Tietämättömyyden tuomalla varmuudella

 

Myönnän sen heti enkä verhoa sanomisiani kryptisiin krumeluureihin enkä kuviin teitä arvuutellakseni. Enkä keksi tarinaa asian ympärille pehmentämään asiaani. Nimittäin en pidä nykyisen pääministerin työn jäljestä enää pennin  vertaa. Olen koettanut antaa hänelle tilaisuuden suvaitsemalla monia hänen hiiltymisiään ja lipsahduksiaan katsomalla niiden yli ja odottaen jatkossa parempaa. Varsinaisesti vereni seisautti jo alkuaikoina pääministerin äyskäisy oppositiolle kyselytunnilla: Eikö teitä hävetä. Panin sen kuitenkin kokemattomuuden piikkiin.  

Tämä Marinin nostattama Hornet-jupakka valuu nyt yli sietokykyni. On tuhannen sotilasasiantuntijan suusta kuultu se totuus, ettei Horneteista ole Ukrainalle turvalliseksi ja tehokkaaksi aseeksi vuoden 2026 jälkeen, jolloin uusia hävittäjiä alkaa tulla. Uudet hävittäjät on tilattu, koska Hornetit ovat tulleet elinkaarensa päähän, rautakin väsyy. Miten niistä Ukrainalle olisi, jos ei meillekään? Uusien tuloa ei voi nopeuttaa, sillä niitä ei ole valmiina liukuhihnalla kuten tavaraa valintamyymälässä. Tämä on yksinkertainen tosio, jonka pääministerin luulisi ymmärtävän.  

Katsokaa kuvaa yllä. Siinä on mainio aihe pilapiirrokseen, vaikka Ville Rannalle, vaan ei hän siihen tarttunut, vaan tähän. Katsokaa kuvasta erikseen kummankin ilmettä. Ilmeiden erilaisuus tulkitsee hyvin henkilöiden tilannetajua.  Zelenskyillä varovaisen hymyn alta  kuultaa kuukausien vastuu ja tuska,  Marinin omahyväinen ilme summaa koko pääministerikauden, jonka velkaselitykset on vedetty läpi globaalilla pandemialla ja Putinilla ja vaalimaine Zelenskyillä ja suodatinkuvilla. 

Marinin diskurssi on jumalattaren, koskemattoman jumalattaren, jonka kritiikki tulkitaan ihailijapiireissä aina kateudeksi ja naisvihaksi. Nämä kortit viuhuvat kaikissa keskusteluissa. Vaan totta on se, että pääministerimme  jalkojen juureen kiihkeimmät setämiehet ovat langenneet pysyvästi. Kyllä, siellä maata suutelemassa ei ole nuoria tiedostavia isänmaantoivoja, vaan siellä on Pertti, ainakin kolme  Penttiä, puoluetoveri Johannes, Matti, Timo, Markku, Esa sekä pari Päiviä, Terttu ja yksi Marjatta. Ne nuoret ovat persujen peesissä Tik Tokissa, kertovat uusimmat gallupit. Marin ei mahdu edes kymmenen kärkeen -listalle, jos uutista on uskominen. Mitä tästä pitäisi ajatella? 

Sen sijaan, että pääministerimme katsoo puhelimensa kameraa ja suodattaa itsestään selfieitä, joilla tuulettaa raikkaasti pääministeri-instituutiota, hän voisi vaihteeksi katsoa peiliin ilman meikkejä ja filttereitä. Jokainen ihminen tekee virheitä. Oman mokan tunnustaminen on kasvun ja viisauden alku. Härkäpäinen Hornet-inttäminen ja muiden syyttäminen ei anna luotettavaa kuvaa poliitikon kyvyistä. 

Maailman reunalla

Mitä Vilho Lampi on miettinyt maalatessaan tämän haikean surullisen kuvan? Pieni tyttö äärimmäisellä rannalla, ypö yksin, ilman päällysvaatteita, ilta-aurinko laskemaisillaan  kaukaisen horisontin taakse, tumma hiljainen vesi edessä, Tuonelan virta, jään ohut reuna.

Onko tytöllä toivoa? Mitä tapahtuu, kun pimeä laskeutuu ja yhtyy mustaan virtaan? Voisiko jäästä irtautua lautta jolle tyttö jää ajelehtimaan? Vai nouseeko tyttö tuosta ja kipittää kepeästi maihin? 

Jos ajatellaan Vilho Lampea, hänhän hukuttautui lampeen. 

Ei, ei hän lampeen hukuttautunut, vaan Oulun Merikoskeen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana, jos oikein muistan. Siihen asti hän maalasi liminkalaisia pellonperiä, surulllisia lapsia ja voimakkaita omakuvia, ja aika paljon muutakin. Erakkotyyppi, josta myöhemmin kirjoitettiin kirjoja ja tehtiin elokuvia. 

Kerrotaan, ettei hänen töitään aikanaan arvostettu kovinkaan. Kotikylässä Limingan kulmilla kyläläiset käyttivät perimätiedon mukaan hänen taulujaan tikkatauluina. 

Minä pidän Lammen töistä kovasti. Hänen värimaailmansa on lumoava, tumma ja vähän surumielinen, ei milloinkaan räikeä eikä repivä. Vähän kuin Hugo Simbergin väripaletti. Kuvatut hahmot kantavat itseään suurempaa merkitystä, lähes kaikilla on salattuja suruja ja elämäntaakkoja, etenkin lapsilla. Kuvissa on läsnä kuolema, kuten Simbergilläkin, mutta erona on se, että siinä missä Simberg lyö piruillaan leikiksi, Lampi ei armahda katsojaa vaan vie hänetkin perimmäiselle rannalle, kuten yllä olevan maalauksen pikkutytön.

Jos pitäisi nimetä kolme mielitaiteilijaa klassikoista, ne olisivat minulla Simberg, Lampi, Gallen-Kallela. Entä sinulla, onko lempikuvantekijöitä?

Katsoin muuten televisosta viimeisen Haluatko miljonääriksi -visailun. Siinä kysyttiin  Poika ja varis -teoksen maalaajaa. Visailija joutui kysymään tätä yleisöltä, joka oli yhtä epävarma kuin visailija. Lopulta yksi vanhempi ihminen tiesi oikean vastauksen: Gallen-Kallela. 

Urheilu- ja rallitähdet osataan hyvin, mutta taideteoksia ei enää ollenkaan. Voi kun pääsisi opetushallitukseen uudistamaan opetussuunnitelmia ja saisi Li Anderssonin pois pallilta. Raha ei tässä konkurssissa enää auta, kun rakenteet sortuvat. Lisää painotuksia taideaineisiin ja äidinkieleen, ei matematiikkaan eikä urheiluun. Lisää tukea myös lahjakkaiden opetukseen.  Jos olisi näin, Vilho Lampikin ehkä kääntyisi pois Merikosken sillalta.

(Maalaukset Vilho Lampi)

Katselen Putinin pään yli ulos

 

Ajattelin ruveta pilapiirtäjäksi, kuten Ville Ranta. Mutta vaan ihan tässä blogissa, joskus, kun tuntuu, että sanat ovat turhaa höpinää. Minulla on jopa ensimmäinen aihio valmiina mielessäni. Piirustuslehtiökin on vanhastaan, samoin musta ohut tussi, ja vähän paksumpikin. 

Uusimmassa aihiossani piirtäisin Putinin pitkän pöydän toiseen päähän istumaan, vaikka Macronin kanssa, tai Lavrovin. Tekstiviitteeksi tulisi: Ruotsalainen lääkäri uskoo keksineensä diagnoosin Putinin vaivoihin: eturauhasen hyvälaatuinen liikakasvu. 

Pöydän reuna peittäisi hyvän matkaa liikakasvusta, eikä kukaan arvaisi mitään, vaikka jalka vispaisi kuvassa vimmatusti. Ja tilaa olisi yhä lisääntyvälle hyvälaatuiselle liikakasvulle yllin kyllin, eikä neuvotteluille olisi täten esteitä.

Siispä harjoittelemaan Putinin hahmoa. Mitä arvelette luonnoksista yllä? Onko yhdessäkään päässä Putinin näköä? Ja onko aihe ihan pöljä? Tai liian rivo, kun en halua leimautua karkeana pilapiirtäjänä? Toisaalta en halua olla liian kilttikään, sillä eikö pilapiirroksen tule aina myös purra niin kuin Diktoniuksen jaguaari: 

On pakko purra/ niin kauan kuin purema antaa elämän on repiminen pyhää/ niin kauan kuin mätä löyhkää on raadeltava hajalle elämän rumuus/ kunnes kauneus voi täytenä sen mullasta itää/ Näin olemme yhdessä runoni ja minä: kynsi.

Sitten tulee pääministerimme, ihanainen Sanna Marin, jota bilekohun jälkeen ei ole enää voitu parodioida, koska ulkomaan lehdet ihmettelevät kauniin naisen haukkumista. 

Minä uskallan ja voin, koska tuskin ulkomaan lehdet joitain itäisen naapurimaan botteja lukuunottamatta tähän blogiin eksyvät. 

Alla on pari koronakriisin aikana suivaannuksissa piirrettyä vaihtoehtoista Marin-hahmotelmaa. Suivaannuksissa, koska kansalla hätä oli käsissä ja pääministeri harasi vastaan. Marin on helppo piirrettävä, toisin kuin Putin. Katse taivaisiin, enkelimäinen madonnan  olemus. Toinen vaihtoehto: suu mutruun ja marttyyrin viitta harteille. Ei kuitenkaan kyyneliä.

Siunatuksi lopuksi alla on  luomani hahmo, Yhdenvertaisuusvaltuutettu, työnimellä Impi Umpilampi. Uskon, että hänelle on käyttöä. 

Eli tähän mennessä alkaisi kasassa olla Putin, Marin ja Yhdenvertaisuusvaltuutettu. 

Onko mielessänne muita varteenotettavia persoonia tai instituutioita, joista voisi laatia hahmon, jota pilkata kiltisti mutta terävästi? Mitä mieltä olette, voisiko minulla olla suurempikin tulevaisuus pilapiirtäjänä, vai pitäydynkö enemmän sanassa? Huomautan vielä, että luomani hamot ovat mitä karkeimpia luonnoksia, niitä mukiloidaan vielä monin viivoin ja oivalluksin.

(Kuvat Iines. Kuvat kannattaa klikata suuriksi!)

Somen maailma on harhakuva, illuusio

Nyt kun kommenttien suurin tulva blogiini näyttää ehtyneen, mietin, onko blogistani tullut laatublogi. Vai onko kyseessä yleinen trendi, jossa väki siirtyilee nopeampien somealustojen pariin? Blogien kuolemisesta on käyty keskusteluja, sillä moni  ennen suosittu muotiblogi on lopetellut ja siirtynyt lyhytviestinnän puolelle, esimerkiksi Instagramiin. 

Nimittäin vuosia sitten, kun kommentteja alkoi tulvia ovista ja ikkunoista, kulttuuriblogien pitäjät sanoivat huonon blogin merkiksi sen, että on paljon kommentteja. Tunsin tästä syyllisyyttä ja arvelin tehneeni jotain väärin. Vaikka ei minulla mitään strategiaa ollut, kunhan kirjoitin vain huolimatta siitä, mikä oli kulloinkin hallitseva mielipideilmasto. 

No, on sanottava, että sellainen systeemi minulla oli, että kirjoitin usein vinoista näkökulmista. Saatoin puolustaa ruotsalaista kunniamurhaajaa tehden hänestä antiikin tragedioiden kärsivän isän. Minut syötiin tietysti elävältä, mutta hanttiin pistin. Saatoin puolustaa myös opetusministeri Tanja Karpelaa, kokoomuslaista entistä Miss Suomea, jota kuului vihata. Oikeasti en ollut pätkän vertaa kiinnostunut Tanja  Karpelasta, vaan siitä kiihkosta, jolla häntä pyöriteltiin tervassa ja höyhenissä. Minua hirvitti sen vimman voima ja volyymi. 

Samoin oli Teuvo Hakkaraisen tapauksessa, jossa hän suuteli naispuoliselle  kansanedustajalle niskaniksautuksen, lupaa kysymättä kuin muinaisessa Angelika-kirjasarjassa, jossa naisia raiskailtiin mennen tullen, milloin junassa, milloin merirosvolaivassa, milloin hevosen selässä. Angelikahan eli Angélique de Sancé de Monteloup oli köyhtyneen aatelissuvun tytär, "enkelten markiisitar", joka joutui huikeisiin seikkailuihin 1600-luvun Ranskassa.  Naiset olivat romaaneissa suuttuvinaan, mutta oikeasti he  tykästyivät siitoshimoisiin uroksiin, rumiin ja karvaisiin lihaskimppuihin. 

Teuvo Hakkaraisella tosin ei ollut sankarin viittaa harteillaan eikä mainittavia lihaksiakaan, vaan yksinkertaisen olemuksensa lisäksi rasitteena persuus, mikä teki hänestä luvallista riistaa julkiselle paheksunnalle. Tässäkään tapauksessa minua ei kiinnostanut itse Teuvo eikä persuus, vaan  ilmiö siinä takana, kansan hysteerinen vimma pyöritellä uhrejaan tuhkassa. Paheksuntaa pidettiin yleisesti oikeana tapana nitistää yksilöitä, jotka ajattelivat toisin kuin valistunut enemmistö. 

Minunkin sanottiin provosoivan teksteilläni. Aloin lopulta uskoa siihen itsekin. Nimittäin olihan kautta vuosien työhöni kuulunut opiskelijoiden innostaminen sanoittamaan ajatuksensa ja tunteensa, puhumaan, väittelemään, perustelemaan, vaikuttamaan kaikin mahdollisin tavoin, jopa markkinointiviestinnän keinoin. Sainkin heiltä suut auki ja näppäimistöt laulamaan ja joskus näyttämönkin helisemään ja soimaan.

Vaan enpä nyt osaa sanoa vieläkään, mikä lopulta on provosointia, mikä innostamista. Minusta alkaa olla yhdentekevää se, mitä minusta sanotaan ja reagoidaanko sanaani ylipäänsä mitenkään.  

Somen maailma on lopulta harhakuva,  illuusio, jonka luomme omassa päässämme. Kaikkea ei pidä uskoa, kaikkeen ei kannata reagoida: 

Ja minä loin sinut 

tyhjään maailmaan.

 En vain tiennyt,

että sinusta tuli niin suuri. 

Mikään ei ole ilman sinua.

Mitä tulee yllä mainittuun Angelika-sarjaan, toivon, etteivät sukupuolisensitiiviset löydä romaanisarjaa koskaan. Teokset menettävät paljon, jos  raiskuukohtaukset poistetaan naista loukkaavina. Angelika itse tykkäsi junaraiskaajastaan, vaikkei sitä heti myöntänyt. Taisipa olla Angelikan tuleva mies, jos oikein muistan. Romanttinen kohtaus piirtyi minunkin lapsenmieleeni ikiajoiksi, kuten huomaatte, arvoisat lukijat.

(Kuva: Vaimo ja anoppi)

Irenen kärsimykset

Olipas kerran Irene, olipas, elelipäs, muuan Irene Varis. Tomera tyttö, kulki kujasia, juoksi joenpenkereitä, painalsi pusikkoja. 

Elämä oli kaikin puolin hyvää. Vaan yksi asia häntä harmitti. Miehet. Kävelivät päin kuin höyryjunat, ellei hän väistänyt. Aina sama juttu. 

Päättipä sitten tehdä kokeen ja postata tulokset Instagramiin kaiken kansan nähtäväksi. Hänpä ei väistä, hyväkäs. Kulkee leveästi kuin ladon ovi povi pystyssä, kannat kapsuen. 

Vaan kuinkas sitten kävikään. Tuli vastaan miestä, tuli lännestä ja idästä, ja Irene pyllähti istualleen, kun yksi käveli päin. Toinen kolautti itsensä Irenen poveen, kolmas väisti äimänkäkenä, neljäs seisahtui huulet töröllä. 

Pani sitten, Irene,  tulokset Instaansa ja jo alkoi netti laulaa. 

- Mä jouduin väistään miesolettettua autojen sekaan, lastenvaunujen kanssa, kommentoi yksi. 

- Mä taas tulin just kahvilasta vaunujen kanssa, ja mies änki samaan syssyyn itsensä oviaukkoon, kirjoitti toinen.

Samanlaisia uhrikertomuksia virtasi Irenen Instaan kaksi päivää aamusta iltaan. 

Sitten innostui Yle ja teki jutun miesoletettujen (arkikielessä mo) tavoista. Kuinka mo vie yhteiskunnassa tilan ja naisten osaksi jää hyppiä katuojaan, jotta mo mahtuu. Samalla Yle aloitti tasa-arvokampanjan nro 63 ja sukupuolisensitiivisyyskasvatussarjan nro 6. Määrättiin myös kanavan viralliseen käyttöön substantiivi miesoletettu, arkikielessä mo. Mies-sana kiellettiin sukupuoliväkivaltaisena Ylen laineilta. 

Vaan jos hypätään hetkeksi ulos tarinasta, Irene Varishan on vanha tuttu Ylen laineilta, oikeasti, tämän uuden jutun lisäksi. Jo kaksi vuotta sitten hän teki rikosilmoituksen poikaoletetuista, jotka läpsäisivät häntä käteen kiitäessään sähköpotkulaudalla.  

- Paha olo, järkytys ja itku silmään siitä kivusta tuli, vuodatti Irene Ylelle. 

Vaan ei tämä vielä mitään. Joitain naisia oli Ylen mukaan läpsitty myös persauksille.

Haluaisin sanoa Irenelle lohduttavasti, että tule tänne maalle, pikkukaupunkiin, niin ei kukaan läpsäise takamuksille, ei, vaikka toivoisi pientä hiplailua tai törmäämistä edes kaupan pyöröovissa. Täällä on naisia johtajina ja bussikuskeina ja sähköpotkulautojen päällä kiitämässä kohti parempaa tulevaisuutta. Kyllä se siitä. Kaikille on kaikkea. Paitsi mota.

Voisi toki järjestää myös miekkarin nyt tulevana kansainvälisenä naistenpäivänä, maaliskuun kahdeksantena. Ohjeeksi antaisin Irkulle kavereineen, että pyytäkää Tarja Halonen mukaan ja kulkekaa leveänä rintamana Kolmen sepän patsaalle. Kaatakaa se, ja läpsikää jokaista tielle tulevaa mota persauksille. Eiköhän se siitä.

(Valokuva Iines 2022, Rohrschachin testi)