24.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 8: Älä sinä narraa köyhän lasta



24.10.  Kuunnellaanpa vaihteeksi kaunista musiikkia, kun on ollut niin hektiset paikat tuolla edellisissä keskusteluissa, että olen ihan liekeissä kommenttien kanssa. Kommentit jatkuisivat varmaan hamaan tappiin asti, ellen aloittaisi uutta keskustelua. Olenkin havainnut, että keskustelut ovat pitkää samaa jatkumoa, koskaan päättymätöntä sulkakynän heilutusta. Väki humpsahtaa mieluusti takaisin ikuisuusaiheita jauhamaan, minä etunenässä. Siinä ohessa poiketaan syntisillekin sivupoluille, mutta palataan taas.

Kumma jos tämä postaus kirvoittaa kielenkannat samaan tahtiin, kun en aio panna tähän mitään täkyä, en pienintäkään provosointia. Mainitsen vain, että vaalit ovat tulevana sunnuntaina, jolloin nähdään, mitä sieltä tulee, jytky vai parku. Itselläni ei ole aavistustkaan, kuka saa ääneni, kun paikalliset ehdokkaat ovat niin huonoja. Kaikki ovat täällä samaa mieltä, niin keskustalaiset, sosiaalidemokraatit, kokoomuslaiset, vasemmistoliitto. Äänestäisin mielelläni Helsingissä, jossa on valinnanvaraa joka puolueessa. On kai pakko etsiä jokin minulle tärkeä kysymys, ja arpoa ääni sille, joka on lähimpänä minun ajatuksiani. 

Muutoin olen  nyt vähän kuutamolla, joten siksi lyhyt ja jokseenkin harkitsematon postaus.  Olen vähän kuin puuduksissa vieläkin, kun maanantaina vedettiin hammas, pala fyysistä minua.  Vasen takahammas, peräti nelijuurinen. Hammaslääkäri työnsi verisen hampaan näkökenttääni, ja sanoi, että tämä kannatti vetää, on kiemuraiset juuret. On se julmaa, kun ihmistä riisutaan.  

Vaan implantillahan siitä selviää,  jos on pätäkkää tarpeeksi. En tiedä, onko minulla, mutta pitäähän ihmisellä olla hyvä puruhammas, kun on tällainen ruokaesteetikko kuin minä. Ja onhan köyhänkin lapsellakin monenlaisia oikeuksia tuon musiikin mukaan, joka taustalla kuuluu. Eiköhän kunnossa oleva purukalusto kuulu niihin. Lapsuudessani aikuisilla oli tapana olla huonot hampaat. Niitä vedettiin säälittä, ja usein ei hankittu tyhjiin koloihin mitään. Nastahampaita oli jonkin verran, ja kai ne olivat halvempia. Katkeilivat helposti. Vasta kun koko suu oli hampaaton, ryhdyttiin tekohampaiden hankintaan.

Tilasin Eeva Kilven uusimman kirjan kirjastosta, ja tekstiviesti ilmoitti, että Kuolinsiivous on saapunut. Hätkähdin hieman, kun en muistanut kirjan nimeä, etenkin kun olen juuri raatona. Haen huomenna ja käyn pitkästä aikaa kuvaamassa, jos hammas paranee tähän tahtiin kuin näyttää. 

PS Einesbaarissa on pitkästä aikaa uusi kirjaesittely, jonka on kirjoittanut Riku Riemu. On tulossa myös juttu Volter Kilven Alastalon salissa -kirjasta, joten varatkaapas teos kirjastosta ajoissa! Tässä punnitaan todellisten lukijoitten veri. Kun on lukenut, kannattaa pukeutua Olen lukenut Alastalon salissa -teepaitaan. Kirjastonhoitaja mainosti minulle sitä. Vielä en voi pukea paitaa ylleni, sillä opiskeluaikana fuskasin tämän kirjan kohdalla. 

Tässä linkki kuitenkin ensin uusimpaan esittelyyn, jossa myös veri punnitaan, kirja kun ei ole hittikamaa eikä trendituote. Oletko sinä lukenut teoksen? 

Linkki:

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa

17.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 7: On lautalla pienoinen kahvila




15.10. Liikenneministeri Merja Kyllösessä on ruutia. Hyvä Merja! 

Milloin viimeksi on nähty näin herkullinen tilanne? Naispoliitikko näyttää liikenneviraston omavaltaiselle johtajalle missä mennään ja pyytää tätä pysymään ministeriön viitoittamalla tiellä. Johtaja viis veisaa naikkosen ohjeistuksesta, ja hänen avukseen rientääkin hyvä veli Kimmo Sasi , joka vakuuttaa, että mies on korvaamaton ja että ei se hänen alaisuudessaan vikuroinut. Näin onkin kohta kaikille selvää, että vika on Kyllösessä ja reviiritaistelussa sekä mitä todennäköisimmin nyt vaan naisellisessa osaamattomuudessa. Sillä nyt ei ole merkitystä, että johtaja on käyttänyt valtion rahoja väärin, semmoista nyt vaan sattuu varsinkin kun ministeri on tehnyt vääriä painotuksia eikä taida nyt vaan osata miesten asioita. Miesvaltaiset tärkeät elimet päättävät tutkia asian juurta myöten. Ennen kaikkea varmaan Kyllösen osuuden.

16.10. Kun asuu maaseudulla, pikkukaupungissa, on äärimmäisen vaikea löytää sopivaa ehdokasta edes kunnallisvaaleissa, saati eduskuntavaaleissa, ellei ole keskustahenkinen. Vasemmistopuolueet ovat täynnään putkimiestä, laitoshuoltajaa, lähihoitajaa, asentajaa, joiden ajatusmaailma poikennee omastani melkoisesti. Tällä en tarkoita sanoa, kummalla on parempi ajatusmaailma, vaan sitä, että se on vain erilainen. Yhtään pidemmälle kouluttautunutta henkilöä ei listoilta löydy, ja minä nyt satun luottamaan koulutukseen ihmisen ajatusmaailman avartajana. Vihreissä on muutama lähes teiniltä näyttävä ehdokas, ja kouluttautuneet ihmiset, joilla kaiken järjen mukaan voisi olettaa olevan enemmän tietopohjaa, ovat sitten taas kokoomuksen kaupallisissa riveissä, ja minulle taas kaupallisuus ja jäykkä porvarillisuus ovat vieraita. Kokoomuksessa on kyllä pari entistä luokkatoveriani, mutta he edustavat koti, uskonto ja isänmaa -linjaa, jota minäkin kyllä jossain mielessä arvostan, mutta en ylitse  humaanien arvojen. 

Kun toimin luottamusmiehenä, jouduin usein palavereihin mm. koulutuslautakunnan kanssa. Tämä oli hyvä näköalapaikka kunnallispolitiikan kiemuroihin. Koulutuslautakunta koostui keskustalaisista isännistä, joilla ei ollut mitään käsitystä kouluasioista. Päätökset tehtiin aina taloudellisia säästöjä ajatellen, koulu ei yksinkertaisesti saanut syödä rahaa, investoinnit olivat kiven takana ja opettajia pantiin viikoiksi palkattomalle pakkovapaalle. Väitän, että näin ei olisi tehty, jos lautakunnissa olisi ollut edes hitunen asiantuntemusta jonkin verran opiskelleiden ihmisten kautta. Sama asiantuntemattomuus koskee monia muita lautakuntia ja kunnallisisa kokoonpanoja. Valta ei ole tietäjillä ja osaajilla, vaan usein siellä, missä on taloudellinen valta, mutta ei asiantuntemusta, eli  varsin usein voimakas ja asenteiltaan vanhoillinen patriarkaatti johtaa maaseudun kuntia. 

Enemmän  tarvitaan nimenomaan kunnallispolitiikan tasolle topakoita merjakyllösiä, jotka asiantuntemuksellaan panevat luun kurkkuun vallalla pröystäilijöille ja potkaisevat heidät tarvittaessa lautalta veteen!

(Valokuvassa Siiri Angerkoski,  SF-elokuvasta On lautalla pienoinen kahvila)

11.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 6: Lataa ja varmista



10.10.  Bloggerin uudistama blogirakenne on osoittautumassa heikoksi, jos keskustelu venähtää pitkäksi. Kaikki ei todellakaan ole vain lyhytviestintää ja kiivastempoista tykitystä. 

Yli kahdensadan menevät kommentit piiloutuvat nimittäin näkymättömiin, ellei lukija huomaa painaa keskustelulomakesivun alaosassa olevaa Lataa lisää -linkkiä. Sama toistuu sitten jatkossa: yli 250 menevät kommentit piiloutuvat uudelleen, ellei taas huomaa painaa alalaidassa pientä lataamaan kehottavaa tekstiä. Ja sama sitten taas yli 300:n, aina viidenkymmenen viestin välein. 

Mitä tästä opimme? Suosikaamme lyhytviestintää, olkaamme kiireisiä, älkäämme välittäkö syventää asioita. Älkäämme ainakaan ryhtykö runolle tahikka syntisille sivupoluille epämääräisten kommentoijien kanssa!  Julkaiskaamme kuolemattomia omia pohdiskelujamme päivittäin uudessa blogikirjoituksessa! Parhaimmillaan bloggaaminen lieneekin, kun Aleksis Kiven päivänä laadimme ilman tekstejä olevan postauksen, jossa Aleksis nojaa nyrkkiään vihertävään poskeensa. Tai kuvaamme päivän asun ja kipollisen lattekahvia. Tekstinä vaikka Hih!

11.10. Tuolla edellisessä keskustelussa, sen lukemattomilla sivuilla käydään sen sijaan innokasta ja nähtävästi koskaan päättymätöntä keskustelua milloin mistäkin (anteeksi Jarmo Papinniemi, luulen ettet pahastuisi). Intohimoja ovat herättäneet Per Looksin autenttiset kasvokuvat. Aivan samanlaista jälkeä tekee passikuvaaja. Tälle vankikarkurikavalkadille ei sitten saisi nauraa, koska nauruhan nyt himputti soikoon on pilkkaa ja ilkeämielistä rienausta. Tulee panna suu suppuun ja sanoa että mautonta pilaa ihmisparoista. 

Miten joku ei käsitä, että nauru ja ilkeys ovat yhtä kaukana toisistaan kuin mummo vessasta?    Miten joku ei käsitä, että kaikki eivät näe perussuomalaisten ehdokkaita invalideina, jotka tarvitsevat erityissuojelua? 

Hyvää tekevä nauru kumpuaa hyvistä huumorin lähteistä, jopa siitä että tunnistaa itsensä Per Looksin sivuilta ja tuntee, että itsekin voisi olla siinä hieman pöllämystynyt ilme kasvoillaan. Naurajahan pystyy samaistumaan ja kokemaan empatiaa. Väitän jopa, että se joka ei osaa asettaa itseään toisen asemaan tai myös tarvittaessa tarpeeksi alas ihmisten välisissä hierakioissa, ei osaa nauraa. Naurua ihmisen raadollisuudelle, jonka itsessään tunnistaa. Naurua itselle. Naurua Per Looksille. Naurua mille tahansa valikoidulle kuvakokoelmalle - opettajista saisi hauskan kavalkadin.


Edellinen mammuttieskustelu sivusi myös ihmisen rumuutta. Erään lukijan mukaan hänen eteläeurooppalaisessa asuinmaassaan kaunista ihmistä ja siis myös naista arvostetaan enemmän kuin Suomessa. Tämän uskon. Suomessa esimerkiksi  opettajan seksikäs habitus aiheuttaa epäluottamusta hänen työssä pärjäämiseensä, ja julkisuuteen juuri tulleen tutkimuksenkin mukaan seksikästä opettajaa voidaan myös kiusata työpaikalla.  Näyttääkin siltä, että Suomessa rumaa naista kunnioitetaan, ja häntä pidetään uskottavana, kauniille taas näytetään paikka sängyssä selällään.


Ulkonäkö oli minunkin teinivuosinani tärkeä. Poikia ei suinkaan arvosteltu minkäänlaisen koulu- tai urheilupärjäämisen tai heidän kotinsa varallisuuden mukaan, vaan sataprosenttisesti ulkonäön mukaan. Hyvännäköinen oli ykköskriteeri rakastumisissa. Edelleen esimerkiksi tositeeveeohjelmissa valitaan petikumppani puhtaasti ulkonäkösyistä. Ihmisen kannattaa siis olla hyvännäköinen, jos haluaa pärjätä sukupuolimarkkinoila. Työelämässä on parempi olla vähän ruma.

Haluan lopuksi vielä puolustaa pitkiä keskusteluja. Niissä on usein helmiä kommentteina. Itsekin panostan vastauksiini joskus enemmän kuin uuteen blogikirjoitukseen. Onkin aika tylyä - joskin ymmärrettävää se, että joku aina välillä sanoo, ettei jaksa lukea noin pitkiä keskusteluja. Toisaalta taas mittari näyttää, että lukijoita riittää monin verroin enemmän kuin kommentoijia. Se ilahduttaa! Minä puolestani en oikein jaksa tynkäpostauksia.

4.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 5: Arvosana elämästä



3.10.  Illalla järkytyin Parnasso-lehden päätoimittajan kuolemasta, vaikken tuntenut häntä. Miten niin kaunis ja nuori, ystävälliskasvoinen ihminen voi kuolla yhtäkkiä? Pidin hänen kirjoitustyylistään enkä olisi voinut kuvitella, että hän olisi koskaan sanonut kenellekään kirjoittajalle ivallisesti tai että hän olisi pilkannut mitään tai ketään. Silti hänellä oli monet langat käsissään ja hän oli päässyt noin pitkälle, noin nuorena. 

Nyt monessa paikassa lukee, että tämä surullinen tapahtuma panee ihmisen ajattelemaan omaa elämäänsä ja päiviensä määrää. Toisaalta sitten taas joku Houellebecq sanoo, että elämä voi hyvin olla sekä lyhyt että tyhjä ja että päivät voivat kulua köyhinä, jättämättä minkäänlaista jälkeä tai muistoja. Minäkään en oikein ymmärrä, mistä tulee tämä kiire ja vaatimus, että elämää tulee jotenkin tietoisesti ja kalenterivetoisesti elää, siis oikein elää, suorittaa elämää. Puuttuu vielä, että siitä saisi arvosanan. 

Moni hieno ihminen olisi saanut huonon arvosanan elämästään, jos kriteerinä on se, että  selviää täysissä ruumiin ja sielunvoimissa ja kohtalaisen varakkaana vanhaksi, mutta ei rasittavan vanhaksi asti.  Kuolema mielellään  seisovilta jaloilta. Aleksis Kivi olisi saanut elämästään ehkä ala-arvoisen, niin totaalisesti hän eläessään epäonnistui kaikessa. 

4.10Minunkaan elämässäni ei ole hurraamista. Minulla on nimittäin pahanlaista taipumusta olla tarttumatta elämän tarjoamiin tilaisuuksiin, ainakaan en tartu  väkevästi,  näkyvästi tai pitävästi. En taitaisi minäkään siis saada kovin hyvää arvosanaa, ehkä tyydyttävän. Joskus kyllä ajattelen niin, että niin paljon tapahtuu juuri silloin, kun ei tapahdu mitään. Vaikka eilen metsässä, kun seisoin sammalikossa katajien keskellä katselemassa syksyistä luontoa. Osuin piipittävään hippiäisyhdyskuntaan, joka piti riemukkaita pelejään katajien oksilla. Niiden kuvaaminen oli monin verroin tapahtumarikkaampaa kuin istuminen kekkereissä tai notkuminen baarissa.

Tänään on hämärä päivä, sataa kaatamalla. Kävin vanhalla koulullani mammografiaseulonnassa. Enpä ole ennen joutunut miehen pideltäväksi. Miekkonen tarrasi muitta mutkitta kiinni ja nosteli kohteen takaapäin tarvittavaan asentoon ja kulmaan niin että olin hänen käsivarsiensa sisällä. Hän on varmaan tottunut tehtäväänsä, mutta veikkaan, että Pikkukaupungin naisväki ei ole. Huoneessa ei ollut ketään muuta. Selvisin hienosti, vaikka kieleni päällä pyöri kysymys siitä, miten naiset suhtautuvat miesrintatutkijaan. Olin itse kai vähän pöllämystynyt, ja samalla ymmärsin, että kysymys olisi kertonut jotakin omasta hämmennyksestäni. Niinpä en kysynyt, vaan ajattelin, että parasta olla ihan vaan asiallinen, kuin tämä olisi jokapäiväistä, että vieras ottaa rintasi käteensä ja leipoo sen oikean asentoon.

Niin, piti vielä sanomani, että kun astuin entiseen suomen luokkaani, jossa tutkimus tapahtui, tunsin iloa ja kaihoa. Katselin kauan tuttua liitutaulua ja tuttua käytävää, jota tuhannesti olin marssinut, ja vielä unissanikin. Ehkä sittenkin elän ihan hyvää elämää tässä päivässä, kun minulla on juuret johonkin.

(Maalaus Hugo Simberg)


1.10.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 4: Tasapainon etsintää




1.10. Katsoin Areenasta Suomen marsalkka -elokuvan.  Elokuva oli kaikin tavoin sympaattinen, niin kuin muuan kommentoija edellisessä keskustelussa mainitsi. Se jäikin päällimmäiseksi tunnelmaksi tästä katsomisesta. Oikein muuta ei jäänytkään. Kovin oli ohut anti monisäikeisestä ihmisestä. Ei kai tämä vaan ollut elokuvan traileri?  En oikein pysy perässä, että tästä neljänkymmenenkolmen minuutin elokuvasesta on tehty lisäksi mittava dokumenttisarja.

Keskustelevan yleisön vimmaiset etukäteispuheet mustasta marskista tuntuvat turhalta tässä yhteydessä, sillä mustuudesta ei saatu oikein mitään irti, vaikka sankarilla oli arpia poskessa ja kaiken kukkuraksi eripituiset jalat ja keinuva kävely. Varsinkin elokuvan mustat naiset olivat kuin iltapäivän tv-saippuasarjasta. Naiset vaihtuivat tiuhaan tahtiin marskin elämässä. Ensin kuoli äiti, sitten pojan rakas Käthy-hevonen, sitten naitiin Anastasia, perijätär, petyttiin kun ei tullut elävää poikaa ja pantiin vaimo  pellolle, sitten luovuttiin varatusta rakastajattaresta, sotilaskaverin vaimosta ja kosaistiin nuorta  kaunotarta ja  vedettiin vesiperä. Jossain välissä hakattiin  vaimoa ja tarjoiltiin kierros koko baariväelle. 

Ja  kaiken aikaa tai aina välillä kertoja kertoi taustalla tätä marskin naistarinaa silmät killillään kuunteleville pikku ipanoille, harvalautaisessa majassa. Oli sinä pikkukorville jännittävää kuultavaa. Tarinan opetus oli, että tulee löytää tasapaino työnteon ja lähimmäisten välillä. Marski ei  löytänyt, ja jäi yksin, uroteoista huolimatta. Uskoakseni lapset kätkivät sanat sydämeensä ja tutkistelivat niitä tarkasti. Näpä lapset eivät olleet kriittisiä, vaan auliita vastaanottamaan kaukaisen maan sankaritarinan opetuksen.

1.10. myöh. Toinen asia. Kokoomuksen sairausajan palkanalennusesitys on käsittämätöntä hapuilua taloustilanteen tasapainottamiseksi, epäluottamuksenosoitus rehellistä palkkatyötä puurtavalle kansanosalle, jota ei milloinkaaan kohtaa lisäeläke tai kultainen kädenpuristus tai muu merkittävä luontaisetuus. Alentunut palkkahan vaikuttaa muuallekin kuin kuukauden ansioon. Se pienentää myös pysyvästi tulevia eläkkeitä työssään sairastuneilta tai uupuneilta, mikä puolestaan näkyy tavalla tai toisella myös terveyskeskusten entistä suurempana kuormituksena. 

Itse olin ennen työkyvyttömyyseläkkeelle joutumistani pitkillä toistuvilla sairauslomilla, kaksikin kuukautta yhteen menoon, kun ei ääntä tullut botox-pistoksen jälkeen kuin käheä pihaus. Jos minua olisi rangaistu tästä ansionmenetyksellä, se olisi todennäköisesti johtanut siihen, että olisin tullut töihin ennen aikojani ja aiheuttanut pihinälläni paitsi oppilaalle kiusaantumista ja haittaa opiskelulle, myös pysyvää vahinkoa äänihuulilleni. 

Nyt kun en ole enää puhumassa työkseni, ääneni on muuten kirkastunut ja toimii paremmin. Pärjään elämässäni, vaikka ilmaisuni onkin rajoittunutta ja valikoitunutta. Luultavasti on ihmisiä, jotka eivät huomaa puhevammaani. En selitä sitä enää kenellekään, niin kuin ennen, olen vaan ja puhun, tehköön päätelmänsä itse ja kysyköön, jos tahtoo. Mielelläni vastaan.

(Valokuvateos Maleonn)

PS Elokuva Suomen marsalkka esitetään televisiossa 7.10. Elokuvaa koskevat dokumentit pyörivät jo Ylen kanavalla.

PS2 Noihin edellisten keskustelujen yli 200-kommenttisiin ketjuihin pääsee halutessaan  aivan kommenttisivun alalaidassa olevasta huomaamattomasta Lataa lisää -linkistä! Muutoin ketjujen uusimmat kommentit eivät näy Bloggerin uudistuneessa rakenteessa.