31.1.2014

Kirkasta egosentristä valoa



Olipas kerran Irmeli, Irmeli Sininen. Hän piti muotiblogia ja esitteli siinä päivittäin Päivän asun ja Päivän aterian. Sopimus tavaratalo Hickmanin kanssa takasi uusien vaatteiden ja kosmetiikkatuotteiden esittelyt. Oli lukijoille jaettavia Hickman-tuotepalkintoja, jotka Irmeli Sininen lahjoitti arpomalla kommentoijista onnekkaat. Totta puhuen hän valitsi ne nimimerkit, jotka halusi sitouttaa blogiinsa. Bloggaaminen oli tuottoisaa, ja Irmeli laski, että olisi mahdollista elää pelkästään blogin tuotolla varsin mukavasti. Voisi sanoutua irti yliopistosta, jossa hän opiskeli philosophya ja internatiol businessia. 

Oli myös Winnifred, Winnifred Linko. Hän piti kulttuurihenkistä päiväkirjablogia ja lisäksi kaulallaan huivia, lähes aina vihreää, koska hänen silmänsä olivat vihreät. Mieluiten Winnifred Linko kirjoitti kirjoista ja elokuvista ja katseli itseään niiden läpi kuin Narkissos lähteestään. Oli helpompaa näyttää muille kulttuuripolkuja, viitata kirjailijoihin ja kulttuuritapahtumiin kuin kirjoittaa itse novelleja. Pian hän olikin kerännyt ympärilleen koko joukon ihmisiä, joilla oli sama teos hyllyssään ja joilla oli mielipide ja kiinnostus kirjailijan tekstiin ja elämään. Oli mukavaa olla taiteen lähteillä, kun oli samanhenkistä seurakuntaa. Ympärillä oleva maailma oli sen verran paskaa, ettei siitä viitsinyt edes pikkusormella kirjoittaa.

Eräänä päivänä Winnifred Linko sanoi Irmeli Siniselle kahvilassa, että oli tehnyt havainnon. Semmoisen, että blogiväki voidaan jakaa kahtia sen mukaan, miten se blogia kirjoittaessaan asemoi itsensä suhteessa ulkomaailmaan. Winnifred jatkoi, että nimittää toista ryhmää
egosentriseksi ja toista sosiaaliseksi.  Winnifred katsoi Irmeliä ja mietti, mahtoiko tämä ymmärtää, mitä hän puhuu. Kun ei aina jaksanut vääntää rautalankaa.

- Väliryhmiä ei tässä jaossa ole, sillä kaikki blogit voidaan osoittaa jompaan kumpaan ryhmään. Winnifred hörppäsi hopeateetä kupistaan.  - Me olemme molemmat itsekeskeisiä bloggaajia, ettäs tiedät. Blogimme ovat kirkasta egosentristä kusivuotoa.

- Jaa, mitäs se tarkoittaa. Irmeli haukkasi sandwichia.

- Egosentrinen blogisti kirjoittaa itsestään. - Muotiblogit ovat kirkkaimpia esimerkkejä. Ne ovat niin selviä, etteivät ole edes kiinnostavia. Winnifred laski kupin kädestään ja asetteli sen huolellisesti lautaselle. - Paitsi sinun blogisi, siinä on visionäärisyyttä. 

- Mutta mitäs pahaa siinä on, että on kiinnostunut muodista? Irmeli katsoi Winnifrediä varautuneesti sandwichin pala poskessa. - Jos blogilla on kaksikymmentätuhatta lukijaa, ovatko he väärässä? Paljonkos lukijoita sinun kultturellilla blogillasi on?

- No ei, mutta narsistinen itsekeskeisyys jyllää ja muotiblogit istuvat tähän saumaan kuin nenä päähän - Siksi ne menestyvät, sinäkin.

- Voihan siis kulttuuriblogikin olla "kirkasta egosentristä kusivuotoa".  - Mitä eroa on sillä, että esittelee itselleen sopivaa aatetta ja siinä samalla itseään, tai itselleen sopivaa asustetta? Eivätkös molemmat kerro kantajastaan, aate tai asu? 

- Noinhan se on, vaikka on tietenkin älykkäämpää kirjoittaa taiteista kuin vaatteista. 

- No kiitos vaan. Irmeli siivosi sandwichin murut huuliltaan.  - Mutta eikös egosentrisellä kulttuuribloggarilla kuitenkin ole päähuomio siinä, miten hän
 itse suhtautuu - Irmeli venytti sanoja - tähän asiaan jota kuvaa? Vähän kuin kuvaisi itseään ilmiön läpi ja katsoisi peilistä sitä, millainen on tässä ilmiössä? Ei kovin sosiaalista tai oikeastaan kultturelliakaan.

Winnifred sanoi, että oli myös sosiaalisia blogeja, jotka ruotivat ennemmin muita ihmisiä kuin esittelevät itseään tai ideologioitaan. Ovat keskittyneet ulkopuoliseen reaalimaailmaan, asioihin ja ilmiöihin. Irmeli nyökkäsi. Josko hän olikin sellainen, kun häntä kiinnostivat muoti-ilmiöt, tulevat ja menneet trendit historioineen. Vaan ei sittenkään, enemmän hän halusi nähdä, miltä hän näyttää päivän asu yllään kuin sen, miltä päivän asu näyttää hänen päällään.

- Ajatteles nyt vaikka Kemppistäkin, jos tiedät blogimaailman kuninkaan. Winnifred katsoi Irmeliä epäilevästi. Irmelillä olikin muistikuva, että oli kuullut nimen. - No, jos professori viuhahtaa blogissaan välillä munasillaan ja puhuu itsestään, niin kommentoijat tykkäävät. Muutoin mies puhuu asioista, on kiinnostunut niistä eikä peilaa itseään tai edes maailmankuvaansa suhteessa niihin. Kemppinen ei ole egosentrinen vaan sosiaalinen blogi. Hän antaa siimaa vain sen verran ettei joudu kenenkään nielaisemaksi, mutta pitää kiinnostusta yllä. Ei koko pullaa pidä tunkea täyteen rusinoita, niin kuin muotibloggaajat tekevät.

- Tai kultturellit ellit.

Winnifred keräsi kupit tarjottimelle, kävi työntämässä ne keruuvaunuun.  Naiset poistuivat Helsingin katuvilinään. Sitä ennen Irmeli Sininen oli kuvannut sandwichinsa blogiaan varten ja Winnifred Linko oli suunnitellut avautuvansa blogissaan turhauttavista ystävistä.

(Maalaus Rudolf Schlichter)



25.1.2014

Suomi ui krokotiilien kanssa



Sture Fjäder povaa tuloerojen kasvua. 
- Suomi ui krokotiilien kanssa, sanoo tämä Akavan puheenjohtaja. 
Keskiluokka ei silti välttämättä kuihdu. 
Kansan pitäisi hyväksyä sekin, 
että vastaisuudessakin tuloerot kasvavat.



"Kaikki eivät ole ihan vielä heränneet sihen, että meillä on edessä aikamoinen  muutos."



Fjäderin mukaan työn verotusta tulee keventää. 
Suomella ei ole varaa nykyisenkaltaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan..




Yksi akavalainen ratkaisu on korostaa yksilön vastuuta.



Osaamisella ja koulutuksella on merkitystä.


(Kuvat: mm. Kalervo Palsa, Pavel Kuczynski)

Tekstitetty klo 16.00

18.1.2014

Milloin markkina lakkasi olemasta kielioppivirhe?



Milloin kaupankäynti ja myynti muuttui viestinnäksi ja konsultoinniksi? Milloin hyvästä tyypistä tuli viestinnän ammattilainen, milloin sosiaalituetusta asiakas? 
Milloin markkina lakkasi olemasta kielioppivirhe?


Milloin jäsentymätöntä pötkötekstiä alettiin nimittää tajunnanvirraksi? 
Ettäkö ihmisen mieli olisi kirjan verran läsnä selittämässä olemistaan? 
Etteikö mieli olisi ajoittain pois itsestään? 
Ettäkö tajunta ei pyrkisi pakenemaan kielen morfologiaa ja sanojen ortografiaa samoin kuin sielu pakenee manalaan ihmisen kuollessa, kalmon jäädessä sijoilleen? 
Ettäkö Thomas Bernhard olisi totta ja James Joyce? Volter Kilpikin? Vox populi?



Vaan milloin emme jaksaneet enää kokonaisuuksia? 
Milloin pienensimme sanomalehden koon, pilkoimme sen sisäkkäisiksi liitteiksi,
milloin tahdoimme uutiset pikku-uutisiksi, 
milloin aloimme vaatia ingressin uutisen eteen, ydinkohdasta otsikon, 
juttuun sensaation, 
milloin aloimme haluta televisioelokuvat ja dokumentit sarjoiksi?  


Ja milloin säästä tuli uhka, 
milloin ukkosesta rajumyrsky tai talvesta lumikäärme, 
milloin sähkökatkoista tuli olemassaoloa uhkaava katastrofi?

Ja  kuka enää muistaa Yhdistyneitä kansakuntia? 
Kuka uskoo Euroopan unioniin?
Onniko on tässä ja nyt, ja mekö hallitsemme sitä
säätelemällä resoluutioita ja
käyttöjärjestelmiä?
Eihän se muutakaan voi olla?

12.1.2014

Viimeistä huutoa

Kun isä nuorena aloittelevana asianajajankloppina oli saapunut Pikkukaupunkiin, hän oli laatinut ilmoituksen paikkakunnan sanomiin, alemman - ylempikin on huomionarvoinen:



Pikkukaupunki uinui viattomana maalaiskylänä, jossa suurimpia rikoksia säilyneiden asiakirjojen mukaan olivat  kavallukset ja rahojen väärinkäytöt, humalassa  tappelut, avioriidat eroineen, rajariidat, perintöriidat. Myös mustalaiset kävivät ahkerasti oikeutta eri syistä. 

On mahdollista, että olen perinyt konerakkauteni ja uteliaisuuteni isältä. Jos isä oli innostunut monistuskoneesta, joka oli 50-luvulla sensaatio pienessä asianajotoimistossa, niin minä olin koulussani ensimmäinen opettaja - muu kuin matemaattisten aineiden ja tietojenkäsittelyn,  joka hankki kotiin tietokoneen, vaikka sillä ei vielä voinut tehdä muuta kuin kirjoittaa ja harjoittaa matemaattisia toimintoja. Olin himona koneeseen, sen näppäimiin, naputteluun, diskettteihin.

Oli ihmeellistä, että pääsisi eroon korjauslakasta ja kirjoituskonekumista. Voisi korjata tekstejä jälkeenpäinkin, ja tekstit voisi arkistoida  kovalevylle tai disketeille. Tällainen kirjoitustapa oli huimaa ja edistyksellistä. Työnsäästö oli valtava, arkisto taskussa, kotona paperipinojen määrä tulisi vähenemään rajusti, samoin työpaikalla hyllytilaa ei enää tarvittaisi samassa määrin, kun kokeet ja materiaalit olisivat disketeillä. 

Ensimmäinen tietokoneeni oli saksalainen Schneider, ja se maksoi peräti 9000 markkaa. Atk-opettaja hankki sen, koska koneet piti tilata ulkomailta. Sitten tuli IBM:n Aptiva, värinäyttö ja internetyhteys, joka vei työasiat taas uusiin ulottuvuuksiin. Pääsi jakamaan ja noutamaan tietoa, kokeita ja kursseja yhteisvarastoista, tietopaikoista, ei enää vain omalta disketiltä. Pääsi myös harjoittamaan yksilöllistä viestintää, kun tulivat sähköpostit. Aluksi oli sellainen ohjelma, jossa ilmestyi keltainen huutomerkki alapalkkiin, kun viesti oli tullut. Mikä ilo ja kiihtymys, kun huomasi huutomerkin. Tämä oli myös aikaa, jolloin internetin kotikäytöstä meni kallis minuuttiveloitus. Käyttäjiä kehotettiin kirjoittamaan viestit ja teksti offline-tilassa ja avaamaan yhteys vasta viestejä lähetettäessä.

Nyt välissä on ollut useita koneita, ja taas on uusi kone, jossa on tarpeeksi muistia ja neliydinprosessori. Vaan yksi iso mutta, siinä on Windows 8, joka on tuskastuttavin asia, jonka tietokonemaailmassa olen kohdannut. Jotkin perustoiminnot olen onnistunut oppimaan, mutta suuri osa on vielä ihmetyksen alla. Vaan pitäähän tämäkin "viimeinen huuto" selättää. Kunnes jälkeen kaikki taas mullistuu. 

Vaan isän tekstitaitoa ihailen. Olisihan siitä miehestä tullut jonkinlainen mainosmieskin. 

Ylempi luentotilaisuuskin on varmaan ollut kiinnostava. Kunpa saisi olla kärpäsenä katossa tuommoisessa.

10.1.2014

Niin pieni ihmissydän on



10.1.2014 Onkohan mitään muuta lintua yhtä vaikea kuvata kuin hippiäistä, Euroopan pienintä lintua? Minulla on ollut jo pitkään yritys saada siitä edes  yksi selkeä ja kirkas lajivalokuva, koska sitä varmasti tapaa kun tietää etsiä. Kuitenkaan se ei ole muistojemme tuttu lintu, vaikka se on paljon yleisempi kuin varis tai harakka, joiden kummankin parimäärä on vain kolmisensataatuhatta. Hippiäisen parimäärä on yli miljoonan.

Tunnen sen jo viserryksestä ja voin kertoa teille ilman kirjaakin omien havaintojeni perusteella varmat merkit, jos haluatte bongata tämän lajin yksilön. Tai lauman pikemmin, sillä hippiäinen liikkuu parvissa. Sitä ei tapaa koskaan sieltä, missä ei ole käynnissä  hillitön ylärekisterin äärirajoilla operoiva konsertti. Siitäkin hippiäisen tuntee, että se esiintyy vain kuusikon oksilla, se ei vahingossakaan istu kauniille koivunoksalle kiittämään luojaansa. Ettei vaan olisi itse Lusifeeruksen sanansaattaja. Levotonkin se on, toisin kuin vaikka pulska punatulkku, joka toljottaa liikahtamatta takaisin, kun olet sen äkännyt, ja pullistaapa vielä höyheniäänkin kuvaamista varten ja kääntää nokkansa kohden aurinkoa, jotta silmän kiilto asettuu kuvaan juuri oikeaan kohtaan. Hippiäinen saattaa pöllämystyneenä lentää melkein kameraan kiinni, mutta kun tarkentaa objektiivin, se on jo pimennossa yläoksilla.  Kuten huomaatte, tänäänkään en saanut valoisaa lajikuvaa, vaikka astuin tulvivaan puroon ja ryömin havuston risukoissa. 

Luin muuten eilen lehdestä, että suomalaista uhkaaa diabetes, jos on taipumusta verenpaineeseen. Diabeteksen voi kuitenkin välttää kävelemällä päivittäin 6 500 askelta. Minulla on taipumus verenpaineen nousuun, vaikka se on hallinnassa ja varsin hyvä tätä nykyä. Diabetesta ei lähisuvussa ole, eikä korkeaa kolesterolia. Siitä huolimatta, artikkelin innoittamana kävin ostamassa askelmittarin. Nyt neljän jälkeen mittarissa on jo tuo 6 500 askelta. 

Terveys tuli ajankohtaiseksi myös erään uuden kirjan myötä. Lainasin kirjastosta  Hanna-Riikka Kuisman - bloggaavan  kirjailijan  teoksen Valkoinen valo, joka imaisi minut heti mukaansa alkulehdiltä niin, että piti toppuutella ja hidastaa - en halua ahmia hyviä kirjoja liian nopeasti. Kirjailija kuvaa - alun perusteella - sitä prosessia ja tunnetta, kun kärsii, kun on sairaus, jolle ei aluksi ole nimeä. Itse tietää, että on jotakin elintoimintoja suuresti haittaavaa, mutta diagnoosia ei tule. Käydään läpi kiduttavatkin koneet ja testit, mutta salaisuus ei aukea. Kirjan alussa ilmenee, että diagnoosiepäilyjä oli kasoittain. Tiedän tuon epätoivon, kun ei ole terve, ja kaikki tiet päättyvät kiinniolevaan oveen.

Kun omaa puhesairauttani ja etovaa huimaustani tutkittiin, minulla oli Hanna-Riikka Kuisman lailla monia diagnooseja, joita suljettiin pois yksi kerrallaan. Ensimmäisenä kaavittiin leikkauksessa äänihuulet ja ilmoitettiin, että ei ole syöpää. Sitten puhuttiin borrelioosista, aivovaskuliitista, geenivirheestä -  otettiin selkäydinpunktio ja putkikaupalla verta. Epäiltiin ms-tautia ja muita neurologisia autoimmuunitiloja, joissa oma keho toimii itseä vastaan. Aivoista otettiin  magneettikuvat siinä kauheassa tunneliumpiossa, jossa ei saa hievahtaakaan puoleen tuntiin ja jossa ei passaa saada paniikkikohtausta.  Kuvat olivat erikoisia, nuoren naisneurologin mukaan aivojeni piirtämät kuviot "pirskahtelivat säkeninä". Neurologi tuntui suorastaan ihastuneelta ja piirsi kuviot ilmaan sinkoamalla sormet haralleen puristetusta nyrkistä. 

Että jos minä täällä väliin pirskahtelen ja singahtelen, tietäkäät, että se johtuu aivojeni dynamiikasta. Puhepuolellahan lääkärit diagnosoivat dysphonia spasmodican, joka on yksi neljästätoista Suomessa viime vuonna luokitellusta harvinaisesta sairaudesta.  Aivoni kuitenkin toimivat virkeästi, joskin erikoisesti, ja siksi minä varmaan posmotan täällä keräten liikaa kommentteja.  Viis laadusta, kunhan juttu luistaa - tämähän se minun mottoni kai oli.

Jostain syystä tunnen halua panna tähän vielä kuvan tämänpäiväiseltä hippiäisbongausreissulta. Tuossa olen maiseman ylälaidassa matkalla kuusipöheikköön. Jotenkin tuo risteys väreineen ja tienpohjineen lumosi minut niin, että unohdin linnut hetkeksi. Olkoon kuvan nimi vaikka Niin pieni ihmissydän on. Malttakaa kuunnella tuo linkki!



(Valokuvat Iines 10.1.2014)

6.1.2014

Ylen antia




6.1. Loppiaisena  Olen keksinyt Ylen aamuohjelmat, nyt Suomalaisia kirjailijoita -sarjan. Tänään tuli tunnin muotokuva runoilija Kai Niemisestä ja eilen Leena Krohnista, lauantaina Pentti Holapasta. Muotokuvat maalataan nähtävästi aina kirjailijan kotona ja kuvataan myös ulkona - näin vältetään muutakin kuin ummehtuneisuus. Leena Krohn meni istumaan lasiseen majaansa, kasvihuoneeseen jonkalaista aloin heti tahtoa omaksikin istumapaikakseni. Hänellä oli kirjapino sylissä ja hän puhui itsestään verkkaisesti, hieman huvittuneesti. Hän meni myös laiturilleen, kirjapino sylissä tässäkin ja harmittelin, ettei hän hoksannut käyttää koria, johon olisi saanut vaikka vesipullonkin. Laituri oli  kaislojen suojassa, lähes umpeenkasvaneessa merenpoukamassa, niin kuin minunkin laiturini. Hän istui ja puhui. Voi miten tällainen hiljainen puhe hakkaa uutiset ja Vain elämät sekä toimintaräiskeet. Miksi tätä on vain aamuissa, jolloin ihminen on fyysisesti toimeliaimmillaan? Miksi iltojamme ei voida täyttää laatuohjelmilla?

Kai Nieminen on kääntäjä Pertti Niemisen poika, ja molemmat puhuivat ohjelmassa, hyvin verkkaisesti, toisiaan kunnioittavasti - aiheellisesti, eikä ohjelmaa ollut leikelty nopeammaksi, mistä hiljainen kiitos Ylelle. Kai Nieminen elää lapsuudenkodissaan, isossa punaisessa koulutalossa, jonka ikkunassa omenapuut ja kirsikat - ehkä tässä tapauksessa kirsikat  - kukkivat ja maa oli kevään kuollutta, ruskeaa ainakin siinä osuudessa, jossa Nieminen istui jykevän puupöydän ääressä pihamaalla auringonpaisteessa. Pöydällä oli kahvipannu, jonka suojaksi Nieminen asetti pannunmyssyn. Jos pöydällä olisi ollut pumpattava kahvitermos, jokin olisi särkynyt. Ohjelmassa polteltiin myös piippua, ja jotenkin se marlborokin olisi ollut sopimatonta.

Pentti Holapalla oli yllään hyvin vaaleanpunainen paita,  sanoisin että vaalea rosa,  ja hän puhui kauniisti ja soljuvasti, nopeammin kuin Krohn tai Nieminen. Hänellä on hyvä itseluottamus, eurooppalaista kepeyttä. Kun Krohn ja Nieminen puhuvat miettien, hyvin suomalaisesti, Holapan puhe tulee vaivatta kuin ranskalaisella.

Kunpa kirjailijoitten ja taiteilijoitten annettaisiin enemmän puhua elinaikanaan, itse. Nyt ruudussa pölisevät poliitikot tyhjiä frasejaan. Ihmisen puhuminen on muutenkin tärkeä havaintokohde, jos halutaan kuva ihmisestä itsestään. On sitä paitsi vain inhimillistä, että ihmisessä kiinnostaa koko persoona, jos on ensin mieltynyt hänen sanoihinsa. Menkääpä nyt hiiteen kaikki te, jotka sanotte, että kirjailijan elämäkerrat ja persoonatiedot ovat lukevan yleisön halpaa tirkistelynhalua. Eivät totisesti ole. Sanoisin, että minä ilahdun kun lehteilen kirjaa ja löydän henkilön tarkalleen samanlaisen kuin minä itse olen tai löydän ajatuksen jota tiedän ajatelleeni jo aiemmin. Enkö silloin kiinnostu henkilöstä, joka ajattelee sillä kielellä ja kuvastolla, jolla itsekin puhun? Ja miten hyvä on kuunnella viisaitten ihmisten puhetta, jossa ei haukuta eikä pilkata eikä olla katkeria, vaan annetaan jotain itsestä ja mennään eteenpäin.

En ole ottanut selvää, miten laaja sarja Ylen Suomalaisia kirjailijoita on, mutta ainakin Aulikki Oksanen siihen vielä kuuluu. Tästä olen nähnyt vain palasia joidenkin joulukiireiden vuoksi. Ohjelma on kuitenkin Areenassa katsottavissa, kuten nuo mainitsemani.


Ylen aamuihin on sijoitettu myös ohjelmia, jotka avartavat maantieteellistä maailmaa jopa paremmin kuin itse paikalla käynti. Kun on itse kohteessa, näkee vain neulansilmän. Vaikkapa  Kiehtova maailmaRoute 66 vie meidät Billy Conollyn moottoripyörän tarakalla tämän maineikkaan tienvarren kuppiloihin ja erilaisiin kohteisiin, joista viime jaksossa Eliel Saarisen suunnittelemaan muistomerkkiin, kaariputkeen, jonka sisään noustaan kauhistuttavan ahtaalla hissillä. Luonnossa en suostuisi nousemaan tähän magneettikuvauskoppia muistuttavaan kammioon, joka vie muutaman ihmisen kerrallaan yläilmoihin. Ylhäälläkin on ahdasta, ja turisteja kuhisee paikassa, jonne paniikkihäiriöisellä ja ahtaan paikan kammoa potevalla ei ole asiaa. Ylen tuotantoa ovat muistaakseni myös Ville Haapasalon johdolla tehdyt itäisen naapurin ja Jäämeren matkat. 

Kun kaikkineen vertaa Ylen antia mainoskanavien antiin, ero on melkoinen. Sitä tulee itse kärsimättömäksi sille mainoskanavien hötölle, jota ei jaksa enää katsoa. Oikeastaan ei ole ihme, että ihmiset siirtyvät yhä enemmän pois televisiosta joko Ylen kanaville tai sitten itse valisemiinsa ja ostamiinsa elokuviin ja erilaisiin laatusarjoihin. Moni nuori ei katso ollenkaan televisiota.

(Akvarelli Marjatta Hanhijoki, Leena Krohn)

1.1.2014

Vuoden ensimmäinen




1.1.2014 Olen melko lailla vakuuttunut siitä, että tämä vuosi on hyvä. - Pakko olla, sanoi ystäväni Taru, jonka tapasin eilen. Taru on sitä lakonista tyyppiä, joka ei turhia hymyile eikä teeskentele ja johon siksi luotan kuin kallioon. Katsoo miltei töykeän näköisenä, ja suurin hymy ulottuu puolitoista senttiä suupielestä korvaan päin. Hänellä oli viime vuonna siskon kuolema rintasyöpään ja omalla kohdalla ambulanssikyyti hautajaisista suoraan leikkauspöydälle umpisuolen puhjettua. Vaan avioliitto on hänellä säilynyt, ja ymmärrän sen hyvin. Tarua ei nujerra mikään, hän seisoo kuin vankka tammi, ottaa vastaan mitä tulee ja sanoo, että ensi vuoden on pakko olla parempi. Tulee toista lähelle vakavin kasvoin ja kysyy mitä sinulle kuuluu,  ikään kuin vastauksesta riippuisi hänen  elämänsä. Moni varmaan ajattelee, että siinäpä yrmynnäköinen ihminen. Minä olen enemmän huolestunut amerikkalaistyyppisen ikihymyn ja tyhjien sanojen leviämisestä kulttuuriin, vaikken niistä huolta kanna. Mutta jos jostain täytyy olla huolestunut, niin vaikka siitä. 

Raketit paukkuivat voimallisesti. En olisi niistäkään huolestunut, sillä ennemmin maailma hukkuu vaikka nestesaippuoiden muovipulloihin, joita ihmiset kantavat kotiin hygieenisyys- ja mukavuussyistä kaksin käsin. Tavallista palasaippuaa on jo vähemmän tarjolla, ja valinnanvara niissä on supistunut rajusti. Vaan minullapas on nyt ainakin kolmen vuoden itsetehdyt palasaippuat jemmassa, on mustikkasaippuaa, on katajasaippuaa ja on tervasaippuaakin. Lapseni teki omin kätösin ja kääri kahisevaan paperiin pukinkonttiin. Mikään ei vie hilsettä päästä ja kuivuutta iholta niin kuin tervasaippua. Minusta shampootkin voisi tehdä saippuan muotoon. Mikä valtava vähennys muovijätteistä syntyisi, ajatelkaapa kaikkia maailman shampoopulloja! Ja me itkemme täällä muutaman uudenvuodenraketin perään. Ainakin omien havaintojeni mukaan niitä pamauttelivat taivaalle perheet yhdessä. Lapsilla oli hauskaa. Oltiin kerrankin pois älylaitteiden ääreltä. 

En silti puolusta raketteja, sillä monet eläimet ovat niiden vuoksi paniikissa. Oma Rubenini kärsi vakavista paniikkikohtauksista, kuolasi, läähätti, pissasi sisälle, juoksi suihkukoppiin, tuli pois, juoksi pöydän alle, ei mennyt ulos. Kerran hankin sille eläinlääkäriltä jopa lääkkeet, mutta niiden vuoksi sen takajalat menivät alta, mutta paniikki ei hellittänyt. Koira makasi liikuntakyvyttömänä ankarasti läähättäen ja vapisten ja alleen laskien.

Vielä sananen autoilija Schumacherista. En oikein ymmärrä sitä, että kukaan ei mainitse tämän autoilijan olleen merkittyjen ja luvallisten alueiden ulkopuolella laskettelemassa. Eikö tästä nyt voisi oppia sen, että säännöt eivät ole ihmisen kiusaksi vaan suojaksi?

Hyvää  uutta vuotta! Elämässä on taatusti myös onnenmurusia, joita toivon teidän osallenne. Haltioituminen jonkin äärellä tekisi itse kullekin hyvää. Tätä erikoisesti toivon teille ja itselleni. Hyviä hetkiä ja uutta luovaa ajattelua, vakiintuneista ideologioista pois astumista täysin vapaille kentille! 

(Valokuva Iines 31.12.2013; tämä on rajattu otos kokonaisesta kuvasta, joka näkyy kuvablogissa)