30.12.2010

Lasihelmi vain



Eilen illalla, katsellessani Seitsemää samuraita kissa syttyi tuleen äkisti kuin Marian ilmestys. Tai ei Marian ilmestys tuleen syttynyt, kunhan vain säikäytti Marian leimahduksellaan peljästyksen kaltaiseen nöyrään tilaan. Niin säikähdin minäkin äkillistä tulisoihtua piirongin päällä. Häntä säkenöi kuin ilotulitusraketti tai papattiketju ennen tussahdusta. Kissa oli muutoin ääneti vaikka muodosti tapahtuman keskiön.

Kun ihminen säikähtää pahanpäiväisesti, tietoisuus ja harkinta katoaa, ja hän on vain reflekseillä ja vaistoilla toimiva olio. Näin tapahtui nytkin, ja varmaan Mariallekin, sillä hän uskoi, mitä enkeli hänelle sanoi, vaikka sanoma oli perin uskomaton ja järkeenkäymätön.

Minulla kävi niin, että tartuin palavaan kissaan paljain käsin, ja puristin palon kämmenteni sisällä sammuksiin. Tai sanotaanko niin, että minun on täytynyt sammuttaa kissa paljain käsin, sillä muistissani on tässä tyhjä alue - täydellinen blanco. Muistan vain että käteni menivät kohden rajusti palavaa kissanhäntää, mutta en muista mitä kämmeneni aistivat kun ihoni kohtasi ilmeisen epäröimättä palavan alueen. Tämä muistikatko hämmästyttää minua. Tavallaan sain tietoisuuteni takaisin vasta, kun kävelin keittiöön hakemaan märkää talouspaperia, ja kastelin palaneen alueen. Television liikkumattomaksi jähmettynyt kuva alkoi taas pyöriä, korskuvat hevoset nousivat ylös ja sade valui alas, ihmiset liikehtivät vaakasuoraan, edestakaisin, samuraita tuli, talonpoikaa meni ja rosvoa kaatui tantereeseen. Kuvakulma oli vaihtuvaa lähikuvaa, liejuvelli hölskyi ja kuolinkorina ja huudot leikkasivat monisuuntaisen liikkeen. Kissa nuoli häntäänsä ja huusholli oli täynnä kitkerää hajua, kaikki ikkunat auki pakkasyöhön.

Pakkasessa sitten luin sähköposteja. Muuan henkilö oli lähettänyt minulle arvioitavaksi romaaninsa käsikirjoituksen. Siitä tulee palvelukustanne. Minun tulee nyt lukea tuo romaanikäsikirjoitus ja antaa siitä arvio kirjoittajalle, pakko ei kuulemma ole, lyhytkin käy. Ja ehkä jos on selkeitä virheitä, korjaan tai ehdotan.

Olen koettanut kehittää itseäni ajattelemaan hyvää omakustanteista, palvelukustanteista ja täyskustanteista. Eivät ne mitään lasihelmiä ole, vaan joukossa voi olla kristallejakin. Näin vakuutan itselleni. Vaan miltä tuntuu lukea palvelukustannetta, kun on juuri lukenut Karhun kuoleman ja Totta ja Muotokuvamaalarin tyttären? Luoja, opeta minua nöyrtymään tahtoosi ja anna minulle palvelualttiutta ja sydämen lämpöä lähimmäisteni toiveita kohtaan. Älä anna minun murskata unelmia. Amen.

28.12.2010

Vääränkokoinen puku

Minua surettaa, että se Hymyilevä Apollo ei olekaan totta. Olisi niin sopivaa ja säädyllistä sanoa, että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toistaan. Ja huudahtaa kauniisti, että oi ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi.

Pitkään uskoin, että kaikki ihmiset ovat hyviä. Oikeastaan Internetin tuloon saakka. Kohtasin nimittäin omassa elämässäni etupäässä ihmisiä, jotka olivat ystävällisiä, hyviä ja kohteliaita vieraille. Jos joku teki pahaa, se oli satunnainen teko ja hän oli vain olosuhteiden heittelemä ja kohtalon ja kenties sosiaaliväen murjoma. Teot olivat näin pahan olon purkauksia, jotka menisivät ohi, kun kohtelisi ihmistä oikein ja auttaisi hänet raiteilleen, tukisi ja olisi ystävä, näyttäisi tälle tien valoon.

Uskoin myös, että ihminen on syntyessään tabula rasa, kirjoittamaton taulu, vain geeniensä armoilla tai armoittamana. Olosuhteet ja saadun rakkauden määrä sitten vain piirtäisivät tauluun kuvioita ja merkkejä ristiin rastiin, ja koko absurdi taideteos olisi sitten valmiin ihmisen sielu, pääasiassa hyvä, tai ainakin hyvään ohjattavissa, oikean kohtelun avulla.

Vaan ei se mene näin. Internet on tuonut eteeni suuren maailman ja ihmisen salatutkin puolet. Olen nähnyt, että on pahaa, joka yhtäkkiä hyökkää kimppuusi, puskan takaa ja vetää oikean suoran päin kasvoja. Oikea pahuus onkin työkalu, jota käytetään toisten tuhoamiseen ja alistamiseen ja manipulointiin, ehkä muulloinkin kuin silloin, kun jollain on paha olla. Olen alkanut miettiä, ovatko sielut kuolleet ja hymyilevä Apollo alkanut näyttää kieltä ja vähän potkia heikompia sivuun.

Ihminen voi saada osakseen kohtelua, joka on ikään kuin väärin mitoitettu, vähän kuin saisi vääränkokoisen puvun luottoräätäliltä, joka odottaa palkkaansa ja kiitollisuutta, kenties kehujakin. Voi olla myös niin, että asia käännetäänkin nurinpäin, niin että liian iso puku onkin oma vika, puvunhaltijan vartalo on tehnyt tietämättään tepposet. Vaikka olisi seissyt miten pienenä ja hiljaisena tahansa räätälin edessä, räätäli voi sanoa, että mitäs liikahdit mittoja otettaessa. Tai että mitäs kutistuit eilisestä! Kukin saa minulta juuri sellaisen puvun, kuin mitat näyttävät. Turha valittaa, olen hyvä räätäli ja reilu ihminen, jos sinä vain teet kuin sanon, seisot liikkumatta.

Tämä on aika kammottavaa, jopa pelottavaa. Tuntuu, että elinpiiri supistuu, kun pahan silmään voi joutua vähän kuin huomaamattaan. Se joka on viihtynyt pitkään ystävänäsi, sanookin että näkemiin vaan, tämä on niin huono blogi, että lähden nyt, sillä tulen puhuneeksi minäkin paskaa, kun huonon blogin huono ilmapiiri tarttuu. Minusta tämä on hyvin pahasti sanottu, ja panee ihmisen polvilleen ja itkemään, sillä harva tietää kirjoittavansa huonoa blogia.

Miksi tällaista pitää toiselle sanoa? Eikö sanoja voisi vain poistua ja panna oven kiinni perässään, hiljaa ja rumpua lyömättä? Tuntuu vaikealta kuvitella, että itse lähtisi muiden blogeihin sanomaan, että koska tämän blogin taso on kakkaa, minä korkeine tasoineni lähden pois. So long! Mieluummin antaisin luultavasti leikata sormen itseltäni. Kaikille blogi ei ole vain pieni ylimääräinen kirjoitusprojekti pokerinpeluun ohella.

(Eino Leino maaliskuussa 1912. Kuva: SKS:n kok. )

23.12.2010

Juhlat takapihalla


Kuusikauppiaalta sain kauralyhteen kaupan päälle. Köytin sen takapihan rautatienomenapuuhun ja heti tuli siihen tintti ihmettelemään lyhdettä, jonka ei sen järjen mukaan ilmeisesti kuulunut olla siinä. Vaan kyllä näillä pakkaslukemilla kauranjyvät kelpasivat, samoin pähkinät ja talipallot siitä vierestä. Marjoja on lisäksi vielä tuomipihlajassa ja marja-aronia-aidassa. Samoin rautienomenapuuhun jäänet mädät omenat kelpaavat linnuille.

Pääosa linnuista on sinitiaisia ja talitinttejä, joukossa on silloin tällöin muutama varpunen. Olenkin ehtinyt ihmetellä varpusten harvinaistumista. Mustarastas pitää myös talvimajaa jossakin lähistöllä, sillä sekin on väliin syömässä maasta tinttien sille armollisesti heittelemiä jyväsiä - itse ne ahmivat lähinnä pähkinöitä.

Tuossa alinna on vielä kuva ulkona seinän nojalla odottavasta kuusesta, joka nostetaan perinteen mukaisesti yöksi jalkaan sulamaan ja koristellaan aamulla. Tintti lennähti siihen nautiskelemaan pakkaspäivän auringonpaisteesta. Päivä pitenee jo tänään!



(Valokuvat Iines 23.12.)

18.12.2010

Joulun ranka

Tänäkin jouluna lapsi jää jalkoihin. Paavo Arhinmäki, Anu Kantola, Erkki Tuomioja ja jopa semiootikko Vaula Norrena pitävät nimittäin lasta aivokääpiönä ja idioottina, joka ei osaa ajatella itse, vaan jonka puolesta aikuisen pitää ajatella ja sanoa, miten on. (IS 18.12. s. 2)

Lapselle pitää heidän mielestään tarjota perinteistä riisuttu joulun ranka, jossa markkinahenkinen tonttu-pukkidelegaatio on keskushahmona. Nyt loppui se aasintammalla ratsastus ja mirhamilla mässäily!

Kuusijuhlassa on nimittäin pomminvaara! Tiernapojalla on vyötäröllään jeesuspommit ja dynamiittipaukut hameissaan on enkeleillä, kun niiden korot kiitää pitkin taivaankannen ei kun näyttämön lattiaa. Seimeen on kätketty kaukolaukaistava aikapommi! Enkeli taivaan räjäyttää rumpukalvot ja jouluevankeliumi ylenannattaa.

On aika käsittämätöntä, että lapseen ei 2000-luvullakaan luoteta, hänen käsityskykyään pidetään tässä yhdessä asiassa vanhempien ja muiden kasvattajien taskussa, ikään kuin hän olisi vähän vajaa ja kaipaisi ylenpalttista suojelua ja salaamista.

Miksi lapsi ei muka käsittäisi, että uskonto on mielen asia, ja saa olla asia, jota ei edes pidä selittää järjen avulla todelliseksi? Lapsi pystyy käsittämään uskonnon ideologiaksi, mutta pystyy käsittämään myös sen, että uskonto ei ole jakso Tylypahkaa, vaan osa ihmiskunnan todellista historiaa, myös ihmisen mielen salattujen puolien mystiikkaa, ihmistä kaikkineen.

Koulujen uskonnonopetus ei ole tunnustuksellista kristinuskon opetusta, vaan uskontotiedon opetusta, joka olisi tieteellisimmillään, jos siellä olisivat mukana kaikkien uskontokuntien edustajat, miksei myös ateististen vanhempien lapset - lapsihan ei voi olla ateisti, vaikka aikuinen olisi määrännyt lapselleen niin. Uskontotieto on käsitykseni mukaan yhteiskunnallis-filosofinen aihekokonaisuus, ei enää vähimmässä määrinkäänkään teologinen. On sääli, jos näin merkittävä aiheisto jää uupumaan lapsen sivistyksestä, vanhempien tahdosta. On myös sääli, jos perinteikäs joulujuhla karsitaan kaupalliseksi ja markkinahenkiseksi juhlan rangaksi, josta puuttuu ydin. Miten joulujuhla voisi olla ilman uskontohistoriallista pohjaa? Miksi lapseen ei voisi luottaa ja antaa hänen ajatella itse?

Jos kerran kuvan opossumi pärjää maailmassa, vaikka näkee kaiken kahtena, niin eikö ihmisen lapsi, joka näkee kaiken niin kuin se on?

(Kuvan lähde)

13.12.2010

Mansetit ja narsistit

Naapurissani asuu Irina, venäläinen opettaja. Meillä on peilikuva-asunnot. Irinan keittiön ikkunaan ilmestyi ensin nurinpäin olevan v-kirjaimen mallinen punainen sähkökynttelikkö. Aamulla lehteä hakiessani huomasin, että Irina olikin vaihtanut kynttelikön samanlaiseksi kuin minulla on, suoraksi, valkoiseksi. Minä olin riisunut omastani kynttilöiden mansetit, Irinalla ne hehkuivat punaisen verhon edessä värikkäinä, vihreää muovia ja kullatut havujen päät. Oma kynttelikköni näytti alastomalta ja koko ikkuna karulta. Menin sitten sisälle ja asetin laatikkoon työntämäni mansetit takaisin kynttilöihin, ne muoviset vihreät, kärjet kullatut. - Kaikkihan täällä yhteistä on, oli Irina sanonut minulle pihatalkoissa, kun siivosimme ulko-oviemme samanlaisia eduspuutarhoja. Samanlaiset vuorenkilvetkin meillä on yhteistä puutarha-alaamme reunustamassa. Minulla tosin on omalla puolellani poikkeava kiveys, jonka rakensin muuttohuumassa, kun en tajunnut vielä, että asunto-osakeyhtiöissä mikään ei ole omaa, vaan kaikki on yhteisomistuksessa. Olin ajatellut purkaa kiveyksen puutarha-alueeni reunasta, mutta sitten betonimiehet muurasivat kivet kiinni piha-asvalttiin. Nyt kivissä on sammalpintaa, jota olen koettanut raaputtaa pois. Missään muualla ei ole sammalta. 

 Olen nyt lukenut aika paljon narsismista ja todennut, että kyseessä on reilu psykopatia. Me vain puhumme terveestä narsismista ikään kuin se olisi hyvä ominaisuus yhteiskunnassa, jossa tulee pärjätä. Narsismissa ei ole kuitenkaan mitään tervettä. Se on äärimmäisen vakava persoonallisuushäiriö, jossa luonnehäiriöinen pyrkii tuhoamaan lähelle osuvia ihmisiä imemällä heistä energiaa ja etsimällä heistä itsensä heijasteita. Oikeasti hän on pakastamo, tunteiden tyhjiö, ihminen, jolla ei ole persoonaa, psykopaatti vailla omaatuntoa, vailla vähintäkään aitoa empatiankykyä. Hän käyttää ihmisiä narsisminsa lähteinä, ja palaa heihin aina uudelleen ja uudelleen, niin kauan kuin lähteellä on hänelle annettavaa. Hoitoa tarvitsevatkin enemmän narsistin uhrit kuin narsisti itse, sillä narsistia ei voida hoitaa, psykopaatti ei parane. Yhteistä kaikille lukemilleni kirjoille ja artikkeleille oli, että niissä suositeltiin käyttämään sanaa psykopaatti, jotta narsisti-sanalta saataisiin gloria pois. Kyseessähän ei ole mielisairaus, vaan luonnehäiriö, jossa ihminen toimii naamion takaa ja onnistuu usein harhauttamaan suuren osan ihmisiä. Narsismiahan ei voida tutkia narsistia tutkimalla, vaan hänen uhrejaan. Sitäkin olen miettinyt, ovatko nykyajan koulukiusaajat narsistisia psykopaatteja ylimitoitettuine omnipotensseineen, tai blogikiusaajat, toisten nakertajat, jäynääjät, joiden tavoite on aiheuttaa mahdollisimman suurta kiusaa bloginpitäjälle? (Maalaus Ludmila Curilova)

8.12.2010

Pisasta ja pojista

Pisa-tutkimuksen merkitys ei ole mielestäni siinä, monesko Suomi on oppimiskäyrien eri pistekohdissa, vaan se, että pisteyttäessään maita joka kolmas vuosi tutkimus piirtää samalla kunkin maan kouluoppimisen kehittymissuuntaa. Suomessa suunta on lukemistaidon osalta laskeva, samoin matemaattisten taitojen. Aasian maita meni Suomen ohitse lukutaidosssa.

Tutkimus tehtiin 15-vuotiaille, ja niiden suomalaisnuorten osuus, jotka eivät lue lainkaan vapaa-ajallaan, on kasvanut merkittävästi, viidenneksestä kolmannekseen. Pojista lähes puolet ilmoitti, ettei lue omaksi ilokseen tekstiä sen enempää verkosta kuin paperiltakaan. Tyttöjen todettiin lukevan enemmän ja paremmin kuin poikien. Tilanne on tietenkin poikien osalta huolestuttava, koska lukeminen ja hyvä äidinkielen osaaminen on avain kaiken muun oppimiseen.

Mietin, miten 15-vuotias onnistuu välttämään kaikenlaisen lukemisen. Eivätkö edes internetin tekstit kiinnosta, erilaiset keskustelupalstat, ircit, nuorten chatit ja meset? Vai eikö näitä lasketa kieleksi ja vuorovaikutukseksi, lukemiseksi? Minusta ne ovat kyllä viestinnän tasoja, joista ei selviä lukematta, mitä joku muu sanoo. Totta on tietenkin se, että niiden kieli on koodikieltä, typistekieltä, slangia, murretta, hyvin huolimatonta kirjattua puhekieltä, jossa oikeinkirjoituksen säännöistä ei piitata. Jos lukee vain tämänlaista kieltä, kieli jää väistämättä vajaaksi ja haittaa opiskelua ja ihmisen kokonaiskehitystä merkittävästikin. Se voi aiheuttaa syrjäytymistä opinnoista ja sitä kautta ajautumista yhteiskunnan ulkopuolelle.

Jos puolet pojista on jo jättänyt lukemisen, ja määrä on niin kuin näyttää, kasvava, yhteiskunnan tulisi valmistautua ottamaan vastaan nämä kielipuoliset potilaat joka sektorilla, terveydenhuollossa ja sosiaalihuollossa, aina vankilalaitosta myöden. Ihminen, joka ei lue, on väistämättä visioton, mielikuvitukseton, sanalla sanoen tylsä. Hän on ehkä altis manipuloinnille, propagandalle ja ajautuu herkästi erilaisiin ääriryhmiin, koska sivuuttaa kaiken lukemalla saadun uuden tiedon. Hän ei opi myöskään keskustelemaan ja perustelemaan ajatuksiaan.

Jotenkin outoa on ajatella, ettei pienille pojille luettaisi enää kotona, vaan heidät kenties istutetaan välkkyvän kuvan eteen keskelle viihdekeskusta, pleikkarien maailmaan, jossa pieni käsi tarttuu refleksinomaisesti pelien ohjausnuppiin, ja sekös lasta naurattaa kun kuvassa käy mäiske ja ihmiset räjähtelevät kappaleiksi. Alan olla aikamoinen kukkahattu, kun tämä visio ellei nyt suorastaan pelota niin ainakin kauhistuttaa minua. Vai menikö se siis niin, että tärkeintä on opettaa lapset pärjäämään ja pitämään puolensa muita vastaan? Riittää kun osaa ottaa tilan muita tuuppimalla.

PS Pojista vielä se, että minua vähän harmittaa, kun jokuset isot pojat mäiskivät toisiaan julmastikin blogini keskustelussa. Onkohan heille luettu liian vähän lapsena? En jaksa uskoa, että testosteroni yksin tällaista aiheuttaa.

Eipä ole ihme, että tulevaisuuden yliopistot ovat mitä ilmeisimmin naisten - heille luetaan pieninä ja he lukevat itsekin, jolloin heidän kielensä kehittyy ja he oppivat ajattelemaan monipuolisesti ja avarasti.


(Juliste Jerzy Zerniawski)

4.12.2010

Talvipäiväkirja 4. - 5. sivu: Vallankumouksen tärkeydestä

3.12. Ilahduttavin lehtiuutinen tänään oli se, kun kobra puri norjalaismiehen kuoliaaksi Pattayalla, Thaimaassa. Taisi olla kyseessä seksituristi, vaikka en siksi riemuitse tapahtumasta. Riemuitsen siksi, että kobra oli lemmikki, jota pidettiin huoneistossa, kohdeltiin ihmisen alamaisena. Toivoisin oikeastaan, että kaikki luonnossa vielä toimeentulevat lemmikkikäärmeet ja lemmikkisiilit ja lemmikkikanit ja lemmikkikilpikonnat purisivat omistajansa kuoliaaksi. Tulisi eläinten vallankumous.

Toinen kiinnostava uutinen oli se, kun raivopäiset asiakkaat kävivät toistensa kimppuun Tampereen Ikeassa, jossa myytiin lampaantaljoja 9,90 eurolla. Olivat repineet toisiaan tukasta ja huoritelleet. Kyllä sotatila nähtävästi kannattaa, jos jotain tahtoo. Veikkaan, että kiltit jäivät ilman taljaa, kun voittajat veivät kymmenenkin taljaa. Pianhan niistä turkin kätevä ompelee, tai panee lapsen rattaisiin ja pulkkaan lämmikkeeksi. Itsellänikin on tummanruskea lammasturkki, ja se on paukkupakkasilla ihanainen. Turkki on ostettu 10 markalla Pentti Virtaselta, aarteiden aitasta Uudestakaupungista, ja se on kaunis, ylhäältä kapea, alaspäin levenevä, puolisääreen. Muistan kun kävelin siinä sen jälkeen yksin, kun koirani Ruben oli kuollut neljä vuotta sitten. Kuljin jotenkin romantillisesti ja ajattelin, että minusta näkyy, että tuolla kauniissa turkissa kulkevalla yksinäisellä naisella on jokin tarina. Hänellä on varmaan surua.

4.12. Itsenäisyyspäivänä muistan aina äitiä ja hänen uhrauksiaan isänmaalle. Isääni en paljon muista tässä yhteydessä, vaikka hän oli aikamoinen patriootti, teki kunniaa, kun radiosta tuli Porilaisten marssi. Meillä ei puhuttu silloin, vaan odotettiin mykkinä, että torvet vaikenevat. Olihan se juhlallista ja pyhää.

Äiti menetti melkein tyttönä vielä kihlatun sulhasensa Kannaksella, häiden aattona, kun kuulutukset oli kolmasti luettu. Häneen jäi ikuinen suru ja kaiho, ja hän eli ilman ketään rakastettua, kunnes kohtasi sitten isäni, joka oli häntä 15 vuotta vanhempi. Minusta tuntui, etten koskaan pystynyt poistamaan äidin surua, jonka aistin, tai korvaamaan sitä hänelle millään tavoin. Lapsena olinkin aikamoinen pelle ja koetin naurattaa äitiä ehtimiseen. Nykyään haluan, että minua nauratetaan, vaikka annos pelleä minussa kai on edelleen, mikä lienee yllätys joillekuille lukijoille. Eikös se menekin usein niin, että kirjalliset tosikot ovat aikamoisia humoristeja livenä, ja kirjalliset humoristit taas saattavat olla kuolettavan harmaita lihallisessa elämässään?

Nyt sataa lunta. Pitää tehdä siskon Saksan-paketti valmiiksi ja pitää ostaa kaupasta pitkiä valkoisia kynttilöitä ja sytyttää maanantaina kaksi kynttilää maantien puoleisille ikkunoille, itsenäisyyden ja kaikenlaisen vallankumouksen kunniaksi. On sykähdyttävää kuulla taas sota-ajan lauluja ja Finlandiakin. Jotenkin ne laulut itkettävät. Ei se minusta pönötystä ole. Suomen markankin tahtoisin takaisin.

(Juliste Franciszek Starowieyski)