Unhoita menneet

24.5. Taidan jättää EU-äänestämisen väliin, kun en tiedä, aikooko ehdokas oikeasti ottaa työn vastaan. Ei oikeastaan kiinnosta yhtään antaa ääntään yhdellekään puolueelle, vaan yksilölle, ihmiselle ajatustensa takana. Vaikka eihän parhaaksi mainittuun ihmisenkään oikein osaa luottaa, ei ainakaan tällainen kyynikko kuin minä.

Jo kahdesti peräkkäin demarinaisten vuoden Risto Rohkeaksikin äänestämä demarimies on osoittautunut vellihousuiseksi valehtelijaksi. No, kissantappo toki on rohkeaa, että ihan pieleen naisten valinta ei mennyt. Osittain vain, mikä voidaan panna ihmispolon erehtyväisyyden tiliin.

Vaan olkaamme toki armollisia  näille ristorohkeille. Älkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi, sillä kai meillä itsellämmekin jotakin jumalansyntiä tunnollamme on.

Aluelehdessäkin muuan nainen kirjoittaa lukijan sielua ravistellen Frans Schubertin Ave Maria -laulun synnistä. Nainen oli ollut Tyrvään kirkossa jumalanpalveluksessa ja pahoittanut mielensä siitä, että tällaista laulua voidaan kirkossa esittään. Laulussa nimittäin pyydetään apua Jeesuksen äidiltä, vaikka Raamatussa sanotaan, että apua tulee pyytää vain Jumalalta tai Jeesukselta, ei tavalliselta ihmiseltä, jollainen Maria oli. Nainen  oli vakuuttunut, että jos laulu laulettaisiin suomeksi, kirkkokansa tajuaisi syyllistyneensä rukouskohteen väärän valinnan syntiin.

Eli on hyvin mahdollista, että itsekin olemme jopa tietämättämme aikamoisia syntisäkkejä, joten eiköhän todeta, että joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Kaunis nöyrtyminen sulavan anteeksipyynnön kera korjaa menneet. Oi ällös itke armas enää kenenkään nuoruudensyntejä. Pois unhoita jo kaikki menneet.

23.5. Menin mökille leikkaamaan nurmikkoa, mutta leikkuri ei käynnistynyt. Jätin korjausviestin putkimiehelleni teipattuna vessan oveen. Hänen on määrä viikonlopulla käydä avaamassa vesi ja puhdistamassa katto ja rännit. Lupasin lisätä palkkioon parikymppiä, varaosia tms. tarvittaessa tietenkin enemmän. Koskaan en ole hänen kanssaan kuittikauppaa käynyt, sillä ei maalla kuitteja käytetä. Ellei naapuriapua järjesty tuttavankauppaa kahvikupin hinnalla, muutamalla kympillä selviää pikku palveluksista. Jos rupeat kuittia pyytämään, palvelu tyssää siihen ja olet yksin vikojesi kanssa. Kotitalousvähennyksen saa käytännössä vain, jos käyttää kalliita yrityksiä mökkinsä töihin. Loppukevennykseksi jokin sittisontiainen elementissään.

(Valokuva Iines, kannattaa makro-kuvauksen takia katsoa klikattuna suureksi.)

Kotini soittimet

Ensin oli huuliharppu,  joulupukin tuoma. Liikuttelin harppua huulieni välissä, puhaltelin ja muodostelin erilaisia juoksutuksia.  Ei siitä luritusta kummempaa syntynyt.  Lyhyt ilo, pettymys. Ajatukseni olivat kissassa, joka oli karannut,  juuri jouluksi.  Menin pihalle huutelemaan Misua harppu kädessä, mutta ei se tullut. Enää koskaan.

Sitten  siskolle ostettiin nokkahuilu ja nuottivihko,  koska hän pääsi kuoroon toisin kuin minä.  Sisko oli kiltti ja opetti minullekin Ukko Nooan ja Koska meitä käsketäään. Ne olivat helppoja. Muutoin en tuntenut viehätystä nokkahuilua kohtaan. Melodica oli kiinnostavampi, mutta sellaista kallista vehjettä ei meille ostettu. Eikä ostettu kuin harvalle ystävälle. Se oli kuin käsipiano, houkutteleva.

Sitten tuli  kannel, kun muutimme Vihtori Petrellin taloon, Turkankuja neloseen.  Isä löysi sen pölyiseltä ullakolta, höyläpenkin päältä. Sen hän toimitti lopulta museoon - kuten sanoi. Ehkä hän tässä kohdin näki unelmissaan minut laulavana tähtenä ja itsensä säestäjänäni maailmankiertueella. Tämmöisen unelman hän on nimittäin kirjannut Ensiaskeleita-albumiini. Iineksestä tulee laulaja ja hän on pianollasäestäjäni. Teemme yhdessä maailmankiertuita.

Hän seurasikin musiikillista kehittymistäni  odottavasti. Albumissa on merkintöjä edistymisestäni: "Iines on selvästi musikaalinen", "Iineksen ääni on kuin ummustaan puhkeava kukka", "Iines osaa hyräillä",  "Ei vielä edistystä".  Merkinnät päättyvät huomioon "Iines osaa viheltää".

Kun kävimme museossa, en nähnyt kanneltamme siellä. Myöhemmin kuunnellessani lapsuudessani pakollisia Pokeloita sain tarpeekseni kanteleen soitosta, ja isäkin oli lopulta enemmän huuliharppumiehiä kuin klassisen musiikin ystäviä. Ja hyvä niin.

Sitten paljon myöhemmin meille  tuli sähköurut, jotka asetettiin matalan piirongin päälle. Niitä soitettiin työntämällä polvet piirongin kaappeihin. Tässä kohdin opin lukemaan nuotteja alkeellisesti. Nuottivihossa oli  klassisia kappaleita. Mietin myös, mitä huoneistomme sisään sijoitetun naapuriyksiön yksinäinen mies tuumi soitoistamme. Joka tapauksessa mies oli epäilemättä musikaalinen, joten hän ehkä kärsi harjoituksistamme. Tai sitten sai virikkeitä.  Joka lauantai hän nimittäin alkoi laulaa omia laulujaan, Taistoihin tiemme nyt käy, Eldanka-järven jää, ja kotimaisia iskelmiä Tango merellä, Satumaa ja kun ilta edistyi, tuli Irwin Goodmania.  Mies ei ollut tenori, vaan ehkä baritoni. Laulaminen kesti koko illan ja loppui  kliimaksin jälkeen täydelliseen hiljaisuuteen.

Nyt loppuvat sitten-sanat. Soittimia ei ole eikä enää tule. Tässä iässä kyvyt kulkevat kai alaspäin, kehitystä ei ehdi tapahtua. Sanokaa yksikin ihminen, jonka kyvyt kasvavat kun keho aloittaa murenemisensa! - Se on julmaa, kun ihmistä riisutaan, sanoi hammaslääkärinikin aikoinaan, vetäessään hammastani.