26.2.2014

Toiselle menen, jos vain sanot ei



26.2. Maa on vielä syvällä lumen peitossa. Näin lukee vanhassa päiväkirjassani tänä samaisena päivänä. Lumi katolla on harmaata jo, lukee toisena helmikuun päivänä. Jonain helmikuun päivänä juoksin hääkengissä Turun sohjossa Uudenmaankadun poikki  Pekka Siitoimen kellarikuvaamoon. Jätin hääkuvasta silmälasit pois, vaikka muuten pidin niitä aina. Aamulla olin ollut kampaajalla, ja jo kotimatkalla revin pallokampauksen auki. Karkasin vasta vähän myöhemmin.

Ihmismieli on ristiriitainen. Kaipasin takaisin Turkuun tultuani Pikkukaupunkiin lapsi kainalossa. Olin saanut työpaikan syntymäkaupungistani, ja tultava oli, ei Turussa ollut mitään tarjolla. Olin ollut uskonnonopettajana yhden vuoden, ja olisin mieluusti jatkanut työtäni, sillä olin päässyt jonkinlaiseen vireeseen. Viranhaltija kuitenkin palasi, ja pätkätyöläisen oli lähdettävä alta pois. Hyvähän se oli, en minä ollut mikään uskonnonopettaja. Minulla oli vain perusopinnot uskontotieteessä, tosin kolmosella suoritetut. 

Uskonnon opettamisesta siirryin kaupalliseen viestintään, jonka myyntihenkinen markkinointimaailma oli vieras huuruisten punalippuvuosien jälkeen. Jostain syystä kuvittelin, että oppilaatkin olisivat olleet tiedostavia ja kriittisiä kaupallista maailmaa kohtaan. Sinisilmäisyyteni karisi kuitenkin vuoden aikana, jolloin huomasin, että nämä nuoret olivat erilaisia kuin se radikaali maailma, johon olin kasvanut kiinni. - Neekerit ovat tyhmiä, koska ne ei osaa rakentaa edes taloja itselleen, sanoi yksi  Sami. Suutahdin  ja käskin hänen lukea vaikka kirjoja. - En mää oo koskaan lukenut yhtään kirjaa. Toista kertaa en sitten enää suuttunutkaan ja seuraavana vuonna hainkin jo opetusharjoitteluun kaupallisen viestinnän alalle. Ihminen sopeutuu, kun leivästä on kyse. Ajelin vuoden verran vanhalla autonrämällä viikoittain pariksi päiväksi Helsinkiin opiskelemaan, ja maantie vain vilkkui auton lattiassa olevasta reiästä. Väliin öljyvalo paloi punaisella, kun öljysäiliö vuosi, mutta niin vain mentiin ja elämä oli silkkiä. 

Meitä omimman itsensä menettäneitä lienee enemmistö maailman ihmisistä? Harva tekee työtään silkasta kutsumuksesta, sisäistä minäänsä kuunnellen. On tehtävä kompromisseja, unohdettava hengen palonsa ja omat näkemyksensä, jos haluaa jaksaa olla mukana menossa, kun puhalletaan työpaikan yhteiseen hiileen. Mitä siitä tulisi, jos kaikki noudattaisivat kutsumustaan, omia ideologioitaan, tekisivät sitä, mitä haluavat eikä sitä mitä osaavat ja mihin pystyvät? 

Ja eikö juuri se ole elitismiä, että ei taivu eikä nöyrry hyödyntämään työyhteisöään ja yhteiskuntaa, vaan vain itseään? Mikä niissä omissa ideologoissa niin ihmeellistä on? Mistä voi olla varma, että juuri ne omat näkemykset ovat oikeita? Ja kenellä lopulta on varaa yhdistää oman minän ajatusmaailma ympäröivän todellisuuden kanssa työssään? Vaatiiko sekin lopulta  rahaa? Jostain luin, että kutsumuksiaan työssään toteuttava Paavo Arhinmäkikin on syntyjään vauraasta kulosaarelaiskodista, akateemisista piireistä. Olisiko kontulalaisen yksinhuoltajan pojalla samanlaiset tsaanssit?

19.2.2014

Miten saan blogille ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa?






Muuan kommentoija mainitsi muinoin, että käy blogissani puhumassa paskaa. Häipyikin sitten usean vuoden paskanpuhumisen jälkeen pudottelemaan helmiä oikeisiin kulttuuriblogeihin. Sitten joku bloggaaja käytti blogista termiä "ikkunaeinekset", kyllä, monikkomuoto. Olipa myös muuan kirjailija - jota olin arvostellut kaikkitietävyydestä - kirjoittanut  romaaniinsa Akkuna-Alman, joka on eläkkeellä oleva läpipasko nainen, jos oikein kriitikon sanat muistan. Ilmeisesti romaanissa kuvattiin Alman holtitonta paskomista, jota mikään tulppa ei pidätellyt. Taitavaa ja älykästä, kirjailija oli varmaan oikeassa metaforallaan.

Kauan sitten tullessani blogimaailmaan eräs runoilija mainitsi blogini nimen Parnassossa, kun hän luetteli kirjallisesti kunnianhimoisia blogeja. Kuvitelkaa, millainen lupaava alku ja nyt - mitkä tuhotut tsaanssit! 

Blogimaailmaan tulin erään keskustelupalstan lopetettua löytääkseni yhden virtuaalihahmon, johon olin palavasti rakastunut. Häntä varten kirjoitin ja kuvittelin, että hän  lukee kirjoituksiani, ja kyllä hän lukikin. Siitä se mahdollinen hehku ja huomionherättämishalu. Opin samalla sen, miten saa lukijoita ja blogimenestystä. Osin maksan varmaan vieläkin laskua tuosta merkillisestä ajasta, jolloin virtuaali avautui eteeni kuin turkoosina siintävä Sargassomeri. 

Miksi näitä muistelen? No, otin vähän itseeni, kun muuan kommentoija sanoi edellisessä keskustelussa, että täällä voi professorikin käydä huoraamassa, siis kirjallisesti huoraamassa, irrottelemassa. Tottahan se on,  täällä on lahjakkaita hahmoja tarinoimassa, kaikkien meidän tavallisten pulliasten seassa. Kaikki on siis totta, mitä tästä blogista on sanottu, paitsi yksi asia.

Sitä en osaa myöntää, että täällä oltaisiin "valitettavan lahjakkaita pikkuporvareita", kuten määrittely kuului. Ei, täältä on sovinnaisuus kaukana. Täällä saa esimerkiksi normaali suvaitsevuus ja ylitöpositivistinen maailmanparannus kyytiä eikä täällä epäröidä arvioida asioita  rasismi- tai persuleiman uhalla. Kuten ei myöskään kommunistileimankaan uhalla - tätäkin leimasinta on käytetty. Ainoa leima, jota ei ole tarjottu, on kepuleima.

Menestysblogin resepti on yksinkertainen. Tehkää juttuun kuin juttuun huomiotaherättävä tai ristiriidan sisältävä otsikko ja  kuva, joka vihjaa jotain.  Miksi kaunis on yksin -kirjoitustani käydään edelleen lukemassa, samoin kuin kirjoitusta  Ottakaa tai jättäkää - viis siitäkään

Pankaa itsenne sopivasti mutta vain vähän siimaa antaen peliin. Älkää tehkä itsestänne tylsää ja maailmaa pelastavaa pyhimystä, jolla on oikea aate (puna-vihreä tai persu). Olkaa mieluummin selkeästi röyhkeitä kuin näyttävästi nöyriä.  Haukkukaa taitavin piilovertauksin niitä, joita vihaatte. Kirjoittakaa hyvin, sillä lahjatonta tekstiä ei jakseta lukea, paitsi muotiblogeissa, joissa kirjoittajan ulkonäkö ratkaisee. Omistakaa kuuluisia tuttavuuksia ja olkaa käyneet taiteilijoiden kanssa syömässä tai  kahvilla, tai olkaa edes tavanneet joku merkkihenkilö. Ja lopuksi, älkää osallistuko liikaa kommentointiin, sillä se osoittaa, että teillä ei ole muuta elämää kuin säälittävä bloginne. Älkää vastatko jokaiseen kommentiin, älkää ainakaan tuntiin. Näin saatte lukijat nöyriksi. 


12.2.2014

Olenkohan vähän asperger?



Aamulla rämmin metsässä kuvaamassa pisaroita ja mietin, olenkohan vähän asperger.  Kuka muu aikuinen rämpii yksin vähälumisessa liukkaassa metsässä olemattomassa maisemassa, jossa kuuluu vain närhien varhainen reviiritappelu, tikan koputus sekä pari korpin rääkäisyä, no ja tuntemattoman pikkulinnun kujerrusta.  Ei ainuttakaan ihmistä, ei edes ihmisen jalanjälkiä, vain jänisten ja joko suden, ilveksen tai kulkukoiran jälkiä.  Ihmiset ovat laumoina kaupungissa tai perhekuntina kotona, samassa huoneessa. 

Vaan jäätyneet pisarat. Jotkin niistä ovat kyyneleet muotoisia, jotkin toisinpäin soikeita, jotkin pyöreitä, jotkin jopa kolmion muotoisia, kun ovat jähmettyneet vaikkapa kuusen piikkien V-kirjaimen väliin. Jotkin ovat läpikirkkaita, jotkin ovat sulkeneet sisäänsä vihreää  neulasta tai oksanrankaa. Jossain on selvä roska. Jotkin ovat jähmettyneet rosopintaisiksi. Parhaat jääpisarat ovat tänään katajien rangoissa, ja kauneimmat helminauhat kuusen naavassa. 

Entä sitten valo! Se taittuu eri tavalla kunkin pisaran lävitse. Osa pisaroista vangitsee kuvaajan hahmon pinnalleen, mikä ei ole ollenkaan tarpeen, osa heijastaa viereisen kuusen ylösalaisin. Yksikään ei tänään taita spektrin värejä, koska ei ole aurinkoa. Jos panee paljaan sormen lähelle, pisara heijastaa punertavaa valoa. Ihonalainen veri värjää pisaran.

Eikö se menekin niin, että aspergerin voimavara on keskittymiskyky mieluisaan asiaan? Se minulla on.  Pisaroiden lisäksi rakastan lintuja, hyönteisiä ja perhosia. Olen vienyt kukkaniitylleni Olgan vanhan puutuolin  voidakseni istua siinä, jos maa on märkä.  Olen antanut pajun kasvaa näköesteeksi maantien reunaan. 

Jos innostun uuden puutarhamaan perustamisesta, minä sitten perustan viimeisen päälle. Kaadatan alalta puut ja siirrätän kivet, toimitan paikalle multakuorman ja tarvittaessa hiekkalastin käytävää varten.  Jos teen mansikkamaan, panen sen mustalle muoville ja lapioin itse kohopenkit ja taittelen mustan muovin liepeet mullan alle. Teen parikymmentä mansikkariviä mustalle muoville, enkä puhu nyt metrin mittaisista riveistä. Leikkaan saksilla ristiviillot kahdenkymmenen sentin välein ja istutan mansikantaimet. Työskentelen niin kauan, että selkä menee. Kun selkä on mennyt, kuljen puurtarhassa kitkemässä varrellisen kitkimen kanssa. Tulehduskipulääkettä en syö.

Kovia ääniä en siedä, ja sen vuoksi en voi käydä elokuvissa. Televisio on hiljaisella, samoin musiikki. Joskus huomaan, etten kuule radiota, vaikka se on auki. Jos televisiossa pyörii video, jossa joku kaatuu tai jotain putoaa hänen päälleen, sävähdän, tunnen fyysisen vihlaisun, koen kivun, jonka näen.  En voi katsoa myöskään eläimen tappamista, vaikka tappaja olisi leijona joka saalistaa pennuilleen. Voin pahoin, kun kuulen tuskanhuudon. Toisaalta panen kevyesti madon koukkuun, koska madolla on tikapuuhermosto. Olen myös onkinut ja kumauttanut kalan kuoliaaksi. 

Väkijoukoissakaan en oikein viihdy, en ole levollinen niissä, vaan odotan koko ajan, että humu on ohitse ja pääsen rauhaan. Joskus olen ajatellut, että tämä on introverttiutta, mutta jospa se onkin aspergeria? Toisaalta sitten taas en kerää pikkutarkkoja listoja, en muista mitään hirveästi ulkoa, vaan muistini pikemminkin hieman pätkii nykyisin - lapsena minulla  oli huippuhyvä muisti. Toisaalta on niinkin, että nyt on kai aika trendikästä olla vähän asperger. Muuten, tuossa yllä olevassa kuvassa on minusta yksi asperger. 

(Maalaus Rudolf Schlichter)

5.2.2014

Vilho alkoi maalaamaan



Olipas kerran mies, Vilho-mies. 

Valitettavasti minun täytyy tuottaa teille pettymys heti kärkeen kun kerron, että Vilhosta ei tässä kuitenkaan ole kyse, hän on tässä sivuroolissa, hyväksikäytetty. Pidän nimittäin siitä, että hän istuu ikkunan vieressä käsi poskella. Hänellä ei ole kiire mennä mihinkään elämyksiä hakemaan, ei kapakkiin, ei matkalle Pariisiin, ei naisiin. On myös hienoa, että mikään tai kukaan ei häiritse häntä, hän on selvästi ajatustensa kanssa kahden, tyynenä kuin lammen pinta. 

Vaan lähestykäämme jutun ydintä, asiaa, ollakseni proosallinen ja julmakin lopettaessani tarinan ennen kuin se edes muodostaa muuta kuin aavistavan idun. Aion panna Vilhon nimittäin pilkkaamaan kolmannen infinitiivin illatiivimuotoa. Nyt se alkaa, Vilho alkaa pilkkaamaan Kotuksen leirin uusinta sallimusta. Olkaat tarkkana ja nauttikaat kielestä.


Vilho alkoi maalaamaan, mutta sitä ennen hän alkoi tupakoimaan, vetämään kessua pöydän päässä rauhoittaakseen taiteilijanhermojaan ja päästäkseen tilaan, jossa luovuus alkaa kukkimaan vallattomasti kuni perhonen alkaa lentämään, kun saa aistimuksen medentuoksusta tai naaraan kiimasta. 
Lapsena Vilho oli asunut Kakaravaarassa Köyhäinhuoneenkadulla. Muuttivat siitä sitten maataloon ja Vilho oli alkanut auttamaan vanhempiaan maatilan hoidossa. Vaan ujo ja arka kun oli, päätti hän alkaa tekemään jotakin muuta kuin maankuokkimista. Hän alkoi maalaamaan! Sai inspiraation ja nimeä ja pani sitten punaisen pipon päähänsä eikä ottanut öisinkään pois.   
Alamme pääsemään takaisin lähtöpisteeseen, siihen, miten Vilho alkoi tulemaan tuohon  tuolille istuksimaan! Vilho alkoi siis ensin vetämään pitkiä vetoja kankaalle. Istahti sitten tuumaustauolle. Miksi sivellin alkoi kuin itsestään tekemään omien kasvojen ääriviivoja?  Vilho nappasi viinipullon tyhjäksi. Alkoi naurattamaan. Ei tällä omakuvalla mailmannaisia hurmata. Vaan ehkä naapurin Hilma alkaa kiinnostumaan.

***

Kielitoimisto on siis hyväksynyt muodon alkaa tekemään entisen alkaa tehdä -rakenteen rinnalle. Mitäs piditte tarinantyngän kielestä? Näilläkö suomi ja miksei myös Suomikin nousuun?


 (Maalaus Vilho Lampi Omakuva,  Ateneum/Tuominen Janne)