimuksen voimassaolon vuoksi. Huomasin kysyväni, että mihin aikaan tulen. Ei sen väliä, sanoi myyjä.

Huomenna siirryn mökille. . Lähden matkaan  aamupäivällä, jahka juhta on kuormattu ja pakastin sulatettu. On pesty pyykit, ostettu kanisteri lähdevettä, nestemäistä hellää  pyykinpesuainetta nyrkkipyykkiä varten. On myös kaksi valkoista purkkiruusua istutettavaksi isoon ruukkuun, on säkki vessapaperia ja talouspaperia sekä iso pakka paperinenäliinoja.  Läppärit on pakattu ja niihin on asennettu uusi mokkulayhteys. Opaskirjat on pakattu ja Picasson elämäkerta sekä viralliset paperit, kuten pankkitunnukset ja laskut. Vartalotyyny ja Tempurin niskatyyny pakataan aamulla. Marja-Liisa Vartiokin on pakattu, jos joku haluaisi jutella hänestä Einesbaarin puolella, jossa on uusi kirjoitus, pihtisynnytyksellä maailmaan saatettu. Aloin nimittäin karsastaa  rouva Pyytä lukiessani kirjaa  kolmannen kerran. Mietin, olisiko rouva Pyystä tullut katkera feministi, jos elää olisi saanut. En tiedä vastausta.

PS Edellisen kirjoituksen yli 200:n menevät kommentit saa näkyviin, kun painaa alta Lataa lisää -linkkiä! Sinne on mennyt hassusti mm. vastauksiani ylempiin kommentteihinkin. Sivu on piilossa!

(Valokuva 4.6. Iines)

Kevätpäiväkirja, viimeinen sivu: Prutina jatkuu

2.6. Jospa jatkan prutkutusta vielä vähän ennen kesäpäiväkirjan aloittamista. Tämä tapahtunee lopummasta viikosta mökillä, kun istun tuvan hiljaisuudessa kuunnellen oravan pikkujalkojen tömistystä katolla, tulen rätistessä hellan pesässä ja tuulen riepoessa kuusen haarukassa olevaa rastaan pesää. Istun puisen klaffipöydän ääressä, katselen ympärilleni ja ihmettelen, kuinka taas olla ja elää.

Prutkutus tulee siitä, kun  edellisen keskustelun lopussa muuan kommentoija kehui tsekkiläisiä ja puolalaisia lapsia hyvätapaisiksi, kohteliaisiksi,  innokkaiksi ja iloisiksi.  Tämä tuntuu tietysti suomalaisia lapsi- ja nuorisojoukkoja katselleista käsittämättömältä. Niin minustakin.

Miten sieltä kurimuksesta, ahtaasta kommunismin varjosta siinneet ihmiset voivat ylipäänsä voida hyvin ja halajata nälkäisinä kulttuuria? Eikö juuri niiden luulisi ryntäilevän iPhonejen ja Macien perässä ja tukkivan korvansa auktoriteettien puheelta kuulokkeilla?  Eikö niillä olekaan pää täynnä pääoman ihanuutta? Miten jokin  lapsiryhmä voi kulkea vireänä jollakin museaalisella kierroksella kosteissa linnoissa, joissa ei ole yhtään energiajuoma-automaattia ja joissa ei saa pitää korvakuulokkeita ja joissa pitää itse kävellä, vieläpä ripeään tahtiin reippaan itäblokkilaishenkisen oppaan perässä?

Näin vain on. Niin ne tekevät. Eikä kellään ole pussikaljaa repussaan eikä kukaan käy pylvään takana kessulla tai kuseksi porttikongiin niin kuin stadilaiset siideripissikset. Tai ulosta johonkin ilmastointiluukkuun, niin kuin vantaalaiskouluissa on tapana tehdä, kun ei viitsitä mennä vieressä sijaitsevaan vesivessaan. Ei, ne kuuntelevat silmät kirkkaina, kun niille puhutaan ja kysyvät sitten iloisina, vuoron saatuaan, oletettavasti jotain älykästä. Kun luulisi, että ne ymmärtäisivät nyt vähän ottaa omia vapauksia, vihdoinkin. Tulee pian taas joku isoherra, joka käskee ja vie, kun noin kuljetaan vanhempien kynkässä ja totellaan. Eikö niille vieläkään opeteta kriittisyyttä ja yksilön oikeuksia yhteiskuntakoneistossa?

Toista se on meillä. Kolmivuotiaat piipahtavat omin päin kaupungilla, kun eihän niitä aina jaksa vahtia. Lähtevät päiväkodin  tai kodin pihasta, irtoavat laumasta kuin rupi  haavan päältä. Vaan mikäs siinä, pärjääväthän ne nyt omillaan, itsenäiset lapset. Yksi nelivuotias Jethrokin osaa kulkea jo omin päin ulkona ja tulla sisäään kun tahtoo lämmittää pitsan mikrossa tai syödä jotakin kaapista. Pitää vaan luottaa lapsiin. Kyllä ne soittavat kotiin, jos eksyvät. Kaksivuotiaskin saa jäädä piha-asvaltille raivoamaan, jos ei kerran tule sisälle. Kyllä se sitten omia aikojaan tulee, kun tahtoo.

Tässä meidän piha-alueella kaksivuotias jäi kuin nalli kalliolle pihatielle istumaan, kun se raivosi. Oltiin tulossa päiväkodista ja äidillä oli kiire sisälle. Äiti meni vaan ja lapsi istui ja huusi yksinään lähes puoli tuntia, ennen kuin taapersi kotiin. Jotenkin odotti, että taapero kaivaa kännykän taskustaan ja soittaa kotiin. Muutama vuosi sitten yksi juuri jaloilleen noussut pikku ihminen  jäi peruuttavan auton alle samassa kohdassa. Oli myös yksin pihassa. Kyllä suomalaislapset ovat sitten reippaita ja itsenäisiä.

(Valokuvateos Fran Forman)