Jakolinjoja siellä ja täällä

 

Olen melko varma, että arvelette, hyvät lukijat, kuvan tyttöjä viattomiksi punavangeiksi, joita lahtarit tappoivat suomalaisella keskitysleirillä piikkilanka-aitojen takana.

Ei, eivät tytöt ole punavankeja ollenkaan, vaan huitukoita, herrojen hempukoita, jotka on vangittu haureuden harjoittamisesta, lemmen jakamisesta, siveettömän elämän viettämisestä. Tämän asian kertoo tarkkasilmäiselle jo vasemmanpuoleisen tytön varustus, helmet kaulassa. Ei punavangeilla ollut kaulakoruja eikä turkispuuhkia, saati leveälierisiä hattuja.

Onneksi näistä jakolinjoista päästiin kauas pois ja olemme yhtenäistä kansakuntaa, olimme ainakin niin kauan kuin meillä oli hyvä hallituksemme, joka johti meidät turvallisesti halki pandemian ja Putinin ja vei pääministerimme maailmanmaineeseen. 

Vaan nyt on uhkaa ilmassa, on hypätty takaisin taistelukuoppiin, ja punaiset ja valkoiset ovat jälleen vastakkaisissa poteroissa. Tällä kertaa tulitus tulee punaisten puolelta, ja valkoiset ovat  altavastaajina, koska äänestettiin väärin. Kunpa ei tulisi nyt kovasti ruumiita. Jospa tästä hallitus pykätään ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Voimia vaan Petterille kovasti, Köyliön miehelle, tästä läheltä. Köyliöstä se Lallikin oli, että siinä mielessä luotan kyllä Petteriin. Vaikka niinhän se sanoi Katainenkin, että suonet olivat kovilla siinä hommassa. Miespääministeriä ei kohdella silkkihansikkain edes maailmalla. 

Minäkin pidän peukkuja naapurikylän pojalle, ja toivon, ettei häntä ammuta heti alas, kun etuuksia aletaan järkeistää. Nythän meille on kerrottu sellainen tosielämän tilanne kannustinloukuista, että työtä ei kannata aina ottaa vastaan, etenkään niiden, joilla on useita etuuksia asumistukineen. Töissä ansaitsisi vain niukasti enemmän. 

Jos kannustinloukkuja puretaan, työllisten määrä lisääntyisi merkittävästi, mikä on tietenkin maan taloutta kohentava seikka. Joten tullaan nyt vain pois sieltä poteroista, lyödään reilusti kättä ja annetaan uudelle hallitukselle edes tilaisuus ennen kuin ammutaan silmien väliin. 

(Valokuva Äkkilähtöjä historiaan/ yle.fi)

Kissa kuumalla katolla

 

Jos nyt ei aivan kissa kuumalla katolla niin ainakin  kuuma peruna päivän uutisaiheista on Pride-väen ilmoitus siitä, että he epäävät yhteistyön kokoomuksen ja keskustan kanssa, koska osa kokoomus- ja keskustaväestä ei hyväksynyt äskeistä translakia. Ellet ole meidän puolellalle, olet meitä vastaan. Ja hups, kokoomus ja keskusta on blokattu pois, vaikka heidänkin riveissään tietysti on sateenkaariväkeä taatusti samassa mitassa kuin muissakin puolueissa.

Polarisaatio eli eriytyminen blokkeihin on ikävä ilmiö. Valitettavasti se on lisääntynyt Suomessa isoin harppauksin. Tästä saa kiittää myös nykyistä toimitusministeriön pääministeriä, joka julisti toistamiseen polarisaation välttämättömyyttä, tällä kertaa kunniatohtorin puheessaan Amerikan mantereella, edellisen kerran vaalipuheissaan keväällä. - On valittava puolensa, ettäs tiedätte. 

Raja siis on, ja syvemmäksi tulee tällä reseptillä. Jos joku ei ajattele samoin kuin itse ajattelee, hänet on blokattava pois ja on tiivistettävä omien rivejä. En tiedä, miksi mieleen tulee tästä vaikkapa Saksan kansallissosialismi tai Italian fasismi tai Pohjois-Korean kommunismi. Kaikissa näissä toisinajattelu oli ja on tuomittavaa ja jopa rikollista, poisblokattavaa. On vain valaistu polku ja sillä kulkijat, muista viis.

Vaan jos halutaan edistää asiaa, vaikkapa Prideä,  tai jos halutaan edistää ilmastotoimia tai luonnonsuojelua, voiko se koskaan tapahtua polarisaation keinoin, omimalla jotkin tietyt eettiset arvot itselle ja kieltämällä ne muilta eristyksen keinoin? Vahvistuuko oma aatteemme lopultakaan omia rivejä tiivistämällä? Voisiko ajatella niinkin, että yhteistyössä kaikkien kanssa on kuitenkin voimaa, yhteistyöllä maailmaa parannetaan, ei poissulkemalla? 

Saisimmepa joskus viisaita ja lempeitä johtajia, jotka ajavat kansan ja kansojen yhtenäisyyden ja todellisen rauhan asiaa? Uskaltaisimmepa kaikki katsoa peiliin. Kunpa poistaisimme  laput silmiltämme ja hyppäisimme pois turvallisista tiloistamme. 

Lapsena kiipesin usein katolle. Makasin  siellä kirjani kanssa ja katselin, miten ihmiset kulkivat muurahaisina kadulla, säntäilivät edestakaisin. Nauratti. Katolta katsottuna kaikki olivat läheltä aika lyhyitä ja etääntyessään heidän pituutensa kasvoi. Silmä korjasi harhan.

(Maalaus Marc Chagall)

Ei mitään Rafaelin enkeleitä

 

Kävin eilen mökkimaisemissa viemässä ruusun haudalle. Olin viimeinen siinä rivissä, joka poisti kuihtuneet kanervat. Hautakivi oli painunut talven aikana  etunojaan, ja muutama jäkälä yritti kasvaa ruusugraniittiin kiinni. Antaisiko haudan seurakunnan hoitoon? Kun tuomani ruusukin oli  pieni, rivin vaatimattomin. Ja vielä nupulla. Viereiselle haudalle kiikutettiin suurta leikkokukkakimppua, jossa leiskuivat  punaisen, oranssin ja keltaisen värit höystettynä sinisellä. 

Olisi varmaan parasta antaa määrätä itsensä tuhkattavaksi ja toivoa tuhkat siroteltavaksi lounaistuuliin, eikä mitään pyhättöjä minnekään. Elokuvassa nainen ripusti miehensä tuhka-astian roikkumaan omenapuun oksille ja kävi siellä puhelemassa tuhkille. Jossain vaiheessa poika oli tyhjentänyt lannoitteeksi luulemansa tuhkat kasvimaalle. 

Toisaalta vanhat hautausmaat ovat kiehtovia paikkoja, joissa kohtaa pyhän, jos tuntee kutsumusta nousta hetkeksi maallisen ruhonsa yläpuolelle. Ymmärrän hyvin, että moni ei  tahdo luopua vaivoin hankkimastaan ja muokkaamastaan  bodysta, mutta meitä hartaita pyhiinvaeltajiakin vielä on. Muistutus katoavuudesta huokuu vastaan hautausmaan usein takorautaisella portilla, joka on tukevampi kuin aitamme  Venäjän rajalla. Sielunvihollinen on vaarallisempi kuin piippalakki.

Eilen ajellessani kotiin päin jossain Hinnerjoen liikenneympyrässä olin ajaa kolarin. Sujahdin tyhjänä ammottavaan liikenneympyrään. Tai niinhän minä luulin ja oikeastaan vannon, että ympyrä oli tyhjä. Juuri kun olin liittymässä siihen,  lehahti keulani ohitse ympyrässä  kiitävä iso valkoinen auto, ääneti ja pehmeästi, kovaa vauhtia. Väliimme olisi mahtunut korkeintaan hiuskarva. Mistä se tuli? Auto ei reagoinut minuun mitenkään ja hävisi kuin tuhka tuuleen ulos ympyrästä. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa, äänettömästi, vauhti putosi pehmeästi enkä ole edes varma, jarrutinko vai mitä tapahtui, nostinko vain jalkani kaasupolkimelta. Mikään ei nytkähtänyt ja autoni liukui koko ajan ja jatkoi päin toista autoa. Silti -  kuin jokin näkymätön voima olisi pidellyt olematonta rakoa kahden valkoisen auton välillä. Tapaus oli kummallinen, koska kaikki oli pehmeää ja äänetöntä, molemmat autot liikkuivat kuin hidastetussa tanssissa, vaikka iso auto ajoi lujaa. Olin kuin sivustakatsoja tapahtumassa, jossa joku muu ohjasi minun autoani ja esti yhteenajon, minä en tehnyt mitään.

Takaisin maanpinnalle tuosta liikenneympyrätilanteesta, josta voisi piirtää tauluun simbergiläiseen tyyliin. Kaunis vihreä maisema, jonka keskellä liikenneympyrä. Liikenneympyrässä kiitämässä upea valkoinen luksusauto, kaunis valkoinen pikkuauto ajamassa päin toista valkeaa kaunotarta joka ei huomaa vaaraa, kuten ei huomaa pienempikään. Kaiken yllä olisi Simbergin valkea isosiipinen enkeli, kerubi joka tarttuu pikkuauton keulaan ja pitää sitä paikallaan, kunnes iso auto on sujahtanut ulos ympyrästä pehmeä kaasupilvi pakoputkesta suihkien. Kirkkaalla sinitaivaalla olisi tähtiä ja kuu aurinko, kaikki yhtaikaa. Taivas olisi idän puolelta tumma, muualta vaalea. Viereiseltä suolta nousisi pehmeä usva, joka levittyisi kohden liikenneympyrää.

Kysymys kuuluu: oletteko te koskaan kokeneet mitään kummallista. Tai oletteko koskaan nähneet enkeleitä, enkä tarkoita nyt mitään pieniä ruskeatynkäsiipisiä Rafaelin enkeleitä vaan kunnon kerubeja? Tai pikkupiruja?  

(Valokuva Iines 13.5.2023)

Dramaattisia aikoja

 

Oikein riemastuttavaa toukokuun alkua teille, rakkaat lukijat. On peräti jännittävää seurata niin luonnon heräämistä kuin uuden hallituksenkin syntymistä, pikku hiljaa, ei rytinällä. Tänä vuonna jäätkin sulivat kenenkään  huomaamatta vedeksi, joka ei edes tulvinut. Kovin moni ei edes hukkunut kevätjäihin. Toivokaamme, että hallitus syntyy yhtä kivutta ennen kesää.

Suosittelen suurimpaan hallituksenvaihdosshokkiin huumorin mukaanottamista, ikään kuin  työvälineeksi surutyösessioon. Mitä hauskaa hallitusväännöistä voisikaan saada irti? Voisiko hallitustunnustelijan nähdä vaikka kolmipäisenä kukkona, joka kiekaisee yhdellä päällä äärioikealle, toisella länteen ja kolmas on varalla laitimmaiseen itään päin?

Oli miten tahansa, ensimmäinen hassunhauska skisma näyttää muodostuneen Yle-kysymyksessä. Viestintä- ja digipöydän johtaja hyppäsi innoissaan housuistaan ja kuulutti ohjelmien karsintaa. Pillupäiväkirjat hiersivät miekkosta  (homo), samoin runsas urheilu sekä muutoinkin vasemmalle kallellaan oleva painotus ajankohtaisohjelmistossa. Kunnes hallitustunnustelija älähti, että ohjelmiin ei kajota. Saapas nähdä, paisuuko tämä asia kynnyskysymykseksi hallituspöydässä. Ja mitä sanoo kansa? Mitä sanoo media? Saako puuttua ja onko painottunutta antia?

Itse kannatan lämpimästi Ylen ohjelmiin puuttumista. Jonain iltana kakkosen kanavilta ei tosiaankaan tule muuta kuin urheilua. Sohvaperunatkin saavat väistyä jonkin tylsänpuoleisen tennisturnauksen  alta. Miksi ei tulisi vastaavasti koko ilta  ohjelmia vaikka  arkeologiasta ja muinaiskaivauksista tai kansojen historiasta? Tai klassikkokirjallisuudesta?

Ai niin, eihän se käy. Historiaohjelmat aiheuttavat turvattomuutta kokemuskatsojissa. Ja klassikkokirjallisuus kokemuslukijoissa. Vaatisi miljoonan jos toisenkin palkata väkeä poisto- ja stilisoimistyöhön.

Jotain parannusta Ylellä on toki nyt nähtävissä. Poliittinen satiiri on parin vuoden tauon jälkeen jälleen käynnistetty, ja joukolla päästiin jo nauramaan Riikka Purran mainiolle  hatulle, joka osoittautui kattolampuksi. Ehkä se tästä alkaa, Ylen nousu. Peukut siis Ylen puolueettomalle sisällöntuotolle.

Jääkäämme siis seuraamaan hallituksen muodostamisen dramatiikkaa. Käänteitä tulee varmasti. Ehkä hyvinkin saamme kaikkien aikojen parhaan pääministerin uudelleen muodostamaan hallitusta, Marin kakkosta. Muutoinkin elämme jännittäviä aikoja. Tänä vuonna  Suomi voittaa euroviisut. Tällä kertaa asia on varma. 

(Maalaus Franjo Klopotan, Kolmipäinen kukko talvisessa maisemassa 1975)