Musta joutsen jäätyvällä Loimijoella

Jostain olin lukevinani, että kaksi irakilaismiestä ujuttautui salamatkustajina rekan alla Suomeen. Miehet tulivat Valko-Venäjältä.                                                   

En tunne rekanalusolosuhteita, mutta voin kuvitella, että kyyti on ollut hurjaa. Toisaalta olen uskovinani, että rekan alla on myös koloja, joissa pysyy hyvin. Ehkä rekkakuskikin on ollut tietoinen salamatkustajista, ja on ajanut ehkä hivenen varovammin töyssyistä. 

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sanoo  sisäministeriö, joka on nyt ollut sitä mieltä, että paperittomia maahantulijoita ei voi olla, vaan kaikki tulee hyväksyä maahamme. Koska olemme hyviä ihmisiä, meillä on tapana puhua paperittomista ihmisistä, kun tarkoitamme laittomasti maassa olevia. 

Alan kallistua sisäministerön kannalle. Jos joku tänne kaamokseen ja hyisiin  pakkastuiskuihin haluaa, niin avot, tervetuloa vaan, jos on varaa elää kalliissa maassa. Mikä ettei. Omat veromarkkani haluan kyllä kohdentaa mieluummin vaikka nuorten mielenterveystyöhön ja sairaiden lasten rahastoihin sekä omaishoitajien palkankorotukseen. Tulijathan ovat lähes poikkeuksetta nuoria vetreitä uroita, jotka pärjännevät omillaan, niin kuin me muutkin, työsarkaamme puurtavat, sairaat, vanhukset ja vammaiset. 

Onhan näillä potrilla pojilla ollut varaa maksaa tuhansia euroja matkasta hyvinvointivaltioon. Itse tunnen pari vanhusta, joilla ei raha riitä edes monipuoliseen ravintoon. Matkasta parempiin oloihin heillä ei ole varaa haaveilla. He tulevat kuolemaan köyhinä. 

Tällä kirjoituksella en halua vähätellä enkä mitätöidä oikeiden pakolaisten hätää enkä erilaisilla leireillä kituvia ihmisiä. Jostain syystä vain leireille jäävät aina ne kaikkein köyhimmät ja heikoimmat ihmiset,  ja vahvimmat ja ilmeisesti rikkaimmat tulevat tänne meille, jotain kautta, useimmat hyvissä vaatteissa merkkipuhelimin varustettuina. 

Olen alkanut miettiä sitäkin, onko maahanmuuttajien ottaminen tänne pohjoiseen lopultakaan muuta kuin käänteistä orjakauppaa. Tänne halutaan halpaa työvoimaa, paarialuokkaa, jota voidaan hyväntekijäjärjestöjen toimesta ensin paapoa ja sitten  sijoittaa asumaan slummeihin, kerrostaloihin halpoihin lähiöihin, voidaan kouluttaa lahjakkaimmatkin heistä lähihoitajiksi ja Wolt-kuskeiksi ja pizzanpyörittäjiksi, tehtaisiin hihnan jatkoksi. Miten tämä olennaisesti eroaa mustien ihmisten rahtaamisesta viidakoista maissipelloille ja suurkaupunkien tehtaisiin? 

Tätähän suvaitseminen on: nenänvartta pitkin katsomista itseä alemmas. Suvaitsemisen sijaan tulijoita voisi arvostaa tasavertaisina kumppaneina vaatimalla heiltä monenlaisia asioita,  velvoittamalla heitä kotoutumaan ja oppimaan kielen sekä kulttuurin eettiset tavat, jos ne tulijoilla poikkeavat merkittävästi yleisistä länsimaisista humaaneista ihmisarvokäsityksistä. 

(Valokuva Musta joutsen jäätyvällä Loimijoella)

Syntiruskeista vitivalkeiksi?

Meillehän opetettiin jo lastentarhassa, että jos kalauttaa Pekkaa hiekkalapiolla päähän tai vie Markun lelun ja pyytää anteeksi, synti on pesty pois. 

Tarhojen ja koulujen opetus on kantanut hedelmää varsinkin poliittisessa maailmassa, jossa  hairahtuneet ovat anteeksipyynnöllä muuttuneet syntiruskeista vitivalkoisiksi. Muistamme Hussein al-Taeen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen itkunsekaiset avautumiset sekä muut eduskunnassa kömmähtäneet ja anteeksipyynnöllä synnittömiksi muuttuneet. 

Sanoinko tuossa yllä muuten väärin, huomaamattani? Pitäisikö nykyään sanoa syntivalkeista vitiruskeiksi?  Apua. Loukkaantuuko joku, kun ruskea yhdistetään syntiin ja valkea synnittömyyteen? 

Ilmahan on nyt sakeanaan anteeksipyytöjä  perjantaisen Marja Sannikan keskusteluohjelman jäljiltä. Sannikka ja Yle  ovat jo  ehtineet kumarrella  itään ja länteen ja pyydellä anteeksi ohjelmansa kaikilta osapuolilta ja katsojilta. Sannikka on pyytänyt anteeksi erityisesti Ebrahimilta, jopa monta kertaa, koska Ebrahimille tuli turvaton olo.

Minä puolestani kiitän Yleä ja Sannikkaa siitä, että näyttivät kerrankin, mitä sekopäinen woke-kultti oikeasti on: totalitaristinen kireä uskonlahko, jossa toisinajattelijaa ei edes kuunnella vaan painetaan rautasaappaalla pää maata vasten. Ohjelmassa toimittaja Renaz Eberahimi käyttäytyi juuri näin Valtaojaa kohtaan. Kas tässä poimin teille palan keskustelusta:

Valtaoja:  Esimerkiksi nyt tämä pahamaineinen N-sana. Se on aivan eri juttu, jos sitä käyttää tuolla joku kansanedustaja, joka puhuu, anteeksi vain, hyppivistä neekeriukoista, kansanedustajiahan saa aina siteerata, kuin jos Peppi Pitkätossulla onkin neekerikuningasisä. Pitää katsoa mitä tarkoitetaan, eikä pelkästään sitä sanaa itseään.

Ebrahimi:  Tää on ensinnäkin ihan järkyttävää, että mä olen tällaisessa tilassa, missä valkoinen ihminen ruskean ihmisen vieressä kaksi kertaa käyttää tuota N-sanaa niin kuin ihan tahallaan. Tämä on musta ensinnäkin todella epämukava, epäsensitiivinen ja turvaton tila tällä hetkellä. On tosi ikävää, että mä olen tässä tilassa ja joudun tähän keskusteluun tällä tavalla.

Keskustelu jatkui tätä rataa, syytösten tulvana Valtaojaa kohtaan. Sannikka ei palauttanut keskustelua asiaan vaan antoi Ebrahimin möyhätä. Jos asia kiinnostaa teitä hiukankin, kehotan katsomaan Areena-linkin videosta edes palasen. Keskustelu kaikkineen kestää alle puoli tuntia. 

En ryhdy tässä toistamaan Ebrahimin syytöksiä. Totean vain, että minua tämä woke-kultti pelottaa ja kuulen sen rautasaappaiden yltyvänä kopinana.  Kirjarovioita on maailmallakin, historiaa kielletään, klassikkoteoksia boikotoidaan, afrikantähtiä muutetaan, vähemmistöjä saa "pilkata" vain toinen vähemmistöläinen. Esimerkiksi Ebrahimi on soittanut julkisessa toritilaisuudessa musiikkia, jossa esiintyi neekeri-sana kymmeniä kertoja. Jälkiselitys: se oli sallitun ryhmän itsensä esittämää.

Tämän intersektionaalisen feminismin edistäminen on  meillä kirjattuna jopa hallitusohjelman eettiseksi tavoitteeksi. Muistan erityisesti sisäministerin korostaneen tätä suuntaa, jossa tiettyjen ryhmien edut ja tuntemukset muodostavat ohituskaistoja ja kävelevät ns. tavisten etujen yli. Ebrahimi sanoi keskustelussa, että valkoisen valtaväestön edustajana Valtaojalla ei ole oikeuksia sanoa asioita samoin kuin vaikkapa ruskeilla.

Enemmän kuin hallitusohjelman eettisyyteen luotan tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisaloon, joka sanoi ohjelman alussa, että woke on asenne, totalitarismia, jota tulee vastustaa, koska ihmisen pitää saada ajatella ja sanoa vapaasti. Woke-kultin mukaan ei saa.

(Maalaus Caroline Jennings, Apology)

Änkyröitä ja omapäitä

 

Änkyröitähän on monenlaisia. On istujia, seisojia, koronapassin vastustajia ja Emma Kari, uusi vihreä ympäristöministeri, jonka  vastuupuheita oiotaan jo ennen kuin pesti on virallisesti alkanut. Suomi on sitoutunut suojelemaan metsistään kolmekymmentä prosenttia, lupaa kirkassilmäinen ministeri. Paperilla tosin lukee, että EU on sitoutunut suojelemaan vesi- ja maa-alueistaan kolmekymmentä prosenttia. Ehkä Suomen nyt sitten pitää olla tässäkin paras. 

Vaan mistä näitä änkyröitä ja omapäitä sikiää?  Mistä on yhtäkkiä tempaistu 50 000 allekirjoitusta koronapassin vastustajien adressiin? Mikä niissä rokotuksissa ihmistä pelottaa? Uskooko 50 000 kansalaista tosissaan salaliittoteorioihin? Keitä nämä ihmiset ovat, kun persujakaan ei voi olla noin paljon? Terveysintoilijoita, jotka uskovat hopeavesiin ja luontaishoitoihin? Vasemmistoväkeä, joka vastustaa rokoteteollisuuden suuria voittoja? 

Joskus mietin, eikö näillä rokoteänkyröillä ole isovanhempia tai vanhempia, joita he haluaisivat suojella tartunnoilta rokotuttamalla itsensä. Eivätkö he tunne vastuuta yhteiskunnan yhteisestä taistelusta pandemian kukistamiseksi? Mekö olemme kasvattaneet nämä tyhmät kansalaiset, jotka eivät usko koko pandemian olevan tottakaan? 

Minusta suomalainen koulu on epäonnistunut näiden änkyröiden kohdalla. Se päästää porttiensa läpi lähes lukutaidottomia nuoria. Joka kahdeksas nuori lukee niin huonosti, että hän ei tahdo siitä selvitä, ja jo viiden sivun novelli voi olla lukiolaiselle niin pitkä teksti, ettei sen lukeminen tahdo onnistua. 

Miten sellainen ihminen pystyy siis arvioimaan lukemaansa, jos jo tekninen osaaminen takeltelee? Moni nuori käyttää vain pikaviestityyppistä ilmaisua pienine alkukirjaimineen ja erikseen kirjoitettuine yhdyssanoineen. Minna Rytisalo, Kuusamon lukion äidinkielenopettaja, antaa HS:ien teemanumerossa (nro 5/1921) esimerkkejä kielestä, jota lukiolaiset saattavat tosisssaan käyttää:

Tämä asia ei tee järkeä.

Kirjat eivät ole minulle mielenkiintoisia.

Hän on suuri kannustamaan omaa joukkuettaan.

Pienet asiat tekevät ison merkityksen.

Kotitaustalla on myös valtava merkitys änkyröiden kasvatuksessa. Jos kodista puuttuvat kirjat ja sanomalehdet, ollaan tekstityhjiössä eikä lukutottumusta pääse syntymään. Maaperä on erityisen otollinen änkyräksi kasvamiselle.

En tiedä, katseletteko te koskaan asuntoesittelyjä netissä, vaikkapa etuovi.comissa. Minäpä katselen, ja teen teräviä havaintoja ihmisten elintavoista. Jos asunnossa on kirjahyllyjä, klikkaan kuvan suuremmaksi ja tavailen kirjojen nimiä. Tällaiset asunnot hönkivät usein persoonallisuutta sisustuksessa. Niissä on lämpöä.

Surullinen havainto on kuitenkin se, että suurimmassa osassa suomalaisia koteja ei enää ole kirjoja ollenkaan, ei ainuttakaan hyllyä kirjoille. On vain joitain cd- ja pelikoteloja, jossain kodissa lähes seinä täynnä. On hirvittäviä vahvistimia, subwoofereita ja jättitelevisioita. Näkee, että tuolla eletään kovan äänen keskellä. Ainoa teksti voi olla jokin teksti taulussa seinällä - Carpe Diem tai vastaava tuttu klisee.

Voisi maalata tähän loppuun kauhukuvan, jota äidinkielen asiantuntijat nykyään esittävät. Elämme kohta maailmassa, jossa lukutaitoiset pitävät valtaa ja ohjaavat lukutaidottomia. Voidaan jopa luoda algoritmit,  joiden avulla nämä lukutaidottomat voivat nappia painamalla ja klikkailemalla kuvakkeita valita, mitä haluavat ostaa tai valita. Pelottava kuva, jopa karmaiseva!

Heja alla mina vänner!

                                                                  

Heja, alla mina vänner!  Nyt är det dags att skriva igen på svenska, till svenska dagens äran och också till äran av alla våra bortsömnade svenskspråkiga älskingarna. Jag har inte svenskspråkiga släktingarna, men många människor har.

Jag älskar svenskan, alltså svenska språket, har alltid älskat. Det gör ingenting, om man gör fel, huvudsaken är, att ni förstår min text. 

Har jag någonsin berättat för er, att jag hade den bästa lärärinnan i världet, Minna, i lärskolan? Hon lever ännu här i småstad, men känner mig inte mera, när jag ser henne i market. Hon läser produkternas etiketter, och tittar inte människor. Hon är mycket mager och gammal. 

Men det förstår jag inte, att många hatar svenskan. Dom vill ta svenskan bort från skolan. Det är fel! Vår historia vilar sig på svenskan, på svenska nomenklatur.  Mer än hälften av de finska lånorden har kommit från eller genom svenska språket. Och vi måste minnas, att den största del av alla ord är lånord i finskan.

I dag läste jag  i boulevardmagazine en sorglig historia om en man, som var pappa till en av mina elever. Denna pappa är en välkänd konsthandlare, en mycket stilig man, som en filmstjärna. Jag minns till och med att jag blev lite kär i honom, när han gick på en hemmadag för att också lyssna på mina lektioner i sin dotters klass. 

The bulevardmagazine berättade,  att den här lilla pojken till min student hade  dött i en dagisolycka, när någon ställning hade fallit på honom. Dottern själv dog senare av en sjukdom, som uppenbarligen orsakats av sorg. 

Det sorgligaste är,  att ännu ett barnbarn dog lite senare av mannen.

Även den vackraste av oss möter ibland döden. Ingen är säker från sorg. Det är värt att komma ihåg denna heliga dag.  Och en ära till Gustav Adolf, som dog den 6. november 1632. 

Om exakt en månad firar vi redan Finlands självständighetsdag! Heja Finland! Vi har en rik multikultur.

(Pilapiirros Pertti Jarla)